31. lokakuuta 2012

Mitä luin lokakuussa


Pyhäinpäivän kunniaksi tunnelmapala Rheimsin katedraalista Ranskasta ja yhteenvetoa lokakuun luvuista.

Lokakuu oli hyvä lukukuukausi. Blogiin asti ehti seitsemän kirjaa, joista kaksi taisin tosin lukea jo syyskuun puolella, mutta toisaalta bloggaamista odottaa vielä viisi muuta, joten kuun saldoksi kertyi kymmenen kirjaa eli enemmän kuin pitkään aikaan.

So American -saralla luin Kultahatun jatkoksi lisää F. Scott Fitzgeraldia. Miehen esikoisteos This Side of Paradise, suomeksi Maan päällä kuin taivaissa, oli mielenkiintoinen kurkistus nuoren kirjailijan alter ego -persoonaan, vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin jälkeen Kultahatusta.

Kuun toinen amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko oli Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa. Sekään ei romaanina hurmannut, mutta oli mielenkiintoista tutustua tähän maailmankirjallisuuden merkkiteokseen ja tunteiden täyteiseen aikalaiskuvaukseen orjuuden kauhuista.

Amerikkalainen oli myös kuukauden ainoa tietokirja, Eric Weinerin The Geography of Bliss, hauska matkakirja onnen etsimisestä.

Lokakuun loput olivatkin sitten kotimaisia. Minna Canthin Papin perheellä osallistuin Kujerruksia-blogin Linnean näytelmähaasteeseen. Teatteria tullee blogiin lisääkin, sillä onnetar suosi minua Linnean arvonnassa näytelmäaiheisella palkinnolla!

Tuoreempaa kotimaista tarjosivat Riikka Pulkkisen Totta, joka sekä viehätti että ärsytti, ja Anna-Leena Härkösen Onnen tunti, jonka parissa tutustuin myös HelMet-kirjaston uuteen Ebib-sähkökirjapalveluun. Kuun päätti Merja Otavan raikkaannostalginen nuortenkirja Priska.

Tässäkin kuussa blogistaniaan on taas pulpahdellut hurmaavia uusia lukuhaasteita, joihin en mitenkään malttaisi olla osallistumatta. Juuri nyt olen erityisen innostunut jahtaamaan So American -pojoja, mutta jossain vaiheessa liityn ehdottomasti mukaan myös Hyönteisdokumentti-blogin lanseeraamaan Lukudiplomi-haasteeseen ja jatkan ikuisuusprojektia eli oman hyllyn kirjojen lukemista Mari A:n vuorikiipeilyhaasteen tsemppaamana.

Lokakuun uutuuksiin kuuluu myös Lurun lukujen Facebook-sivu. Tervetuloa tykkäämään ja makoisaa marraskuuta kaikille!

26. lokakuuta 2012

Merja Otava: Priska


Voitin Merja Otavan Priskan (1959) viime vuonna Saran kirjojen tyttökirja-arvonnasta ja olen haikaillut lukevani sen siitä asti. Nyt oli vihdoin sopivan priskamainen tunnelma tähän tarttumiselle tai oikeammin sanottuna tunnelma, jota kuvittelin priskamaiseksi. Kirjaa lukiessani nimittäin tajusin, että toisin kuin luulin, en taida olla lukenut Priskaa ennen. Mihinköhän toiseen keskivanhaan kotimaiseen nuortenkirjaan olen mahtanut kirjan sekoittaa?

Priska on 14-vuotias tyttö Helsingissä 50-luvun lopulla. Kirja seuraa Priskan ja hänen ystäviensä arkea: koulunkäyntiä, kahviloissa norkoilua, ihmissuhteiden ja itsensä etsimisen haaveita ja harmeja. Priska haaveilee salaa tulevansa kirjailijaksi, mutta kirjoittaminen ei oikein suju, ja oma paikka maailmassa on muutenkin vähän hakusessa jossain kaveripiirin, vanhempien ja omien unelmien välissä.

Luulen, että jos olisin lukenut tämän Priskan ikäisenä, olisin löytänyt kirjasta paljon tarttumapintaa. Otava kirjoittaa nuorten maailmasta ja nuorten äänellä uskottavan tuntuisesti, teksti on aitoa ja välitöntä. Eläytyminen 14-vuotiaan mielenmaisemaan – haaveisiin ja ihastuksiin, mutta myös raastaviin epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tunteisiin – sai minut yhtä aikaa nostalgiseksi ja helpottuneeksi. Onneksi en ole enää murrosikäinen!

Pidin kirjassa siitäkin, että kirjan nuorten huolet olivat niin ”tavallisia”, nykynäkökulmasta viattomiakin. Murrosiän epävarmuuden ja ahdistuksen kuvaamiseen ei välttämättä tarvita huumeidenkäyttöä, syömishäiriöitä, epävarmoja seksuaali-identiteettejä eikä edes rikkinäisiä perheitä. (Olen asiantuntematon ja ennakkoluuloinen, mutta tällainen mielikuva minulla on nykyajan nuortenkirjoista.) Priskassa tunteet ovat vereslihalla, vaikkei juhlissa juoda pilsneriä väkevämpää.

Pilsneri- ja maksamakkaraleipätarjoilujen lisäksi ihanan 50-lukulaista tunnelmaa loivat nuorten muotivaatteet jenkkarit ja teinityttöjen idolit Harry Belafonte ja James Dean. Oli hauska sijoittaa Priskan tapahtumia mielessään suunnilleen vuosiin, joihin sijoittuvat myös suuresti rakastamieni 50-luvun tyttöjen päiväkirjamerkinnät.

Priskaa asetetaan kontekstiin myös Ylen Sininen laulu -sivustolla, jossa kirjasta kerrotaan näin: ”Nuorisokulttuurin syntyminen toi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen uuden lajityypin, nuorten aikuisten kirjat. Lähtölaukaus oli Merja Otavan teos Priska, jolla Otava voitti Anni Swanin muistokilpailun 1959. Priska kuvasi teini-ikäisiä henkilöitään näiden omalla kielellä ja oman kokemusmaailman kautta. Priskassa oli alullaan 1960-luvulla yleistynyt nuortenkirjojen asenne, nuorten omalla äänellä ja kaveripiirillä oli suurempi merkitys kuin esimerkiksi vanhempien opastuksella.”

Osallistun Priskalla Sinisen linnan kirjaston Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen täpärästi juuri ennen haasteen takarajaa lokakuun lopussa. Haastetta silmälläpitäen ja nuoruuden lukukokemuksia muistellen kirjan on lukenut myös Liisa.

23. lokakuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Lainasin Anna-Leena Härkösen romaanin Onnen tunti (2011) HelMet-kirjaston uudesta Ebib-sähkökirjapalvelusta. Ensimmäinen puhelimella lukemani kirja! Tekniikan osalta kokemus oli yllättävänkin miellyttävä, kuten jo aiemmassa postauksessa tuumailin.

