Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea?

Uuden vuoden kunniaksi blogi heräilee pitkäksi venähtäneeltä tauolta − ei ehkä entistä ehompana, mutta ainakin jotakuinkin henki pihisten! Tauon aikana lukurintamalla on ollut liki yhtä hiljaista kuin bloggausrintamalla, mutta nyt on sellainen kutina, että lukuhalut alkavat taas pikkuhiljaa heräillä. Kaivetaanpa siis ensin luonnosarkiston kätköistä esiin vuonna 2015 luetut (erittäin harvat) kirjat.

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? (Atena 2013) onkin sopiva blogitauon katkoja, sillä tärkeänä syynä lukuinnon puutteeseen viime aikoina on ollut muuan (puoli)ranskalainen lapsi, joka on pitänyt äitinsä ajatukset vauvanhuuruisina ja taaperontouhuisina. Varsinaisia vauvanhoito- tai lapsenkasvatusoppaita en ole innostunut lukemaan, mutta tällaisista elävän elämän kokemuksiin perustuvista ja etenkin niitä eri kulttuurien valossa tarkastelevista kirjoista olen aina ollut kiinnostunut.

Le Billonin kirjaa ei voi välttää vertailemasta Pamela Druckermanin bestselleriin Kuinka kasvattaa bébé. Molemmissa kirjoissa pohjoisamerikkalainen perheenäiti kohtaa ranskalaisen kulttuurin ja innostuu ranskalaisten tavasta kasvattaa jälkikasvuaan. Druckermanin kirja oli aiheiltaan monipuolisempi ja minusta myös kirjana parempi, mutta ruokaa rakastavana lukijana viihdyin hyvin Le Billoninkin pohdintojen parissa.

Kun Le Billonin perhe muuttaa Kanadasta perheen isän synnyinseuduille Ranskaan, äiti ja lapset kokevat kulttuurisokin. Siis mitä, kesken koulupäivän ei syödä välipaloja? Eikä autossakaan? Lapset istuvat illallispöydässä koko aterian ajan? Ja maistavat kaikkea? Jopa pitävät vihanneksista? Le Billonit päättävät sopeutua ympäristön tapoihin ja samalla tarttua tilaisuuteen alkaa muuttaa perheen epäsäännöllisiä, yksipuolisia ja napostelupitoisia ruokatottumuksia ”ranskalaisemmiksi”.

Kirja kallistuu välillä hieman naiivilta tuntuvaan hämmästelyyn ja kovin yksinkertaistavilta tuntuviin yleistyksiin, mutta kokonaisuutena se tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen ranskalaiseen ruokakulttuuriin ja syömiseen ylipäätään. Le Billon tiivistää oppimansa kirjailijan nettisivuiltakin löytyvään huoneentauluun, joka muistuttaa muun muassa sellaisista perusasioista kuin että perhe syö ateriat yhdessä, aterioilla syödään oikeaa ruokaa ja turhia välipaloja vältetään. (Täytyy kyllä huomauttaa, että vaikka ranskalaishenkisistä periaatteista onkin kyse, jo huoneentaulun otsikossa French food rules kuuluu silti jotenkin amerikkalaisen metodi-intoinen kaiku... Onneksi listan viimeisenä kohtana on relax!)

Mitenkäs meillä sitten? Taaperomme on toistaiseksi suhtautunut syömiseen ilahduttavan ranskalaisella asenteella eli innokkaalla kokeilumielellä ja hyvällä ruokahalulla. En tohdi ottaa tästä minkäänlaista kasvatuskunniaa, vaan kiitän hyvää onneamme ja tiedostan, että nirsoiluvaiheita saattaa kyllä jatkossa hyvinkin tulla eteen. Usein ne lienevät ohimeneviä, mutta on niitä pysyvästi nirsoja ranskalaislapsiakin tullut vastaan...

Vaikka ranskalaisetkaan lapset eivät ehkä syö ihan kaikkea, yleisellä tasolla olen kyllä ranskalaisen tyylin innokas kannattaja, ainakin mitä tulee ruoan ja sen laadun ja aitouden arvostamiseen ja yhdessä syömisen tärkeyteen. Ranskalaisten tavasta suhtautua ruokaan voisin tuoda Suomeen ehkä myös ripauksen tietynlaista rentoutta. Ulkomailla asuvana kohtaan suomalaisesta ruokakeskustelusta luultavasti juuri ne netissä näkyvimmät erityisen kärjekkäät ääripäät, mutta joskus tuntuu, että (terveelliseen) syömiseen liitetään hurjasti sääntöjä, pakkoja, rajoituksia ja syyllistämistä. Le Billonin kuvaama ranskalainen suhtautuminen, jonka ohjenuorina ovat monipuolisuus, kohtuus ja mielihyvä, tuntuu järkevämmältä lähestymistavalta kuin hermostunut tasapainottelu yliviritetyn rasvakammon ja notkuvien sipsihyllyjen välillä.

Le Billonin kirja antaa ranskalaisten syömisistä hyvin ruusuisen kuvan, mutta tuskinpa koko kansa silti viettää päivästä päivään riemukkaan harmonista gourmet-elämää. Roskaruoka kyllä tekee kauppansa Ranskassakin, ja monet ranskalaisessa ruokakulttuurissa ihaillut asiat kuten pitkät ja rauhalliset lounaat lienevät kiireisessä nykyajassa harvenemaan päin. Suomalaisen ateriarytmin kasvattina minua jaksavat edelleen askarruttaa myös ranskalaisten höttöisenpuoleinen aamiainen (patonki ja hillo eivät sovi päähäni iskostuneeseen malliin päivän tärkeimmästä ateriasta, vaikka tokihan ne hyviltä maistuvat!) ja suomalaiseen verrattuna myöhäinen illallinen (päivällähän sitä energiaa tarvitaan, ei yötä vasten?).

Mitä lasten syömiseen tulee, suomalaisäitinä mielenkiintoista on ollut tutustua vauvojen ja pikkulasten ruokasuosituksiin muilla mailla. Ranskasta en tarkkaan tiedä, mutta ainakaan täällä Belgiassa esimerkiksi imetykseen ei suhtauduta ollenkaan sellaisella intohimolla kuin Suomessa. Imetyksen edut kyllä tuodaan esille, mutta sen suurempaa numeroa asiasta ei tunnuta tehtävän. Taaperoiden kohdalla taas tuntuu, ettei esimerkiksi lasten sokerinsyöntiä nähdä ollenkaan sellaisena ongelmana kuin Suomessa: aamiainen on leipää hillolla tai suklaalevitteellä, päiväkodin välipala makeita keksejä, ja lääkärissä tyrkytetään yksivuotiaalle nallekarkkeja. Ihan kelpo kansalaisia näyttää kuitenkin tällaisillakin eväillä kasvavan, joten noudatan kevein mielin Le Billonin ohjetta relax ja bon appétit!

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Atena, 2013. Alkuteos French Kids Eat Everything, HarperCollins/Morrow 2012. Saatu lahjaksi.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Olipa taas hyvä kirja! Luin lukumaratonillani monta hyvää romaania, ja Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (2011) oli niistä yksi. Nopealukuinen romaani sopi hyvin maratonlukemiseksi, mutta pieneen sivumäärään mahtuu niin paljon makusteltavaa, että voisin kuvitella palaavani kirjaan joskus uudestaankin.

William N. päiväkirja on romaani todellisesta henkilöstä, 1800-luvulla eläneestä suomalaisesta kasvitieteilijästä William Nylanderista. Kirjaa lukiessani en itse asiassa tiennyt tätä, sillä en ollut lukenut kansilievettä etukäteen. Hyvä lukutapa tämäkin: kirja sai ikään kuin uuden kerroksen, kun loppuun päästyäni selvisi, että päähenkilö perustuu todella eläneeseen ihmiseen.

Päiväkirja sinänsä on täysin fiktiivinen. En voi kuin ihailla ja ihmetellä, miten uskottavan äänen Carlson on luonut William N:lleen. Iäkäs tiedemies elää karua, yksinäistä arkea Pariisissa ja katselee taaksepäin uraansa ja elämäänsä. Vihkoon raapustetusta päiväkirjasta muodostuu kokoelma hajanaisia mietteitä, joista kuultaa läpi miehen erikoinen persoona.

