31. joulukuuta 2012

Lukuhaasteet 2012 - kuinkas sitten kävikään?

So American -tunnelmissa...
Joulukuu hurahti työkiireissä, joulupuuhissa ja flunssassa ohi sellaista vauhtia, että lukemisesta ei viime aikoina ole taas tullut yhtikäs mitään. Joululahjakirjatkin ovat vielä avaamatta, ennenkuulumatonta!

Ennen vuoden loppua lienee kuitenkin paikallaan vetää yhteen vuoden 2012 lukuhaastesuoritukset. Lisää yhteenvetoa vuoden lukutunnelmista kirjoittelen ehkä vielä erikseen myöhemmin.

So American:

Kirjavan kammarin Karoliinan So American -suurhaaste oli minulle vuoden huippuhaaste. Tein haasteen varalle suuria suunnitelmia, mutta loppujen lopuksi en ehtinyt lukea ollenkaan niin kattavasti kuin olisin halunnut. Nämä maistiaiset kuitenkin herättivät kipinän tutustua paremmin amerikkalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiin, joten saatanpa jatkaa aiheesta lukemista ensi vuonnakin. Pistesuoritusten keräilemisen kannalta en lukenut kovin taktisesti, sillä kokonaisten kategorioiden suorittamisen sijasta poukkoilin sinne tänne. Niinpä sain suoritetuksi vain kaksi kategoriaa:

American Realism (3 kirjaa):

"The Lost Generation" + Depression-era (3 kirjaa):

Irtopisteiksi jäi lisäksi 8 kirjaa:

Ikkunat auki Eurooppaan:

Karoliinan toisessa haasteessa luettiin eurooppalaista kirjallisuutta. Ehdin vierailla muutamassa maassa, mutta enpä tullut juuri laajentaneeksi lukuvalikoimaani tavallista "erikoisempiin" kirjamaihin, vaan pysyttelin tutuilla länsieurooppalaisilla kulmilla. Maita kertyi vaatimattomat 4 ja kirjoja 11.

Kuusi kovaa kotimaista:

Morren Kuusi kovaa kotimaista -haaste innosti minut valitsemaan luettavaksi kuusi kotimaista kirjailijaa, joita kohtaan tunnen ennakkoluuloja. Haaste jäi kesken, sillä ehdin tutustua heistä vain kahteen:

Nobel- ja Finlandia-haasteet:

Näistä kahdesta ikuisuushaasteesta Finlandia ei edennyt kirjallakaan, mutta nobelisteja korkkasin neljä:

KORJAUS: Hei, luinhan minä yhden Finlandia-voittajan! Hannu Väisäsen Toiset kengät (Finlandia 2007).

Ja muita...

Lisäksi kerrytin yhden kirjan suorituksia muutamaan muuhun lukuhaasteeseen:

Lisäksi innostuin vuoden aikana muun muassa listaamaan sata oman hyllyn kirjaa, jotka aion vielä joskus lukea, ja ilmoittautumaan mukaan Mari A:n kirjavuorikiipeilyyn sekä hdcaniksen Lukudiplomi-haasteeseen. Näistä siis lisää ensi vuonna...

Ja nyt, rakkaat lukijat, eipä muuta kuin upeaa, ihanaa, jännittävää, tunnelmallista, kiehtovaa ja kaikin puolin mahtavaa alkua vuodelle 2013! Lukekaa ja nauttikaa!

30. marraskuuta 2012

Mitä luin marraskuussa


Marraskuussa olen ehtinyt lukea harmillisen vähän. Blogissakin kuukausi on mennyt lähinnä lokakuun lukemisten tuumailuun.

So American -suoritukset jatkuivat Henry Jamesin Washingtonin aukiolla. 1800-luvun newyorkilaishienoston tavat viehättivät jälleen, vaikka mieleenpainuvammin niiden maailmaan minut vei kesällä Edith Whartonin Viattomuuden aika. Seuraavassakin lukemassani amerikkalaisessa kirjassa liikuttiin New Yorkissa ja venkoiltiin pariutumisen kanssa, mutta nyt nykyajassa: Melissa Bankin Nyt nappaa! täytti odotukseni laadukkaasta ”sinkkukirjallisuudesta” (blääh, mikä termi, eikä tee oikeutta kirjalle). Ja jos nyt aasinsiltoja rakennellaan, niin New York ja nuoren naisen ihmissuhdehuolet olivat tärkeässä osassa myös Riikka Pulkkisen Vieraassa, joka oli minulle Pulkkisen kirjoista tähän asti paras.

Seikkailin myös mielikuvitusmaailmoissa. Leena Krohnin Tainaronin kiehtovalla hyönteisuniversumilla vastasin Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen ja korkkasin Lukudiplomi-haasteen. L. Frank Baumin lastenkirjaklassikko Ihmemaa Oz tarjosi mielikuvituksen juhlaa ja sympaattisia elämänviisauksia. Lastenkirjarintamalta luin So American -haasteeseen myös Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut, ja parhaillaan kesken on sen jatko-osa Huckleberry Finnin seikkailut. Sen kuunteluolosuhteita ehdin jo valottaa matkalukemisteemaisissa vastauksissani Paulalta saamaani blogihaasteeseen.

Lukukuun päätti rentouttava tuokio Katja Kallion Tyyppien seurassa. Rentouttavaa lukemista kaipaan edelleen, sillä marraskuu tuntuu kovin pitkältä ja pimeältä. Onneksi pian on joulu!

Tunnelmallisia kaamoslukuja kaikille!

29. marraskuuta 2012

Katja Kallio: Tyypit


Kiitos, Katja Kallio! Juuri tällaista luettavaa kaipasin työkiireiden sävyttämään (kirjoitin ensin väsyttämään, mikä olisi ollut sopiva sana sekin) marraskuuhun.

Tykästyin kesällä Kallion Elokuvamuisti-kokoelman kolumneihin, ja samaa letkeän humoristista otetta tarjosi myös tämä Tyypit (2004). Kyseessä on siis kokoelma lyhyitä kirjoituksia elämän varrella vastaan tulevista tyypeistä, sellaisista kuin Italialainen poikaystävä, Synnytyssairaalaystävä, Bohemian Lover tai Terapeutti.

Jutut ovat hauskoja: niistä tunnistaa kaikenlaisia itse koettuja ja muilta kuultuja hassuja tapoja olla, toimia ja suhtautua kanssaihmisiin. Kirja ei tarjoa käänteentekeviä oivalluksia, mutta Kallio kirjoittaa jotenkin niin mukavan rennolla otteella, että kliseetkin viihdyttävät. Pidän Kallion huumorissa kovasti myös siitä, että sukkeluuksien lomaan limittyy vaivihkaa myös vakavampia huomioita ihmiselämän kulusta.
Saattaa tuntua kummalliselta ajatella, että oma Äiti muistaa kaikkea tällaista mistä itsellä ei ole enää aavistustakaan. Itse on tutustunut Äitiin oikeasti vasta teini-iän jälkeen, sillä lapsi on itsekeskeinen kuin aurinko ja paistaa armotta suoraan Äitiin, ja yleensä Äidin oma olemus piiloutuu pitkäksi aikaa Äidin selän taakse kuin varjo. Vähitellen varjo sitten siirtyy varovasti sivummalle nähtäväksi ja silloin alkaa erottaa millainen ihminen Äiti oli silloin kun hän ei vielä ollut Äiti.
Tyypit ei ehkä ilahduttanut minua aivan yhtä paljon kuin Elokuvamuisti, mutta varsin viihdyttävän välipalan tämäkin kirja tarjosi. Seuraavaksi lienee paikallaan lukea myös Kallion romaaneja.

Tyypeistä ovat lukeneet myös ainakin Cathy, Minna ja Marja.

Katja Kallio: Tyypit. Otava, 2004. Kansi: Pentti Otsamo. 137 s. ISBN 951-1-19321-X. Lainattu kirjastosta.

21. marraskuuta 2012

Mark Twain: The Adventures of Tom Sawyer (Lukudiplomi-haaste)

Kirjan kuvitusta. (Project Gutenberg)
Ihmemaa Ozin jatkoksi lisää amerikkalaista lastenkirjallisuutta: Mark Twainin The Adventures of Tom Sawyer (1876) eli Tom Sawyerin seikkailut.

Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja aluksi meinasin lopettaa kuuntelun saman tien, sillä lukija oli sama kuin Setä Tuomon tuvassa, jonka parissa tunsin jo saaneeni hänen äänestään tarpeekseni. No, eipä tuo kauan häirinnyt, ja oikeastaan oli ihan hauskaakin jatkaa seikkailuja 1800-luvun etelävaltioissa tutussa seurassa.

Ihmemaa Ozin kohdalla kirjoitin kirjan esipuheesta, jossa kirjailija selvittää tarkoitusperiään. Sellainen löytyy tästäkin. Twain kirjoittaa näin: ”Although my book is intended mainly for the entertainment of boys and girls, I hope it will not be shunned by men and women on that account, for part of my plan has been to try to pleasantly remind adults of what they once were themselves, and of how they felt and thought and talked, and what queer enterprises they sometimes engaged in.”

