Mitä luin tammikuussa

 

Vuoden alku on ihanaa aikaa: edessä kaksitoista aivan käyttämätöntä kuukautta! Monien muiden kirjabloggaajien tavoin aloitin vuoden muistelemalla mennyttä ja suunnittelemalla tulevaa. Panin pakettiin myös Taiteilijaelämää-haasteen, mutta taiteilijaromaaneja tulee blogissa kyllä näkymään jatkossakin.

Uuden vuoden ensimmäiseksi luetuksi kirjaksi sattui Wladimir Kaminerin Ryssändisko, letkeä muistelmakertomuskokoelma nuoren miehen muutosta Neuvostoliitosta Berliiniin 1990-luvun kuohuvina alkuvuosina. Suosittelen kirjaa maahanmuuttotarinoiden, huumorin, venäläisen mentaliteetin tai boheemin Berliinin ystäville ja miksei muillekin - nopealukuinen kirja hulahtaa tuosta vain.

Aivan toisenlaisiin tunnelmiin vei Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Vahvatunnelmainen kirja, jossa elettiin vanhojen kirjojen, rappeutuvien kartanoiden ja synkkien perhesalaisuuksien maailmassa, vei mukaansa, mutta jäi hopealle vertailussa muutama kuukausi sitten lukemaani Sarah Watersin Vieraaseen kartanossa. (Kirjoitukseni Watersin kirjasta on kyllä vähän lattea siihen verrattuna, miten paljon pidin kirjasta. Lukekaa vaikka Booksyn tuore juttu, paljon parempi.)

Taas ihan erilainen kirja oli Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, arjenmakuinen kuvaus intohimoista ja perhearjesta. Hyvä sekin. Marttisen tuotantoa haluaisin lukea lisääkin: kommenttien vinkkien perusteella kiinnostavalta kuulostaa esimerkiksi Mistä kevät alkaa.

Lukukuukauden päätti dekkariklassikko, Agatha Christien Neiti Marplen viimeinen juttu. Edellisen kerran olen lukenut Christietä vuosia sitten, ja oli kerrassaan hurmaavaa palata näiden kotoisten murhapähkinöiden pariin.

Tällä viikolla on kirjablogimaailmassa jännät paikat, sillä huomenaamulla bloggarit (minäkin!) julkistavat kukin omat ehdokkaansa maailmanhistorian ensimmäiseen Blogistanian Globalia -kisaan. Voittajakirja paljastuu Kirjavassa kammarissa torstaina 2. helmikuuta. Jännitys tiivistyy!

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa vanha kunnon dekkari! Innostuin palaamaan Agatha Christien pariin luettuani Sallan lukupäiväkirjasta äänikirjoista Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus. Minun Miss Marpleni oli kylläkin perinteisesti paperilla. Sleeping Murder (1976) eli suomeksi Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY, 1977) on, kuten nimestä voi päätellä, viimeinen julkaistu Marple-mysteeri. Kirja julkaistiin postuumisti Dame Agathan kuolinvuonna, mutta hän kirjoitti sen ilmeisesti "varastoon" jo sodan aikana.

Juoni on taattua Christie-kamaa: englantilainen pikkukylä, teenjuontia, palveluskuntaa ja kaikilla jotain salattavaa. Päähenkilöinä ovat uusiseelantilainen nuoripari Gwenda ja Giles, jotka muuttavat vanhaan taloon Englannin rannikolle ja huomaavat kauhukseen, että paikassa on jotain mätää. Mutta mitä? Amatöörisalapoliisit käyvät toimeen ja saavat pian avukseen alan uranuurtajan neiti Marplen.

Neiti Marplen suhteen hämmästyin heti kättelyssä Christien kuvauksesta, jonka mukaan "Miss Marple was an attractive old lady, tall and thin, with pink cheeks and blue eyes, and a gentle, rather fussy manner". Minä olin aina kuvitellut neiti Marplen pienikokoiseksi! Muuten hahmo oli vanha tuttu herttainen vanhapiika, jossa yhdistyy herkullisesti ymmärtäväinen lempeys ja tyyni kyynisyys. "It really is very dangerous to believe people. I never have for years."

Hämmästyttävää neiti Marplessa on tietysti se, miten hän onnistuu aina ujuttautumaan sinne, missä tapahtuu. Tällä kertaa Marple astuu kuvaan mukaan jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kautta ja sen lisäksi löytää murhapaikkakunnalta ties keitä tutun tuttuja, joiden kanssa rupattelemalla arvoitus vähitellen ratkeaa. Ehkä hiukan kaukaa haettua, mutta ei haittaa. Christien dekkareiden viehätys on juuri siinä, miten satunnaiset, irralliset palapelin palaset lopulta napsahtavat yhteen tavalla, jonka voin lukijana hyväksyä arvoituksen tyydyttäväksi ja uskottavaksi ratkaisuksi, vaikka arkitodellisuuden uskottavuudesta nämä kuviot ovat tietysti melko kaukana. Lukiessa täytyi ihailla Christien tekniikkaa: vihjeitä oli siroteltu sopivasti matkan varrelle niin, että siellä täällä saattoi aavistaa, että tässä on nyt jonkinlainen johtolanka, mutta lankojen solmimisen jätin ilomielin neiti Marplen hoidettavaksi.

Edellisen Christie-dekkarin lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten nyt osaa oikein vertailla Neiti Marplen viimeistä juttua muihin. Ehkä vähän tylsäksi koin epäiltyjen tietynlaisen samankaltaisuuden: vetävimpiä tämäntyyppisiä murhamysteerejä ovat ne, joissa on kokonainen liuta keskenään aivan erilaisia epäiltyjä - ja mahdollisesti lisäjännitysmomenttina suljettu tila, tyyliin Eikä yksikään pelastunut tai Idän pikajuna. Mutta viihtyisää luettavaa Sleeping Murder oli. Näiden perinteisten whodunnit-dekkareiden pariin on mukavaa palata silloin tällöin kun kaipaa kurkistusta maailmaan, jossa paha saa palkkansa ja kupillinen teetä auttaa aina.

