Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars (Taverna tähtien alla)

Irlannin-loma jatkui Orapihlajapiirin jälkeen paikallisesta divarista ostetulla Maeve Binchyn kirjalla Nights of Rain and Stars (2004, suom. Taverna tähtien alla, 2005). Irlantilainen Binchy on käsittääkseni varsinainen painosten kuningatar, ja ainakin tämän nimenomaisen divarin hyllyssä hänen tuotantonsa oli maannaisensa Marian Keyesin ohella varsin hyvin edustettuna.

Nights of Rain and Stars oli ehdottomasti lomalukemista. Vihreänkuulaan ja pilvenharmaan Irlannin sijasta se olisi ehkä soveltunut paremmin auringonkirkkaaseen ja merensiniseen Kreikkaan, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat Kreikan saaristoon, pieneen Aghia Annan kylään. Kirjan Aghia Anna on tosin niin herttaisen idyllinen paikka, että jos lomalukijan matkakohde on jokin vähemmän pittoreski turistirysä, Binchyn Kreikka-visio saattaa saada matkailijan repimään hiuksia päästään.

Luonnonkauniissa maisemissa toisensa kohtaa tarinan päähenkilönelikko: saksalainen Elsa, amerikkalainen Thomas, englantilainen David ja irlantilainen Fiona. Kaikki ovat tulleet Kreikkaan pakoon oman elämänsä ongelmia, sydänsuruja ja perhehuolia. Ongelmat seuraavat tietysti perässä, mutta onneksi ratkaisujakin löytyy - uusien lomatuttavuuksien myötävaikutuksella tietysti. Keskeiseksi hahmoksi nousee neljän turistin lisäksi kylään vuosikymmeniä sitten asettunut irlantilainen Vonni.

Tätä kirjaa ei kannata lukea kovin kyynisessä mielentilassa. En tiedä, ovatko muut Binchyn kirjat samanlaisia, mutta Nights of Rain and Stars ainakin oli suorastaan kiusallisen hyväsydäminen ja oikeamielinen tarina, jossa paha saa palkkansa, hyvä poikii hyvää, menneet synnit saadaan anteeksi ja erehdykset korjataan ennen kuin on liian myöhäistä. Suosittelen Binchyä siis niihin elämän hetkiin, joissa tarvetta on pehmoiselle lohturievulle ja ruusunpunaisille silmälaseille.

Samanlaisiin maisemiin ja tunnelmiin vie...

Maeve Binchy: Nights of Rain and Stars. Orion, 2004. 392 s. ISBN 0-75286-536-6. Ostettu käytettynä. Suom. Taverna tähtien alla, WSOY, 2005.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri (2011) lähti mukaan matkalukemiseksi Irlantiin ja olikin erinomainen valinta: Länsi-Irlannin maaseudulle sijoittuvaan kirjaan oli ihanaa eläytyä paikan päällä. Nyt matkan jälkeen tekee mieli palata selailemaan uusin silmin myös aiemmin kesällä lukemaani Irlantilaista aamiaista.

Kirja kertoo yksinhuoltaja Kirsistä, joka päättää tehdä perusteellisen elämänmuutoksen ja muuttaa murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlantiin, kehitysvammaisista asukkaista huolehtivaan pieneen kyläyhteisöön. Tarina seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen ympäristöön, sen työntäyteiseen arkeen ja ihmisiin.

Orapihlajapiiri on pienten tapahtumien kirja. Kirsin päiviin Knocknamurrassa kuuluu vammaisten avustamista ja töiden lomaan ujutettuja vapaahetkiä; Anni käy koulua ja kirjoittaa ikävöiviä kirjeitä parhaalle ystävälleen Kuopioon. Aluksi ajattelin, että äidin ja tyttären suhteesta tulisi kirjassa keskeinen teema, mutta oikeastaan kyse on pikemminkin Kirsin ja Annin rinnakkaisista kehityskertomuksista. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja sen edetessä kumpikin löytää itselleen uuden, omannäköisensä tavan olla.

Maisemia Irlannista: Connemaran jylhää kauneutta.