Nämä ”queer enterprises” ovat monenmoisia poikain kepposia. Tom on seikkailunhaluinen viikari, joka haluaisi olla merirosvo tai lainsuojaton, mutta jonka on pakko käydä koulua ja pestä korvantauksensa. Tom välttelee näitä ikäviä velvollisuuksia miten parhaiten taitaa, seuranaan muita kylän poikia ja tyttöjäkin joskus. Tomin tovereista mieleenpainuvin on huoleton Huckleberry Finn, jonka Twain nosti päähenkilöksi kirjan jatko-osassa eli Huckleberry Finnin seikkailuissa.

Esipuheestakin käy ilmi, että vaikka Twain kertoo Tomin seikkailuista kymmenvuotiaan elämään innolla eläytyen, näkökulma kirjassa on kultaisia poikavuosia muistelevan aikuisen. Paikoin Twain kommentoi Tomin ja kumppaneiden ajatuksia ja puuhia melkein irvaillen, vaikkakin aina hyväntahtoisesti: ”There comes a time in every rightly-constructed boy's life when he has a raging desire to go somewhere and dig for hidden treasure. This desire suddenly came upon Tom one day.”

Kepposten ja koiruuksien lomaan punoutuu myös jännittävämpi seikkailujuoni, jossa Tom saa vihiä pahamaineisen Intiaani-Joen synkistä puuhista, mistä seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Poliittisesti korrekti nykylukija vaivaantuu hieman kirjan tavasta kuvailla kylän toisen luokan kansalaisia, ”injuneita” ja ”niggereitä”. Orjuus on Tom Sawyerin maailmassa vielä pulmatonta arkipäivää.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja Lukudiplomi-haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 2/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Ihmisiä-kirjatarjotin
Kirjailija: Mark Twain
Kirja: Tom Sawyerin seikkailut

Tehtävä (7. lk): 2. Laadi esittelyteksti päähenkilöstä ystäväkirjaan.
  1. Nimi: Thomas Sawyer
  2. Syntymäpäivä ja -vuosi: noin 11 vuotta sitten
  3. Kotipaikka: St. Petersburg, Missouri
  4. Lempinimet: Tom Sawyer, merirosvonimeltään Musta Kostaja
  5. Silmien ja hiusten värit: värillä ei väliä, hiukset kiharat (yäk, ällön tyttömäistä!)
  6. Perheenjäseneni: Polly-täti ja Sid-velipuoli
  7. Kouluni: tylsääää!
  8. Harrastukseni: aarteenetsintä
  9. Mieluisin TV-ohjelma: jaa mikä?
  10. Paras lukemani kirja: tylsääää!
  11. Hauskin kouluaine: välitunnit 
  12. Lempiruokani: itse pyydystetty ja nuotiolla paistettu kala
  13. Inhoan: pyhäkoulua
  14. Minusta tulee isona: merirosvo tai Robin Hood
  15. Hartain toiveeni: olla lainsuojaton ja tulla rikkaaksi
(Ystäväkirjan kysymykset lainasin täältä.)

P.S. Nippelitieto: Tom Sawyerin seikkailut on tiettävästi maailman ensimmäinen kirjoituskoneella kirjoitettu kirja!

Mark Twain: The Adventures of Tom Sawyer. 1876. Ladattu LibriVox-äänikirjana ja Project Gutenbergistä.

18. marraskuuta 2012

L. Frank Baum: The Wonderful Wizard of Oz (Ihmemaa Oz)

Ensimmäinen painos. (Wikipedia)
Lukuhaasteet ovat siitä hauskoja, että ne innostavat lukemaan kirjoja, joista olen periaatteessa laiskasti kiinnostunut, mutta joita en kuitenkaan välttämättä tulisi koskaan lukeneeksi ilman pientä yllytystä.

Viime vuonna Totally British -haaste innosti minut tutustumaan esimerkiksi sellaisiin brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikoihin kuin Viidakkokirja, Peter Pan ja Liisa Ihmemaassa. Kokemus oli mielenkiintoinen: tarinat tuntuivat tutuilta, mutta onnistuivat silti yllättämään. Viidakkokirja ja Peter Pan esimerkiksi olivat vähemmän lällyjä kuin olin kuvitellut, Liisa taas vielä absurdimpi kuin odotin.

Lastenkirjaklassikot ovat minusta tällaisten haasteiden tiimoilta mielenkiintoista luettavaa juuri siksi, että niihin viitataan muissa kirjoissa tai populaarikulttuurin tuotteissa niin usein, että ne luulee tuntevansa, vaikkei olisikaan lukenut alkuperäistä teosta. Omia kuvitelmia kirjasta on hauska peilata siihen, mitä kansien välistä itse asiassa löytyy. Ajattelen myös, että lastenkirjoissa tietyn kulttuuripiirin ja aikakauden arvot tulevat esiin ikään kuin kiteytyneinä: lastenkirjat kertovat, mitä me aikuiset haluamme maailmasta lapsille kertoa, ja samalla jotain meistä itsestämme.

Päätin siis lukea lastenkirjoja myös So American -haasteen tiimoilta, vaikkei haasteessa virallisesti niille omistettua kategoriaa olekaan. Amerikkalaisia lastenkirjaklassikoita tulee minulle lonkalta mieleen vähemmän kuin englantilaisia, mutta osviittaa antaa esimerkiksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston lista ”kirjoista, jotka muovasivat Amerikkaa”. Siltä löytyy suomalaisillekin lukijoille tuttuja teoksia, esimerkiksi Pikku naisia tai Huckleberry Finnin seikkailut, mutta myös meillä tuntemattomampia kirjoja, kuten Charlotte's Web, The Cat in the Hat tai Goodnight Moon.

Listalta ensimmäisenä innostuin L. Frank Baumin kirjasta The Wonderful Wizard of Oz (1900). Kirja on suomennettu useampaankin kertaan ainakin nimillä Oz-maan taikuri (1977), Ozin velho (1985) ja Ihmemaa Oz (2001). Monille tuttu on varmasti Judy Garlandin tähdittämä elokuvaversio, jota minä en harmikseni ole nähnyt, ja elokuvasta tietysti tämä kappale (kuten näkyy, kuvassa ei ole Judy Garland, mutta tämä havaijilaistulkinta ei ole ollenkaan hullumpi!):


Kirja valloitti minut heti esipuheellaan. Siinä Baum harmittelee, että vanhat Grimmin ja Andersenin sadut ovat täynnä muka opettavaisia vertahyytäviä raakuuksia, ja julistetaan, että ”The Wonderful Wizard of Oz was written solely to please children of today. It aspires to being a modernized fairy tale, in which the wonderment and joy are retained and the heartaches and nightmares are left out.” Lähtökohta on sympaattinen, ja Ihmemaa Oz onnistuu tavoitteessaan mainiosti: se on täynnä mielikuvitusta ja hyvää tuulta, hassuja hahmoja ja vauhdikasta menoa. Kasvattavaksikin kirjaa voisi kyllä sanoa, mutta opettavaisuus ei kumpua pelottelusta, vaan hyväsydämisistä seikkailuista, joissa aiheena on esimerkiksi toisten auttaminen ja omien pelkojensa voittaminen.

Seikkailu alkaa, kun pyörremyrsky tempaisee Dorothyn perheen talon irti Kansasin preerialta ja viskaa tytön ihmeelliseen Oz-maahan. Kotiinpaluukeinoa etsiessään Dorothy saa matkakumppaneikseen Pelättimen, Peltimetsurin ja Leijonan, joista kaikki tarvitsevat Ozin velhon apua. Pelättimen ongelma on tyhjä pää, Peltimetsuri on menettänyt sydämensä, ja Leijona ei haluaisi enää olla pelkuri.

Dorothyn uudet ystävät ovat kerrassaan riipaisevia. Variksenpelätintä surettaa, että hänen päässään on pelkkää heinää eikä aivoja ollenkaan, sillä ”brains are the only things worth having in this world, no matter whether one is a crow or a man”, mihin peltiukkeli väittää vastaan, että ”brains do not make one happy, and happiness is the best thing in the world”. Tarinan juoni ja opetukset kumpuavatkin siitä, mitä hahmot ovat vailla ja miten heidän kaipaamansa aivot, sydän, rohkeus ja koti lopulta löytyvät.

Elämänviisauksien lisäksi kirjassa on riemastuttavan omituisia otuksia, kuten siivekkäitä apinoita, ja ihastuttavia paikkoja, kuten vihreänä säihkyvä smaragdikaupunki tai maa, jossa kaikki on tehty posliinista. Oikea inspiraation aarreaitta kuvittajille! Makupaloja eri taiteilijoiden näkemyksistä löytyy googlaamalla. Internet Movie Databasesta löysin myös julisteen ja trailerin Hollywoodissa tekeillä olevalle uudelle Oz-elokuvalle, joka tosin näyttää perustuvan alkuperäiseen tarinaan vain hyvin löyhästi.

Kirjan englanninkielinen Wikipedia-sivu tarjoilee mielenkiintoista nippelitietoa. Ihmemaa Ozia on kuulemma tulkittu muun muassa rahapoliittisena allegoriana, mikä kyllä tuntuu varsin kaukaa haetulta. Vielä älyttömämpää on, että vuonna 1986 joukko tennesseeläisiä fundamentalistikristittyjä haastoi osavaltion oikeuteen sillä perusteella, että kouluissa luettu Ihmemaa Oz on lapsille vahingollinen, koska se antaa ymmärtää muun muassa, että on olemassa hyväntahtoisia noitia, että eläimet osaavat puhua ja että naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa. Tuomari päätti, että vanhemmat saavat halutessaan määrätä lapsensa poistumaan luokasta, kun kirjaa käsitellään.