Kirjastosta lainaamani pokkaripainoksen viimeisellä sivulla mainostetaan muuten hauskan kuuloista kirjaa, Anne Hartin teosta Agatha Christie's Miss Marple, jossa kirjoittaja rakentaa Christien Marple-tuotannon eli yhteensä 12 romaanista ja 20 novellista kaivettujen tietojen perusteella neiti Marplen "elämäkerran".

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case. Harper, 2002 (alkuperäinen 1976). 303 s. ISBN 978-0-00-712106-9. Lainattu kirjastosta.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Ensimmäinen ajatus Annamari Marttisen romaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (2002) jälkeen on, että tässäpä oli kirja lisääntymisikäisille naisille. Aihetta käsitellään monelta kantilta. Kyllä, ei, miten, milloin, kenen kanssa, vahingossa, tarkoituksella, minkä vuoksi ja mitä siitä seuraa.

Takakannen mukaan kirja kertoo "intohimoista, joiden suunnan arki muuttaa", ja niistä se tosiaan kertookin. Intohimojen kouriin joutuvat Inari ja Anton, jotka ovat kumpikin tahoillaan varattuja, mutta eivät voi vastustaa toisiaan. Erot, häät ja kaksi lasta myöhemmin mustat pitsialusvaatteet ovat vaihtuneet virttyneisiin paituleihin, intohimo joutunut kadoksiin, ja Anton hullaantuu Marjaan, parikymppiseen opiskelijaan, jonka lumovoima ei ole vielä hautautunut kakkavaippojen alle.

Perheen perustamisesta kirja ei anna kovin ruusuista kuvaa. Intohimon sammumisen lisäksi Marttinen kuvaa arkisen toteavasti ja raa'an rehellisesti naisen elämän fysiikkaa, yksityiskohtineen päivineen. Oma vartalo on kirjan naisille Inarille ja Marjalle vuoroin läheinen liittolainen, vuoroin taas vieras, melkein vihollinen.

Tunnin kuluttua osaston suihkussa Inari riisui velton, hikisen ja maitoisen yöpaidan ja viskasi sen pyykkipussiin. Hän oli lukenut odotusaikanaan jostakin kirjasta, että näky kokovartalopeilissä saattaa olla järkytys heti synnytyksen jälkeen. Tuolloin hän oli kääntänyt nopeasti sivua ja torjunut moisen väitteen. Mutta nyt hän ei voinut olla katsomatta, vilkaisematta vähän kylpyhuoneen peiliin. Peili oli höyryn samentama, mutta hangattuaan sitä käsipyyhkeellä Inari pystyi kyllä näkemään naisen, joka häntä peilistä katsoi. Naisen rinnat eivät olleet isot, ne olivat valtavat, raskaat ja sinisten suonten juovittamat. Naisen vatsa oli pullea, samanaikaisesti sekä pullea että veltto. Hänen hiuksensa olivat menettäneet kiiltonsa yhdessä yössä, ne makasivat masentuneina ja uupuneina pitkin hänen päätään ja valuivat haluttomina pitkin selkää. Hänen alapäätään pakotti ja kirveli ja veri valui pitkin hänen reisiään. Hänellä oli vanhan naisen, kuusikymppisen mummon vartalo.

Kirjan miehet jäävät ulkopuolelle paljosta siitä, mitä tapahtuu naisten ja heidän ruumiidensa välillä. Marttinen antaa äänen myös Antonille, ja miehen näkökulma tuo tarinaan oman jotenkin riipaisevan ulottuvuutensa. Syvimmälle tunkeudutaan silti naisten ihoon ja ajatuksiin. Välillä melkein liian lähelle: tunsin oloni tirkistelijäksi. En olisi halunnut tietää tätä kaikkea näiden ihmisten elämästä, heidän yksityisimmistä yksityisasioistaan.

Mutta se taitaa olla hyvän kirjan merkki, tällainen eläytyminen.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, Leena Lumi, Susan kirjaston Susa ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Otava, 2002. ISBN 951-1-18156-4. 224 s. Kansi Jenni Noponen. Lainattu kirjastosta.

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale (Kolmastoista kertomus)

Diane Setterfieldin The Thirteenth Tale (2006, suom. Kolmastoista kertomus) jäi minulle mieleen viime keväänä blogeissa kiertäneestä 30 päivän haasteesta, jonka kohtaan "yllättävä juonenkäänne tai loppuratkaisu" muutama bloggaaja mainitsi tämän kirjan. Kun sitten takakannesta selvisi lisäksi, että kirjassa on kyse kirjoista, arvoituksista ja vanhoista kartanoista, opusta ei kerta kaikkiaan voinut jättää väliin.

Ongelma tietysti on, että jos kirjaa lukee päällimmäisenä odotuksena yllättävät juonenkäänteet, ne eivät enää tunnu aivan yhtä yllättäviltä. Sorruin ehkä odottamaan jotain kertakaikkisen akrobaattisia juonipiruetteja, mikä ehkä hiukan hälvensi kirjan vaikutusta mielessäni, vaikka tarinassa sinänsä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin: Setterfieldin luoma juonikudelma oli tiivistunnelmainen keitos vanhojen kirjojen pölyistä tuoksua, tarinankerronnan taikaa, eksentrisiä englantilaisia erakkoja, kiehtovaa kartanoromantiikkaa, monimutkaisia perhesuhteita ja menneisyyden varjoja, jotka eivät koskaan kokonaan hälvene.

