6. elokuuta 2014

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft - An Inquiry into the Value of Work

Kun tämä kirja tuli vastaan kirjaston hyllyssä, muistin hämärästi lukeneeni joskus lehtijutun sen kirjoittajasta Matthew B. Crawfordista: amerikkalaisesta tutkijasta, joka vaihtoi menestyksekkään akateemisen uran työhön moottoripyörämekaanikkona. Miehen ajatukset nykyaikaisen valkokaulustyön merkitysvajeesta vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work (2009) pohtii siis tekemämme työn luonnetta ja merkitystä. Kirjan keskeinen teesi on, että toimistokuutioissa tekemämme työ, joka koostuu abstraktien käsitteiden ja prosessien pyörittelystä, vieraannuttaa meidät paitsi käsinkosketeltavasta maailmasta ympärillämme, myös meistä itsestämme.

Yhteiskuntamme on tehnyt parhaansa erottaakseen ajattelun tekemisestä, ja tulos on, että sekä ajatustyö että suorittava työ ovat muuttuneet ihmiselle vieraiksi. Ajatustyö on yhteiskunnallisesti arvostettua, mutta niin etääntynyttä konkretiasta, ettemme enää pysty sen kautta toteuttamaan luontaista haluamme saada aikaan muutoksia ympäristössämme ja nähdä työmme tulokset. Aliarvostettu suorittava työ taas on koneistettu ja prosesseistettu niin pitkälle, että sen tekijöiltä on viety mahdollisuus luovaan ongelmanratkaisuun ja itsenäiseen ajatteluun.

Crawfordille työn mielekkyys löytyy siis käsityöläisyydestä, tässä tapauksessa moottoripyörien korjaamisesta. Perinteisessä mekaanikon työssä analyyttinen ajattelu ja ongelmanratkaisu yhdistyy konkreettiseen kokeiluun ja käsillä tekemiseen. Crawford asettaa vastakkain palkitsevan työnsä moottoripyöräpajassa ja aiemmat epätyydyttävät kokemuksensa yliopistoista ja ajatushautomoista ja pohtii niiden pohjalta laajemmin yhteiskunnan rakenteita ja työnteon filosofiaa.

Toimistorottalukijan on helppo ottaa kiinni Crawfordin ajatuksista. Kukapa ei olisi joskus turhautunut tekstinkäsittelyyn, taulukkolaskentaan, prosessimalleihin ja organisaatiokaavioihin ja kaivannut käsiinsä puuta, multaa, metallia, lankaa tai maalia? Kirjaa lukiessani tuntui silti välillä siltä, että vaikka Crawfordin ydinteeseissä on paljonkin itua, on tämäkin kirja toisaalta paradoksaalisesti osoitus siitä, miten abstraktia ajattelua yliarvostava yhteiskuntamme kieputtaa yksinkertaisen ja maanläheisen asian kahdeksisadaksi sivuksi koukeroista pohdintaa, joka ei loppujen lopuksi johda mihinkään konkreettiseen.

Selailin kirjan luettuani myös Goodreads-arvioita kirjasta. Muutamassa nostettiin esille huomio, joka ei tullut itselleni mieleen, mutta johon voin kyllä yhtyä: Crawfordin maailma on hyvin maskuliininen. "Merkityksellinen" käsillä tehtävä työ on esimerkiksi moottoripyörien korjaamista, mutta se (myöskin varsin aliarvostettu) arkinen ruokkiminen, pyykkääminen, hoivaaminen ja siivoaminen, jota miljoonat ihmiset − usein ensisijaisesti naiset − tekevät aivoillaan ja käsillään joka päivä pitääkseen maailman pyörät pyörimässä loistaa kirjassa poissaolollaan. Olisiko tässä jatko-osan paikka − kotitöiden autuutta ylistävä Dishwashing as Soulcraft?

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work. Penguin Books, 2009. 238 s. Lainattu kirjastosta.

2. elokuuta 2014

Kevään ja kesän elokuvia


Enpäs ole hetkeen kirjoittanut viime kuukausina katsotuista elokuvista. Kirjojen lukeminen ja varsinkin niistä kirjoittaminen on vähän jumissa, joten otetaanpa edes leffoja!

La Cenerentola

Oopperaa elokuvissa: taltiointi Gioacchino Rossinin oopperasta La Cenerentola Barcelonan Gran Teatre del Liceussa 2008. Pidin tästä enemmän kuin edellisen kerran La Bohèmesta. Tuhkimon tarina on vanha kunnon hyvän mielen satu, musiikki helmeili, ja lavastus ja puvustus yhdistivät nokkelasti 1700-lukua ja modernia tyylittelyä. Miinusta tosin äänityksen laadusta, joka oli harmillisen puuroinen.

Così fan tutte

Tämä vasta olikin hyvä! Mozartin Così fan tutte Salzburgin musiikkijuhlilta 2009, ohjaus Claus Guth. Oopperan tuominen nykyaikaan ei tässä tuntunut väkinäiseltä (no, jätetään huomiotta lauleskelut miekkojen esiin vetämisestä ynnä muusta), vaan oivaltavasti ja tyylikkäästi toteutetulta. Olin kuvitellut Così fan tuttea hilpeäksi parinvaihtokomediaksi, mutta vaikuttavasti näyttelevä pääroolinelikko taustallaan paholaismainen Don Alfonso tekivät oopperasta ajatuksia herättävän.

Seven Pounds (2008)

Kaveri suositteli, mutta minä en erityisesti ihastunut tähän elokuvaan. Will Smith näytteli minusta jokseenkin pökkelösti miestä, jota kalvaa menneisyyden velka (kurtistuneet kulmat ja mutrusuu merkkeinä sisäisestä kärsimyksestä). Tuntui, että elokuva yritti olla koskettava draama, joka saa katsojan hymyilemään kyynelten läpi täynnä uskoa ihmiskuntaan, mutta ei onnistunut. Itse asiassa elokuvan sanoma oli minusta aika sairas.
Her (2013)

Joaquin Phoenixistä on tulossa yksi lempinäyttelijöistäni. Innolla odottamani Her vastasi odotuksiin: hieno elokuva miehestä, joka rakastuu tietokoneensa käyttöjärjestelmään. Omaperäisestä ideasta syntyy mietteliäs tutkielma rakkaudesta, yksinäisyydestä ja inhimillisyydestä, ja Phoenix on taas loistava. Elokuvan verkkainen rytmi teki koko katselukokemuksesta jotenkin unenomaisen.
Chimpanzee (2012)

Eläinmaailman ihmeitä. Materiaali on peräisin simpansseja niiden aidossa elinympäristössä seuranneelta kuvausryhmältä, ja sen pohjalta on sommiteltu tarina pikku simpanssipojan elämästä. On ne vaan aika liikuttavia otuksia!

As Good As It Gets (1997)

Näin tämän aikoinaan elokuvateatterissa ja muistan pitäneeni. Toinen katselukerta oli nyt vähän pettymys. Ehkä aika oli kullannut muistot, makuni on muuttunut tai elokuva kestänyt heikosti aikaa? Ihan ookoo katseltavaa tämä kai edelleen oli, mutta tuntui jotenkin venytetyltä ja epäuskottavalta.

Les invités de mon père (2010)

Ranskalainen elokuva, josta en oikein tiennyt oliko se lintu vai kala, mutta ihan kiinnostavaa katseltavaa. Pariisilaisen porvarisperheen iäkäs isä innostuu tekemään hyvän teon auttamalla hädänalaista maahanmuuttajaa. Lakimiespoika ja lääkäritytär nyökyttelevät, kunnes selviää, että kyseinen maahanmuuttaja on hemaiseva nuori nainen ja auttaminen tarkoittaa avioliittoa. Komedia, satiiria, draamaa, yhteiskuntakritiikkiä? En ole varma, oliko tyylilaji vähän hakusessa vai tarkoituksella jonkinlainen näiden sekoitus, mutta ainakaan elokuva ei tuntunut ennalta-arvattavalta.


La Boum (1980)

Kuulemma kaikkien ranskalaisten tuntema leffa, joka teki Sophie Marceaun tunnetuksi. Sympaattinen elokuva 13-vuotiaan Vicin elämästä juuri niin ihanana ja kamalana kuin elämä 13-vuotiaana voi olla. Hurmaavan 80-lukuinen meininki!

22. heinäkuuta 2014

Anna-Leena Härkönen: Terveisiä pallomerestä

Anna-Leena Härkösen Terveisiä pallomerestä (2003) oli nopea välipalakirja.

Kolumnikokoelman tyyli on tuttua Härköstä, arjen ilmiöitä nasevasti kommentoivaa. Luen Härkösiä silloin tällöin mielelläni, mutta tätä kirjaa lukiessani tuntui kyllä, että kolumnit olisivat ehkä tuntuneet nokkelammilta yksitellen lehdestä luettuina kuin samojen kansien väliin pakattuina. Ajan hammaskin on jo alkanut kaivertaa yli vuosikymmen sitten julkaistuja tekstejä, joissa on toki paljon ajattomia huomioita ihmisistä ja elämästä, mutta joiden taustalla kaikuu kuitenkin alkuperäisen julkaisuhetken ja -ympäristön konteksti. Monien muiden Härkösen kirjojen tavoin Terveisiä pallomerestä pompahtaa siis minun kirjoissani mukiinmenevään muttei maailmaamullistavaan "ihan kiva" -kategoriaan.

Anna-Leena Härkönen: Terveisiä pallomerestä. Otava, 2003. Ostettu käytettynä.

18. heinäkuuta 2014

Meg Rosoff: How I Live Now


Divarihaahuilun tuloksena luettavaksi päätyi Meg Rosoffin romaani How I Live Now (2004).

Kirja kertoo newyorkilaisesta Daisystä, äidittömästä 15-vuotiaasta, joka lähetetään kesäksi etäisen isän ja ilkeän äitipuolen jaloista Englannin maaseudulle sukulaisten hoteisiin. Alkuasetelma voisi olla perinteisestä tyttökirjasta, mutta jatko osoittautui aivan erilaiseksi kuin olin kirjaan tarttuessani kuvitellut.

Takakannessa juonesta ei paljasteta juuri tämän enempää, ja minä nautin kirjaa lukiessani juuri siitä, että en tiennyt, mihin se on minua viemässä. Teinin kasvukertomukseksi kuvittelemastani tarinasta tulikin tarina sodasta, rakkaudesta, selviytymisestä - ja toki myös kasvamisesta. Pidin erityisesti minäkertoja Daisyn äänestä, joka tuntui uskottavalta nuoren tytön ääneltä, vaikka kirjan tapahtumat tarinan edetessä erkanivatkin arkitodellisuudesta ja muuttuivat vaikeiksi sijoittaa tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Outo ja mielenkiintoinen kirja. En taida kirjoittaa enempää, jotten tulisi spoilanneeksi, mutta lisäänpä alle kirjan eri painosten kansikuvia. Uskoisitko samaksi kirjaksi?

Meg Rosoff: How I Live Now. 2004. Ostettu käytettynä.

14. heinäkuuta 2014

Richard Wiseman: 59 Seconds - Think a Little, Change a Lot

Richard Wisemanin (osuva nimi!) kirja 59 Seconds: Think a little, change a lot (2009) mainostaa murtavansa self help -kirjallisuuden myyttejä tarjoamalla tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa ja tutkitusti toimivia kikkoja parempaan elämään.