William N. on kitkerä, itsepäinen ja kaunainen mies. Jäkälätutkijana hän on ollut alansa huippua, mutta jyrkät mielipiteet ja äkkiväärä luonne ovat eristäneet hänet niin tiedeyhteisöstä kuin muistakin kanssaihmisistään. Yhteyttä mies pitää parin tuttavan lisäksi enää vain Suomessa asuvaan siskoonsa Eliseen (jonka kirjeiden hyväntahtoiset neuvot ottavat miestä aivoon) ja entiseen taloudenhoitajaansa Constanceen (joka käy silloin tällöin tuomassa ruokaa, jota William N. moittii liian raskaaksi).

Päiväkirjan alkaa William N:n pontevalla päätöksellä kirjoittaa muistelmansa. Mies alkaa kirjata vihkoon saavutuksiaan ja tapahtumia uransa varrelta. Vuosikymmenten takaiset sattumukset ovat tarkasti mielessä, etenkin koetut vääryydet. William N. kokee jääneensä vaille hänelle kuuluvaa arvostusta. Rivien välit kertovat kirjoittajansa äkkipikaisuudesta ja herkkänahkaisuudesta: ”Prof. Brogniart kysyi minulta ’miten työ edistyy?’ eli tarkoitti että en työskentele tarpeeksi nopeasti, joten lähdin siitä paikasta mikroskoopin äärestä enkä enää palannut.”

Muistelmamateriaalin lisäksi William N. kirjoittaa ylös arkensa yksityiskohtia. Niukasti elävän, itaran miehen arjen kohokohtia ovat ne harvat ateriat, joihin kuuluu jotain muuta kuin vettä ja leipää, joten kulmakuppilassa nautitut lounaat raportoidaan tarkasti. Vähitellen päiväkirjan sivuille hiipii yhä henkilökohtaisempia pohdintoja. Niistä voi aavistaa, että jossain jääräpäisyyden ja omahyväisyyden takana on myös syvää yksinäisyyttä ja arkaa kaipuuta tulla rakastetuksi. William N. vaikuttaa vastenmielisen hankalalta ihmiseltä, mutta pienet välähdykset kovan kuoren alla piilevästä herkkyydestä tekevät hahmosta silti myötätuntoa herättävän.

Hieno kirja, jossa vain vähän yli puoleentoistasataan sivuun tuntuu kiteytyvän kokonainen elämä ja aikakausi. Kirjasta on pitänyt myös moni muu kirjabloggari: linkkejä löytyy Täällä toisen tähden alla -blogista.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava, 2011. 159 s. Ostettu käytettynä.

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Kalmantanssi (2014) jatkaa Milja Kauniston Synnintekijässä aloittamaa tarinaa Olavi Maununpojan vaiheista keskiajan Euroopassa.

Olavi on palannut Sorbonnesta kotiin Itämaahan ja edennyt opiskelijanplantusta kirkkoherraksi, mutta pian Pariisi kutsuu jälleen. Tällä kertaa nuori pappi joutuu reissullaan väistelemään Ranskassa raivoavaa ruttoa ja tulee vedetyksi mukaan korkean tason kirkollis-poliittisiin vehkeilyihin.

Synnintekijässä minua ihastutti etenkin mehevä keskiajan kuvaus. Samalla linjalla jatkaa myös Kalmantanssi. En tiedä, mitä historioitsijat sanovat, mutta maallikkona ainakin olen varsin vaikuttunut Kauniston tekemästä taustatyöstä 1400-luvun ajankuvan luomiseksi. Kalmantanssia lukiessa oli jälleen kiehtovaa eläytyä Olavin matkansa varrella kohtaamiin näkyihin, hajuihin ja makuihin, vaikka monet niistä aika puistattavia ovatkin! Mätää, löyhkää ja ruumiintoimintoja löytyy.

Menneen ajan tunnelmaa luo hienosti myös kirjan kieli. Kaunisto käyttää kerrassaan meheviä sanavalintoja, ja kerronnan rytmissäkin on jotain, joka sopii kirjan kuvaaman aikakauden henkeen ja vie lukijan Olavin pään sisään:

Nuori mies irvistää hajuille, hänen mieleensä ei juolahda kavahtaa köyhyyttä, hänellä kun on maailman avaimet kukkarossaan. Minä en enää ollut nuori ja siksi puute puistatti minua, kipu kauhistutti ja heikkous huolestutti. Kuljin nuoruuteni suurimman seikkailun mailla ja ymmärsin, että nuoruuttani ei enää ollut.

Kalmantanssissa Olavi kehittyi minusta henkilönä mielenkiintoisempaan suuntaan. Synnintekijässä mies oli vähän ulalla oleva nyhverö, nyt Olavissa alkoi olla hitusen enemmän ytyä. Melko pöljä Olavi osaa silti olla, ja välillä tuntui epäuskottavalta, että mukamas fiksu mies käyttäytyi niin typerästi kuin esimerkiksi langetessaan paholaismaisen Birgitta-rouvan pauloihin. Päähenkilö tuntuu myös paikoin jäävän vahvaluontoisempien sivuhenkilöiden varjoon. Tässä kirjassa sellainen oli tulitahtoinen Orléansin neitsyt Jehanne D'Arc, kun taas Synnintekijän voimahahmo Miracle pysytteli enemmän taustalla.

Kalmantanssi toistaa Synnintekijän rakennetta sikäli, että nuoren Olavin seikkailuja kehystää jälleen miehen vanhoille päiville ajoittuva kehyskertomus, ja tämäkin kirja alkaa väläyksellä aatelisneito Beatrix de le Tour d'Auvergnen elämästä. Beatrixia käsittelevä osio tuntui minusta tässä kirjassa vähän liian irtonaiselta osalta. Ehkä sarjan seuraavassa osassa palataan jälleen tarkemmin Beatrixin ja Miraclen vaiheisiin. Teasereita sarjan seuraavan osan maisemista jaellaan jo kirjailijan Facebook-sivulla!

Milja Kaunisto: Kalmantanssi. Gummerus, 2014. Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. Saatu arvostelukappaleena Gummerukselta. E-kirja Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Milja Kauniston Synnintekijä (2013) on näkynyt paljon blogeissa, ja minuakin kirja alkoi kiinnostaa sen verran, että tartuin Gummeruksen arvostelukappaletarjoukseen. Pappismiehen seikkailut keskiajan Ranskassa kuulostivat mielenkiintoiselta aihevalinnalta nuoren kotimaisen kirjailijan esikoiselle.

Mielenkiintoinen kirja olikin. Alkuun olin tosin epäröivissä tunnelmissa, sillä ensimmäiset luvut, joissa tutustutaan omapäisen aatelisneito Beatrixin räjähtävään intohimoon, jättivät minut hämmentyneeksi kirjan tyylilajista ja saivat minut epäilemään tulossa olevan tarinan ja sen henkilöiden uskottavuutta. Varsinaisen päähenkilön astuttua näyttämölle aloin kuitenkin sulaa, ja loppujen lopuksi matkasta Olavi Maununpojan seurassa Itämaan rannoilta keskelle Eurooppaa muodostui varsin viihdyttävä.

Eniten vaikutuin Kauniston rehevästä kerronnasta. Synnintekijän sivuilla herää eloon keskiaika kaikessa rumuudessaan ja rujoudessaan, sen hajut, maut, näyt ja koko maailmankuva. Kirjan kuvaileva, värikäs kieli möyhentää historiallisen miljöön tarjoamaa maaperää antaumuksella ja tarjoaa eläydyttävää kaikille aisteille. Joskus vastaan tulee tavernojen herkullisina höyryäviä mausteisia lihapatoja ja ylhäisön ylellisesti kahisevia samettiviittoja, useammin tosin liassa kylpevien kaupunkien kuhinaa ja kurjuuden kukistamien kylien löyhkää.

En ole suuri historiallisten romaanien harrastaja tai keskiaikafani, mutta oli todella mielenkiintoista lukea elämästä 1400-luvun Euroopassa. Kaunisto onnistui minusta upottamaan tarinaan paljon tietoa kuvaamastaan aikakaudesta ilman liiallista infodumppauksen vaikutelmaa. Koska Olavi Maununpoika, Olaus Magnus, oli itsekin muukalainen ja tarkkailija, lukija pääsi hänen seurassaan ihmettelemään milloin mitäkin vieraiden maiden tapoja, esineitä ja seutuja. Erityisen mielenkiintoista oli lukea kirjan Pariisi-kuvauksia ja kuvitella, miltä tutut paikat tuohon aikaan näyttivät. Ja ruoka minua kiinnostaa aina!