Pidin kirjan viehättävän vanhanaikaisesta tunnelmasta ja henkilögalleriasta. Päähenkilö Margaret Lea oli kunnon vanhanajan vanhapiika, pidättyväinen lukutoukka tweed-hameineen, ja vahvaluonteinen erakkokirjailija Vida Winter, jonka elämäkerturiksi Margaret ryhtyy, kaikessa epäuskottavuudessaankin kiehtova hahmo. Kirjan tunnelma, miljööt ja aika leijuivat irti arkitodellisuudesta. En edes oikein tiedä, mille vuosikymmenelle kehyskertomuksen tapahtumat sijoittuivat. Puhelinlinjojen ja kirjeenvaihdon varassa oltiin, mutta olivatko ne kirjan maailmassa jokapäiväinen itsestäänselvyys vai ainoastaan osa juuri näiden menneisyyteen kurkottelevien henkilöiden elämäntapaa?

Hienot ainekset siis. Luin kirjaa innolla iltalukemisena "vielä yksi luku" -koukussa, mutta aivan täysiä pisteitä Kolmastoista kertomus ei silti minulta saa. Kirjassa oli paljon samaa kuin pari kuukautta sitten lukemassani Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanissa, ja tässä lukujärjestyksessä ja tätä vertailuasetelmaa vasten Kolmastoista kertomus jäi minulle ehkä vaisummaksi lukukokemukseksi kuin miltä se olisi muuten tuntunut. Vieras kartanossa nimittäin imaisi minut täysillä mukaansa ja onnistui minusta vielä vähän tätä kirjaa paremmin punomaan kokoon mukaansatempaavan juonen, jonka jännite pysyi yllä aivan loppuun saakka ja jäi kajastelemaan mieleen lukemisen jälkeenkin. Kolmastoista kertomus solmi juonen langat yhteen ehkä vähän liiankin siististi. Tarinaan sisältyi niin paljon mysteerejä, että niistä jokunen olisi hyvin voinut jäädä kummittelemaan ratkaisemattomana.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Mimmu, Kirsimaria ja Morre.

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale. Orion, 2006. 454 s. Ostettu käytettynä.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko

Kaivoin Wladimir Kaminerin Ryssändiskon (2000, suom. 2005) esiin kirjahyllystä jo viime vuonna, kun suunnittelin osallistuvani Maahanmuuttajien tarinat -lukuhaasteeseen. Haaste näköjään jatkuu edelleen Books in the City -blogissa, josta Kirjavan kammarin Karoliina sen alun perin nappasi, ja voihan sitä maahanmuuttajatarinoita lukea ilman haasteitakin.

Olin luullut kirjaa romaaniksi, mutta tämä olikin pikemminkin humoristinen omaelämäkerrallinen tarinakokoelma. Oikein hauska! Venäläinen Kaminer saapui Berliiniin kesällä 1990 muurinmurtumisrytäkässä syntyneen porsaanreiän seurauksena, jonka ansiosta venäjänjuutalaiset saivat muutaman kuukauden ajan asettua asumaan Itä-Saksaan ilman kummoisiakaan muodollisuuksia. Kaminer ja hänen ystävänsä Misa majoittuvat aluksi asuntolaan, joka on venäläisten lisäksi täynnä vietnamilaisia ja afrikkalaisia maahanmuuttajia, ja valtaavat sitten yleisen hämmennyksen vallitessa itselleen omat pienet asunnot juuri ennen kuin viranomaiset panevat touhulle lopun.

Oman Saksaan saapumisensa lisäksi Kaminer turinoi yleisesti elämästä venäläisenä ja maahanmuuttajana Saksassa ja nimenomaan Berliinissä, joka Kaminerin sanoin "vaikuttaa minuun terveyskylpylän tavoin". Juttujen Berliini on vireä ja värikäs, täynnä erikoisia persoonia ja outoja sattumuksia. Kaminer kuvailee arjen pieniä seikkailuja huumorilla, jonka yhdistelmässä absurdismia, draamaa ja hälläväliä-asennetta oli minusta jotain hyvin venäläistä, jos nyt tällainen stereotyypittely sallitaan. Mukavaa, letkeää lukemista siis. Olisi hauskaa lukea myös muuta Kaminerin tuotantoa, jota Sammakko näkyy suomentaneen.

Ryssändiskosta on kirjoittanut myös ainakin Kolmannen linjan Miia.

Wladimir Kaminer: Ryssändisko. Sammakko, 2005. Saksankielinen alkuteos Russendisko, 2000. Suomentanut Vesa Suominen, kansi Lahja Kallinen. 160 s. ISBN 978-952-483-007-8. Omasta hyllystä.

Lukuvuosi 2011, osa 3: Katse tulevaan

En malta ollenkaan lopettaa tätä menneen lukuvuoden pohtimista! Omat tilastoni ja K-blogin mielenkiintoinen keskustelu itsensä kehittämisestä lukijana saivat minut miettimään, mihin suuntaan haluaisin lukuharrastustani vuonna 2012 viedä. Tässä siis uudenvuodenlupauksia, joiden pitämisestä en kylläkään aio ottaa minkäänlaisia paineita - ehkä siis pikemminkin uudenvuodenaikeita tai -haaveita.

Luen kirjoja muualta kuin Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Viime vuonna en lukenut yhtä ainutta muun kuin eurooppalaisen tai amerikkalaisen kirjailijan kirjaa! Tähän on tultava muutos. 