Tuurin kerronta oli minusta jotenkin viehättävän arkista ja tarkoituksenmukaisuudessaan kaunista. Orapihlajapiirissä ei ole sellaisia runollisuudellaan huomiota herättäviä lauseita kuin esimerkiksi Riikka Pulkkisen tapaisten kirjoittajien teksteissä, mutta jotenkin viehdyin tähän pienieleiseen tyyliin. Sellaistahan elämä on: harvoin suurta draamaa ja käänteentekeviä oivalluksia, vaan enimmäkseen tottumista ja hyväksymistä, hiljalleen kiinni kasvamista ja irti lipumista.

Tuuri kertoo niin pienieleisesti, että jotkut tarinan käännekohdista tajusin vasta jälkeenpäin. Kun Kirsi kotoa treffeille lähtiessään sujauttaa tyttäreltään lainaamansa korvikset laukkuunsa, koska ne eivät sovi yhteen uuden miesystävän antaman kaulakorun kanssa, näin kohtauksessa ensin vain naiselliseen turhamaisuuteen purkautuvaa jännitystä. Vasta myöhemmin oivalsin, miten osuvasti ele kuvasi Kirsin irtautumista aikuistuvasta tyttärestään, muutosta äidistä takaisin naiseksi.

Kirjan loppuun olin vähän pettynyt. (Hm, liekö vika lukijassa, kun petyin edellisenkin lukemani kirjan lopetukseen?) Olin niin tyytyväinen keinutellessani kaikessa rauhassa Knocknamurran asukkaiden iltapesujen ja aamupalojen verkkaisessa rytmissä, että kun tapahtumat alkoivat aivan kirjan lopussa kiihtyä, hämmennyin hiukan. Viimeisissä luvuissa oli vähän yliselittämisen makua verrattuna muun kirjan levolliseen arkipäiväisyyteen.

Maisemia Irlannista: lampaita ja turvesoita.

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet myös Katja, Hanna, Amma, Susa, Riikka, Joana, Arja ja Kirjavinkkien Irja. Lumiomenan Katjalla on erityisen hienoja huomioita siitä, miten Tuuri sovittaa päähenkilöidensä sisäisen maailman heitä ympäröivän luonnon kuvaukseen. Luonnon kiertokulku oli tosiaan kirjassa vahvasti läsnä, vaikka en lukiessani tietoisesti huomannutkaan, miten selvästi se limittyi henkilöiden sielunelämään.

Amma taas huomauttaa kiintoisasti kirjan teinien ehkä vähän anakronistisista harrastuksista, tyyliin kirjeiden kirjoittaminen ja kivien keruu. Tätäkään en tullut ajatelleeksi, mutta tuollaiset yksityiskohdat ehkä osaltaan rakensivat kirjaan sen jotenkin ajasta ja paikasta eristyneen rauhallista tunnelmaa - varsinkin yhdistettynä siihen, miten tiiviisti vanha irlantilainen mytologia ja kansanperinne olivat läsnä knocknamurralaisten arjessa.

Parissa blogissa on pohdittu myös Tuurin käyttämää kahden kertojan ratkaisua. Kirsin ja Annin vuorottelu toimi minusta hyvin, vaikka alussa olin Susan tavoin vähän ymmälläni siitä, kuka kertojana olikaan. Kuten Hanna huomauttaa, äidin ja tyttären äänessä olisi voinut olla enemmänkin eroa. Nyt Annin osuuksien puhe- tai nuorisokielisyys jäi ehkä vähän puolitiehen, mikä sai me-passiivit, puuttuvat sijapäätteet ja ihmisistä käytetyt se-pronominit pistämään silmään. Riikkaakin tämä vähän häiritsi.

Maisemia Irlannista: Achill Island.

Loppuun tuli nyt muutamia pieniä risuja, mutta niistä huolimatta nautin kirjasta kovasti. Orapihlajapiirissä oli pakotonta, vaatimatonta taikaa, joka jäi häilymään mieleen kirjan lukemisen jälkeenkin.

P.S. Otava on tehnyt Orapihlajapiiristä kirjavideon, jossa Hanna Tuuri lukee otteen ja kertoo kirjasta. Mukana myös lisää irlantilaisia maisemia!