Mitähän tähän sanoisi... So American?!

L. Frank Baum: The Wonderful Wizard of Oz. George M. Hill Company, 1900. Ladattu Project Gutenbergistä.

16. marraskuuta 2012

Kahdeksan asiaa matkalukemisesta


Luen ja kirjoitan -blogin Paula heitti minulle tämän mukavan tunnustuksen. Kiitos!

Tunnustusta saattelevat seuraavanlaiset ohjeet:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

Tunnustus on tainnut käväistä blogissani ennenkin, mutta tässä saa onneksi keksiä aina jotain uutta! Tänään kerron kahdeksan asiaa matkoilla lukemisesta:

1. Aamuisin metrossa matkalla töihin selailen Metro-lehteä tai nykyisin luen usein sähkökirjoja Kindlellä. Aloitin juuri Herman Melvillen Moby Dickin, joka on kyllä työmatkalukemiseksi melko raskasta tavaraa, mutta katsotaan, miten käy.

2. Metrossa kuikuilen myös, mitä muut lukevat. Viimeisin kirja, jonka tunnistin jonkun kanssamatkustajan kädestä, oli Paolo Coelhon Alkemisti.

3. Joskus vakoilen myös newyorkilaisten metromatkustajien lukemisia. Mieluiten tekisin sitä paikan päällä, mutta hyvä korvike on hienonhieno Underground New York Public Library -blogi.

4. Töiden jälkeen kävelen joskus kotiin. Silloin kuuntelen äänikirjoja puhelimella. Nyt kesken on Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut.

5. Viimeisimmän pidemmän matkani tein junalla Belgiasta Hollantiin. Silloin luin Melissa Bankin kirjaa The Girls' Guide to Hunting and Fishing. Olin jättänyt Kindlen kotiin ja olin vähän hermostunut, jos kirja loppuukin kesken, mutta vältyin sittenkin tältä kamalalta tilanteelta!

6. Junassa lukeminen on ihanaa. Lukutunnelma on jotenkin rauhallisempi kuin esimerkiksi lentokoneessa. Mukavia junalukumuistoja minulla on esimerkiksi viime vuodelta Miina Supisen kirjasta Liha tottelee kuria. Ja erityisen tunnelmallinen lukupaikka oli tämä viehkosti paneloitu, verhoiltu ja matoitettu ukrainalainen juna, jossa olisi ollut mukava lukea vaikka Idän pikajunaa.


7. On lentokoneessakin kyllä ihan mukavaa lukea. Viimeisimmällä lentomatkallani taisin lukea F. Scott Fitzgeraldin This Side of Paradisea.

8. Matkalukemisen valinta lomamatkoille on haastavaa hommaa. Kirjan pitää olla riittävän paksu, muttei liian painava (Kindle onneksi auttaa tässä ongelmassa). Sen pitää kiinnostaa ja viihdyttää, muttei niin paljon, että matkakohde jää kakkoseksi. Parhaimmillaan se sopii matkakohteen tunnelmaan niin, että matka rikastuu kirjasta entisestään ja toisinpäin. Näin minulle kävi esimerkiksi Irlannissa Hanna Tuurin Orapihlajapiirin seurassa ja Pariisissa kävelyllä Ernest Hemingwayn kotikulmilla.

Tunnustus ja haaste ovat kiertäneet jo niin monissa seuraamissani blogeissa, etten taida laittaa niitä virallisesti eteenpäin. Mutta haastan kaikki halukkaat jakamaan omia kokemuksiaan matkalukemisesta!

14. marraskuuta 2012

Lukudiplomi-haasteen ensimmäinen suoritus!

Hyönteisdokumentti-blogin hdcanis esitteli jonkin aikaa sitten hauskan Lukudiplomi-haasteen, jossa luetaan kirjoja koululaisille suunnatuilta lukulistoilta ja tehdään niihin liittyviä tehtäviä. Haasteesta on innostuttu monessa kirjablogissa, ja tokihan minäkin tahdon takaisin koulunpenkille, kun tarjolla on näin hauskaa puuhaa!

Aioin tutustua haasteeseen tarkemmin vasta joskus tuonnempana, mutta Suketuksen kommentti juttuuni Leena Krohnin Tainaronista havahdutti minut huomaamaan, että lukudiplomilistoja kannattaisi jo vilkuilla sillä silmällä. Hetken tuumittuani päätin siis ottaa tavoitteekseni suorittaa yläkoululaisille suunnatun Sinuhe-diplomin. Kirjalista näyttää olevan sama luokkatasoille 7., 8. ja 9., mutta tehtävissä on eroa. Hupaisimmilta minusta vaikuttavat seiskaluokkalaisten tehtävät: niissä pääsee vielä askartelemaan, kun ysiluokkalaisten pitää jo keskittyä analysoimaan.

Tässä siis ensimmäinen haastesuoritus!

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 1/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Fantasia-kirjatarjotin
Kirjailija: Leena Krohn
Kirja: Tainaron (josta bloggasin jo eilen)

Tehtävä (7. lk): 1. Piirrä teoksen tapahtumakartta. 

Alla minun näkemykseni Tainaronista, jonka kyllä oikeasti kuvittelen paljon mielikuvituksellisemman ja arvoituksellisemman näköiseksi paikaksi, mutta mennään nyt tällaisella tikku-ukkomeiningillä. Lainaukset kirjasta. (Kuvan voi klikata suuremmaksi.)


Jatkoa seuraa seuraavien suoritusten merkeissä!

13. marraskuuta 2012

Leena Krohn: Tainaron (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)


Kirjamielellä-blogin Marjis kehitti kesällä Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka ideana on haastaa joku toinen kirjabloggari lukemaan kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Tarinoiden taikaa -blogin Tintti haastoi minut lukemaan Leena Krohnin Tainaronin (1985).

On ollut hauskaa lukea eri blogeista riskinoton tuloksista. Monet haastekirjat ovat löytäneet uusia ihailijoita (esimerkiksi Karoliinan Liisalle suosittelema Nyt nappaa!, jota suosittelen minäkin), toiset ovat takunneet (esimerkiksi Disan Lauralle ehdottama Viimeinen mohikaani). Minä ilahduin kovasti Tintin valinnasta. Leena Krohn on kirjailija, jota olen epämääräisesti aikonut lukea jo pitkään, mutta johon en – scifiä ja fantasiaa hieman vieroksuvana lukijana – ehkä silti olisi tullut tarttuneeksi ilman haasteen tarjoamaa sysäystä.

Riskinotto kuitenkin kannatti, sillä Tainaron oli oikein mielenkiintoinen tuttavuus. Enpä ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi vienyt minut näin täydellisesti toiseen maailmaan! Sillä Tainaron tosiaan luo kokonaan oman maailmansa – maailman, jollaista ei olisi tullut mieleenikään kuvitella, mutta johon oli kiehtovaa kurkistaa.

Kirja koostuu sarjasta kirjeitä. Niiden vastaanottaja jää tuntemattomaksi, emmekä tiedä paljon kirjoittajastakaan. Käy ilmi vain se, että hän on saapunut ulkomaalaisena Tainaroniin, kaupunkiin, jossa ”tuntosarvien ja leukarihmojen vipattava metsä kaduilla ruuhka-aikaan on kyllä muukalaiselle merkillinen näky”. Kaupungin asukkaista joillain on kennosilmät, joillain kitiinipanssarit; jotkut kantavat asumustaan mukanaan, jotkut rakentavat omansa kaarnasta ja korsista.

En ole varma, kuinka syvällisesti ymmärsin Tainaronia. Luulen, että hyönteiskaupungin elämästä aukeaa allegorioita moneen suuntaan: yhteiskunnan järjestys, elämän kiertokulku... Kirjeet tuntuvat vihjaavan tulkintoihin, mutta eivät auta pidemmälle, vaan vaihtavat aihetta juuri, kun luulen päässeeni jyvälle jostain. Mutta se ei oikeastaan haittaa. Tainaronin maailma on kaikissa omintakeisen kekseliäissä yksityiskohdissaan niin mielikuvituksellinen ja Krohnin kieli niin rikasta, että niissä oli jo riittämiin lukunautinnoksi.

Erityisesti ihastuin Krohnin sointuvaan tekstiin. Usein vastaan tuli sanoja, joiden mehevyyttä oli oikein pysähdyttävä maistelemaan, ja lauseita keinuttivat runollisen juhlalliset rakenteet: ”Yön vapina unohtuu, ja aamun häikäisyssä torilla, jonka läpi usein oikaisen, avoimissa hedelmäkoreissa hohtaa metinen auer ja kiveys askelten alla on ikuinen taas.” Jotenkin Krohnin kieli, jossa täsmällisesti kuvatut havainnot hyönteisten elintavoista limittyivät vanhahtavan runollisiin ilmaisuihin ja sanajärjestyksiin, onnistui olemaan yhtä aikaa omaleimaista, yllättävää, ja silti luontevasti soljuvaa.