Eli siis self help -kirja, joka ei tahdo olla self help -kirja. Mutta mielenkiintoista luettavaa! Kirjan luvut käsittelevät esimerkiksi sellaisia aiheita kuin onnellisuus, motivaatio, luovuus, ihmissuhteet ja päätöksenteko. Wiseman käy läpi sosiaalipsykologisten kokeiden tuloksia ja vertailee niitä self help -kirjojen ja aikakauslehtijuttujen neuvoihin, joista toiset osoittautuvat ainakin tieteen näkökulmasta osuvammiksi kuin toiset.

Wisemanin kuvailemat tutkimukset ovat aika hupaisia. Tutkijoilla mahtaa olla lystiä kehitellessään hypoteesejä ja kenttäkokeita esimerkiksi erilaisten iskurepliikkien toimivuudesta (selviää, että kevyt kosketus olkavarrelle kasvattaa tanssiinkutsun hyväksymisen todennäköisyyttä 20 prosentilla) tai kadulta löytyneen lompakon palauttamiseen vaikuttavia tekijöitä (vauvan kuva lompakossa lisää todennäköisyyttä saada lompsa takaisin 30 prosentilla).

Jotkut kirjassa siteeratuista tutkimuksista vaikuttavat melko triviaaleilta, ja harva niistä tarjonnee lopullista totuutta mihinkään asiaan. Ihan hyviä ja järkeenkäypiä vinkkejäkin joukosta silti löytyy.
Tässäpä esimerkiksi muutama vinkki onnellisuuden buustaamiseen:
  • Hymyile. Iloisena on helppo hymyillä, mutta tutkimusten mukaan homma toimii myös toisin päin: hymyileminen saa mielen iloiseksi. Muutkin iloiset eleet toimivat, esimerkiksi nyökkäily ja reippaan hilpeä kävelytyyli.
  • Osta elämyksiä, älä tavaraa. Ajan myötä tavaran koettu arvo alenee, elämysten taas kasvaa.
  • Listaa asioita, jotka ovat elämässäsi hyvin tai esimerkiksi ilonaiheita viikon varrelta. Kiitollisuudentunteiden treenaaminen lisää tutkitusti onnellisuutta.
Wiseman näkyy kirjoittaneen muitakin arkipäivän psykologiaa käsitteleviä teoksia ja pitää myös blogia.

Richard Wiseman: 59 Seconds: Think a little, change a lot. Pan Books, 2009. 357 s. Lainattu kirjastosta.

12. heinäkuuta 2014

Jared Diamond: Collapse - How Societies Choose to Fail or Succeed

Tiiliskivitietokirja sivilisaatioiden tuhosta ei ehkä ole kaikkein hilpeintä kesälukemista – mutta voi miten mielenkiintoista! Kirjan liki kuusisataa sivua eivät tehneet edes tiukkaa, ja ilahdutin siippaa monena iltana jakelemalla kiehtovia tiedonjyviä siitepölyarkeologiasta, viikinkien ruokakulttuurista, Australian kaniongelmista ynnä muusta.

Jared Diamondin Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed (2005), suomeksi Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä (Terra Cognita, 2005), pohtii, mikä saa jotkut yhteiskunnat romahtamaan ja toiset selviämään. Diamond tutkiskelee aihetta niin historian tarjoamien esimerkkien kuin nykyajankin valossa. Mikä johti pääsiäissaarelaisten, mayaintiaanien ja viikinkisiirtolaisten tuhoon, ja mitä heidän kohtaloistaan voisivat oppia nyky-yhteiskunnat?

Kirjan kuvaa tuhoutuneita yhteiskuntia eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa, Tyyneltämereltä Grönlantiin. Tapauskuvaukset ovat perusteellisia. Vähän niukemmillakin yksityiskohdilla ehkä pärjättäisiin, mutta toisaalta juuri ne tekevät vaikutuksen. Tuntuu kuin lukisi salapoliisitarinaa: eri tieteenalojen löydöksiä yhdistelemällä Diamond piirtää kuvan siitä, miten kauan sitten eläneet ihmiset rakensivat asumuksensa, hankkivat ruokansa, kävivät kauppaa, sotivat ja palvoivat jumaliaan. Oli hurjan mielenkiintoista lukea sekä siitä, miten kirjan kuvaamissa yhteiskunnissa elettiin, että siitä, miten nykytutkijat niitä tutkivat. En ole tullut ajatelleeksi, että on olemassa esimerkiksi jyrsijöiden jätöksiin erikoistuneita arkeologeja...

Vaikka esimerkkien yhteiskunnat ovat päällisin puolin aivan erilaisia, niiden alamäen taustalta löytyy samankaltaisia tekijöitä. Diamond jakaa nämä tekijät viiteen ryhmään: ympäristön vahingoittuminen (tai oikeastaan vahingoittaminen), ilmaston muutokset, vihollisten hyökkäykset, muutokset suhteissa naapureihin ja kauppakumppaneihin sekä yhteiskunnan tapa käsitellä omia ongelmiaan.

Usein pieleen on mennyt vähän kaikki. Esimerkiksi Grönlannin viikinkien kohtaloksi koitui se, että he yrittivät elää uudessa ympäristössä kuin ennen koti-Norjassa. Grönlannin ilmastossa laitumet eivät viheriöineetkään eivätkä kerran kaadetut puut kasvaneetkaan takaisin, ja kun ympäristöongelmiin yhdistetään kaupan hiipuminen ja ylenkatse alkuperäisasukkaita kohtaan, katastrofin ainekset ovat koossa.

Mielenkiintoisia ovat myös kirjan pohdinnat siitä, miten samat kompastuskivet vaivaavat nykymaailmaa, esimerkiksi Diamondin kotiseutua Montanaa tai valtavien ympäristöongelmien piinaamaa Kiinaa. Diamond tahtoo osoittaa, etteivät muinaiset pääsiäissaarelaiset tuhonneet elinympäristöään, koska olivat primitiivisiä idiootteja. Yhtä lailla nykymaailmassa eletään kilpailevien intressien ristiaallokossa ja yritetään sovittaa yhteen lyhyen ja pitkän aikavälin haasteita ja tavoitteita. Erona tosin on se, että siinä missä muinaiset pääsiäissaarelaiset tuhosivat vain oman elämäntapansa, globalisoituneessa nykymaailmassa ongelmat ovat globaaleja.

Selväksi käy myös se, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ympäristöongelmat ovat myös taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia ja toisinpäin. Karmiva esimerkki on Ruandan kansanmurha: Diamondin mukaan sen taustalla ei ollut vain yhtäkkiä leimahtanut etninen viha, vaan pitkään kyteneet väestönkasvuun,  maanomistuksen rakenteeseen ja maanviljelyksen ympäristövaikutuksiin liittyneet monisyiset ongelmat.

Kirjan nykymaailmaa käsittelevät luvut ovat huolestuttavaa luettavaa. Diamond yrittää kuitenkin nostaa esiin rohkaisevia valopilkkuja, esimerkiksi edelläkävijäyritysten pyrkimykset kestävän kehityksen mukaisiin hankintaketjuihin. Diamond muistuttaa myös, että toisin kuin vaikkapa esihistorian eristyksissä eläneet yhteisöt, me nykyihmiset voimme ottaa kaukaisten ja muinaisten kansojen virheistä opiksemme. Kunhan vain malttaisimme tehdä niin.

Jared Diamond: Collapse - How Societies Choose to Fail or Succeed. Penguin, 2011 (1st ed. 2005). 589 s. Lainattu kirjastosta.

8. heinäkuuta 2014

Malcolm Gladwell: The Tipping Point - How Little Things Can Make a Big Difference

Tämä Malcolm Gladwellin kirja sosiaalisten ilmiöiden ”leimahduspisteistä” kiinnosti, koska olen nähnyt miehen mietteitä siteerattavan moninaisissa lehtijutuissa markkinoinnista, trendien synnystä ja kuluttajien käyttäytymisestä. The Tipping Point: How Little Things Can Make a Big Difference (2000), suomeksi  Leimahduspiste (Ajatus, 2007), tarjosikin mielenkiintoisesti popularisoitua sosiaalipsykologiaa siitä, miksi ja miten joistakin asioista tulee ilmiöitä ja toisista ei.

Kirjan kantava ajatus on, että sosiaalisilla ilmiöillä on ”tipping point” eli käänteentekevä leimahduspiste, jolloin jokin hiljakseen pinnan alla porissut ilmiö yhtäkkiä leimahtaa liekkiin: alakulttuurissa itänyt trendi puhkaisee itsensä valtavirtaan tai yhteiskunnallinen kehityskulku muuttaa suuntaa. Esimerkkeinä Gladwell käyttää muun muassa junttipopoista muodikkaiksi muuttuneita Hush Puppies -kenkiä ja New Yorkin 1990-luvulla yllättäen laskuun kääntyneitä rikostilastoja.

Gladwellin mukaan leimahduspisteen saavuttamiseen tarvitaan oikeanlaisia ihmisiä, oikeanlaisia ilmiöitä ja oikeanlainen konteksti. Gladwell luokittelee trendien synnylle ja leviämiselle olennaiset ihmistyypit ”yhdistäjiin”, ”tietäjiin” ja ”myyntimiehiin”. Ideassa tai ilmiössä itsessään taas täytyy olla tarttumapintaa, joka tekee siitä huomiota herättävän, muistettavan ja kiinnostavan, ja ympäröivien olosuhteiden täytyy olla otolliset ”viruksen” leviämiselle.

Gladwellin teoriat ovat sinänsä varsin maalaisjärkisiä – ja esittävät monet asiat epäilemättä liiankin yksinkertaistettuina. Kuten aiemmin toista Gladwellin kirjaa lukiessani, tämänkin kirjan kohdalla mietin, miten monta tieteellisten tutkimustulosten ja tilastollisten tosiasioiden mutkaa Gladwell on mahtanut vetää suoraksi, jotta kasaan on saatu näin virtaviivainen kokonaisuus. Toisenlaisilla esimerkeillä tai Gladwellin esimerkkejä toisin tarkastelemalla voisi nimittäin varmasti päätyä aivan toisenlaisiinkin johtopäätöksiin.

No, viihdyttävää lukemista joka tapauksessa. Gladwell osaa kirjoittaa ihailtavan vetävästi, ja monet kirjan tarjoilemat esimerkit yllättävät ja antavat ajattelemisen aihetta.

Malcolm Gladwell: The Tipping Point: How Little Things Can Make a Big Difference. Abacus, 2012 (1st ed. 2000). 279 s. Suom. Leimahduspiste, Ajatus, 2007.  Lainattu kirjastosta.

4. heinäkuuta 2014

Anna Kortelainen: Rakkautta sattumalta

Ensimmäisellä lukumaratonillani toissa kesänä huomasin, että romaanien välissä oli mukavaa lukea ikään kuin pään nollaamiseksi jotain erilaista, mieluiten pitkien tarinoiden vastineeksi lyhyitä ja fiktion lomaan ei-fiktiota. Kesäkuisella lukumaratonilla tällaiseksi raikastavaksi välipalakirjaksi valikoitui Anna Kortelaisen Rakkautta sattumalta -kirjoituskokoelma.

Rakkautta sattumalta (2006) pohjautuu pääosin Kortelaisen Me Naisissa ja Turun Sanomissa julkaistuihin kolumneihin. Ne on ryhmitelty temaattisiin lukuihin, joiden otsikoina on ”Nainen”, ”Lapsi”, ”Työ”, ”Paha maailma?” ja ”Matka”. Kuudennessa ”Hänen nimensä” -luvussa Kortelainen palaa Virginie! -kirjansa maisemiin ja tunnelmiin.