Luen belgialaisia kirjoja. No, Belgia on Euroopassa, mutta selitykseksi se, että se on nykyinen kotimaani. Kirjablogit ovat saaneet minut seuraamaan suomalaista kirjamaailmaa entistä innokkaammin, mutta tämä iloinen asia on saanut minut myös huomaamaan, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mitä nykyisen asuinmaani kirjallisuudessa tapahtuu. Vinkkejä kiinnostavista belgialaisista kirjailijoista otetaan vastaan! 

Luen venäläisen klassikon. Toinen maa, jonka haluaisin valloittaa, on Venäjä. Suunnittelen korkkaavani tämän ikuisuusprojektin Rikoksella ja rangaistuksella, Anna Kareninalla (harmi, että missasin kimppaluvun!) tai jo valmiiksi omasta hyllystä löytyvällä kirjalla Saatana saapuu Moskovaan. 

Luen enemmän vanhoja kirjoja. Viime vuonna luin enimmäkseen 2000-luvulla ilmestyneitä kirjoja. Ensi vuonna voisin laajentaa lukemistoani esimerkiksi osallistumalla myöhäisherännäisenä Amman retrohaasteeseen tai rikkomalla blogini tähänastisen "vanhuusennätyksen" (ilmestymisvuosi 1865). 

Luen runokirjan. Sain joululahjaksi yhden - lupaava alku!

Luen sarjakuvakirjan. Näitä näkyy blogeissa yhä enemmän. Ehkä minunkin kannattaisi kokeilla? Satu lanseerasi sopivasti sarjakuva-aiheisen minihaasteen.

Luen jotain vähintään kolmelta nobelistilta. Nobel-haasteen suorittaminen on varsinainen suururakka, mutta hiljaa hyvä tulee. Jos luen kolme kirjaa vuodessa, voin laskujeni mukaan juhlia menestyksekästä suoritusta 82-vuotispäivilläni. :D

Luen vähintään kaksi Finlandia-palkittua teosta. Näitä on paras lukea rinnakkain nobelistien kanssa, jottei käy niin, että pääsen kotimaisen kirjallisuuden pariin vasta yhdeksänkymppisenä.

Näistä kertyy jo ainakin tusinan verran kirjoja, joten lopetetaanpa lupailu tähän. Blogeissa tullee tänäkin vuonna vastaan niin paljon uusien kirjojen seireeninkutsuja ja lumoavia lukuhaasteita, että on parasta olla suunnittelematta liikaa vielä tässä vaiheessa... Jo julistettuja haasteita, joihin haluaisin osallistua, ovat ainakin Sallan viehkosti nimetty Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haaste ja Morren Itsenäisyyspäivän haaste. Muistakin haasteista löytyy lukuvinkkejä vielä pitkäksi aikaa.

Yllämainittujen lisäksi haluaisin suoda blogissa enemmän huomiota sellaisille tekstinulkoisille ilmaisumuodoille kuin kirjojen kannet ja kirjoista tehdyt elokuvat. Saa nähdä, kuinka poikkitaiteelliseksi vielä ryhdynkään!

Onko muilla samanlaisia lukuaikeita? Mitä muita tärppejä suosittelisit? Mitä haluaisit tässä blogissa nähdä?

Taiteilijaelämää-haasteen vuosi 2011 - kiitos ja arvonta!

Renessanssin Italiassa seikkailevan taiteilijaromaanin innoittamana lanseerasin elokuussa Taiteilijaelämää-lukuhaasteen kuvataiteesta kiinnostuneille lukutoukille. Suuntaa-antavalle kirjalistalle kertyi muhkea määrä taiteilija-aiheisia romaaneja. Hinkuan itse lukemaan niistä likipitäen kaikki, ja vinkeistä on toivottavasti iloa muillekin.

Haasteeseen osallistumiselle sinänsä ei ole aikarajaa, mutta lupasin arpoa vuoden 2011 puolella mukaan ilmoittautuneiden kesken pienen yllätyspalkinnon. Se on taiteenystävä-kirjabloggarille sopivasti näppärä mikrokuituliina, jolla voi tarpeen tullen pyyhkäistä pölyt tietokoneen ruudulta tai vaikka lukulaseista ja ihailla samalla Pieter Brueghelin maalaamaa flaamilaista talvimaisemaa 1500-luvulta. Ei siis joulukuusenkoriste, vaikka harhaanjohtavasta ja hiukan epätarkasta kuvasta voisikin niin päätellä. :)

Menneen kirjavuoden herkullinen haastesuma saattoi hiukan verottaa tähän haasteeseen osallistumista, mutta eihän se määrä vaan laatu! Arvontaan osallistuvat siis periaatteella arpa per kirja seuraavat bloggarit:

Luetut, lukemattomat -blogin Liisa:

• Anna Kortelainen: Virginie!
• Deborah Moggach: Tulppaanikuume

Kirjojen keskellä -blogin Maija:

• David Ebershoff: Tanskalainen tyttö
• Rakel Liehu: Helene

Marja-Leenan kirjahylly -blogin Marja-Leena, jonka taidekirjasivulta arvontaan mukaan:

• Anna Kortelainen: Virginie!
• Tuula Levo: Neiti Soldan 

P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara:

• Deborah Moggach: Tulppaanikuume

Sinisen linnan kirjaston Maria:

• Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
• Tuula Levo: Neiti Soldan

Toivottavasti listalta ei unohtunut ketään. Jos niin pääsi käymään, lupaan harkita lohdutuspalkintoa tai ainakin mainetta ja kunniaa.

Minä itse luin haasteen tiimoilta kaksi kirjaa (jotka jäävään arvonnasta):

• Tracy Chevalier: Neito ja yksisarvinen
• Inari Krohn: Musta ja muut värit

No niin. Arvonnan suorittajaksi valittu satunnaislukugeneraattori  (= aviomies) ilmoittaa voittajaksi luvun 1 eli...