Olen lukenut Härköseltä aiemmin Häräntappoaseen joskus ikuisuus sitten, mahdollisesti koulussa, ja pari vuotta sitten Avoimien ovien päivän. Se on mielessäni asettunut kategoriaan ”ihan kiva” eli en inhonnut mutten erityisemmin rakastanutkaan. Onnen tunnilta en siis rohjennut odottaa kovin suuria, mutta kappas, pidinkin kirjasta enemmän kuin etukäteen uumoilin.

Päähenkilö on Tuula, jonka elämässä on ihana mies Harri ja kymmenvuotias poika Roope, mutta myös hätää kärsivän lapsen kokoinen aukko. Lapsia tulee lopulta kaksi: sijaisperhettä tarvitsevat sisarukset Luke ja Venni. Miten sekakäyttäjä-äidin kanssa kasvaneet, turvattoman lapsuuden kokeneet sisarukset sopeutuvat uuteen perheeseen? Entä sopeutuuko Tuula ja mitä aukkoa elämässään hän loppujen lopuksi paikkaakaan?

Vakavia aiheita, mutta Härköselle ominaisella nasevan, hirtehisenkin humoristisella tyylillä. Kirjan maailma on arkinen kuin kurahousut ja ruokapöytäkiukuttelu. Härkönen kirjoittaa kaunistelemattomasti, mutta myös kauhistelemattomasti. Lastensuojelu ja sijaisvanhemmuus ovat tunteita herättäviä, vahvoja aiheita, joten pidin siitä, miten Härkönen pysytteli arjen tasolla – arjen, joka on joskus rankkaa, joskus hassua ja usein jotain siltä väliltä tai molempia yhtä aikaa.

Romaani seuraa Tuulan, Harrin ja lasten opettelua sijaisperheenä ja sijaisperheessä elämiseen tavalla, joka toi minusta uskottavan tuntuisesti esiin prosessin eri vaiheissa vastaan tulevat tunteet ja tilanteet toiveineen ja epäilyksineen, takapakkeineen ja onnistumisineen. Välillä prosessin kuvaus tuntui jo melkein liian prosessikuvaukselta: näin sieluni silmin Anna-Leena Härkösen tekemässä muistiinpanoja sijaisvanhempivalmennuksen luennoilla... Jonkinlaisesta oppikirjamaisuudesta siis ehkä pienen pieni miinus, mutta kokonaisuutena Onnen tunnista jäi hyvä mieli. Kevyt kirja raskaasta aiheesta.

Osallistun Onnen tunnilla Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Äitiydestä kertovana kirjana tämä onkin mielenkiintoinen tapaus, sillä mukana on äitinä olemista monelta kantilta. Biologinen äiti, sijaisäiti, kotiäiti, narkkariäiti, boheemiäiti, ylitunnollinen äiti, vastuuton äiti...

Onnen tunnin ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirjavinkkien Lina, Nora Exlibris, Sara, Susa, Kirjakko, Sanna, Mai Laakso, Päkä, Annika K, Jaakko, Sanasulka ja Pihi nainen. Ja arvatkaapa mitä, näistä blogiarvioista on tehty peräti gradu! Koko tutkielma ei ole luettavissa netistä, mutta Jyväskylän yliopiston sivuilta löytyy tiivistelmä Bikka Puoskarin gradusta nimeltä Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä: reseptiotutkimus Anna-Leena Härkösen Onnen tunti -romaanin vastaanotosta kirjaharrastajien blogeissa.

21. lokakuuta 2012

Eric Weiner: The Geography of Bliss - One Grump's Search for the Happiest Places in the World

Eric Weinerin The Geography of Bliss: One Grump's Search for the Happiest Places in the World (2008) on filosofis-humoristinen matkakirja onnen etsimisestä. Weiner, amerikkalainen toimittaja, ottaa asiakseen selvittää, missä on maailman onnellisin paikka asua, ja pohtii siinä sivussa, mikä elämässä ylipäätään tekee meistä onnellisia tai onnettomia.

Idea on hauska, ja Weinerin matkassa oli mukavaa. Reittivalintaa ohjailevat kansainvälisten onnellisuuskyselyjen tulokset ja onnellisuuden psykologiaan ja sosiologiaan perehtyneiden tutkijoiden tulokset. Löytyykö onni rauhallisesta Sveitsistä vai kaoottisesta Intiasta? Rikkaasta Qatarista vai köyhästä Bhutanista? Miksi Islannissa kylmällä ja pimeällä saarella kaukana kaikesta – asuu kyselyjen mukaan yksi maailman onnellisimmista kansoista? Entä miten pärjäillään Moldovassa, maailman onnettomimmassa maassa?

Kirja ei (onneksi!) ole mikään kymmenen kohdan ”näin tulet onnelliseksi” -opas, vaan pohdiskelee aihetta hilpeästi polveillen. Weiner solmii tutkimustuloksia omiin matkakokemuksiinsa tavalla, joka välillä vetää mutkia suoriksi, mutta jos ronskinpuoleisia yleistyksiä ei ota liian vakavasti, kirja tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. (Osaisiko joku lukija muuten suositella suomalaisia tekijöitä, jotka kirjoittaisivat jotain tämän tapaista? Pidän kovasti tällaisista kevyistä narratiivisista tietokirjoista, joissa asiatieto nivoutuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta käsiin osuu lähinnä lajin angloamerikkalaisia edustajia. Onko muita?)

Joihinkin johtopäätöksiinkin Weiner sentään päätyy. Kansainvälisten onnellisuustutkimusten tulokset ovat kaukana yksiselitteisistä, mutta sen niistä voi päätellä, että onneen tarvitaan sopivassa suhteessa ainakin näitä:

Rahaa – mutta ei kovin paljon. Yhteys varakkuuden ja onnellisuuden välillä on liki olematon, kunhan jonkinlainen toimeentulo on turvattu. Lankeamme helposti kuvittelemaan, että uusi talo tai tavara tekisi meidät onnelliseksi, mutta todellisuudessa niiden vaikutus on ohimenevä. Jopa lottovoittajien onnellisuustaso nousee heti voiton jälkeen hetkeksi tappiin, mutta palaa nopeasti entiselleen. Onnea etsivien kannattaakin hankkia mieluummin elämyksiä, sillä niiden arvo nousee mielessämme ajan myötä, kun taas tavaran koettu arvo laskee. Poikkeuskin toki löytyy: Weinerin siteeraaman tutkimuksen mukaan silikonirinnat ovat niitä harvoja hyödykkeitä, jotka nostavat omistajiensa onnellisuustasoa pitkävaikutteisesti! Hm...

Tätä ei ollut Weinerin kirjassa, mutta sattumalta luin juuri Mandatum Lifen mainoslehdestä onnellisuutta käsittelevän jutun, jossa siinäkin korostettiin, miten vähän ulkoiset materiaaliset tekijät loppujen lopuksi vaikuttavat onnellisuuden tunteeseen (hyvä pointti finanssiyhtiöltä, heh). Jutussa sanotaan, että asiantuntijoiden mukaan 50 prosenttia onnellisuudesta on geneettistä, mistä kumpuaa ennen kaikkea tapamme kokea maailmaa. 10 prosenttia riippuu ulkoisista tekijöistä, kuten rahasta ja terveydestä, ja 40 prosenttia on muutettavissa elämäntavoillamme, asenteillamme ja teoillamme.