Nautin siis kirjan aistillisesta kerronnasta, mutta mitä ruumiin nautintoihin ja kurimuksiin tulee, taidan olla sen verran siveyden sipuli, että Synnintekijä meni minuun makuuni välillä jo vähän yli. Nuoren papin kamppailu hengellisen kilvoittelun ja lihan himojen ristipaineissa oli tärkeä osa tarinaa, mutta Olaus tuntui tosiaan olevan retkillään melko lailla viettiensä vietävissä. Hyllyviä rintoja, suonikkaita kaluja ja karvaisia kivespusseja tuli vastaan ällistyttäviä ja jo hieman vaivaannuttavia määriä.

Vaikka seksuaalisuus näyttäytyi kirjassa melkoisen irvokkaana, miesten ja naisten suhteet ja roolit olivat toisaalta Synnintekijässä mielenkiintoinen teema. Kirjassa kohdattiin vahvoja naisia, jotka teoillaan ylittivät sukupuolensa ahtaat rajat, mutta toisaalta lukija katseli maailmaa kirkon opit ja yhteiskunnan sovinnaisuussäännöt viimeistä piirua myöten sisäistäneen päähenkilö Olavin silmin. Matkan varrella Olavi joutui kyseenalaistamaan käsityksiään, mutta miehen mietteistä välittyi hyvin, miten vaikeaa on käsittää toisenlaisia tapoja nähdä ja ajatella kuin ne, joita on ennen pitänyt ainoina mahdollisina.

Kirjan loppu petaa selvästi jo jatko-osaa. Saapa nähdä, minne Olavin oppivuodet Kalmantanssissa (2014) miestä vievät.

Milja Kaunisto: Synnintekijä. Gummerus, 2013. Kansi: Tuomo Parikka. Arvostelukappale Gummerukselta. E-kirja, luettu kännykällä.

Anna Gavalda: Billie (Lempi ei ole leikin asia)

Anna Gavaldan Billie (2013) eli juuri suomeksi ilmestynyt Lempi ei ole leikin asia (Gummerus, 2014) oli mieleenpainuva kirjaostos, sillä sain siihen joulukuisella Pariisin-reissulla omistuskirjoituksen itse kirjailijalta. Mahtavaa! Gavalda on suosikkejani ranskalaisista kirjailijoista, vaikka kuten jo tuossa aiemmassa postauksessa tuumasin, joistakin hänen kirjoistaan olen pitänyt enemmän ja toisista vähemmän.

Lukukokemukseni Billien parissa taitaa asettua jonnekin sinne keskivaiheille. En ihastunut kirjaan aivan yhtä suurella innolla kuin etenkin Gavaldan novelleihin, mutta eipä se jäänyt keskenkään, kuten edellisen eli Lohduttajan kanssa kävi. Oikeastaan tuntuu, että nyt pari päivää kirjan jälkimakua tunnusteltuani pidän siitä enemmän kuin itse lukemisen aikana.

Kirjan päähenkilö on Billie, vaikeissa oloissa ja epävakaassa perheessä kasvanut nuori nainen, ja aiheena on hänen ystävyytensä samalle koululuokalle sattuneeseen kilttiin ja fiksuun Franckiin, toiseen yksinäiseen sivustakatsojaan.

Persoonalliseksi tämän tarinan kahden erilaisen ihmisen ystävyydestä tekee Billien kertojanääni. Gavalda antaa Billien miettiä ja muistella elämäänsä tämän omin sanoin. Puhekielinen kerronta etenee vähän haparoiden, ajatuksesta ja tyylistä toiseen harhaillen, ja onnistuu luomaan vaikutelman Billiestä ihmisenä, joka vasta totuttelee jäsentämään kokemaansa kertomukseksi tai edes pitämään elämäänsä kertomisen arvoisena.

Luin kirjan ranskaksi, ja osa Billien kerronnan vivahteista, viittauksista ja slangisanoista meni minulta taatusti ohi. Välillä tunnustan myös vähän tuskastuneeni juuri tuohon edellä kehumaani jäsentymättömyyteen. Vaikka se toisaalta toi tekstiin aitoutta, tyhjäkäyntiä ja kolmia pisteitä oli makuuni paikoin hiukan liikaa.

Olisi mielenkiintoista vertailla alkuperäistekstiä suomennokseen. Voin kuvitella, että Billien suomentaminen ei ole ollut aivan helppo nakki, mutta ainakin Kirjavan kammarin Karoliina tuumaa suomentaja Lotta Toivasen selviytyneen tehtävästä kunnialla. Myös Kirjapolkuni-blogin Bleue kehuu kirjan haastavaa, mutta modernia ja vivahteikasta tyyliä. Café Voltairen Päivi Kososelle kirja sen sijaan oli pieni pettymys.

Kososen mainitsema intertekstuaalisuus sai minutkin kirjaa lukiessa mietteliääksi. Kirjassa viitataan usein Alfred de Musset’n näytelmään On ne badine pas avec l’amour (1834). Lieneekö se ranskalaisten koulujen opetusohjelman peruskauraa? Näytelmään liittyvistä kohdista saisi varmasti enemmän irti, jos teos olisi lukijalle tuttu. Joidenkin kirjallishenkisten viitteiden kohdalla mietin myös niiden uskottavuutta Billien hahmon kannalta, mutta loppujen lopuksi nielin Proustin madeleinet ynnä muut mukisematta. Ensinnäkin ranskalaisille ne lienevät kuin meille suo, kuokka ja Jussi, ja toiseksi juuri se, miten Billien kerronnassa kerrostui kaikki hänen kokemansa ja oppimansa, teki hahmosta kiinnostavan.

Anna Gavalda: Billie. Le Dilettante, 2013. 223 s. Ostettu uutena. Suom. Lempi ei ole leikin asia, Gummerus, 2014, suom. Lotta Toivanen.

Pamela Druckerman: Bringing Up Bébé (Kuinka kasvattaa bébé)

Pamela Druckermanin kirjasta Bringing Up Bébé (2012) eli suomeksi Kuinka kasvattaa bébé (Siltala, 2012) on muodostunut varsinainen kasvatuskirjojen hitti. Amerikkalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta vertaileva opus sopii ranskalaisen elämäntavan salaisuuksia hämmästelevien kirjojen jatkumoon, jossa pohditaan myös, miksi ranskattaret eivät liho eivätkä hanki kasvojenkohotuksia vaan ovat aina elegantteja ja miksi heidän jälkikasvunsa ei nirsoile ruokapöydässä.

Olin lukenut ja kuullut kirjasta kehuja niin perheellisiltä kuin lapsettomiltakin lukijoilta, joten Druckermanin mietteet kiinnostivat kovasti. Lisää mielenkiintoa aiheeseen luo toki myös se, että omasta jälkikasvustani tulee puoliksi ranskalaista. Apua, kuinka kasvattaa ehta bébé?!

Viihdyin mainiosti kirjan parissa. Druckerman kirjoittaa vetävästi elämästään amerikkalaisena äitinä Pariisissa ja havainnoistaan siitä, miten eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan lapsiin ja lastenkasvatukseen. Druckermanin kuvailemat erot pohjautuvat oikeastaan jopa hämmästyttävän perustavanlaatuisilla tavoilla toisistaan poikkeaville käsityksille siitä, millaisia lapset ovat ja miten aikuiset voivat parhaalla tavalla tukea heidän kasvuaan. Tässä sentään vertaillaan keskenään kahta modernia länsimaista kulttuuria, ei sen eksoottisempia!

Kirja ei ole varsinainen opaskirja sikäli, että Druckerman ei tarjoile vanhemmille selkeitä ohjeita tai metodeja, vaan päinvastoin kritisoi amerikkalaista lastenkasvatusta niiden yliannostuksesta. Ranskalaista kasvatusfilosofiaa nimittäin ohjaa Druckermanin mielestä selkeämmin terve järki. Toisin kuin viimeisimpiin pedagogisiin villityksiin innolla tarttuvat amerikkalaiset vanhemmat, ranskalaiset perheet tuntuvat hänen mukaansa miltei tiedostamattomasti seuraavan kaikki samoja hyväksi havaittuja perusperiaatteita.