Kolumnikokoelmilla on hyvät ja huonot puolensa, niin tälläkin. Toisaalta lyhyet kirjoitukset tarjoavat mahdollisuuden käsittelevät vaihtelevia aiheita vaihtelevista näkökulmista ja kipakastikin kommentoiden. Toisaalta päivä- ja viikkolehtiin kirjoitetut tekstit vanhenevat kirjana nopeasti. Antoisimmilta tuntuivat siis kokoelman ajattomimmat tekstit, kun taas kirjoituksissa, jotka kommentoivat niiden ilmestymisajankohtana vuosina 20032006 pinnalla olleita kohuja ja keskusteluja, tuntui jo ajan hammas.

Vahvimpia kannanottoja Kortelainen tarjoilee teksteissä, jotka käsittelevät naisen asemaa ja samaa sukupuolta olevien parien avioliitto- ja adoptio-oikeutta. Monet kolumnien ajatukset ja argumentit eivät sinänsä ole maailmaamullistavan ennenkuulumattomia vaan osa useinkin julkisessa keskustelussa toistuvia, mutta sujuvan kirjoittajan tekstit ovat silti mielenkiintoisia.

Kolumneissa on mukana niin yhteiskunnallisia kuin yksityisiäkin aiheita. Viimeinen luku, joka liittyy Virginie! -kirjaan, oli kirjan lukeneelle mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan mietteisiin. Koskettavimmilta tuntuivat kirjan ehkä henkilökohtaisimmat kirjoitukset, lapsuutta ja vanhemmuutta käsittelevät. Liikutuin lukiessani esimerkiksi kirjoitusta pyöräilemään oppivasta tyttärestä tai viimeisestä matkasta lastenrattaiden kanssa.
Pysäköin vaunut, tyttäreni hypähti vapauteen ja pyrähti juoksuun. Minua itketti niin, etten osannut kuin puristaa aisaa ja pää painuksissa haparoida käsilaukkua vaunujen verkkokassista. Muuten kassi olikin tyhjä, ei varavaippoja, vaihtotutteja, helistimiä, ei mitään. Minun tyttöni se vain juoksi auringossa, jokaiseen askeleensa ihastuneena.
Anna Kortelainen: Rakkautta sattumalta. Kirjoituksia. Tammi, 2006. 165 s. Ostettu käytettynä.

1. heinäkuuta 2014

Deborah Moggach: Tulip Fever

Deborah Moggachin Tulip Fever (1999), suomeksi Tulppaanikuume (WSOY, 2005), on ollut lukulistallani jo pitkään. Historiaa, taidetta ja kiellettyjä tunteita, mikäs sen parempaa!

Matkustin Moggachin mukana 1600-luvun Hollantiin lukumaratonilla. Kirjan lukeminen maratontyyliin yhteen putkeen sopi jotenkin erityisen hyvin tällaiseen tiheätunnelmaiseen ja tunnekylläiseen tarinaan, se teki kirjan maailmaan uppoutumisesta helppoa.

Tulppaanikuumeen tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun varakas kauppias Cornelis Sandvoort tilaa muotokuvan itsestään ja nuoresta vaimostaan Sophiasta. Hanke saa kohtalokkaat seuraukset, kun Sophian ja maalari Jan van Loosin välille syttyy sopimattomia tunteita, ja pian sukellellaankin jo syvällä salattujen intohimojen ja petosten syövereissä.

Nautin kirjassa 1600-luvun Amsterdamin miljöön ja elämäntavan kuvauksesta. Sumuiset kanaalit ja kapeat kujat, rikkaiden porvareiden ja köyhän palvelusväen arki, kukoistavan kaupankäynnin ja kulta-aikaansa elävän taiteen hedelmät... Elävästi kuvattu miljöö toimii taustana dramaattiselle rakkaustarinalle ja heijastelee henkilöiden tunnemaailmaa. Tarinan kohtalontuntu hiipii mukaan arjen ympäristön ja esineiden kuvaukseen.

Moggachin sujuva kerronta sai minut viihtymään niin, ettei lukukokemustani juurikaan häirinnyt edes se, että kirjat juonenkäänteet ovat oikeastaan aikamoisen epäuskottavia. Sattumien ja salaisuuksien korttitalo pysyy pystyssä juuri ja juuri. Ehkä eniten uskoani koetteli se, että Sophian ja Jan van Loosin rakkaus, joka motivoi koko hurjan juonen, oli minusta kuvattu vähän vaisunlaisesti. Parin ihastuminen toisiinsa ei kipinöinyt kirjan sivuilla, vaan tuli jotenkin kuin ilmoitusasiana.

Oudoksuin vähän myös sitä, että välillä kirja loittoni tarkastelemaan 1600-luvun hollantilaisia maalauksia nykyajan katsojan näkökulmasta, etäännyttäen lukijan tarinan tässä-ja-nyt-tunnusta. Olisin mieluummin pysytellyt upoksissa historian hämärissä. Muuten Moggachin käyttämät vaihtuvat näkökulmat loivat minusta kirjaan toimivan, sopivasti loppua kohti kiihtyvän rytmin.

Tulppaanikuume tuo mieleen Tracy Chevalierin kirjat Tyttö ja helmikorvakoru ja Neito ja yksisarvinen. Kirjoilla on paljon yhteistä: historiaa taideteosten linssin läpi, aistivoimaista kerrontaa ja suuria tunteita. Näistä kolmesta parhaana muistelen ehkä Tyttöä ja helmikorvakorua, mutta nautittavia aikamatkoja tarjosivat kaikki.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sara, Liisa ja Cathy. Ja Tulppaanikuumeesta on näköjään IMDB:n mukaan parhaillaan tekeillä myös ensi vuonna valmistuva elokuva. Mielenkiintoista!

Deborah Moggach: Tulip Fever. Vintage, 1999. 259 s. Ostettu käytettynä.

29. kesäkuuta 2014

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Olipa taas hyvä kirja! Luin lukumaratonillani monta hyvää romaania, ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (2011) oli niistä yksi. Nopealukuinen romaani sopi hyvin maratonlukemiseksi, mutta pieneen sivumäärään mahtuu niin paljon makusteltavaa, että voisin kuvitella palaavani kirjaan joskus uudestaankin.

William N. päiväkirja on romaani todellisesta henkilöstä, 1800-luvulla eläneestä suomalaisesta kasvitieteilijästä William Nylanderista. Kirjaa lukiessani en itse asiassa tiennyt tätä, sillä en ollut lukenut kansilievettä etukäteen. Hyvä lukutapa tämäkin: kirja sai ikään kuin uuden kerroksen, kun loppuun päästyäni selvisi, että päähenkilö perustuu todella eläneeseen ihmiseen.

Päiväkirja sinänsä on täysin fiktiivinen. En voi kuin ihailla ja ihmetellä, miten uskottavan äänen Carlson on luonut William N:lleen. Iäkäs tiedemies elää karua, yksinäistä arkea Pariisissa ja katselee taaksepäin uraansa ja elämäänsä. Vihkoon raapustetusta päiväkirjasta muodostuu kokoelma hajanaisia mietteitä, joista kuultaa läpi miehen erikoinen persoona.

William N. on kitkerä, itsepäinen ja kaunainen mies. Jäkälätutkijana hän on ollut alansa huippua, mutta jyrkät mielipiteet ja äkkiväärä luonne ovat eristäneet hänet niin tiedeyhteisöstä kuin muistakin kanssaihmisistään. Yhteyttä mies pitää parin tuttavan lisäksi enää vain Suomessa asuvaan siskoonsa Eliseen (jonka kirjeiden hyväntahtoiset neuvot ottavat miestä aivoon) ja entiseen taloudenhoitajaansa Constanceen (joka käy silloin tällöin tuomassa ruokaa, jota William N. moittii liian raskaaksi).

Päiväkirjan alkaa William N:n pontevalla päätöksellä kirjoittaa muistelmansa. Mies alkaa kirjata vihkoon saavutuksiaan ja tapahtumia uransa varrelta. Vuosikymmenten takaiset sattumukset ovat tarkasti mielessä, etenkin koetut vääryydet. William N. kokee jääneensä vaille hänelle kuuluvaa arvostusta. Rivien välit kertovat kirjoittajansa äkkipikaisuudesta ja herkkänahkaisuudesta: ”Prof. Brogniart kysyi minulta miten työ edistyy?’ eli tarkoitti että en työskentele tarpeeksi nopeasti, joten lähdin siitä paikasta mikroskoopin äärestä enkä enää palannut.

Muistelmamateriaalin lisäksi William N. kirjoittaa ylös arkensa yksityiskohtia. Niukasti elävän, itaran miehen arjen kohokohtia ovat ne harvat ateriat, joihin kuuluu jotain muuta kuin vettä ja leipää, joten kulmakuppilassa nautitut lounaat raportoidaan tarkasti. Vähitellen päiväkirjan sivuille hiipii yhä henkilökohtaisempia pohdintoja. Niistä voi aavistaa, että jossain jääräpäisyyden ja omahyväisyyden takana on myös syvää yksinäisyyttä ja arkaa kaipuuta tulla rakastetuksi. William N. vaikuttaa vastenmielisen hankalalta ihmiseltä, mutta pienet välähdykset kovan kuoren alla piilevästä herkkyydestä tekevät hahmosta silti myötätuntoa herättävän.

Hieno kirja, jossa vain vähän yli puoleentoistasataan sivuun tuntuu kiteytyvän kokonainen elämä ja aikakausi. Kirjasta on pitänyt myös moni muu kirjabloggari: linkkejä löytyy Täällä toisen tähden alla -blogista.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava, 2011. 159 s. Ostettu käytettynä.

27. kesäkuuta 2014

Francis Dannemark: Histoire d’Alice, qui ne pensait jamais à rien (et de tous ses maris, plus un)

Ostin tämän Francis Dannemarkin kirjan sen mielikuvitusta kutkuttavan nimen perusteella: Histoire d’Alice, qui ne pensait jamais à rien (et de tous ses maris, plus un) eli tarina Alicesta, joka ei koskaan ajatellut mitään (ja kaikista hänen aviomiehistään, plus yhdestä). Dannemark ei ollut minulle ennalta tuttu nimi, mutta mies on näköjään vuonna 1955 syntynyt belgialainen kirjailija, joka on julkaissut yhteensä kolmisenkymmentä romaania, novelli- ja runokokoelmaa.

Histoire dAlicen kertoja on Paul, joka äitinsä hautajaisissa tapaa ensimmäistä kertaa tätinsä Alicen. Nuorena ulkomaille muuttanut Alice ei ole koskaan pitänyt yhteyttä sisarensa perheeseen, mutta nyt Paulille tarjoutuu tilaisuus tutustua tuntemattomaan tätiinsä. Paljastuu, että Alice on elänyt varsin värikkään elämän rinnallaan sarja aviomiehiä, jotka ovat yksi toisensa jälkeen jättäneet vaimonsa leskeksi.

Kenties hieman makaaberilta kuulostava tarina on itse asiassa varsin kepeä ja elämäniloinen. Virkeä leskirouva Alice on ottanut elämän seikkailuna, antanut virran viedä. Alicen viestinä tuntuu olevan, että iloa löytyy kaikkialta, kun mielen pitää sille avoinna, ja surut menevät ennen pitkää ohi. Ehkä kliseinen mutta silti osuva on Alicen ajatus onnellisuudesta hetkeen tarttumisena: ”Je crois qu’on est heureux chaque fois qu’on ne pense pas qu’on pourrait être avec d’autres gens ou ailleurs, à faire d'autres choses.”