Muita ihmisiä. Perhe ja ystävät, läheiset ihmissuhteet, ovat tärkeimpiä onnen rakennuspalikoita. Onnea on olla muista riippuvainen, Weiner tiivistää. Nykyajan länsimainen yhteiskunta ihailee yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta, mutta teemmekö itsellemme karhunpalveluksen yrittäessämme luoda juuri ”itsemme näköistä” elämää? Weiner miettii esimerkiksi autojen ilmastointijärjestelmiä, jotka antavat jokainen matkustajan säätää itselleen oman pienen mini-ilmaston, tai kahden nukuttavia patjoja, jonka puolikkaat voi räätälöidä erilaisiksi kummankin nukkujan toiveiden mukaan. Hieno juttu, mutta: ”I wonder, though, what we lose through such conveniences. If we no longer must compromise on the easy stuff, like mattresses, then what about the truly important issues? Compromise is a skill, and like all skills it atrophies from lack of use.”

Tämän tiimoilta Weiner kritisoi myös amerikkalaista ”self-help-teollisuutta”: The self-help industrial complex hasnt helped. By telling us that happiness lives inside us, its turned us inward just when we should be looking outward. Not to money but to other people, to community and to the kind of human bonds that so clearly are the sources of our happiness. 

Luottamusta. Tämä liittyy ihmissuhteisiin, mutta myös laajemmin yhteiskunnallisiin oloihin ja kulttuuriin. Onnellisimpia ollaan siellä, jossa ihmiset uskaltavat luottaa vieraisiinkin – hallitukseen, naapureihin, satunnaiseen ohikulkijaan. Tällä akselilla Pohjoismaat sijoittuvat maailman mittakaavassa hyvin. 

Weiner matkailee kirjassa Islannissa, mutta monet Islanti-luvussa mainitut onnen osatekijät sopivat Suomeenkin. Mieleeni jäi esimerkiksi Weinerin hämmästys siitä, miten sallivasti islantilaiset suhtautuvat epäonnistujiin, kunhan nämä ovat yrittäneet tosissaan ja rehdisti. Weiner kirjoittaa: ”The more I thought about this, the more sense it made. For if you are free to fail, you are free to try. We Americans like to think that we, too, embrace failure, and its true, up to a point. We love a good failure story as long as it ends with success.” Islantilaisten – ja ehkä suomalaistenkin? sympatiat taas ovat häviäjien puolella. (Ainakin suomalaiset rakastavat kroonisesti epäonnista Aku Ankkaa.)

Tällä voi kuitenkin olla myös kääntöpuolensa. Jos todistamme mieluummin toisten epäonnistumista kuin onnistumista, kompastumme tärkeään onnellisuutta lahottavaan tekijään eli kateuteen. Alituinen oman onnen vertailu toisiin on taattu epäonnen resepti.

Identiteettiä, kuulumista johonkin. We need a solid identity—ethnic, national, linguistic, culinary, whatever—in order to feel good about ourselves.” Weiner tapaa kirjassa useita ihmisiä, jotka ovat muuttaneet onnea etsiessään ympäri maailmaa. Jotkut ovat löytäneet oman paikkansa, toiset jatkavat etsimistä. Weiner miettii, löytävätkö rauhattomimmat koskaan etsimäänsä: We cant love a place, or a person, if we always have one foot out of the door.

Tähän liittyy myös kokemus siitä, että olemme osa jotain itseämme suurempaa. Tunne voi kummuta monesta asiasta: yhteisöön kuulumisesta, maailmankatsomuksesta tai yksinkertaisesti siitä, että tekee jotain, jonka kokee merkitykselliseksi. Weiner muistuttaa, ettei nimenomaan onnellinen elämä välttämättä ole se, mitä kaikki haluavat tai mitä kaikkien tulisi haluta. Tärkeämpää voi olla tunne siitä, että elää merkityksellistä elämää. 

Ajatuksia herättävä kirja siis. Suosittelen!

18. lokakuuta 2012

Kokemuksia Ebib-palvelusta

Kirjan esittelysivu (ruutukaappaus: http://nextmedia.ellibs.com)

Innostuin kokeilemaan HelMet-kirjaston Facebookissa mainostamaa Ebib-sähkökirjapalvelua. Hienoa, että kirjasto tarjoaa näin ajan hermolla olevaa palvelua ja etsii aktiivisesti palautetta käyttäjiltä! Olen entistäkin vaikuttuneempi suomalaisen kirjastolaitoksen parhaudesta.

Ensimmäiseksi lainakirjakseni valitsin Anna-Leena Härkösen romaanin Onnen tunti (2011). Sen lisäksi minua olisivat kiinnostaneet esimerkiksi Riikka Pulkkisen Vieras ja Miika Nousiaisen Metsäjätti, mutta niistä ovat tällä hetkellä kaikki kappaleet lainassa. Tietokirjapuolelta saattaisin lainata esimerkiksi John Simonin kirjoittaman elämäkerran Koneen ruhtinas: Pekka Herlinin elämä. Tässä vuoden loppuun kestävässä palvelukokeilussa kirjavalikoima on vielä suppea, mutta on mukavaa, että mukana on erityylisiä kirjoja ja lukijoiden suosikkeja, syksyn uutuuksiakin.

Sivustoa oli helppo käyttää. Kirjat ovat näkyvissä heti palvelun etusivulla ja ne voi lajitella uutuuden, lainattuuden tai aakkosjärjestyksen perusteella. Minä vilkaisin ensin läpi koko kokoelman ja sitten napsautin näkyviin vain ne kirjat, jotka ovat tällä hetkellä lainattavissa.

Palvelun kirjoja voi lukea kahdella tavalla: selaimessa tai omaan laitteeseen lataamalla. Kokeilin ensin selainversiota, mutta en sitten halunnutkaan lukea kirjaa tietokoneen näytöltä (se tuntuu työltä, ei huvilta!), vaan ladata tiedoston Kindleen tai puhelimeen. Yritin ensin etsiä näytöltä linkkiä, jossa selainversion voisi vaihtaa lennosta lukuohjelmaan ladattavaksi versioksi, mutta sellaista ei näkynyt löytyvän. Palautin siis selainversion kirjastoon ja lainasin kirjan uudestaan ladattavana versiona.

Pieni pettymys oli, että kirjojen formaatti ei ole Kindle-yhteensopiva. Harmi! Kindle olisi ollut ensimmäinen valintani lukumuodoksi. Sen puutteessa latasin tiedoston iPhoneen. Lataamista varten piti kirjautua Adoben sivuilla ja sitten hakea AppStoresta Bluefire-sovellus. Helppoa kuin heinänteko, vaikka vielä helpompaa olisi, jos tuon ensimmäisen etapin voisi jättää pois.