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011. 285 s. ISBN 978-951-1-25156-9. Lainattu kirjastosta.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta

Kun suunnitelmissa on matka Irlannin nummille, Hanna Tuurin Irlantilainen aamiainen (2009) sopii lomanodotuslukemiseksi kuin nenä päähän. Olen vähän huono lukemaan varsinaisia matkaoppaita ennen matkaa - jotenkin osaan eläytyä niihin vasta paikan päällä - mutta tällaiset kevyet kirjoitukset elämänmenosta asianomaisella maailmankolkalla virittävät mukavasti tunnelmaan.

Hanna Tuuri muuttaa Luoteis-Irlantiin Mayon maakuntaan opiskelemaan puutarhanhoitoa huolimatta tuttavien varoituksista, että seudulla sataa aina. Kirjan kertomukset ovat tuokiokuvia elämästä syrjäisessä pikkukylässä nummien keskellä - jossa tosiaan sataa usein. Sää ja luonto ovat Tuurin kirjoituksissa keskeisessä osassa. Teksteistä huokuu kirjoittajan rakkaus vihreän saaren karuun kauneuteen.

Luonnon lisäksi kirjoituksissa kerrotaan arjen ilmiöstä ja sattumuksista uudessa asuinmaassa. Tuuri muun muassa tutustuu naapureihinsa, käy hammaslääkärissä, taistelee kylää terrorisoivaa kollikissaa vastaan ja ihmettelee Irlannin väestönlaskentajärjestelmää, joka pohjoismaiseen rekisteröinti-intoon tottuneelle vaikuttaa enemmän järjestelmättömyydeltä. Mukaan mahtuu myös mielenkiintoisia tiedonjyviä Irlannin historiasta. Minulle oli uutta esimerkiksi se, että Irlannissa oli ennen 1800-luvun nälänhätiä tuplasti enemmän asukkaita kuin nykyisin.

Tuurin kirjoitukset ovat vuoroin iloisen rupattelevia, vuoroin rauhallisen mietiskeleviä. Pidin kirjoittajan konstailemattomasta mutta silti kauniista ja elävästä tyylistä. Tuuri kuvailee elämää Irlannissa lämmöllä ja rakkaudella, muttei sorru tämän lajin teoksia joskus vaivaavaan yliromantisointiin tai ylieksotisointiin. Kirjan esipuheessa Tuuri kirjoittaa osuvasti, että uutena ja ulkopuolisena "huomaa erilaisen, joka muille on arkipäiväistä ja tavallista. Vasta totuttuaan käsittää sen syyt. Kun alkaa ymmärtää, alkaa kotiutua."

Kirjan esipuhe on kirjoitettu kesällä 2008 - muutamaa kuukautta ennen Irlantiin pahasti iskenyttä talouskriisiä. Olisi mielenkiintoista tietää, miten nyt jatkuisi Tuurin kuvaus Irlannin muutoksesta sillä välillä, kun hän 1990-luvun alussa vieraili maassa ensimmäisen kerran ja kun hän vuonna 2004 asettui sinne asumaan:

Irlanti oli muuttunut 14 vuoden aikana. Dublinin jokirannan roskaiset tontit oli rakennettu, keskusta täyttynyt moderneista toimistorakennuksista. Kerjäläislasten ja nurkissa seisoskelevien työttömien sijaan kaduilla kiirehtivät liikemiehet ja jakkupukuiset toimistotytöt. Maa oli rikastunut, sen keskiluokka oli 1990-luvun nousukauden vaurastuttama. Enää ei surtu, mistä löytyisi raha lasten kenkiin, koulupukuihin tai vain jokapäiväiseen ruokaan. Nyt osteltiin oliivilehtoja Espanjasta ja ylellisiä loma-asuntoja Dubaista. Amerikkaan ei tarvinnut lähteä piikomaan, sen sijaan tuntui olevan itsestään selvää, että perheen viikkosiivouksen hoiti palkattu puolalaistyttö.

Tuuri on kirjoittanut Irlannin innoittamana kaksi muutakin kirjaa, matkakirjan Vihreän saaren puutarhoissa (2010) ja romaanin Orapihlajapiiri (2011). Lainasin jälkimmäisen jo kirjastosta jatkaakseni matkavalmistelufiilistelyä. Korviketta aidoille irlantilaisille aamiaisille!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Ina, Lumiomena ja Kirjavinkkien Paula.

Hanna Tuuri: Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta. Otava, 2010. (1. painos Otava, 2009.) 157 s. ISBN 978-951-1-24504-9. Saatu lahjaksi.