Sympaattinen hyvän tuulen kirja. Dannemarkin muillakin romaaneilla on uteliaisuutta herättäviä nimiä – miten olisi vaikkapa Kömpelön enkelin muistelmat, Asioita joita sanotaan yöllä kahden kaupungin välissä tai Ystävättärieni todellinen rakkauselämä juuri tällä hetkellä? – joten panen nimen muistiin tulevia kirjanhakuja varten.

Francis Dannemark: Histoire d’Alice, qui ne pensait jamais à rien (et de tous ses maris, plus un). Robert Laffont, 2013. 185 s. Ostettu uutena.

24. kesäkuuta 2014

Anja Snellman: Pääoma

Toissakesäisellä lukumaratonillani luin ensimmäisen kirjani Anja Snellmanilta, Auran. Viimeviikkoisella maratonilla oli Snellmanin uusimman eli Pääoman (2013) vuoro.

Pääoma oli vaikuttava lukukokemus. Kansiliepeen mukaan se on ”Snellmanin tähänastisen tuotannon henkilökohtaisin teos”, ja riipaisevan henkilökohtainen se tosiaan oli. Kirjassa Snellman kertoo vammaisen sisarensa tarinan ja samalla paljon itsestään.

Marjatta Kauranen eli Maru syntyi Viipurissa sodan aikana, pommitusten keskellä. Elämä sai dramaattisen alun, mutta muuten dramatiikkaa oli Marun elämässä vähän: puheen ja liikkumisen vaikeus eristi sairauteen ja yksinäisyyteen. Maru kuoli 67-vuotiaana, ainoana lähiomaisenaan pikkusisko Anja.

Marun kuolema nostaa muistot pintaan. Kirjassa risteilee monta aikatasoa. Lapsuudenkodin niukat puitteet ja ei niin helppo perhe: epävakaa äiti, viinaanmenevä isä, sisko joka on erilainen kuin muut. Nuoruuden vimma päästä irti kodista, suureen ja kevyempään maailmaan. Aikuisena kypsyvä ymmärrys, velvollisuudentunto ja samalla riittämättömyyden tunne.

Yksi kirjan läpi kulkevista teemoista on terveen sisaren kokema syyllisyys. Nuorena Anja häpeää kömpelöä siskoaan ja samalla häpeää omaa häpeäänsä, aikuisena taas kokee syyllisyyttä siitä ettei ole tehnyt eikä tee Marun eteen tarpeeksi. Ja läpi elämän mukana kulkee kuin varjona syyllisyys siitä, että toinen on sairas ja itse on terve.

Snellmanin teksti on tiheää ja toisteista, symbolien ja viittausten kyllästämää. Muistojen seassa vilahtelee myyttisiä karhuja, Amy Winehouse ja Anders Behring Breivik, ja ehkä tärkeimpänä toistuvana motiivina geenitutkimus, DNA:n piirtämä ”sisaruuden kaksoiskierre”. Geenien määräämän kohtalon sattumanvaraisuus herättää ihmetyksen siitä, miten pienestä onkaan kiinni, millaiset biologiset lähtökohdat ihminen elämälleen saa: miten paljon samaa on kahdessa täysin erilaisessa ihmisessä ja miten erilaisia voivat olla kaksi ihmistä, joissa on niin paljon samaa.
Me olimme herneenpalon puoliskot, linnun siivet, me olimme kuin yö ja päivä. Me olimme niin erilaisia, että olimme kuin toisistamme murtuneet. 

Snellman käsittelee Pääomassa hyvin yksityisiä asioita ja tunteita. Vajavaisen kokemukseni perusteella samoja teemoja löytyy hänen muistakin kirjoistaan: yksi Auran henkilöhahmoista oli viinaanmenevä karjalainen kauppamies-isä, joka muistutti aika lailla tämän kirjan isää, ja käsittääkseni muissa Snellmanin kirjoissa henkilökohtaisuus on vielä selvemmin läsnä.  

Pääomassa henkilökohtaisuus on peittelemätöntä ja syvälle menevää, mutta jotenkin kirja ei tunnu tirkistelyltä. Snellman panee itsensä likoon ja kuvaa siskoaan rehellisesti mutta ei ronkkien, kunnioittaen mutta ei glorifioiden. Kirjasta muodostuu kaunis kunnianosoitus yhdelle vaatimattomalle, ainutlaatuiselle elämälle.
Elämänsä viimeiset yhdeksän päivää hän katselee maailmaa pienemmän ja isomman happimaskin takaa, oman hengityksensä huurusta erottaa monenlaisia kummeksuvia ja sääliviä ilmeitä, niihin hän on enemmän kuin tottunut. Hän on viimeisinä tajuisina päivinään kuin sukeltaja, kytkettynä erilaisiin mittareihin ja happilaitteisiin hän leijailee rypälekorallien puutarhoissa, hyväilee pelotta mureenoiden huulia, tarttuu sähkörauskuja pyrstöstä, painaa päänsä huojuviin meriviuhkoihin, seuraa helmiveneiden matkaa syvälle pohjan ikihämärään. Menneen elämän päiviä, maisemia, ääniä, perheenjäsenten ja lemmikkieläinten hahmoja. Vuoteen ympärille vedetyt verhot ovat kuin valkokangas.

Anja Snellman: Pääoma. Otava, 2013. 299 s.

22. kesäkuuta 2014

Paul Magrs: Never the Bride

Divarista ostamani brittiläisen Paul Magrsin romaani Never the Bride (2006) on odotellut lukijaansa kirjahyllyssäni jo ties miten kauan. Lukumaratonillani otin kirjan vihdoin käsittelyyn, ja onneksi otin. Oikein hupaisa opus!

Kirjan päähenkilö on Brenda, romuluinen ikäneito, joka pitää pientä bed & breakfast -paikkaa Whitbyn rannikkokaupungissa. Kaupunkiin muukalaisena saapuneen Brendan menneisyys on arvoitus jopa hänen parhaalle ystävälleen, naapurin Effielle. Kaksikko elää leppoisaa vanhapiikaelämää päiväkävelyineen ja teehetkineen, kunnes Whitbyssä alkaa tapahtua kummia. Mikä on epäilyttävän tehokkaan kauneussalongin salaisuus? Mitä pakoilee liian täydellinen turistiperhe? Ja mitä todella tapahtuu ikuiseen jouluun juuttuneessa hotellissa?

Never the Bride on riemukas sekoitus peribrittiläistä miss Marple -tunnelmaa ja Tim Burton -henkistä goottimeininkiä höystettynä ripauksella Roald Dahlia, ja kaikkea tätä kieli poskessa. Kirja on täynnä kekseliäitä yksityiskohtia (minua huvitti esimerkiksi Brendan ja Effien fish & chips -kantapaikka Cod Almighty) ja eksentrisiä hahmoja, joista monikaan ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Whitbyssä tapahtuu yhtä jos toistakin arkijärjen ylittävää...

Kirjan joka luvussa vanhatpiiat sekaantuvat uuteen arvoitukseen. Irrallisilta tuntuvat luvut kytkeytyvät vähitellen yhteen, ja loppumetreillä vihjaillaan jo Brendan ja Effien tuleviin seikkailuihinkin. Never the Bride aloittaa sarjan, johon Magrs näkyy kirjoittaneen tähän mennessä yhteensä kuusi osaa. En ole varma, kantavatko kirjan ideat loputtomiin vai piileekö jatko-osissa pitkitetyn vitsin riski, mutta mielikuvitusta Magrsilta ei ainakaan puutu, joten voisin hyvin kuvitella viihtyväni Brendan ja Effien matkassa toisenkin kirjan verran.

Paul Magrs: Never the Bride. Headline Review, 2006. 245 s. Ostettu käytettynä.

19. kesäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton III

Lukumaratonin logo: M. Carole

No niin, nyt se alkaa! Aloitan osallistumiseni Blogistanian kesälukumaratoniin klo 14 eli Suomen aikaa klo 15. Väliaikapäivityksiä pian...

14.00

Maratonin aloittaa kirjahyllyssä vuosia odotellut Paul Magrsin Never the Bride, joka vaikuttaa kannen perusteella goottihenkiseltä huumorimysteeriltä.

17.20

Jeps, hauska kirja! Kuin neiti Marplea Tim Burtonin keksimänä: teetä lipittäviä vanhojapiikoja ja yliluonnollisia sattumuksia pienessä englantilaisessa rannikkokaupungissa. Kirja näkyy olevan ensimmäinen osa Brenda & Effie Mystery -sarjaa. Lukisin mielelläni jatkoakin!

17.45

Välipalaksi ensimmäinen luku Anna Kortelaisen kirjoituskokoelmasta Rakkautta sattumalta. Asiaa naisten ja miesten maailmoista: kielestä, pukeutumisesta, arvostuksesta.

19.20

Puolet Anja Snellmanin Pääomasta luettu. Koskettava omaelämäkerrallinen romaani vammaisesta siskosta. Nyt iltapalatauon aika.

20.45

Pääoma luettu loppuun. Tämä oli vasta toinen lukemani Snellmanin kirja. Aurasta jäi sellainen ”ihan ookoo” -jälkimaku, mutta tästä Pääomasta pidin paljon.

21.10

Kuppi teetä ja toinen luku Kortelaista. Tämän luvun aiheena olivat lapset. Kortelainen kirjoittaa hyvin, liikutuinkin. Kirjan tekstit ovat ilmeisesti alun perin ilmestyneet lehtikirjoituksina, joten vähiten ajankohtaiset tuntuvat nyt ajattomimmilta.

22.25

Nyt on kesken belgialaisen Francis Dannemarkin kirja Histoire d’Alice, qui ne pensait jamais à rien (et de tous ses maris, plus un), jonka ostin syksyllä kirjaostostempauspäivänä. Taidan lukea vielä vähän ja käydä sitten nukkumaan.

07.45

Huomenta! Maratoonari herää uuteen päivään hyvillä mielin, sillä Dannemarkin kirja oli sympaattinen, elämäniloinen tarina Alice-tädin uskomattomasta elämästä. Välilukemiseksi taas luku Kortelaista, ja sitten aamupalan kaveriksi uusi kirja.

09.20

Kristina Carlsonin William N. päiväkirja luettu. Vau! Hieno pieni kirja äreästä tiedemiehestä, joka elää katkeroituneena erakkona Pariisissa ja päättää kirjoittaa elämäkertansa.

13.10

Deborah Moggachin Tulip Fever luettu. Hyvä kirja tämäkin! Ehdin ehkä vielä lukea Kortelaisen loppuun...

13.50

Rakkautta sattumalta luettu loppuun, ja näin päättyy tämänkertainen lukumaraton.

*

Luin maratonvuorokauden aikana 6 kirjaa eli yhteensä 1312 sivua. Toissavuotisella maratonilla sivuja kertyi satakunta enemmän, mutta tälläkin kerralla ehdin itse asiassa lukea enemmän kuin olisin etukäteen arvannut – aika montahan noita oli!

Viihdyin mainiosti kaikkien maratonkirjojen parissa. Yhtään hutivalintaa tai takkuavaa lukukokemusta ei osunut joukkoon. Ehkä vaikuttavin lukukokemus oli Pääoma, mutta vaikutuin myös William N. päiväkirjasta, ja maratonin kevyemmät kirjat olivat nekin erinomaisen viihdyttäviä.

Tällainen maaninen lukutahti on siitä antoisaa, että se antaa mahdollisuuden uppoutua kirjoihin syvemmin kuin tavallinen muiden puuhien lomassa lyhyissä pätkissä lukeminen. Kun koko kirjan lukee liki yhteen menoon, sen maailmasta ei joudu väkivalloin pois kesken tarinan, ja lukukokemuksesta tulee jotenkin tiiviimpi, intensiivisempi.