Liisan kirjalla Virginie!

Onnea voittajalle! Ilmoitapa osoitteesi osoitteeseen lurunluvut(a)gmail.com, niin paketti lähtee tulemaan. Kiitos kaikille ja taiteellista viikonloppua!

Lukuvuosi 2011, osa 2: Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haaste

Eilisten tuumien ja tilastojen lisäksi päätin arvioida lukuvuoden 2011 antia Järjellä ja tunteella -blogin Susan mainion Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteen merkeissä, johon monessa blogissa on jo tartuttu. Vastauksia on ollut tosi kiva lukea! Vastaan haasteeseen niin, että valitsen kuhunkin kohtaan vain yhden kirjan ja käytän kutakin kirjaa vain kerran.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties (viime vuoden lahja siskolta meni siis nappiin!)

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie (kenties hieman kikkailevaa kerrontaa, mutta sydäntä lämmittävä rakkaustarina)

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Annika Idström: Veljeni Sebastian

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Suvi Ahola & Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (ei surettanut, mutta liikutti)

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Hannu Väisänen: Vanikan palat (roikkui lukulistallani niin kauan, että oli hienoa saada luetuksi!)

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Selja Ahava: Eksyneen muistikirja (näkyi kyllä muutamassa blogissa, mutta suosittelen muillekin)

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (ei aivan niin tenhoava kuin olin toivonut)

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi?
Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love (vähän pöhkö valinta, mutta ensimmäinen ehdokkaani tuli jo käytettyä... ehkä tästä kirjasta voisi ammentaa henkistä tasapainoa aution saaren eristyneisyydessä?)

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Sarah Waters: Vieras kartanossa

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Tracy Chevalier: Neito ja yksisarvinen

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Pirkko Saisio: Punainen erokirja

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia (tätä oli vaikea valita, koska bloggaamisen myötä kirjat tuntuvat jäävän mieleen paljon entistä paremmin!)

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree (kuin kirjaksi painettu kirjablogi!)

Lukuvuosi 2011, osa 1: Tuumintaa ja tilastoja

Monen muun blogin innoittamana päätin minäkin koota yhteen menneen kirjavuoden antia tilastoja tutkiskelemalla ja haasteista haastelemalla. Tästä tulikin oikea mammuttikatsaus, joten kymmenen pistettä ja papukaijamerkki kaikille, jotka jaksavat loppuun asti!

Lukemisesta ja bloggaamisesta

Aloitettakoon tärkeimmästä eli lukemisesta itsestään. Vaikka lukemieni kirjojen määrä jää jälkeen blogosfäärin turbolukijoista, olen tänä vuonna lukenut paljon enemmän kuin muutamana edellisenä, ja se on ollut ihanaa. Lukutoukka ei voi kuin ihmetellä, miten vanha rakas harrastus oli päässyt niin surkeasti näivettymään!

Kiitos lukuinnon uudelleen viriämisestä kuuluu mitä suurimmassa määrin kirjablogeille. Eksyin sattumalta muistaakseni Sallan lukupäiväkirjaan joskus toissa vuoden syksyllä. Pari kuukautta muiden blogeja kuikuiltuani päätin perustaa oman, ennen kaikkea omaksi lukupäiväkirjakseni: halusin muistaa lukemani kirjat paremmin. Aiemmat yritykseni pitää niistä listaa ovat aina tyrehtyneet, ja tällä kertaa halusin kirjata muistiin myös jotain kirjan sisällöstä. Sitä, miten antoisaa kirjoista kirjoittaminen on, en edes oikein osannut odottaa. Lukukokemuksista saa irti aivan uusia ulottuvuuksia, kun niitä pureskelee blogiin.

Vielä suurempi ilo ovat olleet kirjablogit kokonaisuutena. Kirjojen lukemisen lisäksi on ihanaa lukea kirjoista! Jaksan aina hämmästellä, miten paljon hienoja kirjoja maailmaan mahtuu ja miten fiksut ihmiset niitä lukevat. Blogien ansiosta olen myös paljon entistä paremmin kärryillä suomalaisen kirjamaailman kuulumisista, mikä on kaltaiselleni ulkosuomalaiselle lukijalle ilahduttava silta kotimaan kulttuuriin.

Vuoden kansisuosikkeja: näyttävää typografiaa ja vahvoja värejä.

Tilastojen kertomaa...

Sitten tilastoihin! Jotta koko blogihistoriani tulee kartoitettua, otin lukuihin mukaan myös blogin alkuaikoina joulukuussa 2010 lukemani kirjat. Yhteensä listalle kertyi 68 kirjaa.* Ne jakautuivat näin:

- kotimaisia 36 ja ulkomaisia 32
- suomeksi luettuja 39, englanniksi 22 ja ranskaksi 7
- naisten kirjoittamia 37, miesten kirjoittamia 30 ja pariskunnan kirjoittamia 1
- romaaneja 42, novellikokoelmia 8 ja muita 18

Viimeinen kohta oli pienoinen yllätys sen suhteen, että muiden kuin romaanien osuus oli noin suuri. Osastoon "muut" kuuluu siis elämäkertoja, muistelmia, tietokirjoja ja yksi näytelmäkin (Pygmalion). Jatkossa voisin laajentaa ainakin runoihin ja sarjakuviin, sillä niitä ei vuoden 2011 listalta löydy lainkaan.