Näytteeksi vaikka tämä ote kolmannesta kirjeestä. Se kertoo tulikärpäsistä, ”joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät”:
      Tulee haikea olo, kun heitä katselee, mutta koskaan en ole yrittänytkään lähestyä heitä. En usko edes, että he puhuvat mitään tämän kaupungin virallista kieltä, en tiedä, puhuvatko he ylipäänsä ollenkaan. He ovat suloisia kuin hahtuvat, ohuita ja kevyitä kuin sellainen ensi nuoruus, jota kukaan ei ole koskaan elänyt.
      Viime aikoina olen monina iltoina hakeutunut varta vasten portaikon tienoille vain iloitakseni heidän hohdostaan. He eivät huomaa minua, mutta kun he kulkevat – karkeloivat! ohitseni ja kerjäläisten ohi ja ohi sinivöisen ritarin prameuden, heidän ympärillään väreilee toivo ja tuulahtaa kevään henki niin raikkaana kuin mitään ei olisi vielä milloinkaan menetetty.
Tainaronin ovat lukeneet myös ainakin Morre, Satu, Elma Ilona, Hreathemus ja Sara. Hurjan hienosti kahdesta lukukerrastaan Tainaronin parissa ja kirjan kirjemuodosta on kirjoittanut Ohikulkija -blogissa Eeva Hallivuori.

P.S. Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen sääntönä oli haastaa haastajansa ja lisäksi joku uusi haastettava. Haastoin siis Tintin ja Poplaari-blogin Pekan lukemaan kotimaisia kirjailijoita, joita kohtaan minulla itselläni on ennakkoluuloja, eli Jari Tervoa ja Anja Snellmania. Ei aikarajaa :)

Leena Krohn: Tainaron. Teos, 2006 (1. painos 1985). Kuvittanut Inari Krohn. 138 s. ISBN 951-851-054-7. Lainattu kirjastosta.

11. marraskuuta 2012

Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (Nyt nappaa!)


Melissa Bankin The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999, suom. Nyt nappaa!) on killittänyt minua kirjahyllystä jo jonkin aikaa. Olin säästellyt sitä, koska sen perusteella mitä kirjasta tiesin, odotin siltä fiksua chick litiä eli tyyliä, jota luen mielelläni, mutta jonka täysosumia ei ole kovin helppo löytää.

Kirja täytti odotukseni. Se oli tosin enemmän fiksu ja vähemmän chick lit kuin odotin, mutta aina parempi niin! Ne chick litin elementit, joista en niin paljon välitä shoppailu, brändit, kanamaisuus  loistivat poissaolollaan, ja tilalla oli kevyttä mutta älykästä ja terävää ihmissuhdekuvausta.

Itse asiassa mietin, onko kirjaa markkinoitu chick litinä lähinnä sen vuoksi, että se sattui ilmestymään pari vuotta Bridget Jonesin päiväkirjan (1996) megamenestyksen jälkeen, chick lit -buumin aallonharjalle. No, mikäpä siinä, jos kirja löytää näin lukijansa. Sopii vain toivoa, ettei tämä monien ylenkatsoman genren leima karkota kirjalta mahdollista laajempaa lukijakuntaa.

Minut yllätti se, että kirja ei itse asiassa ole yhtenäinen romaani, vaan seitsemän toisiinsa liittyvän tarinan kokoelma. Kaikissa paitsi yhdessä on päähenkilönä ja minäkertojana Jane, ja siinä yhdessäkin hän vilahtaa sivuhenkilönä. Ensimmäisessä Jane on 14-vuotias murrosikäinen, viimeisessä kolmenkympin hujakoilla. Väliin mahtuu enemmän ja vähemmän monimutkaisia suhteita miesten, perheenjäsenien, ystävien ja tietysti oman itsensä kanssa.

Jane on loistava hahmo: älykäs, sanavalmis ja sympaattinen. Pidin myös tarinoiden muista henkilöistä, jotka tuntuivat aidoilta, monimutkaisilta, inhimillisiltä. Janen lisäksi tärkeässä roolissa on Archie, vanhempi mies, jonka kanssa Janen on vaikeaa olla yhdessä mutta yhtä vaikeaa ilman. Bank kuvaa Janen ja Archien suhdetta haikean kirpeänsuloisesti. Kirja alkoi saada minut jo melkein surumieliseksi, mutta viimeinen tarina toi siihen kepeämmän, valoisan loppunousun. Suosikkilukujani kirjassa taisivat olla viimeinen ja ensimmäinen, mutta kaikkia siltä väliltäkin oli nautinto lukea.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen kategoriassa Modern Women Writers.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Minna, Liisa, Sonja, Kirjakko ja Linnea.

Melissa Bank: The Girls' Guide to Hunting and Fishing. Penguin Books, 2000 (1st ed. 1999). 274 s. ISBN 0-141-02038-5. Ostettu käytettynä.

8. marraskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras (2012) oli toinen Ebib-sähkökirjakokeiluni. Muutama viikko sitten lukemani Totta jätti minuun vähän ristiriitaiset tunnelmat, sillä tekstin sulavuudesta huolimatta – tai osin juuri sen takia – kirja jäi etäisen tuntuiseksi. Ilman sopivasti osunutta sähkökirjatarjokasta en siis ehkä olisi tarttunut Pulkkisen uusimpaan näin pian edellisen jälkeen, mutta onneksi tartuin: Vieras oli minulle Pulkkisen kirjoista tähän asti paras.

Moni muukin kirjabloggari on todennut, että Pulkkisen ote on tässä kirjassa aiempaa rennompi ja rouheampi. Totta oli niin viimeisen päälle harkittu ja viimeistelty, että sen tarina ja henkilöt jäivät hienostuneen siloisuutensa jähmettämiksi. Vieraassa oli enemmän lihaa ja liikettä.

Pulkkisen kieli on aina ollut kaunista, mutta Vieraassa siinä oli minusta enemmän eloa kuin Rajassa tai Totassa. Välillä teksti tanssi melkein runomaiseksi aseteltuina muotokokeiluina, ja kirjan miljöö, hengästyttävä New York, sai kerronnan rytmin vuoroin huokailemaan, vuoroin huohottamaan: ”Ko-kong ko-kong, nyt joku viheltää ja toinen kiljuu, lapset leikkivät puistossa vesisuihkun alla ja ohikulkijat jakavat huolimattomia palasia elämästään can you believe he said that to me, I was like don’t talk to me that way.

Pulkkinen ei arkaile ottaa romaaneissaan tutkiskeltaviksi suuria teemoja. Tässä niitä ovat ainakin uskonto ja ruumiillisuus, vastuu ja vieraus. Jossain vaiheessa pelkäsin, että teemoja saattoi ujuttautua mukaan jo liikaakin, mutta hengen ja ruumiin vastaparin varaan viritetty kehikko piti kokonaisuuden sittenkin kasassa. Vakavista teemoista huolimatta Vieras vältti minusta tosikkomaisuuden sudenkuopat, joiden reunoilla Pulkkisen edelliset romaanit välillä keikkuivat. Mukana oli jopa huumoria.

Henki ja ruumis. Ne ovat seurakuntapastori Marian, joka hetken mielijohteesta jättää entisen elämänsä ja matkustaa New Yorkiin – ehkä löytääkseen itsensä, ehkä kadottaakseen. Suurkaupungin kuhina vapauttaa ja eristää. Muukalaiselämän irtonaisuus saa Marian pohtimaan, kuka hän oikeastaan on ja mistä tulee. Muistot teini-ikäisestä tytöstä, joka yrittää löytää Jumalan olemalla syömättä, limittyvät nuoren pastorin uskonkriisiin.

Uskonkilvoittelu tai syömishäiriöt eivät ole aiheita, joiden pariin erityisesti hakeudun, mutta Vieras käsitteli niitä minusta mielenkiintoisesti. En tiedä, kuinka todentuntuisilta Marian kokemukset tuntuvat lukijalle, joille nämä aiheet ovat läheisiä tai omakohtaisia, sillä vaikka Vieras on Pulkkisen aiempia kirjoja ”ruumiillisempi”, Pulkkinen tutkiskelee teemojaan edelleen melko älyllisesti ja käsitteellistävästi. Minulle tämä ote kuitenkin toimi.

Minua kiehtoivat kirjassa myös identiteettiin ja kulttuurien välissä elämiseen liittyvät pohdinnat. Niitä romaaniin tuovat Marian New Yorkin matkan lisäksi hänen monikulttuurinen taustansa ja ystävyytensä maahanmuuttajatyttö Yasminan kanssa. Perimmäiseksi jää ajatus siitä, että vieraus, muukalaisuus, asuu kaikissa meissä. ”Ihmisen on hyvä säilyä hiukan vieraana itselleen, kantaa muukalaisuutta mukanaan. Kukaan ei koskaan voi täysin ymmärtää, mistä elämässä on kyse, ja siksi muukalaisuus on ihmisen perimmäinen olotila.”

Vieras jää mieleeni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista. Odotan innolla Pulkkisen neljättä.

Riikka Pulkkinen: Vieras. Otava, 2012. Kansi: ?. Lainattu Ebib-sähkökirjapalvelusta.

5. marraskuuta 2012

Henry James: Washington Square (Washingtonin aukio)

Elokuvasovituksen juliste (1997). (Wikipedia)
Halusin lukea So American -haasteeseen jotain Henry Jamesiltä, mutta ensimmäisenä mieleen tullut Naisen muotokuva lannisti pituudellaan. Latasin siis Project Gutenbergistä Kindleen laiskalle lukijalle sopivamman mittaisen Washington Squaren (1880), suomeksi Washingtonin aukio. (Nostan muuten hattua Suketukselle, joka luki Naisen muotokuvan vastikään sitkeästi loppuun! Ehkä minäkin vielä joskus.)