Mahtava maraton siis tälläkin kerralla! Kirjoittanen vielä kaikista maratonkirjoista myöhemmin lisää, mutta nyt lienee koitoksesta palautumisen paikka.

18. kesäkuuta 2014

Lukumaratonille!


Viime vuonna en ehtinyt mukaan kirjablogien yhteislukumaratoneille, mutta tänä vuonna aion yrittää osallistua huomiseen maratonlukutempaukseen. Ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) lukumaratonini toissa vuonna oli nimittäin sen verran hauska kokemus, että sormeni syyhyävät ottamaan uusiksi.

Toissakesäinen maratonini oli yksilösuoritus, mutta tällä kertaa ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua: Anna minun lukea enemmän -blogin kautta maratonille on ilmoittautunut jo kymmeniä osallistujia.

Kokosin huomista varten alustavan kirjapinon, josta noukkinen päivän aikana luettavaa. Valitsin pinoon ohuehkoja, erityylisiä kirjoja, jotta maratonilla säilyy vauhti ja puhti, mutta saapa nähdä, päädynkö loppujen lopuksi valitsemaan luettavaksi jotain ihan muuta. Pientä jännitystä aiheuttavat myös huomisen pakolliset menot, jotka saattavat ikävästi verottaa lukemiselle jäävää aikaa. No, teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää! :)

Iloisia lukuhetkiä kaikille!

8. toukokuuta 2014

Ewa Lipniacka: The Xenophobe's Guide to the Poles

The Xenophobe's Guide to the Poles (2000) lähti mukaani kirjaston kierrätyskorista. Puolan ja puolalaisten ominaislaatua ja erikoisuuksia huumorilla esittelevä kirja kuuluu Xenophobe's Guides -sarjaan, joka näkyy kattavan kolmisenkymmentä kansaa.

Minä luin kirjan kiinnostuksesta Puolaa kohtaan, kun lähipiiriin on sattunut puolalaistaustaista väkeä, mutta pikkuruinen kirjanen toimisi myös vaikkapa matkalle lähtiessä nopeasti hotkaistavana pikakurssina kohdemaan mentaliteettiin. Perinteisiä matkaopasvinkkejä kirjasta ei siis löydy, mutta maan tapakulttuurin ja kansanluonteen palasia käydään läpi kepeän humoristiseen tyyliin.

Kohdettaan lempeästi nälvivä kirja vetää mutkat suoriksi ja tekee taatusti räikeän epätarkkoja yleistyksiä, joten stereotypioille allergiset älkööt vaivautuko. Viihdyttävää luettavaa se oli silti. Hihittelin itsekseni tunnistaessani kirjan kuvauksista puolalaistuttujen piirteitä ja tuumin, että voisi olla hauskaa myös saman sarjan kirja suomalaisista.

Ewa Lipniacka: The Xenophobe's Guide to the Poles. Oval Books, 2000 (first published 1994).

5. toukokuuta 2014

Robert Lehrman: The Political Speechwriter's Companion

Toinen opaskirja puheiden kirjoittamisesta ja pitämisestä edellisen Richard Hellerin kirjan jatkoksi.

Siinä missä Hellerin kirja oli yleisluontoinen johdatus aiheeseen, tämä Robert Lehrmanin kirjoittama tuhti opus keskittyy poliittisiin puheisiin ja, kuten kannen värityksestä voi päätellä, nimenomaan amerikkalaisiin poliittisiin puheisiin. The Political Speechwriter's Companion olikin kiinnostava ennen kaikkea katsauksena amerikkalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Lehrmanin neuvoista on varmasti hyötyä lukijoille, jotka pähkäilevät parhaillaan jonkun minnesotalaisen senaattorin vaalipuheen aloitusvitsiä tai presidenttiehdokkaan varainkeräysillallisen tervetuliaispuheen loppukaneettia, mutta muunlaisten haasteiden kanssa painiskeleville puheenpitäjille suosittelisin pikemminkin esimerkiksi yllämainittua Helleriä tai jotain muuta yleisteosta.

Lehrman kyllä tietää mistä puhuu: miehen CV:stä löytyy muun muassa pesti Al Goren pääpuheenkirjoittajana. Kirjan esimerkit on ammennettu klassikkopuheiden Lincolnia ja Kingiä löytyy tästäkin kirjasta – lisäksi amerikkalaisten presidenttien, presidenttiehdokkaiden ja muiden poliitikkojen puheista enimmäkseen parin viime vuosikymmenen ajalta. Goren puheita Lehrman itse asiassa ei kehtaa siteerata kovinkaan usein, mutta muuten mukana on tasapuolisesti niin Obamaa, Reagania kuin Schwarzeneggeriäkin. Schwarzeneggerin puhe republikaanien puoluekokouksessa 2004 vaikuttaa olevan yksi Lehrmanin lemppareista.

Lehrman on varsin perusteellinen. Puheiden perusrakenteiden lisäksi kirja käy läpi muun muassa poliittisiin puheisiin sopivien vitsien typologioita, sydämeenkäypien anekdoottien tunnuspiirteitä ja elegantteja tapoja tuoda puheissa esiin poliittisten vastustajien heikkouksia. Kirjan vinkit ja esimerkit ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ilmiselvän amerikkalaisia. En ole aivan varma, miten niiden uskollinen seuraaminen toimisi esimerkiksi suomalaisessa kontekstissa. No, olisi joka tapauksessa mielenkiintoista kokeilla, millaisen bingorivin kirjan perusteella voisi kehittää vaikkapa vaalipuheiden analysointiin...

Mielenkiintoista kirjassa on myös sen tarjoama kurkistus Washingtonin kulissien taakse. Kirja tarjoaa väläyksen amerikkalaiseen poliittiseen viestintään paitsi Lehrmanin neuvojen kautta, myös tekstin lomaan siroteltujen menestyneiden puheenkirjoittajien haastattelujen välityksellä. Aikamoinen koneisto, sanoisin!


Robert Lehrman: The Political Speechwriter's Companion: A Guide for Writers and Speakers. CQ Press, 2010. 362 s. Lainattu kirjastosta.

2. toukokuuta 2014

Richard Heller: High Impact Speeches

Töissä käymäni kurssin seurauksena innostuin opiskelemaan puhetaidon saloja ja lainaamaan kirjastosta pari aihetta käsittelevää kirjaa. Ensimmäisenä vuorossa Richard Hellerin High Impact Speeches: How to Create and Deliver Words that Move Minds (2003).

En ole lukenut muita opaskirjoja puheiden kirjoittamisesta ja pitämisestä, mutta rohkenen silti kehua, että Hellerin opus on hyvä johdatus aiheeseen. Vähän alle 200-sivuinen kirja tuntui sopivan käytännönläheiseltä ja riittävän perusteelliselta ilman liikaa rautalangasta vääntämistä, lavertelua ja toistoa, mistä tämäntyyppiset kirjat joskus kärsivät (varsinkin amerikkalaiset − mutta Heller taitaakin olla britti).

Heller antaa vinkkejä puheen sisällön ja rakenteen suunnitteluun, puheen kirjoittamiseen ja kielen hiomiseen sekä itse puhetilanteeseen. Monet kirjan esimerkeistä ovat kuuluisisista englantilaisista ja amerikkalaisista puheista. Abraham Lincolnin Gettysburgin puhe tai Martin Luther Kingin ”I have a dream” -julistus tuntuvat ehkä vähän kaukaisilta vertailukohdilta tavallisen tallaajan tarpeisiin, mutta kirjan neuvot sinänsä ovat sovellettavissa monenlaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi simppeli puheen perusrunko, jonka Heller käy läpi kuvitteellisen esimerkkipuheen suunnittelun kautta, tuntuu näppärältä apuvälineeltä alkuun pääsemiseksi.

Hyödyllisimmillään kirja lienee lukijoille, joiden valmisteltavana on asiapitoinen ja/tai yleisön mielipiteisiin vaikuttamaan pyrkivä puhe tai esitelmä. Perhejuhlien maljapuheisiin ja sen sellaisiin löytynee paremmin inspiraatiota muualta. Tämän kirjan jatkoksi olisi mielenkiintoista lukea myös samaa aihetta käsittelevä suomalainen opaskirja ja vertailla kirjojen esittelemiä vinkkejä ja esimerkkejä.

Richard Heller: High Impact Speeches: How to Create and Deliver Words that Move Minds. Pearson Education, 2003. 191 s. Lainattu kirjastosta.

9. huhtikuuta 2014

Aino Malmberg: Yksinkö? (Vanhan kirjan päivä)

Kirjablogeissa vietetään tänään Mikael Agricolan päivänä Vanhan kirjan päivää. Bloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Hyvä kirja ei vanhene!

Minä luen ylipäätään enemmän vanhoja kuin uudenuutukaisia kirjoja. Harvaa kirjaa hamuan käsiini painolämpimänä, paljon useammin noukin luettavaa divareista, kirjastoista tai oman hyllyn perukoilta. Metkaa on myös, että kirjan uudet sähköiset muodot ovat vieneet lukuharrastustani entistä vanhempaan suuntaan, kiitos Project Gutenbergin ja muiden e-kirjojen tarjoajien.

Tämänpäiväinen vanha kirja löytyi Elisa Kirjan valikoimista. Olen ladannut virtuaaliseen kirjahyllyyni yhtä ja toista palvelun Ilmaiset klassikot -kategoriasta, vanhoista tutuista tuiki tuntemattomiin nimiin. Aino Malmbergin Yksinkö? (1903) kuuluu jälkimmäisiin. En ollut koskaan kuullutkaan kirjailijasta, mutta ”tyylipuhdas romaani perhostieteilijä Olli Hartin ja opettaja Anna Hemmerin epätavallisesta rakkaudesta” kuulosti hauskalta. Wikipedian perusteella mielenkiintoiselta vaikuttaa myös kirjailija itse.

Lyhyt romaani oli mainio yhden kevätillan kirja. Näin hurmaavaa keväistä Helsinki-tunnelmaa menneiltä ajoilta tarjoavat heti ensimmäiset kappaleet:
Eläintieteen dosentti Helsingin yliopistossa, tohtori Olli Hart, astui pitkin Aleksanterinkatua. Tämä maaliskuun loppupuoli oli varmaan vuoden hermostuttavin aika. Päivä paistoi, lumi suli ja kevään henki tunki kaikkialle.
     Tohtori Hart astui hitaasti ja mietteissään. Nyt oli kevät, kevät! Ja kevään salainen, kaihonsekainen riemu, joka houkuttelee pois arkitöistä ja vie vallan kylmältä järjeltä, hiipi hänen mieleensä taas.
Tarinan edetessä levoton tohtori Hart tutustuu opettajatar Anna Hemmeriin, jonka tyyni, lempeä olemus saa miehessä liikkeelle aivan uudenlaisia tunteita. Mutta voiko Hart murtaa sen yksinäisyyden kuoren, jonka Anna on suojakseen rakentanut?

Kirjassa oli ihanaa viime vuosisadan alun tunnelmaa perhosille omistautuneine tiedemiehineen ja mielitiettyjään ujosti hakkailevine ylioppilaineen, ja kerrontaa siivittävät herkullisen vanhahtavat sanavalinnat: pakoittaa, imponeerata, persoonallinen mielenkiinto ja niin edelleen. Olisin suonut kirjan olevan pidempikin, sillä henkilöissä ja heidän välisissä suhteissaan olisi ollut aineksia perusteellisempiinkin luonnetutkielmiin ja ihmissuhdetunnelmointiin. Oikein sympaattinen lukukokemus siis!