Luen näköjään enimmäkseen ei-aivan-uusia-muttei-vielä-vanhojakaan kirjoja, sillä kirjoista 42 eli rutkasti yli puolet on ilmestynyt 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Uutuuksia, joiksi laskin vuonna 2010 tai 2011 ilmestyneet kirjat, luin kolme: Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan, Hanna Tuurin Orapihlajapiirin ja Henna Helmi Heinosen Veljen vaimon. Näiden jatkeeksi voisi kai liittää muutaman aiemmin ilmestyneen mutta vastikään suomennetun kirjan eli David Foenkinoksen Nainen, jonka nimi on Nathalie, David Nichollsin Sinä päivänä, Kajsa Ingemarssonin Vettä vain ja Sarah Watersin Vieras kartanossa.

Vanhempia kirjoja listalla on sieltä täältä 1900-luvulta ja 1800-luvun lopusta. Vuoden vanhus oli vuonna 1865 ilmestynyt Liisa Ihmemaassa. Tässäkin olisi lukuvalikoiman laajentamisen paikka!

Suosituinta blogissa

Bloggerin tilastojen perusteella kiinnostavimpia aiheita Lurun luvuissa olivat elokuvat ja chick lit. Luetuimpien kirjoitusten kärkikymmenikkö näyttää tältä:

1. Päivä 19 - Elokuvia kirjoista
2. Kootut chick lit -kokemukset
3. Kira Poutanen: Kotimatka
4. Sofi Oksanen: Puhdistus
5. Taiteilijaelämää-haaste
6. Anu Jaantila: Jenkkivuosi (Nostalgian jäljillä)
7. David Nicholls: One Day
8. Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo
9. Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi (Kirjallista elämää -haaste)
10. Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray

On hiukkasen harmillista, että kirjapäivityksistä luetuin kertoi kirjasta, johon en juurikaan ihastunut, mutta kansa on puhunut. :)

Vuoden kansisuosikkeja: mustalla ja valkoisella pääsee pitkälle.

Haasteita, haasteita

Vuoden aikana hurmaannuin yhdestä jos toisestakin lukuhaasteesta. Kaikkiin en ehtinyt osallistua, mutta kokosin mielenkiintoisia haasteita erilliselle alasivulle, jota aion käyttää jatkossakin lukuvinkkien lähteenä.

Nobel-voittajista kokeilin George Bernard Shaw'ta ja Rudyard Kiplingiä. Jos jatkan tätä vauhtia, minulla menee kaikkien tähän mennessä palkittujen nobelistien lukemiseen 50 vuotta - ja joka vuosi tulee yksi uusi lisää... Huh! Finlandia-voittajista luin kolme, eli Sofi Oksasen Puhdistuksen, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ja Pirkko Saision Punaisen erokirjan. Kaikki tekivät vaikutuksen.

Nostalgian jäljillä -haasteeseen vastasin lukemalla muistorikkaita nuortenkirjoja eli Anu Jaantilan Sanna-sarjan. Kirjallista elämää -haasteeseen taas luin Ernest Hemingwayn nuoruusmuistelon Nuoruuteni Pariisi, jonka innoittamana tein myös kirjallisen pyhiinvaelluksen Pariisin kaduilla.

Totally British -megahaasteesta sain ruksittua kolme alakategoriaa:

1. Modern Men Writers -sarjassa luin Nick Hornbyn How to Be Good (Hyvät ihmiset), David Nichollsin One Day (Sinä päivänä) ja Roald Dahlin novellikokoelman Kiss Kiss. Pidin kaikista, mutta kyllä Nichollsin Emmassa ja Dexterissä oli sitä jotain...
2. Children's Britain -otsikon alla tutustuin brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikoihin lukemalla Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan, Lewis Carrollin Liisan Ihmemaassa ja J. M. Barrien Peter Panin. Näistä suosikkini oli yhtä aikaa vauhdikas ja haikea Peter Pan.
3. Éirinn go Brách! -kategoriasta tuli hiukan sekalainen, sillä mukaan päätyivät suomalaisen Hanna Tuurin Irlantiin sijoittuva Orapihlajapiiri, irlantilaissyntyisen Oscar Wilden Lontooseen sijoittuva Dorian Grayn muotokuva ja irlantilaisen Maeve Binchyn Kreikkaan sijoittuva Taverna tähtien alla. Viimeinen oli melko tyhjänpäiväinen, mutta kaksi ensimmäistä jäivät mieleen.

Taiteilijaelämää-haasteesta on tulossa lähipäivinä erillinen päivitys. Jos olet lukenut vuonna 2011 taiteilija-aiheisen romaanin ja haluat osallistua pikku taideyllärin arvontaan, muttet ole vielä ilmoittautunut kommenteissa, tee se nyt!

Vuoden kansisuosikkeja: nostalgiaa ja romantiikkaa.

Vuoden parhaat?

Kirjojen vertaaminen toisiinsa on kamalaa puuhaa, mutta päätin yrittää. Valitsin siis tämän hetken tunnelmien perusteella viisi lukuvuoden 2011 helmeä - yhden joka sormelle.  

1. Peukaloksi jotain tukevaa eli klassikko: Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva.
2. Opettavainen etusormi kuuluu tietokirjalle: Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. (Pakko mainita toinenkin: Lucy Mooren historiateos Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties.)
3. Ilmaisuvoimaiselle keskisormelle valitsen vahvatunnelmaisuudellaan vaikuttaneen kirjan (myönteisessä mielessä siis, ei haistatellen!): Sarah Watersin Vieras kartanossa.
4. Sormussormi nimettömään sopii rakkaus: Juhani Ahon Yksin (vaikka se kertookin onnettomasta rakkaudesta).
5. Pikkusormi kuuluu viehättävälle esikoiselle eli Selja Ahavan Eksyneen muistikirjalle.