Ajattelin ensin, että lukisin Härköstä pienissä pätkissä silloin, kun mukana ei ole muuta luettavaa, mutta innostuinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein saman tien. Aluksi puhelimen näytöltä oli outoa lukea: tekstiä mahtuu näytölle kovin vähän, joten sivua saa olla kääntämässä yhtä mittaa. Vauhtiin päästyäni en kuitenkaan kokenut lukemista hankalana, ja näytön asetukset kuten fonttikoon ja marginaalien säätö toimivat mallikkaasti.

Mukavaa on myös se, että eräpäivistä ei tarvitse stressata, sillä laina-ajan päätyttyä kirja palautuu kirjastoon automaattisesti. Laina-ajaksi voi valita 7 päivää tai 1 päivän. Ihmettelen, valitseeko kukaan jälkimmäistä vaihtoehtoa: minä ainakin otan mieluummin pidemmän laina-ajan ja jos ehdinkin lukea kirjan heti, palautan etuajassa. Kirjan palauttaminen Bluefire-sovelluksesta oli sekin helppoa.

Palvelussa voi myös tehdä varauksia kirjoihin, joiden kaikki kappaleet ovat tällä hetkellä lainassa. Laitoin heti varauksen vetämään Pulkkisen Vieraaseen ja saan kuulemma sähköpostia, kun kappaleeni on vapaa.

Kaiken kaikkiaan ensitutustumiseni Ebibiin oli siis kerrassaan myönteinen kokemus. Toivottavasti tästä palvelusta tulee pysyvä osa kirjaston valikoimaa.

Itse kirjasta myöhemmin erillinen postaus!

Kirjan kansi selainnäkymässä (ruutukaappaus: http://nextmedia.ellibs.com)

15. lokakuuta 2012

Sata lukijaa ja Facebook-sivu!

Viikonlopun aikana lukijapaneeliini ilmestyi sadas rekisteröinyt lukija, hip hei! Tervetuloa ja kiitos niin uusille kuin vanhoillekin lukijoille! On hauskaa jakaa lukukokemuksia kanssanne ja erityisen hauskaa saada niistä kommentteja. Viime päivinä on ollut kiva lukea esimerkiksi muiden lukumuistoja tuoreimman klassikkopostaukseni aiheesta. Minulla nimittäin oli välillä vaikeuksia Setä Tuomon tuvan kanssa, mutta monelle se on ollut tärkeä kirja.

Päivän toinen bloggausmerkkipaalu on se, että Lurun luvut on siirtynyt nykyaikaan eli perustanut oman sivun Facebookiin. Huomasin tapojeni mukaan vähän myöhäisherännäisenä, että sieltähän löytyy vaikka mitä mielenkiintoista asiaa ja ajanvietettä kirjojen, kirjailijoiden ja kirjablogien tiimoilta, ja sivulle on helppo linkkailla sellaisia pieniä hauskoja nettilöytöjä, joista ei tule rustattua varsinaisia blogijuttuja. Moni taitaa seurata blogien päivityksiäkin tuon kanavan kautta.

Tervetuloa siis tutustumaan ja toivottavasti tykkäämään!

12. lokakuuta 2012

Harriet Beecher Stowe: Uncle Tom's Cabin (Setä Tuomon tupa)

Huh! Työvoitto!

Latasin Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tuvan (alkuperäiseltä koko nimeltään Uncle Tom's Cabin or Life among the Lowly, 1852) kännykkään englanninkielisenä LibriVox-äänitteenä työmatkoilla kuuneltavaksi. Tavaraa oli 17 tuntia ja 54 minuuttia, ja täytyy sanoa, että ne olivat pitkiä tunteja ja minuutteja. Setä Tuomon tuvalla on kiistaton paikkansa historiassa, mutta kirjallisena teoksena se on aikansa lapsi ja aika lailla ajan hampaan kaivertama.

Kirja seuraa mustien orjien kohtaloita Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1800-luvun puolimaissa. Keskeisiä hahmoja ovat nimihenkilö Tom ja nuoripari Eliza ja George Harris, jotka kaikki kirjan alussa joutuvat hyväntahtoisen mutta rahapulaisen isäntänsä Arthur Shelbyn myymiksi. Tästä alkaa vaikeuksien täyteinen tie, joka vie Harrisit pakomatkalle rajan yli ja Tomin isännältä isännälle eteenpäin myydyksi.

Rasittavinta kirjassa oli ylenmääräinen paatos. Beecher Stowe kirjoitti Setä Tuomon tuvan kannanotoksi ajankohtaiseen orjuuskeskusteluun, ja sellaisena se täytti tehtävänsä: kirjasta tuli aikansa bestseller ja minkä tahansa listan mukaan yksi ”maailmaa muuttaneista” kirjoista. Nykylukijan silmiin tai tässä tapauksessa korviin kirja kuitenkin tuntui ylipitkäksi venytetyltä poliittiselta pamfletilta. Orjien kohtalot olivat varmasti kirjassa kuvatun kovia, mutta ainakin minulle sanoma olisi mennyt perille vähemmälläkin sentimentaalisuudella ja melodramaattisuudella.

Hammat Billingsin kuvitusta vuodelta 1853: Tom ja Eva. (Wikipedia)

Aloitin kirjan odottaen tutustuvani rasisminvastaisuuden pioneeriteokseen, ja tätä vasten minut yllätti se, että nykylukijalle Beecher Stowe tuntuu orjuudenvastaisuudestaan huolimatta itse asiassa aika rasistiselta. Wikipedian mukaan Setä Tuomon tuvan nähdäänkin vaikuttaneen orjuuden lopettamisen lisäksi olennaisesti myös mustia koskevien stereotyyppien syntyyn. Kirjassa on siis paljon nykynäkökulmasta vanhentunutta rotuajattelua. Mustista sanotaan muun muassa, että ”[t]hey are not naturally daring and enterprising, but home-loving and affectionate” ja ”[i]f not a dominant and commanding race, they are, at least, an affectionate, magnanimous, and forgiving one”. Tomilla kuvataan olevan ”the soft, impressible nature of his kindly race, ever yearning toward the simple and childlike”. Ja Dinah-orja tietysti kokkaa hyvin, ”cooking being an indigenous talent of the African race”...

Tyypittely on varmaan ollut Beecher Stowelta tietoistakin, sillä kirjan henkilögallerian tavoitteena on selvästi tarjota lukijalle orjuuden koko kuva. Isännistä mukana on siis niin jalo ja oikeamielinen patruuna kuin sydämetön orjapiiskurikin (tämä sana kerrankin ihan kirjaimellisesti!). Orjista mukana on muun muassa ahkera, hurskas ja uskollinen Tom, joka kantaa ristinsä suorastaan raivostuttavalla nöyryydellä; Eliza, joka kykenee urotöihin pyytettömän äidinrakkauden rohkaisemana; kuriton orpotyttö Topsy, jonka huonotapaisuus paranee kunnon kristillisellä kasvatuksella, ja monta muuta.