Kirjassa oli paljon samaa kuin Edith Whartonin Viattomuuden ajassa, johon kesällä ihastuin. Tässäkin aiheena ovat New Yorkin hienoston aviohuolet 1800-luvun loppupuolella, ja juonenkäänteitä tärkeämpää on henkilöiden mielenliikkeiden ruodinta. Kirjana viehdyin enemmän Viattomuuden ajasta, mutta ei Washington Squarekaan huono ollut.

Nimensä kirja saa Washingtonin aukiosta, jonka reunalla jykevän arvokkaassa kivitalossa asuvat varakas tohtori Sloper, hänen aikuistuva tyttärensä Catherine ja leskeksi jäänyt sisarensa Lavinia. Pulmana on Catherinen tulevaisuus. Tohtori Sloperin pettymykseksi Catherine ei loista seurapiireissä sen kummemmin älyllään kuin ulkonäölläänkään. Kun komea poikamies Morris Townsend sitten alkaa yhtäkkiä osoittaa Catherineen ylitsevuotavaa kiinnostusta, tohtori haistaa palaneen käryä. Townsend taitaa havitella vain Catherinen rahoja, mutta onko lemmenlyömä neito valmis luopumaan ainoasta kosijastaan?

Romaani koostuu liki kokonaan tämän kysymyksen pähkäilystä. Townsendin motiiveja ja Catherinen mielenliikkeitä ruoditaan eri kokoonpanoissa sukulaisten kesken. Catherine itse on arka, mukautuvainen luonne, jolle ottaa koville asettua voimakastahtoisen isänsä mielipidettä vastaan. Komeaan kosijaan hurmaantunut Lavinia-täti tekee parhaansa juoniakseen avioliittosuunnitelmien puolesta, kun taas tohtori Sloper panee kapuloita rattaisiin.

Tohtori Sloper oli minusta kirjan mielenkiintoisin hahmo: outo yhdistelmä isällistä suojelunhalua ja purevaa, laskelmoivaa ironiaa. Älykästä ja itsevarmaa Sloperia sekä huolestutti että ärsytti, että ainoa tytär ei ollut näistä kumpaakaan, vaan pikemminkin heikkolahjainen ja toivottoman herkkäuskoinen. En saanut selvää, oliko tohtori vilpittömästi huolissaan tyttärestään vai saiko hän pikemminkin jonkinlaista kieroa nautintoa tämän kiduttamisesta. Ehkä vähän molempia, ja tässä ihmisluonteen monimutkaisuuden psykologisessa tutkiskelussa taitaakin piillä Jamesin pointti.

Washingtonin aukion on lukenut ainakin Salla, ja juttua löytyy myös Kiiltomadosta.

Henry James: Washington Square. 1880. Ladattu Project Gutenbergistä.

31. lokakuuta 2012

Mitä luin lokakuussa


Pyhäinpäivän kunniaksi tunnelmapala Rheimsin katedraalista Ranskasta ja yhteenvetoa lokakuun luvuista.

Lokakuu oli hyvä lukukuukausi. Blogiin asti ehti seitsemän kirjaa, joista kaksi taisin tosin lukea jo syyskuun puolella, mutta toisaalta bloggaamista odottaa vielä viisi muuta, joten kuun saldoksi kertyi kymmenen kirjaa eli enemmän kuin pitkään aikaan.

So American -saralla luin Kultahatun jatkoksi lisää F. Scott Fitzgeraldia. Miehen esikoisteos This Side of Paradise, suomeksi Maan päällä kuin taivaissa, oli mielenkiintoinen kurkistus nuoren kirjailijan alter ego -persoonaan, vaikka lukukokemuksena tämä kirja jäikin jälkeen Kultahatusta.

Kuun toinen amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko oli Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa. Sekään ei romaanina hurmannut, mutta oli mielenkiintoista tutustua tähän maailmankirjallisuuden merkkiteokseen ja tunteiden täyteiseen aikalaiskuvaukseen orjuuden kauhuista.

Amerikkalainen oli myös kuukauden ainoa tietokirja, Eric Weinerin The Geography of Bliss, hauska matkakirja onnen etsimisestä.

Lokakuun loput olivatkin sitten kotimaisia. Minna Canthin Papin perheellä osallistuin Kujerruksia-blogin Linnean näytelmähaasteeseen. Teatteria tullee blogiin lisääkin, sillä onnetar suosi minua Linnean arvonnassa näytelmäaiheisella palkinnolla!

Tuoreempaa kotimaista tarjosivat Riikka Pulkkisen Totta, joka sekä viehätti että ärsytti, ja Anna-Leena Härkösen Onnen tunti, jonka parissa tutustuin myös HelMet-kirjaston uuteen Ebib-sähkökirjapalveluun. Kuun päätti Merja Otavan raikkaannostalginen nuortenkirja Priska.

Tässäkin kuussa blogistaniaan on taas pulpahdellut hurmaavia uusia lukuhaasteita, joihin en mitenkään malttaisi olla osallistumatta. Juuri nyt olen erityisen innostunut jahtaamaan So American -pojoja, mutta jossain vaiheessa liityn ehdottomasti mukaan myös Hyönteisdokumentti-blogin lanseeraamaan Lukudiplomi-haasteeseen ja jatkan ikuisuusprojektia eli oman hyllyn kirjojen lukemista Mari A:n vuorikiipeilyhaasteen tsemppaamana.

Lokakuun uutuuksiin kuuluu myös Lurun lukujen Facebook-sivu. Tervetuloa tykkäämään ja makoisaa marraskuuta kaikille!

26. lokakuuta 2012

Merja Otava: Priska


Voitin Merja Otavan Priskan (1959) viime vuonna Saran kirjojen tyttökirja-arvonnasta ja olen haikaillut lukevani sen siitä asti. Nyt oli vihdoin sopivan priskamainen tunnelma tähän tarttumiselle tai oikeammin sanottuna tunnelma, jota kuvittelin priskamaiseksi. Kirjaa lukiessani nimittäin tajusin, että toisin kuin luulin, en taida olla lukenut Priskaa ennen. Mihinköhän toiseen keskivanhaan kotimaiseen nuortenkirjaan olen mahtanut kirjan sekoittaa?

Priska on 14-vuotias tyttö Helsingissä 50-luvun lopulla. Kirja seuraa Priskan ja hänen ystäviensä arkea: koulunkäyntiä, kahviloissa norkoilua, ihmissuhteiden ja itsensä etsimisen haaveita ja harmeja. Priska haaveilee salaa tulevansa kirjailijaksi, mutta kirjoittaminen ei oikein suju, ja oma paikka maailmassa on muutenkin vähän hakusessa jossain kaveripiirin, vanhempien ja omien unelmien välissä.

Luulen, että jos olisin lukenut tämän Priskan ikäisenä, olisin löytänyt kirjasta paljon tarttumapintaa. Otava kirjoittaa nuorten maailmasta ja nuorten äänellä uskottavan tuntuisesti, teksti on aitoa ja välitöntä. Eläytyminen 14-vuotiaan mielenmaisemaan – haaveisiin ja ihastuksiin, mutta myös raastaviin epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tunteisiin – sai minut yhtä aikaa nostalgiseksi ja helpottuneeksi. Onneksi en ole enää murrosikäinen!

Pidin kirjassa siitäkin, että kirjan nuorten huolet olivat niin ”tavallisia”, nykynäkökulmasta viattomiakin. Murrosiän epävarmuuden ja ahdistuksen kuvaamiseen ei välttämättä tarvita huumeidenkäyttöä, syömishäiriöitä, epävarmoja seksuaali-identiteettejä eikä edes rikkinäisiä perheitä. (Olen asiantuntematon ja ennakkoluuloinen, mutta tällainen mielikuva minulla on nykyajan nuortenkirjoista.) Priskassa tunteet ovat vereslihalla, vaikkei juhlissa juoda pilsneriä väkevämpää.

Pilsneri- ja maksamakkaraleipätarjoilujen lisäksi ihanan 50-lukulaista tunnelmaa loivat nuorten muotivaatteet jenkkarit ja teinityttöjen idolit Harry Belafonte ja James Dean. Oli hauska sijoittaa Priskan tapahtumia mielessään suunnilleen vuosiin, joihin sijoittuvat myös suuresti rakastamieni 50-luvun tyttöjen päiväkirjamerkinnät.

Priskaa asetetaan kontekstiin myös Ylen Sininen laulu -sivustolla, jossa kirjasta kerrotaan näin: ”Nuorisokulttuurin syntyminen toi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen uuden lajityypin, nuorten aikuisten kirjat. Lähtölaukaus oli Merja Otavan teos Priska, jolla Otava voitti Anni Swanin muistokilpailun 1959. Priska kuvasi teini-ikäisiä henkilöitään näiden omalla kielellä ja oman kokemusmaailman kautta. Priskassa oli alullaan 1960-luvulla yleistynyt nuortenkirjojen asenne, nuorten omalla äänellä ja kaveripiirillä oli suurempi merkitys kuin esimerkiksi vanhempien opastuksella.”

Osallistun Priskalla Sinisen linnan kirjaston Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen täpärästi juuri ennen haasteen takarajaa lokakuun lopussa. Haastetta silmälläpitäen ja nuoruuden lukukokemuksia muistellen kirjan on lukenut myös Liisa.

23. lokakuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Lainasin Anna-Leena Härkösen romaanin Onnen tunti (2011) HelMet-kirjaston uudesta Ebib-sähkökirjapalvelusta. Ensimmäinen puhelimella lukemani kirja! Tekniikan osalta kokemus oli yllättävänkin miellyttävä, kuten jo aiemmassa postauksessa tuumailin.

Olen lukenut Härköseltä aiemmin Häräntappoaseen joskus ikuisuus sitten, mahdollisesti koulussa, ja pari vuotta sitten Avoimien ovien päivän. Se on mielessäni asettunut kategoriaan ”ihan kiva” eli en inhonnut mutten erityisemmin rakastanutkaan. Onnen tunnilta en siis rohjennut odottaa kovin suuria, mutta kappas, pidinkin kirjasta enemmän kuin etukäteen uumoilin.

Päähenkilö on Tuula, jonka elämässä on ihana mies Harri ja kymmenvuotias poika Roope, mutta myös hätää kärsivän lapsen kokoinen aukko. Lapsia tulee lopulta kaksi: sijaisperhettä tarvitsevat sisarukset Luke ja Venni. Miten sekakäyttäjä-äidin kanssa kasvaneet, turvattoman lapsuuden kokeneet sisarukset sopeutuvat uuteen perheeseen? Entä sopeutuuko Tuula ja mitä aukkoa elämässään hän loppujen lopuksi paikkaakaan?

Vakavia aiheita, mutta Härköselle ominaisella nasevan, hirtehisenkin humoristisella tyylillä. Kirjan maailma on arkinen kuin kurahousut ja ruokapöytäkiukuttelu. Härkönen kirjoittaa kaunistelemattomasti, mutta myös kauhistelemattomasti. Lastensuojelu ja sijaisvanhemmuus ovat tunteita herättäviä, vahvoja aiheita, joten pidin siitä, miten Härkönen pysytteli arjen tasolla – arjen, joka on joskus rankkaa, joskus hassua ja usein jotain siltä väliltä tai molempia yhtä aikaa.

Romaani seuraa Tuulan, Harrin ja lasten opettelua sijaisperheenä ja sijaisperheessä elämiseen tavalla, joka toi minusta uskottavan tuntuisesti esiin prosessin eri vaiheissa vastaan tulevat tunteet ja tilanteet toiveineen ja epäilyksineen, takapakkeineen ja onnistumisineen. Välillä prosessin kuvaus tuntui jo melkein liian prosessikuvaukselta: näin sieluni silmin Anna-Leena Härkösen tekemässä muistiinpanoja sijaisvanhempivalmennuksen luennoilla... Jonkinlaisesta oppikirjamaisuudesta siis ehkä pienen pieni miinus, mutta kokonaisuutena Onnen tunnista jäi hyvä mieli. Kevyt kirja raskaasta aiheesta.

Osallistun Onnen tunnilla Sinisen linnan kirjaston Marian Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen. Äitiydestä kertovana kirjana tämä onkin mielenkiintoinen tapaus, sillä mukana on äitinä olemista monelta kantilta. Biologinen äiti, sijaisäiti, kotiäiti, narkkariäiti, boheemiäiti, ylitunnollinen äiti, vastuuton äiti...

Onnen tunnin ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirjavinkkien Lina, Nora Exlibris, Sara, Susa, Kirjakko, Sanna, Mai Laakso, Päkä, Annika K, Jaakko, Sanasulka ja Pihi nainen. Ja arvatkaapa mitä, näistä blogiarvioista on tehty peräti gradu! Koko tutkielma ei ole luettavissa netistä, mutta Jyväskylän yliopiston sivuilta löytyy tiivistelmä Bikka Puoskarin gradusta nimeltä Blogitekstit kirjallisuuskritiikkinä: reseptiotutkimus Anna-Leena Härkösen Onnen tunti -romaanin vastaanotosta kirjaharrastajien blogeissa.

21. lokakuuta 2012

Eric Weiner: The Geography of Bliss - One Grump's Search for the Happiest Places in the World

Eric Weinerin The Geography of Bliss: One Grump's Search for the Happiest Places in the World (2008) on filosofis-humoristinen matkakirja onnen etsimisestä. Weiner, amerikkalainen toimittaja, ottaa asiakseen selvittää, missä on maailman onnellisin paikka asua, ja pohtii siinä sivussa, mikä elämässä ylipäätään tekee meistä onnellisia tai onnettomia.

Idea on hauska, ja Weinerin matkassa oli mukavaa. Reittivalintaa ohjailevat kansainvälisten onnellisuuskyselyjen tulokset ja onnellisuuden psykologiaan ja sosiologiaan perehtyneiden tutkijoiden tulokset. Löytyykö onni rauhallisesta Sveitsistä vai kaoottisesta Intiasta? Rikkaasta Qatarista vai köyhästä Bhutanista? Miksi Islannissa kylmällä ja pimeällä saarella kaukana kaikesta – asuu kyselyjen mukaan yksi maailman onnellisimmista kansoista? Entä miten pärjäillään Moldovassa, maailman onnettomimmassa maassa?

Kirja ei (onneksi!) ole mikään kymmenen kohdan ”näin tulet onnelliseksi” -opas, vaan pohdiskelee aihetta hilpeästi polveillen. Weiner solmii tutkimustuloksia omiin matkakokemuksiinsa tavalla, joka välillä vetää mutkia suoriksi, mutta jos ronskinpuoleisia yleistyksiä ei ota liian vakavasti, kirja tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. (Osaisiko joku lukija muuten suositella suomalaisia tekijöitä, jotka kirjoittaisivat jotain tämän tapaista? Pidän kovasti tällaisista kevyistä narratiivisista tietokirjoista, joissa asiatieto nivoutuu henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta käsiin osuu lähinnä lajin angloamerikkalaisia edustajia. Onko muita?)

Joihinkin johtopäätöksiinkin Weiner sentään päätyy. Kansainvälisten onnellisuustutkimusten tulokset ovat kaukana yksiselitteisistä, mutta sen niistä voi päätellä, että onneen tarvitaan sopivassa suhteessa ainakin näitä:

Rahaa – mutta ei kovin paljon. Yhteys varakkuuden ja onnellisuuden välillä on liki olematon, kunhan jonkinlainen toimeentulo on turvattu. Lankeamme helposti kuvittelemaan, että uusi talo tai tavara tekisi meidät onnelliseksi, mutta todellisuudessa niiden vaikutus on ohimenevä. Jopa lottovoittajien onnellisuustaso nousee heti voiton jälkeen hetkeksi tappiin, mutta palaa nopeasti entiselleen. Onnea etsivien kannattaakin hankkia mieluummin elämyksiä, sillä niiden arvo nousee mielessämme ajan myötä, kun taas tavaran koettu arvo laskee. Poikkeuskin toki löytyy: Weinerin siteeraaman tutkimuksen mukaan silikonirinnat ovat niitä harvoja hyödykkeitä, jotka nostavat omistajiensa onnellisuustasoa pitkävaikutteisesti! Hm...

Tätä ei ollut Weinerin kirjassa, mutta sattumalta luin juuri Mandatum Lifen mainoslehdestä onnellisuutta käsittelevän jutun, jossa siinäkin korostettiin, miten vähän ulkoiset materiaaliset tekijät loppujen lopuksi vaikuttavat onnellisuuden tunteeseen (hyvä pointti finanssiyhtiöltä, heh). Jutussa sanotaan, että asiantuntijoiden mukaan 50 prosenttia onnellisuudesta on geneettistä, mistä kumpuaa ennen kaikkea tapamme kokea maailmaa. 10 prosenttia riippuu ulkoisista tekijöistä, kuten rahasta ja terveydestä, ja 40 prosenttia on muutettavissa elämäntavoillamme, asenteillamme ja teoillamme.

Muita ihmisiä. Perhe ja ystävät, läheiset ihmissuhteet, ovat tärkeimpiä onnen rakennuspalikoita. Onnea on olla muista riippuvainen, Weiner tiivistää. Nykyajan länsimainen yhteiskunta ihailee yksilöllisyyttä ja yksilön vapautta, mutta teemmekö itsellemme karhunpalveluksen yrittäessämme luoda juuri ”itsemme näköistä” elämää? Weiner miettii esimerkiksi autojen ilmastointijärjestelmiä, jotka antavat jokainen matkustajan säätää itselleen oman pienen mini-ilmaston, tai kahden nukuttavia patjoja, jonka puolikkaat voi räätälöidä erilaisiksi kummankin nukkujan toiveiden mukaan. Hieno juttu, mutta: ”I wonder, though, what we lose through such conveniences. If we no longer must compromise on the easy stuff, like mattresses, then what about the truly important issues? Compromise is a skill, and like all skills it atrophies from lack of use.”

Tämän tiimoilta Weiner kritisoi myös amerikkalaista ”self-help-teollisuutta”: The self-help industrial complex hasnt helped. By telling us that happiness lives inside us, its turned us inward just when we should be looking outward. Not to money but to other people, to community and to the kind of human bonds that so clearly are the sources of our happiness. 

Luottamusta. Tämä liittyy ihmissuhteisiin, mutta myös laajemmin yhteiskunnallisiin oloihin ja kulttuuriin. Onnellisimpia ollaan siellä, jossa ihmiset uskaltavat luottaa vieraisiinkin – hallitukseen, naapureihin, satunnaiseen ohikulkijaan. Tällä akselilla Pohjoismaat sijoittuvat maailman mittakaavassa hyvin. 