Huh, tekipä tiukkaa! Näin kuitenkin saatiin pakettiin lukuvuosi 2011 ja voidaan kääntää kokka kohti uusia kirjaseikkailuja. Sitä ennen aion kuitenkin vielä vastata Susan mainioon Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen, kunhan olen saanut vastaukset pohdittua.

Lukuisaa uutta vuotta!

* Peräkaneetiksi pienellä präntillä kaikki vuonna 2010/2011 luetut kirjat lukujärjestyksessä:

• Zoë Heller: Notes on a Scandal
• Lindsey Kelk: I Heart New York
• Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love
• Amanda Foreman: Georgiana, Duchess of Devonshire
• Maarit Niiniluoto: Sulle salaisuuden kertoa mä voisin - Harmony Sistersin tarina
• Nick Hornby: How to Be Good (Hyvät ihmiset) 
• Sofi Oksanen: Puhdistus 
• Steven D. Levitt & Stephen J. Dubner: Freakonomics
• Maarit Verronen: Saari kaupungissa 
• Selja Ahava: Eksyneen muistikirja
• Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi 
• George Bernard Shaw: Pygmalion 
• Riku Korhonen: Hyvästi tytöt 
• Riikka Pulkkinen: Raja 
• Rudyard Kipling: The Jungle Book (Viidakkokirja)
• Sven Aurén: Minun Pariisini
• Maarit Verronen: Normaalia elämää
• David Foenkinos: La délicatesse (Nainen, jonka nimi on Nathalie)
• Suvi Ahola & Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt
• Hertta Kuusinen: Hamlet ystäväni - Kirjeitä Olavi Paavolaiselle
• Kira Poutanen: Kotimatka
• Miina Supinen: Liha tottelee kuria
• Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree
• Jean Teulé: Le Magasin des Suicides
• Petri Tamminen: Miehen ikävä
• Petri Tamminen: Elämiä
• Suvi Ahola: Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta
• Petri Tamminen: Mitä onni on 
• Anna Gavalda: Je l'aimais (Viiniä keittiössä)
• Muriel Barbery: L'élégance du hérisson (Siilin eleganssi)
• Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin
• Suvi Ahola: Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia
• Pirkko Saisio: Punainen erokirja
• Petri Tamminen: Muistelmat
• Karo Hämäläinen: Kuudes askel
• Petri Tamminen: Enon opetukset
• Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttila: Rakkauden atlas
• Juhani Aho: Yksin
• Gilbert Sinoué: L'enfant de Bruges
• Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta
• Lucy Moore: Anything Goes - A Biography of the Roaring Twenties
• Guillaume Musso: Que serais-je sans toi ?
• Anu Jaantila: Jenkkivuosi
• Anu Jaantila: Dear Sanna
• Anu Jaantila: Love, Sam
• Laura Honkasalo: Tyttökerho
• Charles G. Martignette & Louis K. Meisel: The Great American Pin-Up
• David Nicholls: One Day (Sinä päivänä)
• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
• Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars (Taverna tähtien alla)
• Oscar Wilde: The Picture of Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva)
• Kari Hotakainen: Ihmisen osa
• Kari Hotakainen: Finnhits
• Kajsa Ingemarsson: Vettä vain 
• Roald Dahl: Kiss Kiss
• Tracy Chevalier: The Lady and the Unicorn (Neito ja yksisarvinen)
• Eric-Emmanuel Schmitt: Oscar et la dame rose
• Helena Frith Powell: Two Lipsticks and a Lover
• Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There
• Inari Krohn: Musta ja muut värit
• Sarah Waters: The Little Stranger (Vieras kartanossa)
• Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo
• Tom Hodgkinson: How to Be Idle
• Miranda July: No One Belongs Here More Than You
• Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
• Annika Idström: Veljeni Sebastian
• Hannu Väisänen: Vanikan palat
• J. M. Barrie: Peter Pan

Joulukuun luetut

Joulukuun lukusaldo jäi niin vaatimattomaksi, ettei tätä yhteenvetoa kannata kirjoittaa muun kuin tuon Otavan kirjakalenterista napatun kuvan takia. Eikö olisikin ihanaa lojua nojatuolissa takan ääressä ja olla poikamieskerhon holhokki?

No, tässä siis kuitenkin:

Joulukuun luetut

• Hannu Väisänen: Vanikan palat (jonka itse asiassa luin jo marraskuun puolella...)
• J. M. Barrie: Peter Pan

Tästä on hyvä jatkaa lukuvuoden 2011 koostepostaukseen, joka on jo työn alla. Kiitos kaikille bloggareille, kommentoijille ja lukijoille antoisasta menneestä vuodesta ja upeaa uutta vuotta!

J. M. Barrie: Peter Pan

Peter Pan -patsas Lontoossa. (Wikipedia)

J. M. Barrien Peter Pan (1911) ehti täpärästi mukaan vuoden 2011 puolella luettuihin ja siten myös Totally British -haasteen pistejahtiin. (Siitä lisää erikseen tulossa olevassa koosteessa!)

Tämä brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikko sopi oikeastaan aika hauskasti Hannu Väisäsen Vanikan palat -romaanin perään. Kirjoilla ei sinänsä ole juurikaan yhteistä, mutta ne molemmat kertovat hienosti lapsen mielikuvituksen voimasta. Väisäsen lapsuuskuvauksessa pikkupojan mielikuvitus kaunistaa ankeaa arkea, kun taas Peter Panissa lennähdetään kokonaan irti arjesta, ihmeelliseen Mikä-Mikä-Maahan (jolle alkuperäinen Neverland on paljon runollisempi nimi!).