Kirjan on lukenut myös Laura Honkasalo Sininen kirjahylly -blogissa.

Lisää tietoa Vanhan kirjan päivästä ja linkkejä tempaukseen osallistuviin blogeihin löytyy Kirjasfääristä.

Aino Malmberg: Yksinkö? Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1903. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012.

6. huhtikuuta 2014

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kalmantanssi (2014) jatkaa Milja Kauniston Synnintekijässä aloittamaa tarinaa Olavi Maununpojan vaiheista keskiajan Euroopassa.

Olavi on palannut Sorbonnesta kotiin Itämaahan ja edennyt opiskelijanplantusta kirkkoherraksi, mutta pian Pariisi kutsuu jälleen. Tällä kertaa nuori pappi joutuu reissullaan väistelemään Ranskassa raivoavaa ruttoa ja tulee vedetyksi mukaan korkean tason kirkollis-poliittisiin vehkeilyihin.

Synnintekijässä minua ihastutti etenkin mehevä keskiajan kuvaus. Samalla linjalla jatkaa myös Kalmantanssi. En tiedä, mitä historioitsijat sanovat, mutta maallikkona ainakin olen varsin vaikuttunut Kauniston tekemästä taustatyöstä 1400-luvun ajankuvan luomiseksi. Kalmantanssia lukiessa oli jälleen kiehtovaa eläytyä Olavin matkansa varrella kohtaamiin näkyihin, hajuihin ja makuihin, vaikka monet niistä aika puistattavia ovatkin! Mätää, löyhkää ja ruumiintoimintoja löytyy.

Menneen ajan tunnelmaa luo hienosti myös kirjan kieli. Kaunisto käyttää kerrassaan meheviä sanavalintoja, ja kerronnan rytmissäkin on jotain, joka sopii kirjan kuvaaman aikakauden henkeen ja vie lukijan Olavin pään sisään:
Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan. Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti. Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.
Kalmantanssissa Olavi kehittyi minusta henkilönä mielenkiintoisempaan suuntaan. Synnintekijässä mies oli vähän ulalla oleva nyhverö, nyt Olavissa alkoi olla hitusen enemmän ytyä. Melko pöljä Olavi osaa silti olla, ja välillä tuntui epäuskottavalta, että mukamas fiksu mies käyttäytyi niin typerästi kuin esimerkiksi langetessaan paholaismaisen Birgitta-rouvan pauloihin. Päähenkilö tuntuu myös paikoin jäävän vahvaluontoisempien sivuhenkilöiden varjoon. Tässä kirjassa sellainen oli tulitahtoinen Orléansin neitsyt Jehanne D'Arc, kun taas Synnintekijän voimahahmo Miracle pysytteli enemmän taustalla.

Kalmantanssi toistaa Synnintekijän rakennetta sikäli, että nuoren Olavin seikkailuja kehystää jälleen miehen vanhoille päiville ajoittuva kehyskertomus, ja tämäkin kirja alkaa väläyksellä aatelisneito Beatrix de le Tour d'Auvergnen elämästä. Beatrixia käsittelevä osio tuntui minusta tässä kirjassa vähän liian irtonaiselta osalta. Ehkä sarjan seuraavassa osassa palataan jälleen tarkemmin Beatrixin ja Miraclen vaiheisiin. Teasereita sarjan seuraavan osan maisemista jaellaan jo kirjailijan Facebook-sivulla!

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. Saatu arvostelukappaleena Gummerukselta. E-kirja Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

2. huhtikuuta 2014

Thomas Hardy: Tess of the d'Urbervilles (Tessin tarina)

Näin viime vuonna Roman Polanskin elokuvan Tess (1979), joka sai minut kiinnostumaan kirjasta elokuvan taustalla eli Thomas Hardyn romaanista Tess of the D'Urbervilles (1891). Tessin tarina löytyy muun muassa BBC:n kymmenisen vuotta sitten koostamalta brittien top 100 -suosikkikirjojen listalta sijalta 26 ja monilta muiltakin ”nämä kirjat pitäisi jokaisen lukea” -klassikkolistoilta.

Kuuntelin kirjan LibriVox-äänikirjana englanniksi. Välillä en ollut pitkiin aikoihin kuuntelutuulella, joten vähän alle 18-tuntiseen opukseen meni kuukausia, vaikka lukijan ääni ja äänitteen laatu olivat sinänsä ihan miellyttäviä. Kun kuuntelu meni näin pätkittäiseksi, kärryillä pysymistä helpotti, että tarinan pääpiirteet olivat ennalta tuttuja. Polanskin elokuva nimittäin seuraa kirjan juonenkäänteitä hyvin uskollisesti.

Tessin tarina on umpitraaginen. Maalaistyttö Tess Durbeyfieldin perhe saa tietää, että heidän veressään virtaa maineikkaan D'Urbervillen aatelissuvun verta. Rahapulassa ja toiveikkaina Tessin vanhemmat lähettävät esikoistyttärensä piiaksi kartanoon, jonka asukkaat nykyisin kantavat suvun nimeä. Kartanon perijä Alec iskee silmänsä Tessiin, ja eipä aikaakaan, kun elämän tosiasioista tietämätön tyttö joutuu miehen viettelemäksi (lue: raiskaamaksi) ja alkaa odottaa lasta.

Siitä alkaa Tessin tuskien tie. Vauva kuolee imeväisenä, mutta aviottoman lapsen häpeä jää Tessin kannettavaksi. Hyväksikäytetyn tytön kohtalo on sydäntäsärkevä. Tess ajelehtii epäonnesta toiseen. Maine on mennyt, köyhyys kuristaa, tosirakkaus löytyy mutta menee mönkään. 

Tessin kohtalo tuntuu riipaisevan epäreilulta. Vain siksi, että Tess sattuu olemaan nainen, hän saa yksin kantaa ”syntinsä” seuraukset sillä aikaa, kun hänen kohtalonsa sinetöineet miehet voivat kaikessa rauhassa keskittyä nautiskelemaan huolettomasta elostelusta, moraalisesta ylemmyydentunnosta tai molemmista yhtä aikaa. Tessin paikan maailmassa määrittävät hänen sukupuolensa ja yhteiskuntaluokkansa, ja se paikka on kurja.

Kirjan henkilöt ovat enimmäkseen melkoisen vastenmielisiä. Idealistinen mutta itsekeskeinen Angel Clare, jolle Tess menettää sydämensä, ei ole juuri parempi kuin niljakas Alec, jolle hän menetti neitsyytensä. Tessin vanhempienkaan ei voi varsinaisesti sanoa olevan tyttärensä tukena. Matkan varrella Tess kohtaa paljon välinpitämättömyyttä ja hyväksikäyttöä.

On Tessissäkin silti vikansa. Tunsin myötätuntoa tyttöparkaa kohtaan, sillä Tessin mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun olivat murheellisen rajalliset, mutta välillä en silti voinut välttyä ajattelemasta, että hän ei ainakaan auttanut asiaansa päättämättömällä ailahtelevaisuudellaan, lammasmaisella alistuvuudellaan ja jäykällä ylpeydellään. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Hardy ja aikalaislukijat kokivat Tessin hahmon. Oliko tässä aikansa ihannenainen, nöyrä ja passiivinen?

Hardyn vuolaasti maalailevat kuvaukset 1800-luvun Englannista ovat kiehtovia niin aikakauden arvojen osalta kuin senkin suhteen, miten hän kertoo maaseudun ja pikkukaupunkien maisemista ja arjesta. Lukija seuraa Tessiä lypsylle ja peltotöihin, markkinoille ja kirkonpenkkiin, ja pääsee D'Urbervillen ja Claren perheiden kautta kurkistamaan myös rikkaiden nousukkaiden ja pappissivistyneistön elämään.

Suosittelemisen arvoinen klassikko siis. Nyt kun olen sekä nähnyt Polanskin elokuvan että lukenut kirjan, olisi mielenkiintoista nähdä myös BBC:n vuonna 2008 kirjan pohjalta tekemä minisarja, josta esimerkiksi Ullakkokamarissa-blogi kirjoittaa. Tessin tarinaa tuumitaan myös ainakin blogeissa Kirjafriikki, Fiktiivinen maailma, Rakkaudesta kirjoihin ja Näin, luin, koin.

Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles. 1891. Suom. Tessin tarina. LibriVox-äänikirja, kuunneltu kännykällä.

Kuva: BBC:n minisarjan DVD-kansi (Wikipedia)

29. maaliskuuta 2014

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliön novellikokoelma Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) sisältää tragikoomisia tarinoita ei-niin-kovin-pullantuoksuisista äideistä ja heidän tyttäristään.

Kokoelman kahdeksan novellin äidit ovat, kuten kirjan nimestä voi päätellä, erehtyväisiä ja epätäydellisiä. Yksi hurahtaa kiertävän pölynimurikauppiaan matkaan, toinen hylkää vauvansa synnytyslaitokselle. Novellien tarinat ovat pohjimmiltaan aika surullisia, mutta vaikeuksien ja haikeuksien seassa vilkkuu myös nauru ja lämpö.

Tykästyin heti kokoelman ensimmäiseen novelliin, Matkalla äidin kanssa. Äidin ja tyttären roolit kääntyvät päälaelleen, kun vastuuntuntoinen Leeni-tytär joutuu kaitsemaan huithapeliäitinsä perään. Pöyliön absurdiin kallistuva huumori kukkii elämänhaluisen ja estottoman äidin edesottamuksissa, ja samalla lukija jakaa Leenin huolen ja kiusaantuneisuuden.

Huumori ja suru yhdistyvät myös novellissa Kellonkissaniitty. Tarinasta, jossa tytär anastaa äitinsä ruumiin ruumishuoneelta toteuttaakseen tämän viimeisen toiveen tulla haudatuksi kotiseudun niitylle, muodostuu hurja mustan huumorin värittämä road trip. Meno on vauhdikasta, mutta kaiken kohelluksen alla tarina koskettaa.

Kolmas suosikkini oli Side. Siinä murrosikäinen Miina lähtee äidin ja isoäidin kanssa isoäidin uudelle huvilalle. Reissun aikana vasta aikuisuuden kynnyksellä oleva Miina osoittautuu perheen aikuisia aikuisemmaksi. Novellissa toistuvat teemat, joita käsitellään kokoelman muissakin novelleissa: matkanteko äitien ja tyttärien kesken, äitien heikkouksia paikkaavat tyttäret, pettymysten ja kiintymyksen kiikkulauta.

Novelleja lukiessa pitää olla oikeanlaisella lukutuulella ja malttaa keskittyä kuhunkin tarinaan omana kokonaisuutenaan, mikä ei aina ole aivan helppoa. Minä tulin taas puolivahingossa lukea posottaneeksi monta novellia putkeen, ja tarinoiden temaattinen samankaltaisuus alkoi tuntua ehkä jo vähän liialliseltakin. Toisaalta se teki kirjasta tasapainoisen kokonaisuuden, mutta mietin, olisiko mukaan mahtunut vielä jokin aivan erilainen näkökulma äitiyteen.

Pölynimurikauppias on Sari Pöyliön esikoisnovellikokoelma. Ei hullumpi avaus!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena Kustannus, 2014. 166 s. Saatu arvostelukappaleena Atena Kustannukselta. PDF, luettu kännykällä.

26. maaliskuuta 2014

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat keränneet blogeissa sankan fanijoukon. Minä en tapojeni mukaan ole uutuuksien aallonharjalla, mutta viime vuonna ilmestynyt Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) pääsi vihdoin lukuvuoroon täälläkin.