Weiner matkailee kirjassa Islannissa, mutta monet Islanti-luvussa mainitut onnen osatekijät sopivat Suomeenkin. Mieleeni jäi esimerkiksi Weinerin hämmästys siitä, miten sallivasti islantilaiset suhtautuvat epäonnistujiin, kunhan nämä ovat yrittäneet tosissaan ja rehdisti. Weiner kirjoittaa: ”The more I thought about this, the more sense it made. For if you are free to fail, you are free to try. We Americans like to think that we, too, embrace failure, and its true, up to a point. We love a good failure story as long as it ends with success.” Islantilaisten – ja ehkä suomalaistenkin? sympatiat taas ovat häviäjien puolella. (Ainakin suomalaiset rakastavat kroonisesti epäonnista Aku Ankkaa.)

Tällä voi kuitenkin olla myös kääntöpuolensa. Jos todistamme mieluummin toisten epäonnistumista kuin onnistumista, kompastumme tärkeään onnellisuutta lahottavaan tekijään eli kateuteen. Alituinen oman onnen vertailu toisiin on taattu epäonnen resepti.

Identiteettiä, kuulumista johonkin. We need a solid identity—ethnic, national, linguistic, culinary, whatever—in order to feel good about ourselves.” Weiner tapaa kirjassa useita ihmisiä, jotka ovat muuttaneet onnea etsiessään ympäri maailmaa. Jotkut ovat löytäneet oman paikkansa, toiset jatkavat etsimistä. Weiner miettii, löytävätkö rauhattomimmat koskaan etsimäänsä: We cant love a place, or a person, if we always have one foot out of the door.

Tähän liittyy myös kokemus siitä, että olemme osa jotain itseämme suurempaa. Tunne voi kummuta monesta asiasta: yhteisöön kuulumisesta, maailmankatsomuksesta tai yksinkertaisesti siitä, että tekee jotain, jonka kokee merkitykselliseksi. Weiner muistuttaa, ettei nimenomaan onnellinen elämä välttämättä ole se, mitä kaikki haluavat tai mitä kaikkien tulisi haluta. Tärkeämpää voi olla tunne siitä, että elää merkityksellistä elämää. 

Ajatuksia herättävä kirja siis. Suosittelen!

18. lokakuuta 2012

Kokemuksia Ebib-palvelusta

Kirjan esittelysivu (ruutukaappaus: http://nextmedia.ellibs.com)

Innostuin kokeilemaan HelMet-kirjaston Facebookissa mainostamaa Ebib-sähkökirjapalvelua. Hienoa, että kirjasto tarjoaa näin ajan hermolla olevaa palvelua ja etsii aktiivisesti palautetta käyttäjiltä! Olen entistäkin vaikuttuneempi suomalaisen kirjastolaitoksen parhaudesta.

Ensimmäiseksi lainakirjakseni valitsin Anna-Leena Härkösen romaanin Onnen tunti (2011). Sen lisäksi minua olisivat kiinnostaneet esimerkiksi Riikka Pulkkisen Vieras ja Miika Nousiaisen Metsäjätti, mutta niistä ovat tällä hetkellä kaikki kappaleet lainassa. Tietokirjapuolelta saattaisin lainata esimerkiksi John Simonin kirjoittaman elämäkerran Koneen ruhtinas: Pekka Herlinin elämä. Tässä vuoden loppuun kestävässä palvelukokeilussa kirjavalikoima on vielä suppea, mutta on mukavaa, että mukana on erityylisiä kirjoja ja lukijoiden suosikkeja, syksyn uutuuksiakin.

Sivustoa oli helppo käyttää. Kirjat ovat näkyvissä heti palvelun etusivulla ja ne voi lajitella uutuuden, lainattuuden tai aakkosjärjestyksen perusteella. Minä vilkaisin ensin läpi koko kokoelman ja sitten napsautin näkyviin vain ne kirjat, jotka ovat tällä hetkellä lainattavissa.

Palvelun kirjoja voi lukea kahdella tavalla: selaimessa tai omaan laitteeseen lataamalla. Kokeilin ensin selainversiota, mutta en sitten halunnutkaan lukea kirjaa tietokoneen näytöltä (se tuntuu työltä, ei huvilta!), vaan ladata tiedoston Kindleen tai puhelimeen. Yritin ensin etsiä näytöltä linkkiä, jossa selainversion voisi vaihtaa lennosta lukuohjelmaan ladattavaksi versioksi, mutta sellaista ei näkynyt löytyvän. Palautin siis selainversion kirjastoon ja lainasin kirjan uudestaan ladattavana versiona.

Pieni pettymys oli, että kirjojen formaatti ei ole Kindle-yhteensopiva. Harmi! Kindle olisi ollut ensimmäinen valintani lukumuodoksi. Sen puutteessa latasin tiedoston iPhoneen. Lataamista varten piti kirjautua Adoben sivuilla ja sitten hakea AppStoresta Bluefire-sovellus. Helppoa kuin heinänteko, vaikka vielä helpompaa olisi, jos tuon ensimmäisen etapin voisi jättää pois.

Ajattelin ensin, että lukisin Härköstä pienissä pätkissä silloin, kun mukana ei ole muuta luettavaa, mutta innostuinkin sitten lukemaan koko kirjan melkein saman tien. Aluksi puhelimen näytöltä oli outoa lukea: tekstiä mahtuu näytölle kovin vähän, joten sivua saa olla kääntämässä yhtä mittaa. Vauhtiin päästyäni en kuitenkaan kokenut lukemista hankalana, ja näytön asetukset kuten fonttikoon ja marginaalien säätö toimivat mallikkaasti.

Mukavaa on myös se, että eräpäivistä ei tarvitse stressata, sillä laina-ajan päätyttyä kirja palautuu kirjastoon automaattisesti. Laina-ajaksi voi valita 7 päivää tai 1 päivän. Ihmettelen, valitseeko kukaan jälkimmäistä vaihtoehtoa: minä ainakin otan mieluummin pidemmän laina-ajan ja jos ehdinkin lukea kirjan heti, palautan etuajassa. Kirjan palauttaminen Bluefire-sovelluksesta oli sekin helppoa.

Palvelussa voi myös tehdä varauksia kirjoihin, joiden kaikki kappaleet ovat tällä hetkellä lainassa. Laitoin heti varauksen vetämään Pulkkisen Vieraaseen ja saan kuulemma sähköpostia, kun kappaleeni on vapaa.

Kaiken kaikkiaan ensitutustumiseni Ebibiin oli siis kerrassaan myönteinen kokemus. Toivottavasti tästä palvelusta tulee pysyvä osa kirjaston valikoimaa.

Itse kirjasta myöhemmin erillinen postaus!

Kirjan kansi selainnäkymässä (ruutukaappaus: http://nextmedia.ellibs.com)

15. lokakuuta 2012

Sata lukijaa ja Facebook-sivu!

Viikonlopun aikana lukijapaneeliini ilmestyi sadas rekisteröinyt lukija, hip hei! Tervetuloa ja kiitos niin uusille kuin vanhoillekin lukijoille! On hauskaa jakaa lukukokemuksia kanssanne ja erityisen hauskaa saada niistä kommentteja. Viime päivinä on ollut kiva lukea esimerkiksi muiden lukumuistoja tuoreimman klassikkopostaukseni aiheesta. Minulla nimittäin oli välillä vaikeuksia Setä Tuomon tuvan kanssa, mutta monelle se on ollut tärkeä kirja.

Päivän toinen bloggausmerkkipaalu on se, että Lurun luvut on siirtynyt nykyaikaan eli perustanut oman sivun Facebookiin. Huomasin tapojeni mukaan vähän myöhäisherännäisenä, että sieltähän löytyy vaikka mitä mielenkiintoista asiaa ja ajanvietettä kirjojen, kirjailijoiden ja kirjablogien tiimoilta, ja sivulle on helppo linkkailla sellaisia pieniä hauskoja nettilöytöjä, joista ei tule rustattua varsinaisia blogijuttuja. Moni taitaa seurata blogien päivityksiäkin tuon kanavan kautta.

Tervetuloa siis tutustumaan ja toivottavasti tykkäämään!

12. lokakuuta 2012

Harriet Beecher Stowe: Uncle Tom's Cabin (Setä Tuomon tupa)

Huh! Työvoitto!

Latasin Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tuvan (alkuperäiseltä koko nimeltään Uncle Tom's Cabin or Life among the Lowly, 1852) kännykkään englanninkielisenä LibriVox-äänitteenä työmatkoilla kuuneltavaksi. Tavaraa oli 17 tuntia ja 54 minuuttia, ja täytyy sanoa, että ne olivat pitkiä tunteja ja minuutteja. Setä Tuomon tuvalla on kiistaton paikkansa historiassa, mutta kirjallisena teoksena se on aikansa lapsi ja aika lailla ajan hampaan kaivertama.

Kirja seuraa mustien orjien kohtaloita Yhdysvaltojen etelävaltioissa 1800-luvun puolimaissa. Keskeisiä hahmoja ovat nimihenkilö Tom ja nuoripari Eliza ja George Harris, jotka kaikki kirjan alussa joutuvat hyväntahtoisen mutta rahapulaisen isäntänsä Arthur Shelbyn myymiksi. Tästä alkaa vaikeuksien täyteinen tie, joka vie Harrisit pakomatkalle rajan yli ja Tomin isännältä isännälle eteenpäin myydyksi.