Niihin kuuluvat muun ainakin lapsen näkeminen yksilönä, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia, eikä vain ikään kuin geneerisenä ”lapsena”, jolla on lapsen tavat ja mieltymykset. Toisena tärkeänä periaatteena Druckerman nostaa esiin selkeiden rajojen tärkeyden ja toisaalta näiden rajojen sisällä vallitsevan vapauden. Tyypillisenä näkemyksenä Druckerman näkee myös sen, että lasten ei ranskalaisten mielestä kuulu mennä perheessä ja parisuhteessa kaiken muun edelle.

Druckermanin mukaan ranskalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen arjen toimintatapojen ja esimerkin kautta, että kaikkea ei voi saada eikä varsinkaan heti ja että pikku kullanmurut eivät ole maailman napoja, vaan osa sosiaalista yhteisöä, jossa heidän on opittava toimimaan itsenäisesti mutta toiset huomioon ottaen.

Kuulostaa järkevältä. On toki selvää, että Druckermanin teesit ovat yleistyksiä: kaikki ranskalaiset eivät ole samanlaisia (kuten eivät kaikki amerikkalaisetkaan), ja kirjassa kuvatut ranskalaisperheet edustavat melko homogeenistä ryhmää, koulutettua ja hyvin toimeentulevaa pariisilaista keskiluokkaa. Silti kirjan havainnoissa tuntuu olevan perää, ja ainakin ne antavat ajattelemisen aihetta.

En ole asiantuntija minkäänmaalaisessa lastenkasvatuksessa, mutta luulen, että useimmat suomalaiset vanhemmat sijoittuvat jonnekin Druckermanin kuvaamien amerikkalaisten ja ranskalaisten välille. Kuvittelen suomalaisten nojaavan mieluummin maalaisjärkeen kuin Druckermanin selostamaan amerikkalaishenkiseen suorituskeskeiseen kilpakasvatukseen, mutta toisaalta suomalainen ote perheen pyörittämiseen lienee lapsikeskeisempi kuin Druckermanin tuntemien pariisilaispariskuntien.

Ranskalaisesta kasvatuksesta soisin suomalaisten omaksuvan ennen kaikkea vanhoja kunnon käytöstapoja. Meikäläinen mentaliteetti pitää niitä usein teennäisenä ulkokultaisuutena, mutta olen kyllä sitä mieltä, että pienet sanat ja eleet, joilla osoitamme ottavamme toiset huomioon, eivät tee arjessa ollenkaan pahaa, vaikka monet niistä tietyllä tavalla luutuneita fraaseja ovatkin. Niin, ja se ruokakulttuuri! En ymmärrä, miksi lasten pitäisi pitää vain nakeista ja muusista. Bébé maistakoon kaikkea!

Toisaalta ranskalaisella kurin ja kunnioituksen korostamisella on myös kääntöpuolensa. On kai hyvä, ettei lapsia kasvateta luulemaan liikoja itsestään, mutta amerikkalaisella kehulla ja kannustuksella on silläkin ansionsa itseluottamuksen ja itseilmaisun tukemisessa. Suomalaisilta taas antaisin sekä ranskalaisille että amerikkalaisille annoksen mutkattomuutta ja rehellisyyttä.

Kaikilla kulttuureilla on hyvät ja huonot puolensa, ja lienee mahdotonta poimia kustakin vain rusinat pullasta. Onneksi kaikista maista löytyy ihan täyspäisiä aikuisia, joten eiköhän niitä ole mahdollista kasvattaa monella eri tavalla. Kukin taaplaa tyylillään. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja siis!

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ina, Minna, Karoliina, Ahmu, Lukuneuvoja, Pussinäätä ja todennäköisesti moni muukin bloggaaja, jotka eivät nyt pikahaulla haaviini tarttuneet.

Pierre La Mure: Punainen mylly

Pierre La Muren Punainen mylly (1950, suom. 1952) tuli tietoisuuteeni, kun taannoin etsin luettavaa Taiteilijaelämää-haasteeseen. Henri de Toulouse-Lautrecista kertova romaani vaikutti kiinnostavalta niin päähenkilönsä kuin kuvaamansa miljöön ja aikakaudenkin osalta.

Eipä voi muuta sanoa kuin että voi Henri-parkaa! Toulouse-Lautrecin elämä ei nimittäin ollut helppoa. Lähtökohdat olivat sinänsä hyvät, sillä Henri syntyi rikkaaseen ja maineikkaaseen aatelisperheeseen ätinsä silmäteräksi. Asiat kääntyivät huonompaan suuntaan, kun poika kymmenvuotiaana sairastui luunhaurastumista aiheuttavaan tautiin ja pari vuotta myöhemmin mursi molemmat jalkansa. Luut eivät koskaan parantuneet kunnolla. Toulouse-Lautrec jäi lyhytkasvuiseksi ja kärsi kivuista ja vammaisuutensa aiheuttamasta epävarmuudesta koko elämänsä.

Henristä ei siis tullut isänsä toivomaa ratsastavaa ja metsästävää aatelisherraa, mutta perheen varat antoivat nuorelle miehelle mahdollisuuden syventyä kehittämään taiteellisia taipumuksiaan vailla paineita toimeentulosta. Toulouse-Lautrec päätyi Pariisiin. Ura alkoi klassisella koulutuksella, mutta oman alansa Toulouse-Lautrec löysi ryhtyessään maalaamaan Montmartren tanssipaikkoja, bordelleja ja kapakoita sellaisena kuin hän ne todella näki: värikkäinä, boheemeina, paheellisina, elämää pursuavina.

Punainen mylly on perinteinen elämäkertaromaani, joka seuraa Toulouse-Lautrecin elämää (melkein) kehdosta (melkein) hautaan. Välillä haistoin pientä katalogin makua, kun vastaan tuli sivuhenkilöitä, joilla ei varsinaisen tarinan kannalta tuntunut olevan muuta merkitystä kuin tehdä lukijalle selväksi, keitä kaikkia jälkipolvienkin tuntemia henkilöitä Toulouse-Lautrec Pariisissa tapasi. Hieman häiriinnyin myös alaviitteistä, joissa kerrottiin, missä museossa mikäkin maalaus nykyään on. Olisin mieluummin pitäytynyt rehellisesti fiktionalisoidussa tarinassa.

Muutoin olikin sitten kerrassaan kiehtovaa matkustaa kirjan mukana Montmartren meluisiin kapakoihin, nuhjuisille sivukujille ja pulleavatsaisten kamiinoiden lämmittämiin ateljeisiin. Sydäntä särki lukea, miten Toulouse-Lautrec janosi rakkautta ja hyväksyntää, mutta joutui pettymään kerran toisensa jälkeen, etenkin naissuhteissaan. Taiteilijana Toulouse-Lautrec saavutti mainetta ja kunniaa, mutta ihmisenä hän oli onneton.

Vaikka äsken moitiskelin kirjaa joistakin turhahkoista sivuhenkilövilahduksista, vastaan tuli myös monia mielenkiintoisia persoonia, joista lukisin mielelläni lisääkin. Yksi tällainen oli Misia Sert, jonka salongissa vaikuttivat seurustelevan kaikki kulttuuripiirien kuumat nimet. Myös Toulouse-Lautrecin taiteilijatovereista olisi kiinnostavaa lukea lisää. Elämäkertoja löytyy ainakin toisesta kärsivästä tulisielusta, Vincent Van Goghista.

Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona.

Pierre La Mure: Punainen mylly. Romaani Henri de Toulouse-Lautrecin elämästä. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1996 (1. suomenkielinen painos Tammi, 1952). Ranskankielinen alkuteos Moulin Rouge, 1950. Suom. Inkeri Hämäläinen. 359 s. Ostettu käytettynä.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Viime aikoina työmatkojani on sulostuttanut Hélène Grémillonin Uskottuni (2010, suom. 2012). Itse asiassa viihdyin kirjan parissa niin hyvin, etten olisi pannut pahakseni, vaikka olisin aamuisin joutunut istumaan ratikassa ja metrossa hetken pidempäänkin!

Uskottuni alkaa, kun kustannustoimittajana työskentelevä pariisilainen Camille saa paksun kirjeen tuntemattomalta mieheltä nimeltä Louis. Kirjeitä tulee lisää, ja niiden kertoma tarina vuosikymmenten takaisista kätketyistä salaisuuksista alkaa askarruttaa Camillea. Miksi Louis kirjoittaa hänelle – ja miten tarina päättyy?