Uskonto on orjuuden ohella kirjassa keskeinen aihe. Beecher Stowe kritisoi terävästi niitä, jotka ovat seurakuntien tukipilareita ja saarnaavat oikeudenmukaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta, mutta antavat orjuuden jatkua. Yksi kirjan valkoisista ”hyviksistä” – joka ei tosin ole valmis luopumaan orjistaan, mutta kohtelee heitä sentään hyvin huudahtaa kirkon tekopyhyyteen tuohtuneena:
”Religion!” said St. Clare, in a tone that made both ladies look at him. ”Religion! Is what you hear at church, religion? Is that which can bend and turn, and descend and ascend, to fit every crooked phase of selfish, worldly society, religion? Is that religion which is less scrupulous, less generous, less just, less considerate for man, than even my own ungodly, worldly, blinded nature? No! When I look for a religion, I must look for something above me, and not something beneath.”
Uskonto näyttäytyy myös orjien henkilökohtaisena pelastusrenkaana vaikeuksien keskellä. Jeesuksen löytäminen auttaa Topsyn oikealle tielle, ja Tom kestää kaiken kokemansa kovan kohtelun ajatellen, että ”[s]ufferin ant no reason to make us think the Lords turned agin us; but jest the contrary, if only we hold on to him, and doesnt give up to sin.” Tämä Tomin ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -asenne oli minun vähän vaikea sulattaa.

Hammatt Billingsin kuvitusta vuodelta 1852: Elizan pako. (Wikipedia)

Orjuus on kyllä päätä vaivaava ilmiö. On outoa ajatella, miten itsestään selvää kirjan henkilöille ja heidän tosielämän esikuvilleen oli, että tietty ihmisryhmä on luonnostaan tehty palvelemaan toisia ja tavaran tavoin ostettavaksi, myytäväksi ja käytettäväksi. Kirjan orjanomistajista joillakin on asiasta moraalisiin näkökohtiin perustuvia näkemyksiä, mutta monelle kysymys on yksinkertaisesti taloudellinen. Jotkut kohtelevat orjia hyvin varmistaakseen, että pääoma tekee tuottavaa työtä, kun taas toisten mielestä tulee edullisemmaksi puristaa orjista kaikki mehut irti ja korvata uusilla, kun edellisistä loppuu veto.

Orjien puolustajatkin, kuten Beecher Stowe, tuntuvat pitävän heitä kyvyiltään luontaisesti valkoisia heikompina. Kirjan päätössanoissa Beecher Stowe selostaa ”havainnointiaan” orjien parissa melkein kuin jotain eläintieteellistä tutkimusta ja tyytyväisenä toteaa (itsestään kolmannessa persoonassa), että ”her deductions, with regard to the capabilities of the race, are encouraging in the highest degree”.

Beecher Stowe siis uskoo, että vapautetut orjat kykenevät elämään omillaan, niin kuin monet kirjan kirjoittamisen aikaan jo pohjoisissa osavaltioissa ja Kanadassa tekivät. Innoitusta herättävänä tulevaisuudenkuvana kirjailijan mielessä siintelee myös vapautettujen orjien paluu juurilleen Afrikkaan. Orjakaupan kiroista vapautuneella maanosalla voisi olla edessään loistava tulevaisuus:
In that far-off mystic land of gold, and gems, and spices, and waving palms, and wondrous flowers, and miraculous fertility, will awake new forms of art, new styles of splendor; and the negro race, no longer despised and trodden down, will, perhaps, show forth some of the latest and most magnificent revelations of human life. Certainly they will, in their gentleness, their lowly docility of heart, their aptitude to repose on a superior mind and rest on a higher power, their childlike simplicity of affection, and facility of forgiveness. In all these they will exhibit the highest form of the peculiarly Christian life, and, perhaps, as God chasteneth whom he loveth, he hath chosen poor Africa in the furnace of affliction, to make her the highest and noblest in that kingdom which he will set up, when every other kingdom has been tried, and failed; for the first shall be last, and the last first.
Thomas Jeffersonin Monticello -plantaasi.


Keväisellä Amerikan-matkallani vierailin Virginiassa Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin Monticello-plantaasilla. Itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, ”founding father” Jeffersonin suhde orjuuteen näyttää olevan kysymys, joka saa amerikkalaisten olon epämukavaksi. Monticellon museo-opas käytti kysymyksen selvittämiseen monta huolellisesti punnittua minuuttia, ja aiheelle oli omistettu oma näyttely myös Washingtonissa amerikkalaisen historian museossa.

Jefferson nimittäin omisti sadoittain orjia. Miehen suhde orjuuteen oli ilmeisen ristiriitainen: eri lähteiden mukaan hän vastusti orjakauppaa ja piti orjuutta sekä orjille että isännille vahingollisena järjestelmänä, mutta toisaalta hän ei pitänyt orjien vapauttamistakaan hyvänä ideana. Leskeksi jäätyään Jefferson jopa aloitti suhteen yhden orjansa kanssa ja sai tältä liudan lapsiakin.

Monticellossa vierailu teki orjuudesta konkreettista. Orjien asumukset olivat plantaasilla aivan tilan päärakennuksen kupeessa. Niistä ei ole enää mitään jäljellä: vain pari kivenmurikkaa puiden varjostamalla tienpätkällä kartanon puutarhan ja kasvimaan välissä. Jeffersonin kartano ei ole mitenkään megaluksuspresidentillinen, mutta kontrastin sen ja orjien hökkelien valillä on silti täytynyt olla huima. Miltä isännästä on tuntunut nauttia kartanon mukavuuksista, kun muutaman metrin päässä raadetaan niukkuudessa palkatta? Miltä orjasta on tuntunut rakentaa isännälle viinihissiä kellarista ruokasaliin, kun itselle pitää tämän ruoan riittää viikoksi?

Setä Tuomon tupaa en siis kirjana erityisemmin rakastanut, mutta ajatuksia se ainakin herätti, ja onpahan omakohtaista kokemusta tästä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikosta. So American -haaste etenee! Kirjaan on tutustuttu myös blogeissa Elämää ja aspartaamia ja Sheferijm.

Loppusanoiksi:
Is there anything in it glorious and dear for a nation, that is not also glorious and dear for a man? What is freedom to a nation, but freedom to the individuals in it? What is freedom to that young man, who sits there, with his arms folded over his broad chest, the tint of African blood in his cheek, its dark fires in his eyes,—what is freedom to George Harris? To your fathers, freedom was the right of a nation to be a nation. To him, it is the right of a man to be a man, and not a brute; the right to call the wife of his bosom his wife, and to protect her from lawless violence; the right to protect and educate his child; the right to have a home of his own, a religion of his own, a character of his own, unsubject to the will of another. 

9. lokakuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen Raja (2006) herätti minussa sekä ihastusta että ärsytystä, mutta jälkimaussa näistä päällimmäiseksi taisi jäädä ihastus. Pulkkisen Totta-kakkosen (2010) kanssa saattaa käydä toisinpäin.