Viime syksynä viihdyin mainiosti Arianna de Bellisin seurassa tutkimassa Kuolemaa sypressin varjossa (2012). Sama aisteja kutkutteleva, Italian makuja, näkyjä ja tunnelmia huokuva kerronta jatkui sarjan toisessakin osassa. Tällä kertaa Ariannan selvitettäväksi lankeaa roomalaisen assyriologi Laura Lucarellin murha, ja yliopistoväen lisäksi juttuun sekaantuu poliitikkoja, anarkisteja ja kansalaisaktivisteja.

Edellisen kirjan kohdalla moitiskelin hieman sitä, että dekkariksi kirja ei ollut kovin jännittävä, ja koin sen henkilögallerian vähän sekavana. Näiltä osin Kosto ikuisessa kaupungissa oli minusta ensimmäistä osaa parempi. Murhamysteeriin sekaantuneet sivuhenkilöt jäävät edelleen leveällä pensselillä sudituiksi, mutta jotenkin innostuin heistä enemmän kuin edellisen kirjan hahmoista. Kirja tuntui myös himpun verran edellistä jännittävämmältä, vaikkei herkkähermoisenkaan lukijan tälläkään kerralla tarvitse pelätä yöunien menetystä.

Arianna on hauska päähenkilö. Neitietsivämäisen nokkela contessa hallitsee niin karatepotkujen, puhallusputkiammunnan kuin suussasulavan munakoisogratiininkin salat. Rikas, kaunis ja älykäs moniosaaja on liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta jotenkin hahmo on silti sympaattinen, ei ärsyttävä. Tarinan mittaan lukijalle sirotellaan jälleen tihenevään tahtiin vihjeitä Ariannan uskomattomasta menneisyydestä. Salaisuuksien verho jatkanee raottumistaan seuraavissa osissa...

Summa summarum, kovaksikeitettyjen yhteiskunnallisten dekkarien ystäville Arianna de Bellis -kirjoissa lienee hieman liikaa purppuranpunaisia auringonlaskuja Villa Borghesen yllä ja nautinnollisia siemauksia täyteläistä punaviiniä, mutta mukaansatempaavien esteettis-eskapististen viihdedekkareiden saralla Vera Vala osoittaa jälleen osaavansa asiansa.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus, 2013. Saatu arvostelukappaleena.

22. maaliskuuta 2014

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan on yksi niistä kirjailijoista, joita olen aikonut lukea ties miten kauan, mutta en jostain syystä ole tullut lukeneeksi. Tilanne tuli nyt korjattua Makeannälällä (2012, suom. 2013).

Mielikuvissani McEwanin kirjat ovat vakavia ja raastavia. En tiedä, pitääkö tämä paremmin paikkansa miehen muiden kirjojen kohdalla, mutta Makeannälkä oli jollakin tapaa ”viihdyttävämpi” kirja kuin olin kuvitellut: jännärimäisempi, juonenkäänteillä ja lukijan odotuksilla leikittelevä. Vaikka romaani sijoittuu kylmän sodan, vakoilun ja petosten maailmaan, se pikemminkin tanssahtelee näiden aiheiden reunoilla kuin möyrii niiden mustimmissa syövereissä.

Alussa en tosin ollut aivan varma, mihin kirja minua vie. Heti ensimmäisellä sivulla tapasin Serena Fromen, nopeaälyisen nuoren Cambridgen kasvatin, mutta todella liikkeelle tarina tuntui lähtevän vasta, kun vastavalmistunut Serena rekrytoitiin Iso-Britannian tiedustelupalvelun leipiin.

Serenan kohtaama kulissientakainen MI5 oli mielenkiintoinen miljöö. Tiedustelupalvelun arjessa ei juuri nähdä helikoptereista hyppiviä jamesbondeja, vaan Serenan ja muiden nokkimisjärjestyksen alimmaisten työntekijöiden päivät täyttyvät mappien kärräämisestä kerroksesta toiseen. Ah, mitä 1970-luvun ajankuvaa: toimistokolossin alimmissa kerroksissa kirjoituskonetta naputtavat naiset, ylimmissä tupakkaa sauhuttelevat miehet ja modernit muoviset kuppituolit...

Ennen pitkää Serena kuitenkin saa yläkerrasta tehtävän. Lukemista rakastava nuori nainen kutsutaan mukaan operaatioon, jossa kirjallisuus valjastetaan osallistumaan kylmän sodan ideologiseen asemasotaan. Operaatio vie Serenan nuoren kirjailijan Tom Haleyn luo, ja eipä aikaakaan, kun tunteet tunkeutuvat sotkemaan työntekoa.

Makeannälkä vilisi kirjallisia viitteitä, joista monet eivät sanoneet minulle paljoakaan, mutta saivat minut kirjaamaan muistiin liudan Serenan lukemia mielenkiintoisilta kuulostavia kirjailijoita. Muutenkin yksityiskohtia riitti. Tarinan taustalla kuplivat maailmanpolitiikan koukerot, öljykriisi, kaivostyöläisten lakot, luokkayhteiskunta, hippiaate, rock-musiikki ynnä paljon muuta. Ajankuva kiehtoi, vaikka välillä tuntui, että McEwan sirotteli 1970-luvun brittiyhteiskunnan ilmiöitä tarinaan jotenkin pikakirjoituksenomaisesti, kuin jättäen lukijan tehtäväksi rakentaa niistä etukäteistietämyksensä perusteella kokonainen maailma.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Serenasta. Toisaalta pidin päähenkilöstä, joka oli älykäs, itsevarma nuori nainen, toisaalta hahmo tuntui välillä kummalliselta ja epäuskottavalta. Eniten hämmästelin Serenan miessuhteita. Ne alkoivat tuosta vain ilman, että minä lukijana oikein käsitin, mitä Serena miehissään näki. Esimerkiksi ensikohtaamisellaan Tom Haleyn kanssa Serena kuvailee miehen olevan pieni, kumara, tyttömäisen solakka ja kalvakkaihoinen, eivätkä parin välillä tunnu säkenöivän mitenkään erityiset kipinät – mutta heti perään Serena ryhtyy fantasioimaan miehen napakarvoista. Tuntui myös hiukan erikoiselta, että Serenan kaltainen fiksu ihminen asetti uransa niin huolettomasti vaakalaudalle miehenkipeydellään.

Serenan luonne ja käytös saavat kyllä aikanaan selityksensä. McEwanin lukijalle sirottelemat epäilyksen siemenet pitivät ainakin minut varpaillani tarinan edetessä, kun mietin, mitä totuuksia vakoilun ja vastavakoilun kulissien takaa mahtaakaan paljastua, ja yllätykset jatkuivat loppuun asti. Mukava lukukokemus siis, ja tartun varmasti toistekin McEwaniin.

Ian McEwan: Makeannälkä. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth, 2012. Suom. Juhani Lindholm. Kannen kuva Chris Frazer Smith, kannen suunnittelu Suzanne Dean. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

12. maaliskuuta 2014

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito

Päivi ja Santeri Kannisto ovat eläneet jo vuosia nomadeina maailmalla, vailla vakituista osoitetta, työpaikkaa ja monia muita nykyaikaisen länsimaisen elämän itsestäänselvyyksiä. Kirjassaan Vapaana elämisen taito (2014) pariskunta valottaa ajatuksiaan siitä, mitä heille merkitsee vapaana eläminen ja mitä se vaatii ja antaa.

Luin kirjaa yhtä aikaa kiinnostuneena ja epäileväisenä. Kukapa ei olisi joskus haaveillut oravanpyörästä irrottautumisesta, kiireettömästä elämästä vailla aikatauluja ja velvollisuuksia? Kannistojen ratkaisu jättää taakseen turvallisen sovinnainen arki ja heittäytyä elämän kannettavaksi kiehtoo. Kuulostaa kieltämättä houkuttelevalta vain nakata rinkka selkään ja kääntää kokka kohti uusia ilmansuuntia sen mukaan, missä elämä milloinkin vaikuttaa mukavimmalta tai mielenkiintoisimmalta.

Samalla moinen elämäntyyli ärsyttää. Eikö tuollainen elämä ole pilvilinnojen rakentelua, vastuun pakoilua? Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki tekisivät samalla tavalla? Ja eikö jatkuvaan muutokseen ennen pitkää väsy? Entä mitä sitten, jos jokin menee pieleen? Ovatko globaalit nomadit tosiaan valmiita hyväksymään myös valitsemansa vapauden kääntöpuolet?

Kannistot kyllä tarjoavat vastauksia näihin kysymyksiin. Vaikka kirjan pohdinnat vapauden olemuksesta ja käytännön toteutuksesta tuntuvat välillä kovin idealistisilta ja epärealistisilta, Kannistojen perustelut ajattelulleen ja valinnoilleen ovat enimmäkseen johdonmukaisia. Kyllä, yhteiskunnan kahleista voi irrottautua, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että samalla irrottautuu yhteiskunnan suomasta turvasta. Kyllä, jokaisen pitäisi saada tehdä omat valintansa, mutta silloin on hyväksyttävä myös se, että muiden valinnat voivat olla toisenlaisia kuin omamme. Kyllä, vapaus on myös vastuuta.

Silti en aivan purematta niele kaikkia kirjan teesejä. Mietin ensinnäkin sitä, onko yksilön ylipäätään mahdollista kääntää täysin selkänsä yhteiskunnalle. Kannistot eivät tahdo äänestää, maksaa veroja tai käyttää julkisia palveluja, koska he eivät usko niiden edustaman järjestelmän mielekkyyteen. Matkoillaan maailmalla he tulevat silti väistämättä käyttäneeksi sähköä, kauppoja, busseja ja monia muita palveluja ja hyödykkeitä, jotka tavalla tai toisella aina nojaavat jonkinlaiseen ihmisten kehittämään järjestelmään yhteisten tarpeiden täyttämiseksi. On vaikeaa kuvitella, miten ihmisten yhteiselo tällä planeetalla toimisi, jos kaikki ryhtyisivät käytännössä toteuttamaan Kannistojen kuvailemaa individualistista elämäntapaa.

Kannistot eivät myöskään näe mielekkääksi pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntaan, sillä heidän mielestään ”epäkohtia ei korjata lainsäädännöllä, hallinnolla eikä pakkokeinoilla”. Sen sijaan yksilöiden pitäisi pyrkiä vaikuttamaan niihin asioihin, joihin he todella voivat vaikuttaa eli itseensä ja lähiympäristöönsä, sillä ”yksilöt toimivat keskenään paljon tehokkaammin kuin mikään hallintokoneisto”. Samaan hengenvetoon kirja kuitenkin kysyy, ”miksi asioita ei voisi hoitaa laajemmassa mittakaavassa samoin, keskustelemalla ja sopimalla”. Jäin pohtimaan, eikö yhteiskunnissa ole kysymys juuri siitä: asioiden sopimisesta laajemmassa mittakaavassa. Missä kohdin ”hyvä” yhdessä sopiminen muuttuu ”pahaksi” yksilönvapauden rajoittamiseksi?

Kannistojen ihailema individualismi ja liberalismi edellyttävät luottavaista käsitystä ihmisestä olentona, jolla on tietoa, taitoa, halua ja arvostelukykyä tehdä ja toteuttaa järkeviä päätöksiä. ”Mikä tahansa valinta voi olla vapautta, jos se lisää itsemääräämisoikeutta, onnellisuutta ja mahdollisuuksia toteuttaa itseä eikä se vahingoita muita”, kirja toteaa. Kannatan, mutta samalla mieltäni jäytää pieni epäilys. Pystymmekö tosiaan arvioimaan tekojemme tarkoitusperiä ja seurauksia niin, että nämä periaatteet varmasti toteutuvat? Ja voimmeko luottaa siihen, että muut tekevät samoin?