Kirjan teemat ovat vahvoja ja vetoavia. Epätoivo, syyllisyys, mahdoton rakkaus... Grémillon keskittyy yksilöihin, heidän kaikkein salaisimpiin ja mustimpiinkin tunteisiinsa, haluihinsa ja ajatuksiinsa. Taustalla syttyy toinen maailmansota. Miehitetyn Pariisin kaduille saapuvat saksalaiset sotilaat, mutta kotien seinien sisällä yhteiskunnan tragediat jäävät yksilön tragedioiden varjoon.

Nautin kirjassa siitä, miten henkilöt ja tapahtumat aukenivat lukijalle vähitellen ja miten tarinan eteneminen käänsi asioita aina uuteen valoon. Siksi en haluakaan kertoa juonesta enempää. Sanoin vain, että Grémillon onnistui minusta kirjoittamaan tunnetasolla uskottavasti henkilöistä, jotka ajautuvat äärimmäisyydessään melko epäuskottaviltakin vaikuttaviin tekoihin. Kirja sai miettimään, mistä kumpuavat syvin rakkaus ja syvin viha ja mihin kaikkeen ihminen onkaan valmis, kun ne ottavat hänestä vallan.

Anna-Maija Viitasen käännöstä oli sujuvaa lukea. En aina kovin mielelläni lue suomennoksia kirjoista, jotka voisin lukea alkukielelläkin, mutta Uskottuani lukiessa koin käännöksen luontevan tuntuiseksi.

Risuja kirjalle antaisin vain siitä, että välillä etenkin kirjan alkupuolella olin vähän hämmennyksissäni, kuka milloinkin olikaan kertojana. En tiedä, onko asiaa kirjan paperiversiossa selvennetty esimerkiksi erilaisin kirjasintyypein, mutta lukemassani e-kirjassa sellaisia ei ainakaan käytetty.

Osallistun kirjalla lukuhaasteisiin Vive la France! ja Ihminen sodassa.

Hélène Grémillon: Uskottuni. Otava, 2012. Ranskankielinen alkuteos Le Confident, Lattès, 2010. Suom. Anna-Maija Viitanen. Kansi: Emmi Kyytsönen. Ostettu Elisa Kirjasta, luettu puhelimella.

Marcel Pagnol: La gloire de mon père

Garlaban - Marcel Pagnolin lapsuusmaisemaa.

Vuosi vaihtui jo aikaa sitten, mutta joululomalla luetut kirjat ja vuosi 2013 kokonaisuutena ovat tässä blogissa vielä pureksimatta. No, ehtiihän tässä vielä!

Joulunpyhinä tartuin Anna minun lukea enemmän -blogin Vive la France! -haasteeseen lukemalla Marcel Pagnolin lapsuusmuistelmaromaanin La gloire de mon père (1957). Kirja on suomennettu nimellä Isäni kunnian päivä (1964). Tämä kirja ja sen kaksi suomentamatonta jatko-osaa ovat käsittääkseni ranskalaisille jonkin sortin nostalgiaklassikkoja: aitoranskalaista maaseutuelämää vanhaan hyvään aikaan.

Suurin osa kirjasta keskittyy Pagnolin kesämuistoihin Provencen maaseudulta. Aurinko paahtaa, laventeli tuoksuu, ja Marcel pikkuveljineen kehittelee hurjia intiaaniseikkailuja perheen kesäksi vuokraaman talon ympäristössä. Loman ehdoton kohokohta on metsästyskauden alku, jonka jännitystä Marcel ei voi vastustaa, vaan ujuttautuu salavihkaa isän ja sedän kintereillä pyyjahtiin.

Pagnol muistelee pikku-Marcelin seikkailuja lämmöllä, ja Provencen kuvaus huokuu tuoksuja ja tunnelmia. Kirja olisi mainiota matkalukemista Etelä-Ranskaan! Samoissa maisemissa liikutaan Pagnolin muissakin kirjoissa, joten saatanpa tulla tarttuneeksi Pagnoliin myöhemminkin jos ei oikean niin ainakin nojatuolimatkailun merkeissä.

Kuva: By Guillaume de clermont 60 (Own work) [GFDL (http://www.gnu.org/copyleft/fdl.html) or CC-BY-SA-3.0-2.5-2.0-1.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Riikka Ala-Harjan Maihinnousun (2012) viime vuonna kirvoittama kohu sai minut karttamaan kirjaa. Romaanin aihe kuulosti sinänsä mielenkiintoiselta, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai minut tuntemaan oloni tirkistelijäksi jo ennen kirjan lukemista.

No, kohut laantuvat äkkiä, ja kun kirja nyt tuli vastaan Elisa Kirjan tarjouksena, epäröintini oli jo haipunut mielestä. Olen kuitenkin iloinen, etten tullut lukeneeksi kirjaa tuoreeltaan sen ilmestyttyä. Eettiseltä näkökannalta tämä on ehkä kovin itsekäs näkökulma, mutta lukijana olen tyytyväinen, että kirjan ulkopuolinen hälinä ei tässä vaiheessa enää jaksanut puskea kovin pahasti minun ja lukukokemukseni väliin.

Kirja oli nimittäin hyvä. Ala-Harja sommittelee tiiviillä kielellä tiiviiseen sivumäärään tarinan, jossa on monta tasoa. Päähenkilö Julien avioliiton mureneminen ja lapsen vakava sairaus rinnastuvat perheen asuinpaikan historiaan, Normandian rannikon sodan värjäämiin maisemiin. Vaikutuin Ala-Harjan tavasta sitoa nämä teemat yhteen luontevan tuntuisesti historioitsija-Julien ajatusten kautta.

Seisomme Henrin kanssa tyhjällä käytävällä, emme osaa sanoa toisillemme mitään. Nojaudun seinään, Henri ei ota minusta kiinni. Henri lähtee, Henri jättää minut yksin, käytävällä ei näy ketään, ei yhtään sairaanhoitajaa, kai ne ovat potilaiden kanssa tai istuvat kahvihuoneessa. Vastapäiselle seinälle on ripustettu oranssi auringonlasku, maamiina räjähtää ja sotilas sen mukana, sirpaleita tunkeutuu keuhkoihin, niitä tunkeutuu maksaan ja munuaisiin, ilmassa lentää verta ja lihanriekaleita. Sota käydään kaikkialla, asemasotaan ei ryhdytä, vihollinen voi tulla mistä tahansa, se voi ilmestyä milloin vain.

Kirjan kieli on arkista, toteavaa. Välillä terävät lauseet muuttuvat luettelomaisiksi, hermostuneen hengästyneiksi, aivan kuin Julie yrittäisi järjestää sekaisin menevän elämänsä sarjaksi hallittavissa olevia asioita ja toimintoja. Dramaattiset tunteet ja tapahtumat koteloituvat koviin, kulmikkaisiin lauseisiin.

Romaanin näkökulma on Julien, sen sodat ovat Julien sotia. Emma-tyttären sairaus on kasvoton vihollinen, jonka edessä Julie on hämmentynyt ja voimaton, vaikka tekee parhaansa ollakseen turvallinen äiti ja vahva aikuinen. Aviomiehen uskottomuudelle on helpompi antaa kasvot. Silti sekin on kiusallinen vastustaja. Vihatako Henriä, tämän uutta naista, omaa epäonnistumista, tulevaisuuden epävarmuutta? Kun suru, viha ja kuolema tulevat kiinni omaan arkeen, niitä on paljon vaikeampi käsitellä kuin silloin, kun niitä voi analysoida kirjoista tai selostaa Normandian maihinnousun yksityiskohtia janoaville turisteille.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Kirja on luettu monissa blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirjainten virrassa, Kolmas linja, Nannan kirjakimara, Tea with Anna Karenina, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto ja Oota, mä luen tän eka loppuun.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like, 2012. Ostettu sähkökirjana Elisa Kirjasta, luettu puhelimella.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944

Maanantai 8. kesäkuuta

Ensimmäinen päivä, jolloin todella tunnen olevani lomalla. Säihkyvä sää, niin raikas eilisen ukkosen jälkeen. Linnut piipittävät. On sellainen aamu kuin Paul Valéryn teoksessa. On myös ensimmäinen päivä, jolloin pidän keltaista tähteä. Ne ovat nykyisen elämän kaksi näkökohtaa: kuulaan aamun raikkaus ja kauneus ja nuoren elämän alku, ja niitä vastassa keltaisen tähden edustama barbaarisuus ja pahuus.