Raja-arviossani huomaan moitiskelleeni ylenmääräisiä adjektiiveja. Nyt minua eivät rieponeet nimenomaan laatusanat, mutta yltiölyyrisyys vaivasi lukukokemusta tälläkin kerralla. Pulkkisen teksti on todella kaunista, mutta melkein jo liian kaunista, estetisoimalla etäännyttävää. Kirja käsittelee suuria tunteita herättäviä teemoja kuolemaa, rakkautta, uskollisuutta, muistoja – mutta sen henkilöt on kääritty niin silkoisiin sanoihin, etten oikein saanut otetta heidän tuskistaan ja intohimoistaan.

Se on harmi, sillä kirjassa on kyllä hienot ainekset, kiinnostavat ja koskettavat. Kolme sukupolvea, kaksi aikatasoa: uraäidistä kuoleman odottajaksi vanheneva Elsa, hänen miehensä Martti, tytär Eleonoora ja tyttärentytär Anna, ja kuvion puuttuvana palana Eeva, perheeseen 60-luvulla lastenhoitajaksi palkattu opiskelijatyttö.

Henkilöistä kiinnostuin eniten Eevasta ja Elsasta. (Nimistä muuten: Pulkkinen on varmasti harkiten valinnut alkusointuiset etunimet luomaan siltoja henkilöstä toiseen, mutta luulen, että yhteydet olisivat syntyneet ilman näitä E- ja M-kirjainten sarjojakin.) Eeva oli tunteissaan rasittavankin ehdoton ja naiivi, mutta jotain vetoavaa tässä oman elämänsä suuntaa 60-luvun kuohujen poimuissa etsivässä nuoressa naisessa silti oli. Ja toivoton rakkaus on elämässä kamalaa, mutta kirjoissa ihanaa.

Eeva ja hänen rinnallaan menneisyyden varjoja kohti kurottava Anna ottivat tarinasta ison osan. Elsaan sen sijaan olisin halunnut tutustua paremminkin. Elsa nähdään kirjassa muiden näkökulmasta, ensin naisena, joka ”on niitä jotka saavat kaiken, niitä joiden edessä osa ihmisistä lannistuu omaa saamattomuuttaan, sitten elämästä luopumaan pakotettuna. Minulle jäi tuntu, että tämän voimakastahtoisen naisen omakin ääni olisi ollut mielenkiintoinen.

Kieleen palatakseni. Minulla on Pulkkiseen tosiaan hyvin kaksijakoinen suhde, sillä toisaalta en voi kuin ihailla sitä, miten hiotusti ja hienovireisesti kirjailija kuvaa asioita ja havaintoja. Esimerkiksi tämä kuvaus huokuu minusta juuri sitä, miltä uiminen tuntuu:
Hän kääntyy ja huomaa olevansa yllättävän kaukana. Hän ui pitkiä vetoja, läpi kylmien ja lämpimien vesiseinämien, kuin vaeltaisi vedenalaisesta huoneesta toiseen. Tällaista on olla kala! Ajatus tulee äkkiarvaamatta, hullunkurisena varmuutena. Hän nousee vedestä, äiti kurottaa kätensä, hän tarttuu siihen. Pienen hetken ajan ei ole muuta.
He seisovat laiturilla.
Kesä hengittää. Järven pinta toipuu repeämästään, asettuu. Hiljaisuus asettuu näkymättömille saranoilleen ja maisema vaipuu takaisin itseriittoiseen uneensa.
Tarkasti ja herkästi kuvataan myös pienistä eleistä, katseista ja kosketuksista esiin nousevat tunteet ja ajatukset. Tämänkin kohdan kirjasin ylös:
Tytön käsi on yllättävän pehmeä, se tuntuu kimmoisalta ja pullealta. Ote on hento. Olin jo ehtinyt unohtaa tämän luottamuksen, jonka kaikki lapset jakavat, koska eivät tiedä muusta: syntymässä saadun uskon siihen, että kaikki käy hyvin. Jossain vaiheessa elämäänsä sen menettää hetkeksi, välttämättä. Jos on onnekas, se palautuu. Tulee ihmisiä, jotka ottavat syliin peiton alla, makuuhuoneissa, kurottavat kätensä pöytien alitse, ja heidän kanssaan oppii uudestaan sen, minkä välttämättä menetti kun kadotti lapsuuden.
Ja sitten toisaalta juuri sama hiottu herkkyys heitti minut ulos kirjan maailmasta. Lukijana minusta tuntui kuin kirjailija olisi ojennellut minua kohti täydellisen pyöreitä, kiiltäviä helmiä ja kehottanut katsomaan, miten kauniita ne olivat. Kauniitahan ne, mutta usein huomasin jääväni pyörittelemään helmiä sen sijaan, että olisin elänyt henkilöiden mukana. Lopulta takerruin yksittäisiin ilmaisuihin, esimerkiksi siihen, miten asiat jatkuvasti ”tulivat henkilöihin (”häneen tulee muisto”, hellyys tuli häneen). Ensimmäisellä kerralla ihastutti, sitten alkoi ärsyttää. 

Vaikeasti sulatin myös dialogit, joiden hienostuneisuus meni välillä jo teennäisen puolelle. Oli kirjan Martti miten pohdiskeleva taiteilijaluonne tahansa, en kerta kaikkiaan osaa kuvitella ketään tosimaailman isoisää pohtimassa elämänmenoa tyttärentyttärelleen tällaisin sanoin: Säilyttää erillisyys vai kaventaa se olemattomiin, sulautua yhteen. Tämä ei ole koskaan lakannut vaivaamasta minua. Kummasta rakastamisessa on kyse?

Totta on luettu monen monituisessa kirjablogissa. Salla kaipaisi Pulkkiseen lisää Tervoa, ja kommenteissa pohditaan muun muassa jo käsitteeksi muodostuneen nakkipaperin kulttuurihistoriaa ja sitä, mikä saa lukijan eläytymään kirjaan. Liisa kirjoittaa osuvasti Pulkkisen kielestä ja kielikuvista. Katja ihastui. Linnealle jäi levoton olo, Mariakin jäi sille välille, ja sekä risuja että ruusuja löytää myös Jenni. Sara koki käänteen kirjan puolivälissä. Olivian Kirjasieppo-blogissa puhutaan kauniisti rakkaudesta ja totuudesta, ja keskustelussa vierailee jopa kirjailija itse. Tuoreita arvioita löytyy esimerkiksi Kirsiltä ja Katrilta, ja paljon lisää Googlelta.

Mikä sitten on totta? Kirja ei anna yhtä vastausta, mutta vihjaa monta ehdotusta. Minä pidin tästä:
Sillä se, mitä Marc sanoo, on totta: kaikkien on uskallettava antautua tuntemattomalle, maailma on jokaiselle yhtä vieras ennen kuin siihen uskaltaa kurottaa ja siitä tulee tuttu.

6. lokakuuta 2012

Minna Canth: Papin perhe

Minna Canth (Wikipedia)
Minna Canthin Papin perhettä (1891) lukiessa tuntui kuin olisi koulun äikäntunnilla. Itse asiassa luulen lukeneeni näytelmän koulussa ja mietin jopa, olisinko nähnyt sen teatterissa, mutta Helsingissä järjestettyjen esitysten ajankohdat eivät oikein täsmää kuviteltuun kokemukseeni. (Tästä taas opimme, miten fiksua on kirjata muistiin lukemansa kirjat, ja olisi fiksua kirjata muutakin. Pää on hatara.)