Pohdin, miten arvioisin esimerkiksi sitä, milloin valintani vahingoittavat muita. Kannistot kehottavat muun muassa ostamaan ”halvinta ja sieltä mistä halvimmalla saat, sillä mitä enemmän rahaa käytät, sitä enemmän tuet kasvua ja kasvusta aiheutuvia haittoja”. Jos teen näin, mutta osoittautuu, että ostokseni on vaikkapa valmistettu kehitysmaisessa hikipajassa pakkotyövoimalla, enkö silloin vahingoita teollani muita? Tai jos minä ja kaltaiseni kieltäydymme rokotuksista, koska tieteelliset tutkimukset ”ovat aina riippuvaisia niiden rahoittajista ja tulokset sen mukaisia”, eikö ole mahdollista, että vahingoitamme valinnallamme muita siinä tapauksessa, että kritisoimamme tutkimukset osoittautuvatkin paikkansapitäviksi ja tartuntataudit alkavat rokotusten vähentyessä levitä? Yksilön valinnat vaikuttavat aina myös muihin.

Kannistojen kuvailema riippumaton, omaehtoinen elämä vaatii länsimaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan tottuneelta ihmiseltä paljon. Myönnän auliisti, että minulla ei riittäisi kantti eikä into. Vaikka ajatus elämästä palmupuun alla vapaana kalenterin orjuudesta kiehtoo, todellisuudessa en olisi valmis nomadielämän epävarmuuteen ja omavaraisuuteen. Minusta on loppujen lopuksi ihan mukavaa, että kasvoton vallankäyttäjä nimeltä yhteiskunta on katsonut hyväksi, että opin prosenttilaskua, vältyn poliolta ja voin soittaa palokunnan avuksi, jos kotini syttyy tuleen. Voisi ehkä ajatella, että minulle vapaus on myös vapautta vastuusta tietää ja hoitaa kaikki itse.

Pisteet siis Kannistoille siitä, että vaikka he itse ovat paljon radikaalimpia, he eivät esitä omaa elämäntapaansa ainoana oikeana. Kirjan jokaisen luvun lopussa tarjotaan käytännön vinkkejä niin ”isoihin” kuin ”pieniinkin” tekoihin niille, jotka haluavat kehittää vapaana elämisen taitoa omassa elämässään, mutta kuten Kannistot toteavat, kirja ei siitä huolimatta ”yllytä ketään seuraamaan jalanjäljissämme maankiertäjiksi, sillä maailmassa ei ole yhtä yksiselitteistä vapautta, joka tekisi meidät kaikki onnellisiksi”. 

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito. Atena Kustannus, 2014. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale. PDF, luettu kännykällä.

9. maaliskuuta 2014

Pörssihai Leo ja muita alkuvuoden elokuvia

Alkuvuoden elokuvaelämyksiä! Parin viime kuukauden aikana olen käynyt poikkeuksellisen usein elokuvissa, joten olen kerrankin kartalla jopa joistakin uutuuselokuvista.

Casse-tête chinois (2013)

Tämän elokuvan näin itse asiassa jo viime vuonna, mutta se unohtui aiemmilta listoilta. Cédric Klapischin Casse-tête chinois on jatkoa samoista henkilöistä kertoville aiemmille elokuville Auberge espagnole (Espanjalainen kimppakämppä) ja Les poupées russes (Sinkkuuden huuma, uh mikä suomennos!). Päähenkilö Xavier on jättänyt taakseen opiskelijaelämän ja kolmenkympin kriisin, mutta nelikymppisen perheenisän elämä ei ole helppoa sekään. Klapischin elokuvissa minua tuppaavat rasittamaan ärsyttävät henkilöt ja hieman teennäisen tuntuiset juonikuviot, mutta toisaalta on virkistävää, että romanttisen ihmissuhdekomedian aineksiin sekoitetaan vähän ei-kaavamaisempaa twistiä.


Napapiirin sankarit (2010)

Mies oli nähnyt tämän Dome Karukosken elokuvan trailerin netissä ja halusi nähdä suomalaisen elokuvan. En odottanut suuria, mutta kaikkine kliseineen ja kökköine vitseineenkin elokuva olikin kohelluskomediagenrensä edustajana ihan mukiinmenevää katsottavaa. Pohjoisen eksotiikkaa ainakin löytyi!


The Wolf of Wall Street (2013)

Jos tästä elokuvasta puoletkaan perustuu todella tositapahtumiin, pörssihai Jordan Belfort eli 1980- ja 90-luvuilla melkoista elämää. Hurjaa menoa, hyvä elokuva.


La Bohème

Erilainen elokuvaelämys: taltiointi Giacomo Puccinin oopperan La Bohème esityksestä Salzburgin musiikkijuhlilla. Oli vähän outoa seurata oopperaa valkokankaalta, mutta toisaalta tällainen ”kevytversio” ei ollut hullumpi tapa simuloida aitoa elämystä. Live-esityksen tunnelmaa taltiointi ei toki tavoita, mutta minunlaiselleni noviisiamatöörille esimerkiksi äänen laatu oli aivan riittävä. Oli myös hauskaa, että laulajat pääsi näkemään läheltä, vaikka kuvaaja innostui minusta zoomailemaan välillä vähän liikaakin. Suurin pettymys esityksen suhteen oli lavastus ja puvustus, jotka oli tässä tulkinnassa siirretty 1800-luvulta nykyaikaan. Minä haluan oopperassa nähdä myös komeita lavasteita ja kauniita pukuja, en vain kulahtaneita arkivaatteita!

Philomena (2013)

Martin Sixsmithin tosipohjaiseen kirjaan (jonka on vastikään lukenut ainakin Norkku) ja  perustuva elokuva kertoo irlantilaisnaisesta, joka on viisikymmentä vuotta kaivannut aikoinaan adoptoitavaksi antamaansa aviotonta lastaan. Toimittaja Sixsmith alkaa auttaa Philomenaa lapsen jäljittämisessä. Koskettava tarina, ja sekä aina upea Judi Dench että Steve Coogan olivat pääosissa erinomaisia.

Saving Mr. Banks (2013)

Philomenaa ennen näytettiin tämän elokuvan traileri, joka sekin vaikutti mielenkiintoiselta: Maija Poppasen kirjoittaja P. L. Travers matkustaa Hollywoodiin neuvottelemaan Walt Disneyn kanssa kirjansa elokuvaoikeuksien myynnistä. Vastahakoisen, itsepäisen kirjailijan (Emma Thompson) ja innokkaan viihdemiehen (Tom Hanks) köydenvedosta syntyy mukava elokuva. Amerikkalaisella kaavalla mennään – kyseessä on sentään Disney-elokuva Disneystä – mutta sokeria ei ollut mukana liian suuri spoonful.

Supercondriaque (2014)

Ranskalainen uutuuskomedia. Tämä ei innostanut minua suoraan sanottuna yhtään – kärsin ennakkoluuloista ranskalaisten komedioiden suhteen – mutta katsottiinpa nyt kuitenkin. Hysteerisen luulosairaasta miekkosesta kertova elokuva juuri revitellyt nauruhermojani, muttei myöskään ollut niin huono kuin olin trailerin perusteella pelännyt.

5. maaliskuuta 2014

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston Synnintekijä (2013) on näkynyt paljon blogeissa, ja minuakin kirja alkoi kiinnostaa sen verran, että tartuin Gummeruksen arvostelukappaletarjoukseen. Pappismiehen seikkailut keskiajan Ranskassa kuulostivat mielenkiintoiselta aihevalinnalta nuoren kotimaisen kirjailijan esikoiselle.

Mielenkiintoinen kirja olikin. Alkuun olin tosin epäröivissä tunnelmissa, sillä ensimmäiset luvut, joissa tutustutaan omapäisen aatelisneito Beatrixin räjähtävään intohimoon, jättivät minut hämmentyneeksi kirjan tyylilajista ja saivat minut epäilemään tulossa olevan tarinan ja sen henkilöiden uskottavuutta. Varsinaisen päähenkilön astuttua näyttämölle aloin kuitenkin sulaa, ja loppujen lopuksi matkasta Olavi Maununpojan seurassa Itämaan rannoilta keskelle Eurooppaa muodostui varsin viihdyttävä.

Eniten vaikutuin Kauniston rehevästä kerronnasta. Synnintekijän sivuilla herää eloon keskiaika kaikessa rumuudessaan ja rujoudessaan, sen hajut, maut, näyt ja koko maailmankuva. Kirjan kuvaileva, värikäs kieli möyhentää historiallisen miljöön tarjoamaa maaperää antaumuksella ja tarjoaa eläydyttävää kaikille aisteille. Joskus vastaan tulee tavernojen herkullisina höyryäviä mausteisia lihapatoja ja ylhäisön ylellisesti kahisevia samettiviittoja, useammin tosin liassa kylpevien kaupunkien kuhinaa ja kurjuuden kukistamien kylien löyhkää.

En ole suuri historiallisten romaanien harrastaja tai keskiaikafani, mutta oli todella mielenkiintoista lukea elämästä 1400-luvun Euroopassa. Kaunisto onnistui minusta upottamaan tarinaan paljon tietoa kuvaamastaan aikakaudesta ilman liiallista infodumppauksen vaikutelmaa. Koska Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, oli itsekin muukalainen ja tarkkailija, lukija pääsi hänen seurassaan ihmettelemään milloin mitäkin vieraiden maiden tapoja, esineitä ja seutuja. Erityisen mielenkiintoista oli lukea kirjan Pariisi-kuvauksia ja kuvitella, miltä tutut paikat tuohon aikaan näyttivät. Ja ruoka minua kiinnostaa aina!

Nautin siis kirjan aistillisesta kerronnasta, mutta mitä ruumiin nautintoihin ja kurimuksiin tulee, taidan olla sen verran siveyden sipuli, että Synnintekijä meni minuun makuuni välillä jo vähän yli. Nuoren papin kamppailu hengellisen kilvoittelun ja lihan himojen ristipaineissa oli tärkeä osa tarinaa, mutta Olaus tuntui tosiaan olevan retkillään melko lailla viettiensä vietävissä. Hyllyviä rintoja, suonikkaita kaluja ja karvaisia kivespusseja tuli vastaan ällistyttäviä ja jo hieman vaivaannuttavia määriä.

Vaikka seksuaalisuus näyttäytyi kirjassa melkoisen irvokkaana, miesten ja naisten suhteet ja roolit olivat toisaalta Synnintekijässä mielenkiintoinen teema. Kirjassa kohdattiin vahvoja naisia, jotka teoillaan ylittivät sukupuolensa ahtaat rajat, mutta toisaalta lukija katseli maailmaa kirkon opit ja yhteiskunnan sovinnaisuussäännöt viimeistä piirua myöten sisäistäneen päähenkilö Olavin silmin. Matkan varrella Olavi joutui kyseenalaistamaan käsityksiään, mutta miehen mietteistä välittyi hyvin, miten vaikeaa on käsittää toisenlaisia tapoja nähdä ja ajatella kuin ne, joita on ennen pitänyt ainoina mahdollisina.

Kirjan loppu petaa selvästi jo jatko-osaa. Saapa nähdä, minne Olavin oppivuodet Kalmantanssissa (2014) miestä vievät.

Milja Kaunisto: Synnintekijä. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale Gummerukselta. E-kirja, luettu kännykällä.