Keltaisen tähden rintaansa kiinnittänyt Hélène Berr oli kesällä 1942 kahdenkymmenenyhden. Pariisilainen opiskelijatyttö oli alkanut pitää päiväkirjaa aiemmin keväällä, kun maailma hehkui vielä kauneutta, mutta ilmassa alkoi tuntua nouseva uhka. Päiväkirjan sivut täyttyvät seuraavan parin vuoden aikana välillä tiuhaan, välillä harvemmin. Tiistai 15. helmikuuta 1944 jää Hélènen viimeiseksi merkinnäksi.

Hélène Berriä ei voi olla vertaamatta Anne Frankiin. Hélène on päiväkirjaa pitäessään Annea vanhempi, jo aikuinen, ja kirjoittaa tätä analyyttisemmin, kirjallisuuden opiskelijana usein myös lukemaansa tukeutuen ja viitaten. Salaisen siiven sijasta Berrien perhe jatkaa elämäänsä Pariisin-kodissaan sodan aikanakin. Päiväkirjan alkupuolella sota ei vielä ole läsnä joka hetkessä: Hélène opiskelee Sorbonnessa, nauttii kirjoista ja musiikista, rakastuu. Mutta vähitellen juutalaisiin kohdistuvat rajoitukset ja uhat kiristyvät yhä tiukemmin myös Berrien ympärille. Hélènen vanhemmat sisaret pakenevat Pariisista, isä vangitaan. Vaino muuttuu yhä käsinkosketeltavammaksi ja arki jatkuvan pelon sävyttämäksi.

Minua kosketti päiväkirjassa se, miten vahvasti Hélène jaksaa kaikesta näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan huolimatta uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Häntä liikuttavat tuntemattomien myötätuntoiset katseet kaduilla ja metrossa; niistä välittyvä ”tietoisuus yhteenkuuluvuudesta totuutta kunnioittavien miesten ja naisten kesken”, jossa ”kyse ei enää ole pinnallisista eroista rodun tai uskonnon tai yhteiskuntaluokan tasoilla – en ole koskaan uskonut niihin – vaan liittoutumisesta pahuutta vastaan ja kärsivien uskonyhteydestä”.

Vasta vuoden 1943 lopulla merkintöihin hiipii yhä synkkenevää toivottomuutta. Uudenvuodenaattona Hélène parahtaa, ”miten nopeasti moraali ja ihmisyyden kunnioitus katoavat sen jälkeen kun tietty raja ylitetään”. Tammikuussa 1944 sävy on riipaisevan lannistunut:

Aivan varmasti hyvää elämää ja onnellisuutta löytyy yhä muista tämän maailman osista ja sitä on tarjolla myös minulle, jos vielä elän, sekä tietenkin muille. Mutta minusta ei koskaan häviä tunne elämän arvottomuudesta tai ei ainakaan tunne ihmisen pahuudesta, valtavasta voimasta, jollaiseksi alkukantainen häijyys voi paisua heti kun se herätetään.

Läpi koko päiväkirjan Hélèneä piinaa ajatus siitä, että ihmiset eivät todella tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä siksi välitä riittävästi. Uhrin asemaan alistuminen tuntuu hienostuneisuuteen kasvatetusta, kauneutta ja sivistystä janoavasta nuoresta naisesta kiusalliselta, jollakin tavalla raukkamaiselta, mutta luovuttamiselta tuntuu vaikeneminenkin.

Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät. Ja minä yritän aina ponnistella pystyäkseni kertomaan. Koska se on velvollisuus ja ehkä ainoa velvollisuus, jonka pystyn täyttämään. On ihmisiä, jotka tietävät ja ummistavat silmänsä, enkä minä saa heitä vakuuttumaan, koska he ovat kovia ja itsekkäitä eikä minulla ole vaikutusvaltaa. Mutta sitten ovat muut eli ne, jotka eivät tiedä ja joilla ehkä on kylliksi sydäntä ymmärtää, ja heihin minun pitää vaikuttaa.

Tämä kertomisen halu ja pakko nousee päiväkirjassa vähitellen yhä tärkeämmäksi. Kirjan alkupuolella, vuonna 1942, monet merkinnät tuntuu olevan kirjoitettu Hélèneä itseään varten, muistin tueksi. Seuraavana vuonna kirjoituksiin tulee monen kuukauden tauko. Kun Hélène syksyllä 1943 tarttuu uudelleen kynään, häntä ajaa entistä vahvemmin tarve tallentaa kokemansa muille. Hän luovuttaa päiväkirjan sivuja säännöllisesti perhettä vuosia palvelleelle Andrée Bardiaulle, jotta tämä säilyttäisi ”jotain minusta ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa.”

Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944. Tammi, 2009. Suom. Erkki Jukarainen. Ranskankielinen alkuteos Journal d'Hélène Berr, Editions Tallandier, 2008. 252 s. Saatu.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Olen viime aikoina sattunut lukemaan useammankin kirjan, joiden kirjoittajat pitävät omaa blogia. Kirjoittamisensa taustoja netissä valottavat ainakin Vera Vala, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja tämänpäiväisen postauksen innoittaneen kirjan isä Tommi Melender, jonka Antiaikalainen-blogi kuuluu Cisionin mukaan Suomen suosituimpiin kirjallisuusaiheisiin blogeihin.

Liekö lukuvalintojeni taustalla silkka sattuma vai ovatko ne kenties osoitus siitä, että kirjailijoiden blogit ovat toimivia markkinointikanavia? Jälkimmäinen pitänee paikkansa kirjablogeja pitävien ja niitä ahkerasti seuraavien lukijoiden keskuudessa, mutta ns. suuresta yleisöstä en olisi niinkään varma.

Oma suhtautumiseni kirjailijoiden blogeihin on kaksijakoista. Toisaalta on kiehtovaa kurkistaa kirjailijoiden työhön ja elämään teosten takana, toisaalta taas en haluaisi tietää liikaa. Melenderin kohdalla dilemma kärjistyi. Antiaikalaisessa vieraillessani ihailen Melenderin lukeneisuutta ja kirjoitustaitoa, mutta usein myös kummastelen ja vähän ärsyynnynkin. Ajatukseni kirjallisuudesta ja maailmasta eivät kulje aivan samaa rataa Melenderin kanssa.

Siksi tunnustan, että en halunnut pitää Ranskalaisesta ystävästä (2009). Oikeastaan melkein halusin, että se olisi huono. Mutta ei se ollut. Se oli kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu kirja.

En silti tiedä, voinko sanoa pitäneeni Ranskalaisesta ystävästä. Olen sen sortin lukija, joka lukee kaunokirjallisuutta ennen kaikkea rentoutuakseen ja viihtyäkseen. Näitä asioita tarjoavien kirjojen ei välttämättä tarvitse olla helppoja ja pehmoisia, vaan ne voivat herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, vaikeita ja raskaitakin. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin olen, että jos kirja herättää minussa enimmäkseen inhoa, surua, pelkoa, vihaa tai ahdistusta, en halua uhrata sille rajallista vapaa-aikaani.

Ranskalaisen ystävän maailma on melkoisen kova ja ruma. Päähenkilö Joel Raento on ylirasittunut näytelmäkirjailija ja puppuluennoitsija, joka lähtee latamaan akkujaan Ranskaan pieneen Aronvillen kaupunkiin. Siellä tämä varsin synkkäluontoinen ja ylimielinen mies viettää aikaansa Gustave Flaubertia lukien ja ihmisiä ja maailmaa vihaten. Joel ei varsinaisesti kaipaa seuraa, mutta paikallisesta kuppilasta sattuu silti löytymään hengenheimolainen Marcel. Uuden ystävänsä kautta – jos miesten suhdetta nyt voi ystävyydeksi kutsua – Joel joutuu kosketuksiin myös aronvilleläisen alamaailman kanssa.

Heti kirjan alkuun Melender läiskäisee lukijaa päin epämiellyttävän pahoinpitelykohtauksen. Väkivaltaa tulee vastaan myöhemminkin, mutta silloinkin, kun ketään ei rusikoida, kirjan tunnelma on kolea ja synkeä. Joel suhtautuu kaikkeen joko täysin välinpitämättömästi tai sitten avoimesti halveksuen, eikä kirjan muista henkilöistä löydy juuri enempää lämpöä.