Ihastuin kirjassa Barrien tapaan kuvata lapsen mieltä ja maailmaa, jossa seikkailut keijujen, merirosvojen ja intiaanien kanssa ovat yhtä todellisia kuin pyjamat ja iltapesut. Barrie ottaa lapset vakavasti, lämpimän ymmärtäväistä huumoria unohtamatta.

I don't know whether you have ever seen a map of a person's mind. Doctors sometimes draw maps of other parts of you, and your own map can become intensely interesting, but catch them trying to draw a map of a child's mind, which is not only confused, but keeps going round all the time. There are zigzag lines on it, just like your temperature on a card, and these are probably roads in the island, for the Neverland is always more or less an island, with astonishing splashes of colour here and there, and coral reefs and rakish-looking craft in the offing, and savages and lonely lairs, and gnomes who are mostly tailors, and caves through which a river runs, and princes with six elder brothers, and a hut fast going to decay, and one very small old lady with a hooked nose. It would be an easy map if that were all, but there is also first day at school, religion, fathers, the round pond, needle-work, murders, hangings, verbs that take the dative, chocolate pudding day, getting into braces, say ninety-nine, three-pence for pulling out your tooth yourself, and so on, and either these are part of the island or they are another map showing through, and it is all rather confusing, especially as nothing will stand still.

Mielenkiintoisia kirjassa olivat myös sen keskeiset hahmot: arvaamaton, omahyväinen Peter ja lapsuuden pian taakseen jättävä Wendy. Wendyllä oli tarinassa tärkeämpi rooli kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin ajatellut Peter Pania kertomuksena pojasta, joka ei kasva aikuiseksi, mutta oikeastaan se oli vähintään yhtä paljon kertomus tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi. (Wikipediasta opin, että itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi oli kenties tältä osin tasapainoisemmin Peter and Wendy.)

Wendy on kirjassa vanhin Darlingin perheen kolmesta lapsesta, jotka lentävät Peterin perässä Mikä-Mikä-Maahan. Siellä Wendy ottaa touhukkaana esikoisena oitis äidin roolin. Hän huolehtii kuin kanaemo paitsi omista veljistään myös Peteristä ja tämän uskollisesta seuraajajoukosta, kadonneista pojista. Välillä tunsin feminististä ärsytystä siitä, että Wendyä innosti merirosvojen ja intiaanien kansoittamalla saarella lähinnä tiskaus ja siivous, mutta toisaalta oli mukavaa, että tämäkin osa lasten haavemaailmaa oli mukana tarinassa. Kunniaa kotileikeille!

Wendyn omaksumaan perheenäidin rooliin sekoittuu tarinassa vähän hämmentävästi orastava romanssi Peterin kanssa. Ilmassa on ilmiselvää flirttiä ja melkoinen annos mustasukkaisuuttakin, kun Peterin huomiosta kilpailee myös kipakka Helinä-keiju.

Nämä aikuisen naisen roolit ja tunteet alkavat Wendyn hahmossa vähitellen punoutua lapsuuden viattomuuden ja huolettomuuden sekaan. Siinä missä pikkuveljet John ja Michael ovat vielä niin pieniä, etteivät he mielikuvitusmaahan asetuttuaan enää muistakaan entistä elämäänsä Lontoossa, Wendyn tietoisuudesta todellisuus ei enää irtoa. Hän tietää, että ennen pitkää heidän on palattava takaisin - ja tämä tietysti tekee tarinasta haikean kirpeänsuloisen. Lapset lentävät takaisin kotiin ja...

In time they could not even fly after their hats. Want of practice, they called it; but what it really meant was that they no longer believed.

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Vuosi ehti jo vaihtua, ja minä olen vasta marraskuussa! Joulukuu oli niin kiireinen, että en saanut kirjoitettua Hannu Väisäsen Vanikan paloista (2004) heti tuoreeltaan, ja nyt kaikkien jouluhälinöiden jälkeen kirja tuntuu jo kovin kaukaiselta.

Kirjaanpa siis tähän vain yhden monista muistiin merkitsemistäni kohdista muistuttamaan, mistä kirjassa pidin: lapsen näkökulman eläväksi tekevästä lapsuuskuvauksesta. Päähenkilö Antero kasvaa varuskunta-alueella 1950-luvun Oulussa. Vääpeli-isä on viinaan menevää sorttia ja hintelä Antero on kaukana koulun kingistä, mutta arjen vastoinkäymisten vastapainoksi elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Antero tutustuu kodin, koulun ja kasarmin makuihin, hajuihin ja ääniin kuin keskenkasvuinen tutkimusmatkailija, jolla on tarkat aistit, vilkas mielikuvitus ja hillitön halu kasvaa isommaksi. Tässä kohtauksessa hän ihailee kasarmille vierailemaan tulleita englantilaisia varusmiehiä:

Minä olisin halunnut sanoa: Puhukaa vain sitä teidän kieltänne, antakaa sen soljua suustanne että saan kuljeksia kielipuutarhassanne. Kyllä minä osmoottisesti kaiken ymmärrän. Näettehän tekin että en minä tänne kuulu. Minäkin tulen jostain teiltä päin. Prinssistä tuli sammakko. Näin kävi minullekin. Olin jossain toisessa imperiumissa. Istuin pagodissani. Söin murokeksiä. Mutta se murokeksi oli myrkytetty ja niin minä lennähdin tänne kasarmille. Mutta te näette totuuden. Kohta ankkuri nostetaan ja minä purjehdin kanssanne pois.

Lukulistalle seuraavaksi Toiset kengät (2006), Finlandia-voittaja, jossa Antero kasvaa 1960-luvulle. Siitä yritän kirjoittaa jotain vähän fiksumpaa.

Hannu Väisänen: Vanikan palat. Otava, 2004. 412 s.