Papin perheen draama syntyy siitä, kun pastori Henrik Valtarin lapset alkavat kapinoida isänsä vanhoillista maailmankatsomusta vastaan. Ylioppilas Jussi kirjoittaa uudistusmieliseen lehteen, kuopus Maiju tahtoo näyttelijäksi Helsinkiin. Toinen tytär Hanna ja äiti Elisabeth yrittävät sovitella.

Luulen, että näytelmien lukeminen vaatii lukijalta vähän totuttelua. Minusta tuntui Papin perhettä lukiessa, että olisin mieluummin seurannut tarinaa näyttämöllä asiaankuuluvien eleiden, ilmeiden ja äänenpainojen tukemana, puheen rytmin ja taukojen jäsentämänä. Pelkkää tekstiä lukiessa huomasin hosottavani repliikkejä eteenpäin niin, että monet kohdat, joihin voisin kuvitella näyttämöllä latautuvan rutkasti jännitettä, hulahtivat ohi vähän lattean tuntuisina. Päänsisäinen tulkintani oli ponnetonta koulunäytelmätasoa.

Dramatiikkaa näytelmän aiheesta nimittäin kyllä irtoaisi. Vakaumuksessaan vankkumaton isä ja yhtä päättäväinen poika ottavat yhteen suurista kysymyksistä: uskonto, yhteiskunta, isänmaa. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa avonaisena, kun pastori ihmettelee, ”mitä ovat nuo niin sanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen äänivalta,--mitä ne muuta ovat kuin juuri itsekkäisyyden ja vallanhimon ilmauksia?”, ja poika julistaa vastaan, että vanhat totuudet ovat tuomitut kuolemaan ja väistymään uusien tieltä.

Eniten sympatiaa minussa herätti perheen äiti, joka yritti parhaansa ymmärtääkseen eri suuntiin kiihkoilevia lähimmäisiään ja pitääkseen aatteiden myllerryksen riepotteleman perheensä koossa. Kovin traagisiin kohtaloihin ei Papin perheessä sentään päädytä; näytelmän sävy on sovintoa hakeva. Seuraavaksi mieleni tekisikin lukea Canthilta jotain tätäkin räpsäkämmin yhteiskunnallisia epäkohtia ruotivaa.

Papin perheen on lukenut myös ainakin Annika.

Osallistun Papin perheellä Kujerruksia-blogin Linnean Hyppää lavalle -näytelmähaasteeseen.

3. lokakuuta 2012

F. Scott Fitzgerald: This Side of Paradise (Maan päällä kuin taivaissa)

Ensimmäisen painoksen kansi. (Wikipedia)
Olen viime aikoina ollut kovin kiehtoutunut F. Scott Fitzgeraldista – ei ehkä niinkään kirjailijana, vaan pikemminkin henkilönä, 1920-luvun jazz-ajan ikonina. Ensin Fitzgerald vilahteli Lucy Mooren Anything Goes -kirjassa, jonka yksi luku oli omistettu aikansa ”it girl” Zelda Fitzgeraldille. Sitten mies tuli vastaan Ernest Hemingwayn nuoruusmuistelmissa, ja jossain välissä näin myös Woody Allenin Midnight in Paris -elokuvan, jossa kaverukset seikkailivat. Keväällä luin Kultahatun. Olin lukenut sen kerran ennenkin joskus vuosia sitten, mutta vasta tällä kerralla kirja teki vaikutuksen (vaikkei tarina ehkä ollutkaan ihan niin hurja kuin Saran juonipaljastus antaa ymmärtää!).

This Side of Paradisen (1920, suom. Maan päällä kuin taivaissa) jälkimaku sen sijaan on lähinnä hämmentävä. Romaanin päähenkilö on Amory Blaine, originellin äidin kasvattama hienostosuvun vesa. Kirja seuraa Amoryn nuoruusvuosia, opiskeluaikoja ja romansseja. Mahtuupa mukaan myös pyrähdys armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Lucy Mooren kirjassa This Side of Paradisen mainittiinkin olevan yksi sodan kokeneen ”kadotetun sukupolven” nuorison avainromaaneista: Amoryn kokema tyhjyys ja päämäärättömyys ovat kai kirjan jonkinlaisia teemoja.
His youth seemed never so vanished as now in the contrast between the utter loneliness of this visit and that riotous, joyful party of four years before. Things that had been the merest commonplaces of his life then, deep sleep, the sense of beauty around him, all desire, had flown away and the gaps they left were filled only with the great listlessness of his disillusion.
Amoryn sotakokemukset sinänsä eivät saa kirjassa paljonkaan tilaa. Sota on vain välisoitto, jonka jälkeen Amory jatkaa elämäänsä ehkä entistäkin kyynisempänä, mutta yhtä omahyväisenä, itsekeskeisenä ja pinnallisena kuin ennenkin. Jo neljätoistavuotiaana ”Amory wondered how people could fail to notice that he was a boy marked for glory” ja myöhemmin mies tunnustaa itse, että ”[t]his selfishness is not only part of me. It is the most living part.” Jos Amory Blaine on Fitzgeraldin alter ego, kuten ilmeisesti on, kirjailija ei tainnut olla kovin mukava tyyppi.

Wikipedia osaa luetella esikuvat Amoryn lisäksi miltei kaikille kirjan keskeisille henkilöille. Yksi heistä on Rosalind, yksi Amoryn ihastuksista, jonka inspiraationa oli nuori Zelda Sayre. Fitzgerald kirjoitti This Side of Paradisen 22-vuotiaana saatuaan pakit Zeldalta. Rakkaudessa pettynyt nuorimies vietti kesän kännäillen ja keksi sitten, että julkaistuna kirjailijana hän voisi tehdä vaikutuksen tyttöön ja voittaa tämän takaisin. Temppu tepsi: Scott ja Zelda menivät naimisiin viikko kirjan ilmestymisen jälkeen keväällä 1920.

Kirjan rakenne on kummallinen. Se on jaettu kolmeen osaan: ensimmäinen kertoo Amoryn nuoruusvuosista Minneapolisissa ja opiskeluajoista Princetonissa, sitten seuraa sota-interludi, ja lopussa kotiin palannut Amory lähinnä vain haahuilee. Näiden jaksojen sisällä Fitzgerald kokeilee eri tyyleillä ja muodoilla. Välillä luvut ovat vain lyhyitä kappaleita, välillä mukana on runoja ja kirjeitä. Jokunen kohtaus on kirjoitettu näytelmämuotoon.

Ehkä sirpaleisuus on olennainen osa ”kadotetun sukupolven” kokemusta – ilmestymisaikanaan This Side of Paradise oli menestys – mutta minulle yleisvaikutelma kirjasta jäi kovin hajanaiseksi. Juoni (tai juonentapainen) hoipertelee sinne tänne, ja Amoryä lukuun ottamatta henkilöt ovat raapaistuja statisteja. Mietin jo, menikö jutun juju minulta ohi, mutta ilmeisesti tätä esikoisromaania ei pidetä kirjallisilta ansioiltaan Fitzgeraldin tuotannon helmenä. (”This Side of Paradise is a work of a young author, and possesses some fundamental flaws, both structural and thematic”, tiivistää SparkNotes.)