Jokin kirjassa sai minut silti kiinnostumaan. Jollain tasolla oli kiehtovaa yrittää ymmärtää Joelin ajatusmaailmaa, ja tarinan edetessä miehestä löytyi juuri sen verran inhimillisyyden ja empatian pilkahduksia, että hahmo ei karannut kiinnostukseni ulottumattomiin. Myös Joelin erakkomaisen arjen taustalla kehittyvä rikosjuoni toimi ihmeen hyvin. Sivuhenkilöissä ja juonenkäänteissä oli melkoisesti kaavamaisen trillerin aineksia, mutta jotenkin Melenderin käsittelytapa sai ne toimimaan osana muuten pikemminkin korkeakirjallisesti virittynyttä kokonaisuutta.

Romaanin kirjallisista viitteistä suurin osa meni minulta luultavasti ohi. Flaubert-tietämykseni on  ainoastaan Madame Bovaryn varassa, ja epäilen, että lukuisien suorien viittausten lisäksi tekstiin kätkeytyy paljon muuta niin Flaubertiin kuin moniin muihinkin kirjailijoihin viittaavaa intertekstuaalisuutta, joka jäi minulta tavoittamatta. Minua viisaampi lukija saa näistä ulottuvuuksista varmasti enemmän irti.

Ranskalaisen ystävän kanssa ei ollut aivan helppo ystävystyä, mutta ei tämä kirja taida halauksia havitellakaan.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä. WSOY, 2009. 238 s. Saatu lahjaksi.

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta

Jos minun pitäisi mainita Bretagnesta viisi huomattavinta ja hienointa asiaa, ne olisivat mustavalkoinen lehmä, meri, tuuli, sade ja traktori. Traktorin lisäsin tähän listaan vasta kuluneella viikolla, koska en aikaisemmin ollut tajunnut sen täyttä käytännöllistä, humaania ja yhteiskunnallista merkitystä.

Itsekin ulkosuomalaisena olen aina kiinnostunut lukemaan ulkomailla asuvien suomalaisten (tai miksei muunkinmaalaisten) kokemuksia elämästä uudessa kotimaassaan. Outi Nyytäjän kolumnikokoelma Heinäpaali roihuaa – näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta (2004) kiinnosti siksikin, että pääsin kesällä ottamaan sen matkalukemiseksi viikonloppureissulle Bretagneen.

Heinäpaali roihuaa on toinen Nyytäjän kirjoittama Bretagne-aiheinen kirja. En ole lukenut vuonna 2002 Tammelta ilmestynyttä kokoelmaa Maailman laidalta – kertomuksia Bretagnesta, mutta veikkaan, että siinä tarkastellaan elämää Ranskan länsireunalla samankaltaisesta yhtä aikaa paikallisen asukkaan ja ulkopuolisen näkökulmasta kuin tässä kirjassa. Heinäpaalissa Nyytäjä tarjoilee muun muassa tällaisia huomioita kanssaihmisistään:

Hyvässä porvarillisessa elämäntavassa pidetään kiinni asioista, toimintatavoista, ihmisistä ja joskus syntyneistä viikoittaisista ja päivittäisistä aikarituaaleista. Ennen kaikkea pidetään kiinni syvälle juurtuneista ennakkoluuloista ja terveestä epäilystä. Itse asiassa tämä elämäntapa on ollut ranskalaisen elämän runko, niin oikealla kuin vasemmalla. Sitä ovat nyt murentaneet kaikensorttinen kansainvälisyyteen ja vauhdikkuuteen pyrkiminen ja amerikkalainen pikaruoka, joka ei ole tuottanut tähän maahan muuta kuin liikalihavuutta ja epävarmuutta siitä, onko elämä aivan kohdallaan.

Lyhyistä luvuista koostuvan jutustelevan kirjan lukaisee sutjakkaan. Silti kirja jäi minulta kesällä kesken ja tuli luettua loppuun vasta nyt, sillä loppujen lopuksi se ei imaissutkaan minua mukaansa aivan niin kuin olisin toivonut. Nyytäjän juttuja oli kyllä ihan mukava lukea, mutta takakannen kehujen perusteella olin odottanut kirjalta vielä oivaltavampaa otetta, terävämpää havainnointia ja purevampaa huumoria. Ehkä tiivis mitta on asettanut omat rajoituksensa käsittääkseni alun perin Anna-lehdessä kolumneina julkaistuille teksteille, mutta minusta tuntui kuin moni lupaavasti alulle päässyt idea olisi jäänyt jotenkin vähän kesken. Naapuruston värikkäät persoonat ja erikoiset sattumukset tulivat kyllä napakasti kuvatuiksi, mutta olisi ollut antoisampaa, jos niiden kautta olisi pureuduttu syvemmälle ranskalaiseen (bretagnelaiseen?) kulttuuriin tai ihmiselämän ja yhteiskunnan ilmiöihin ylipäätään. 

No, ihan mukava välipalakirja. Nyt kun vain olisi kyytipojaksi aitoa bretagnelaista omenasiideriä ja tattarikreppejä!

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Elma Ilona ja Marja.

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa – näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta. Teos, 2004. Loisto-pokkari, 2008. 234 s. Saatu lahjaksi.

Emile Zola: Nana

Edouard Manet: Nana (1877)

Vanhojen kirjojen vaivaton saatavuus e-kirjoina on nostanut klassikkoharrastukseni aivan uudelle tasolle. Kirjoja on saatavilla mielin määrin ja suuri osa vieläpä ilmaiseksi, joten niitä on helppo napsautella varastoon lukulaitteeseen tai kännykkään. Jotenkin kynnys tarttua klassikoihin on minulle matalampi sähköisessä muodossa kuin perinteisinä paperikirjoina. Monista sivumäärältään paksuista tai muuten vain maineeltaan raskaista kirjoista tulee jotenkin helpommin lähestyttäviä, kun ne yhtäkkiä mahtuvatkin kännykkään.

Älypuhelimen näytöllä tutustuin myös Emile Zolan Nanaan (1880). Minua veti kirjan pariin tietysti aina niin kiehtova 1800-luvun Pariisi, sen uutuuttaan hohtavilla bulevardeilla promeneeraileva hienosto ja varjoisille kujille houkutteleva paheellinen demi-monde.

Aloitin kirjan ensin ranskaksi, mutta Elisa Kirjan valikoimista löytynyt suomennos houkutti kielenvaihtoon kesken matkaa. Yrjö Weijolan käännös vuodelta 1930 menetteli. Jotkut suomennoksen ilmaisut kuulostivat minun korvaani hieman kömpelöiltä, mutta oli tekstin reklaamitauluissa ja spenaatissa myös oma viehätyksensä.

Pääsin kaipaamaani Pariisi-tunnelmaan heti kirjan ensiriveillä. Ne vievät lukijan Variétés-teatteriin, jossa punaiset samettituolit, kultakoristeiset pyöröholvit ja himmennetyt kristallikruunut odottavat alkavaksi uuden näytelmän ensi-iltaa. Esityksestä kohisee jo le tout Paris, sillä näyttämölle on nousemassa teatterinjohtajan uusi löytö, Venuksen rooliin valittu Nana:

Tuskin Diana oli jäänyt yksin, kun Venus jo saapui. Kautta koko katsomon kävi väristys. Nana oli alasti. Hän oli alasti tyynen rohkeasti, varmana ruumiinsa kaikkivallasta. Ohut huntu oli hänen koko pukunsa, ja sen läpi saattoi aavistaa, saattoi nähdä hänen pyöreät hartiansa, hänen amatsoonirintansa ruusuisine nisineen, jotka olivat jäykän uhmaavat kuin keihäänkärjet, hänen pyöreät lantionsa, jotka keinuivat hekumallisesti, hänen rasvanvalkoiset reitensä, koko hänen ruumiinsa, joka oli hohtava kuin meren vaahto. Venus, aalloista noussut, verhona vain hiuksensa! Nanan nostaessa käsivarsiaan näkyi parrasvalossa hänen kainalokuoppiensa kultaiset karvat. Kukaan ei taputtanut käsiään. Kukaan ei nauranut enää; miesten vakavat kasvot olivat jännittyneet, he tuijottivat nenä ohentuneena ja suu kiihtymyksestä kuivana. Oli kuin katsomon yli olisi leijaillut tuulahdus, hyvin lempeä, mutta täynnä epämääräistä uhkaa. Hyväntahtoisesta lapsesta tuli äkkiä esiin nainen, joka tehden mielet levottomiksi sukupuolellaan kutsui kiimanpuuskassa halujen tuntemattomaan valtakuntaan. Nana hymyili edelleen, mutta hänen hymynsä oli terävää ja uhkasi murhalla miestä.