Rasittavinta kirjassa oli ylenmääräinen paatos. Beecher Stowe kirjoitti Setä Tuomon tuvan kannanotoksi ajankohtaiseen orjuuskeskusteluun, ja sellaisena se täytti tehtävänsä: kirjasta tuli aikansa bestseller ja minkä tahansa listan mukaan yksi ”maailmaa muuttaneista” kirjoista. Nykylukijan silmiin tai tässä tapauksessa korviin kirja kuitenkin tuntui ylipitkäksi venytetyltä poliittiselta pamfletilta. Orjien kohtalot olivat varmasti kirjassa kuvatun kovia, mutta ainakin minulle sanoma olisi mennyt perille vähemmälläkin sentimentaalisuudella ja melodramaattisuudella.

Hammat Billingsin kuvitusta vuodelta 1853: Tom ja Eva. (Wikipedia)

Aloitin kirjan odottaen tutustuvani rasisminvastaisuuden pioneeriteokseen, ja tätä vasten minut yllätti se, että nykylukijalle Beecher Stowe tuntuu orjuudenvastaisuudestaan huolimatta itse asiassa aika rasistiselta. Wikipedian mukaan Setä Tuomon tuvan nähdäänkin vaikuttaneen orjuuden lopettamisen lisäksi olennaisesti myös mustia koskevien stereotyyppien syntyyn. Kirjassa on siis paljon nykynäkökulmasta vanhentunutta rotuajattelua. Mustista sanotaan muun muassa, että ”[t]hey are not naturally daring and enterprising, but home-loving and affectionate” ja ”[i]f not a dominant and commanding race, they are, at least, an affectionate, magnanimous, and forgiving one”. Tomilla kuvataan olevan ”the soft, impressible nature of his kindly race, ever yearning toward the simple and childlike”. Ja Dinah-orja tietysti kokkaa hyvin, ”cooking being an indigenous talent of the African race”...

Tyypittely on varmaan ollut Beecher Stowelta tietoistakin, sillä kirjan henkilögallerian tavoitteena on selvästi tarjota lukijalle orjuuden koko kuva. Isännistä mukana on siis niin jalo ja oikeamielinen patruuna kuin sydämetön orjapiiskurikin (tämä sana kerrankin ihan kirjaimellisesti!). Orjista mukana on muun muassa ahkera, hurskas ja uskollinen Tom, joka kantaa ristinsä suorastaan raivostuttavalla nöyryydellä; Eliza, joka kykenee urotöihin pyytettömän äidinrakkauden rohkaisemana; kuriton orpotyttö Topsy, jonka huonotapaisuus paranee kunnon kristillisellä kasvatuksella, ja monta muuta.

Uskonto on orjuuden ohella kirjassa keskeinen aihe. Beecher Stowe kritisoi terävästi niitä, jotka ovat seurakuntien tukipilareita ja saarnaavat oikeudenmukaisuudesta ja lähimmäisenrakkaudesta, mutta antavat orjuuden jatkua. Yksi kirjan valkoisista ”hyviksistä” – joka ei tosin ole valmis luopumaan orjistaan, mutta kohtelee heitä sentään hyvin huudahtaa kirkon tekopyhyyteen tuohtuneena:
”Religion!” said St. Clare, in a tone that made both ladies look at him. ”Religion! Is what you hear at church, religion? Is that which can bend and turn, and descend and ascend, to fit every crooked phase of selfish, worldly society, religion? Is that religion which is less scrupulous, less generous, less just, less considerate for man, than even my own ungodly, worldly, blinded nature? No! When I look for a religion, I must look for something above me, and not something beneath.”
Uskonto näyttäytyy myös orjien henkilökohtaisena pelastusrenkaana vaikeuksien keskellä. Jeesuksen löytäminen auttaa Topsyn oikealle tielle, ja Tom kestää kaiken kokemansa kovan kohtelun ajatellen, että ”[s]ufferin ant no reason to make us think the Lords turned agin us; but jest the contrary, if only we hold on to him, and doesnt give up to sin.” Tämä Tomin ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -asenne oli minun vähän vaikea sulattaa.

Hammatt Billingsin kuvitusta vuodelta 1852: Elizan pako. (Wikipedia)

Orjuus on kyllä päätä vaivaava ilmiö. On outoa ajatella, miten itsestään selvää kirjan henkilöille ja heidän tosielämän esikuvilleen oli, että tietty ihmisryhmä on luonnostaan tehty palvelemaan toisia ja tavaran tavoin ostettavaksi, myytäväksi ja käytettäväksi. Kirjan orjanomistajista joillakin on asiasta moraalisiin näkökohtiin perustuvia näkemyksiä, mutta monelle kysymys on yksinkertaisesti taloudellinen. Jotkut kohtelevat orjia hyvin varmistaakseen, että pääoma tekee tuottavaa työtä, kun taas toisten mielestä tulee edullisemmaksi puristaa orjista kaikki mehut irti ja korvata uusilla, kun edellisistä loppuu veto.

Orjien puolustajatkin, kuten Beecher Stowe, tuntuvat pitävän heitä kyvyiltään luontaisesti valkoisia heikompina. Kirjan päätössanoissa Beecher Stowe selostaa ”havainnointiaan” orjien parissa melkein kuin jotain eläintieteellistä tutkimusta ja tyytyväisenä toteaa (itsestään kolmannessa persoonassa), että ”her deductions, with regard to the capabilities of the race, are encouraging in the highest degree”.

Beecher Stowe siis uskoo, että vapautetut orjat kykenevät elämään omillaan, niin kuin monet kirjan kirjoittamisen aikaan jo pohjoisissa osavaltioissa ja Kanadassa tekivät. Innoitusta herättävänä tulevaisuudenkuvana kirjailijan mielessä siintelee myös vapautettujen orjien paluu juurilleen Afrikkaan. Orjakaupan kiroista vapautuneella maanosalla voisi olla edessään loistava tulevaisuus:
In that far-off mystic land of gold, and gems, and spices, and waving palms, and wondrous flowers, and miraculous fertility, will awake new forms of art, new styles of splendor; and the negro race, no longer despised and trodden down, will, perhaps, show forth some of the latest and most magnificent revelations of human life. Certainly they will, in their gentleness, their lowly docility of heart, their aptitude to repose on a superior mind and rest on a higher power, their childlike simplicity of affection, and facility of forgiveness. In all these they will exhibit the highest form of the peculiarly Christian life, and, perhaps, as God chasteneth whom he loveth, he hath chosen poor Africa in the furnace of affliction, to make her the highest and noblest in that kingdom which he will set up, when every other kingdom has been tried, and failed; for the first shall be last, and the last first.
Thomas Jeffersonin Monticello -plantaasi.


Keväisellä Amerikan-matkallani vierailin Virginiassa Yhdysvaltain kolmannen presidentin Thomas Jeffersonin Monticello-plantaasilla. Itsenäisyysjulistuksen kirjoittajan, ”founding father” Jeffersonin suhde orjuuteen näyttää olevan kysymys, joka saa amerikkalaisten olon epämukavaksi. Monticellon museo-opas käytti kysymyksen selvittämiseen monta huolellisesti punnittua minuuttia, ja aiheelle oli omistettu oma näyttely myös Washingtonissa amerikkalaisen historian museossa.

Jefferson nimittäin omisti sadoittain orjia. Miehen suhde orjuuteen oli ilmeisen ristiriitainen: eri lähteiden mukaan hän vastusti orjakauppaa ja piti orjuutta sekä orjille että isännille vahingollisena järjestelmänä, mutta toisaalta hän ei pitänyt orjien vapauttamistakaan hyvänä ideana. Leskeksi jäätyään Jefferson jopa aloitti suhteen yhden orjansa kanssa ja sai tältä liudan lapsiakin.

Monticellossa vierailu teki orjuudesta konkreettista. Orjien asumukset olivat plantaasilla aivan tilan päärakennuksen kupeessa. Niistä ei ole enää mitään jäljellä: vain pari kivenmurikkaa puiden varjostamalla tienpätkällä kartanon puutarhan ja kasvimaan välissä. Jeffersonin kartano ei ole mitenkään megaluksuspresidentillinen, mutta kontrastin sen ja orjien hökkelien valillä on silti täytynyt olla huima. Miltä isännästä on tuntunut nauttia kartanon mukavuuksista, kun muutaman metrin päässä raadetaan niukkuudessa palkatta? Miltä orjasta on tuntunut rakentaa isännälle viinihissiä kellarista ruokasaliin, kun itselle pitää tämän ruoan riittää viikoksi?

Setä Tuomon tupaa en siis kirjana erityisemmin rakastanut, mutta ajatuksia se ainakin herätti, ja onpahan omakohtaista kokemusta tästä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikosta. So American -haaste etenee! Kirjaan on tutustuttu myös blogeissa Elämää ja aspartaamia ja Sheferijm.

Loppusanoiksi:
Is there anything in it glorious and dear for a nation, that is not also glorious and dear for a man? What is freedom to a nation, but freedom to the individuals in it? What is freedom to that young man, who sits there, with his arms folded over his broad chest, the tint of African blood in his cheek, its dark fires in his eyes,—what is freedom to George Harris? To your fathers, freedom was the right of a nation to be a nation. To him, it is the right of a man to be a man, and not a brute; the right to call the wife of his bosom his wife, and to protect her from lawless violence; the right to protect and educate his child; the right to have a home of his own, a religion of his own, a character of his own, unsubject to the will of another.