Eniten pidin siis kirjan tarjoamista ajankuvan hippusista. Kirjassa eletään 1910-luvun opiskelijaelämää Princetonissa klubeineen ja veljeskuntineen, mistä muuten muodostui aika hauska silta vastikään lukemaani Setä Pitkäsääreen. Sekin sijoittuu itärannikon yliopistomiljööseen – sankaritar Judy käy tansseissa Princetonin poikien kanssa – ja melkein samaan ajankohtaan, mutta operoi aivan toisessa, paljon viattomammassa tyylilajissa. Tyttökirjaan ei kai olisi sopinut kuvailla nuorison juhlia esimerkiksi tähän tapaan:
On the Triangle trip Amory had come into constant contact with that great current American phenomenon, the ”petting party.” None of the Victorian mothers—and most of the mothers were Victorian—had any idea how casually their daughters were accustomed to be kissed. [...] The ”belle” had become the ”flirt,” the ”flirt” had become the ”baby vamp.” [...] The same girl... deep in an atmosphere of jungle music and the questioning of moral codes. Amory found it rather fascinating to feel that any popular girl he met before eight he might quite possibly kiss before twelve. 
Ajan moraalikoodeihin liittyen mielenkiintoinen kohtaus on myös kirjan loppupuolella, kun Amory joutuu hankaluuksiin poliisin kanssa jäätyään ystävänsä kanssa kiinni majoittumisesta samaan hotellihuoneeseen naimattomien naisten kanssa. Virkavallan yritykset pitää kansan höllentyvää moraalia kurissa ovat mukana kuvassa myös, kun kieltolain voimaan astuminen katkaisee sydänsuruisen Amoryn ryyppyputken.

This Side of Paradisessa on oraalla sitä samaa kiihkeänhaikeaa, kuunvaloista tunnelmaa, josta Kultahatussa pidin, vaikkapa kun Amory makaa valveilla yöllä kuunnellen ikkunasta sisään kantautuvaa musiikkia ja ”the air was thick and exotic with intrigue and moonlight and adventure”. Sekä tunnelman että tarinan osalta This Side of Paradise jää kuitenkin Kultahattua repaleisemmaksi. Fitzgeraldin esikoinen on varmasti kuumaa kamaa elämäkertureille ja kirjallisuustieteilijöille, mutta mitää lukuelämykseen tulee, Gatsby vetää kyllä pitemmän korren.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen. 

1. lokakuuta 2012

Kirjablogit tempaisevat

Sellaista vain, että hihittelen täällä itsekseni muutamiin kirjablogeihin tänään ilmestyneille melkoisen erikoisille arvioille ja niiden kirvoittamille hulvattomille kommenteille. Kiitos kaikille tempaukseen osallistuneille blogeille – aihe on täyttä asiaa, ja tarjositte mainiot maanantainaurut!


Helsinki 1.10.2012
Tiedote. Julkaisuvapaa 1.10.2012 klo 10.00.


Kirjablogistit tempaisevat plagiointia vastaan

Suomalaiset kirjablogistit järjestävät flashmob-tapahtuman netissä. Noin 20 blogistia julkaisee maanantaina klo 10 vääristellyn kirja-arvion. Arvioissa vääristellään kirjojen juonta ja teemoja. Syy tempaukseen on blogitekstien lisääntynyt plagiointi. Kirjablogistit ovat huolissaan siitä, että koululaiset ja jopa tekstiammattilaiset kopioivat tekstejä blogeista.


Blogistit näkevät kävijäseurantatyökalujen avulla blogilukijoiden käyttämät hakusanat. Tilastot kertovat karua kieltä: kirjablogeista haetaan esseitä, mallivastauksia ja juoniselostuksia.

Tempauksen tavoite on herättää keskustelua plagioinnista ja havahduttaa opettajat ja lasten vanhemmat ilmiön yleisyyteen, vahingollisuuteen ja laittomuuteen. Toinen tavoite on muistuttaa plagioijille, ettei kaikkea netissä luettua voi ottaa todesta. Kolmas tavoite on ilkikurinen: jos joku koululainen todella kopioisi vääristellyn kirja-arvion ja palauttaisi tekstin opettajalle omana työnään, muistuttaisi tilanne jännittävästi Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan alkuasetelmaa.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajina työskentelevät kirjablogistit Kirsi Hietanen ja Minna Rytisalo ihmettelevät, että monet vanhemmat tietävät lastensa kopioivan tekstejä netistä, mutta eivät pidä sitä vääränä. "Kun kerran kysyin plagioinnista kiinni jääneeltä oppilaalta, mitä kotona oli sanottu, hän sanoi vanhempien vain todenneen, että älä jää kiinni seuraavalla kerralla", kertoo Rytisalo. Kouluilla ei ole yhtenäisiä käytäntöjä sen suhteen, miten tekijänoikeusrikkomuksesta kiinni jääneitä oppilaita rangaistaan.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain yhteensä useita satoja kirja-arvioita. Arviot tavoittavat satojatuhansia suomalaisia lukijoita. Kirjablogit tuovat esille myös kirjoja, joita valtamedia ei arvioi. Näin blogit laajentavat kirjakeskustelua.

Vääristellyt kirja-arviot (tekstit julkaistaan 1.10.2012 klo 10):
Aho, Juhani: Rautatie - http://suketus.blogspot.fi/
Austen, Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo - http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/
Canth, Minna: Anna-Liisa - http://luminenomena.blogspot.fi/
Canth, Minna: Työmiehen vaimo - http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/
Doyle, Arthur Conan: Baskervillen koira - http://bibliofile-x.blogspot.fi/
Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu - http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Frank, Anne: Nuoren tytön päiväkirja - http://aitilukeenyt.blogspot.com/
Haanpää, Pentti: Noitaympyrä - http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/
Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase - http://kirjasfaari.blogspot.fi/
Kianto, Ilmari: Punainen viiva - http://bookingitsomemore.blogspot.fi/
Kivi, Aleksis: Seitsemän veljestä - http://sbrunou.blogspot.fi/
Meyer, Stephenie: Houkutus - http://pigeonnaire.blogspot.fi/
Mitchell, Margaret: Tuulen viemää - http://kirjakissa.blogspot.fi/
Niemi, Mikael: Aivot pellolle - http://kannestakanteen.blogspot.fi/
Orwell, George: Eläinten vallankumous - http://kirjamieli.blogspot.fi/
Rimminen, Mikko: Pussikaljaromaani - http://ilsela.blogspot.fi/
Salinger J.D.: Sieppari ruispellossa - http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
Shakespeare, William: Romeo ja Julia - http://sininenlinna.blogspot.fi/
Steinbeck, John: Hiiriä ja ihmisiä - http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/
Waltari, Mika: Tanssi yli hautojen - http://hdcanis.blogspot.fi/