Tällaista on Nanan vetovoima: vastustamatonta, vangitsevaa, vaarallista. Nuori nainen – ennen katutyttö, nyt aloitteleva näyttelijätär ja jo kokeneempi kurtisaani – vetää miehiä puoleensa kuin kärpäspaperi. Nanan lumoihin lankeaa miesparka toisensa jälkeen, eikä kenellekään heistä käy kovin hyvin. Itse asiassa kaikille käy todella huonosti. Maine, rahat, terveys tai jopa henki lähtee matkan varrella yhdeltä jos toiseltakin.

Nana itse on erikoinen hahmo. Hänestä ei ole helppo pitää: Nana on itsekäs, oikutteleva, piittaamaton, typerä ja lapsellinen. Hän tuhlaa muiden rahoja vain tuhlaamisen ilosta, rikkoo kalliita lahjoja vain rikkomisen ilosta, nöyryyttää ihmisiä vain nöyryyttämisen ilosta. Sitten taas välillä Nanasta pilkahtaa toinenkin puoli. Tuhlaileva heitukka osaa olla myös antelias, ja äkkipikainen tuittuilija osaa ihastua yhtä äkkinäisesti kuin vihastua.

Zolaa on käsittääkseni moitittu naisvihamieliseksi. Jos kirjan päähenkilön haluaa nähdä jonkinlaisena yleispätevänä naiseuden vertauskuvana, Nana ei kieltämättä anna kovin imartelevaa kuvaa sukupuolestaan. Juuri tämän naisyksilön kuvauksena se sen sijaan on mielenkiintoinen muotokuva.

Kirjallisuustieteilijät osannevat kertoa asiasta lisää, mutta Wikipedia-oppimäärän perusteella tuumailen vain, että tässä on ilmeisesti kyse Zolan edustamasta naturalismista: yksilön tarkastelusta olosuhteidensa ja yhteiskunnallisen taustansa valossa. Nanan hahmo kuulemma vilahtaa jo Zolan edellisessä romaanissa, jossa Nana on vielä vain köyhä, likainen katutyttö. Tässä kirjassa katutyttö raivaa tiensä kullattuihin salonkeihin, mutta vaikutelmaksi jää, että pohjimmiltaan katutyttö on aina katutyttö.

Nanan alkukantainen vetovoima on niin kaikkivoipaa, että siihen on paikoin vaikea uskoa. Miten tuo typerä hanhi muka saa miehet pauloihinsa niin, että he ovat valmiit luopumaan kaikesta yksien ruusuisten nisien ja rasvanvalkoisten reisien takia (mmh, nuo kuvaukset...)? Zola ei mairittele Nanaa tämän luonnetta kuvatessaan, mutta kirjan miehet ovat kyllä vähintään yhtä typeriä ja heikkoluonteisia.

Väkevimmin Nanan vaikutus välittyy kreivi Muffat’n kokemuksista. Ankaran kasvatuksen saanut pystyynkuolleen aatelissuvun vesa ei ole koskaan kokenut mitään rehevän, estottoman Nanan kaltaista. Nana näyttäytyy tunnontuskissa ja uskonnollisen vakaumuksensa paineissa kärvistelevälle kreiville todellisena paholaisena. Naisen sukupuolinen vetovoima on kaiken pahan alku ja juuri: Tässä oli tuo kultainen peto, tietämätön omasta voimastaan, joka pelkällä löyhkällään mädätti maailman.

Kreivin lisäksi Nanan lumoihin lankeaa vauras hevostallin omistaja Vandeuvres, nuori ja naiivi Georges Hugon, Georgesin isoveli Philippe ja monta muuta. Nana kokee romanssin myös toisen Variétés-teatterin näyttelijän, Fontanin, kanssa, mutta tasaveroista, tasapainoista suhdetta ei siitäkään muodostu. Myös naisten välistä rakkautta kokeillaan, kun Nana heittäytyy suhteeseen toisen nuoren prostituoidun, Satinin kanssa.

Voin kuvitella, että ilmestymisaikanaan Nana on herättänyt pahennusta. Melko synkeän kuvan ihmisluonnosta se antaa nykylukijallekin. Paheet ja houkutukset vaanivat kaikkia, eikä kukaan pysty niitä vastustamaan. Hetken huuma ajaa kaiken muun ohi, ja oma napa on aina lähin.

Näistä masentavista mietteistä huolimatta kirjaa oli ilo lukea. Pientä miinusta annan henkilöiden lukuisuudesta: sivuhenkilöitä vilahteli kirjassa melkoinen liuta, enkä aina muistanut, kuka oli kuka. Osaksi tämä johtunee siitä, että Nana on yhdeksäs osa Zolan 20-osaisessa Rougon-Macquart-romaanisarjassa, ja jotkut henkilöistä on ilmeisesti esitelty jo sarjan aiemmissa osissa. Muuten pidin Zolan värikkäisiin kuvailuihin panostavasta kerronnasta. Hieltä ja ihomaalilta haisevat teatterin pukuhuoneet, kauppakujien värikkäät näyteikkunat, Nanan tuhlailevasti sisustetun asunnon ylellisyys... Ah!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen, jossa täten ylenen varakreivittäreksi. Elättelen haaveita kreivittären arvonimestä vuoden loppuun mennessä. Nanan emännöimiltä illallisilta sain myös mainioita ideoita Lue ja syö -haasteeseen. Niistä toivottavasti lisää tuonnempana!

Émile Zola: Nana (1880). Suom. Yrjö Weijola, ensimmäisen kerran julkaissut Minerva, Helsinki, 1930. ISBN 978-952-282-415-8. E-kirjan toteutus: Elisa Kirja, 2012

Kuva: Edouard Manet: Nana (1877). via Wikimedia Commons. Source: The Yorck Project: 10.000 Meisterwerke der Malerei. DVD-ROM, 2002.

Grégoire Delacourt: L’écrivain de la famille

Grégoire Delacourt päätyi kirjastokassiini, kun bongasin tämän minulle ennalta tuntemattoman kirjailijan Ranskan suosituimpien kirjailijoiden listalta. Lisäpontta valinnalle antoivat tuoreet blogiarviot toisesta Delacourtin kirjasta, vastikään suomennetusta Onnen koukkuja -romaanista (googlailuja täällä).

Toistaiseksi (?) suomentamaton L’écrivain de la famille (2011) on Delacourtin esikoisromaani, joka voitti ilmestymisvuonnaan lukuisia ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja. Romaanin nimi, ”perheen kirjailija”, viittaa päähenkilö Édouardiin, joka muistuttaa kovasti Delacourtia itseään. Omaelämäkerrallinen romaani kertaa miehen elämää 70-luvulta nykypäivään. Mukana on muun muassa lapsuutta eroperheessä, kiihkeitä työvuosia juhlittuna mainosnikkarina Brysselissä ja Pariisissa sekä haparointia aviomiehen ja isän roolien haltuunotossa.

Aluksi olin vähän skeptinen. Henkilöt tuntuivat minusta etäisiltä ja kerronta jotenkin luettelomaiselta 70-luvun lapsuuden ja nuoruuden kuvaukselta. Tällaiset kirjat, joissa lähihistorian ajankuvaa maalataan summittaisilla vedoilla ja pikakirjoitusmaisilla viittauksilla, avautuvat varmasti paremmin niille lukijoille, jotka ovat kasvaneet samojen arjen esineiden ja ilmiöiden kanssa. Monelle ranskalaiselle esimerkiksi viittaukset tiettynä aikana suosittuihin levyihin tai mainoksiin voivat nimenomaan tehdä kirjan maailman eläväksi, kun taas niitä tuntemattomalle lukijalle nämä yksityiskohdat jäävät ontoiksi.

Tarinan edetessä pääsin paremmin mukaan. Édouardin persoonaan ja ihmissuhteisiin tuli lisää syvyyttä. Masentunut isä, joka vanhetessaan loittonee yhä kauemmas ja toisaalta tulee lähemmäs. Äiti, jossa Édouard välähdyksittäin näkee myös perheenäidin roolin takana asuvan naisen. Autistinen veli. Vaimo, jota Édouard ei ehkä koskaan opi todella tuntemaan, ja yhtä hämmentävät lapset. Kirjassa kuvatut ihmissuhteet ovat solmuisia, eikä Édouard ole solmujen aukomisessa mikään haka, vaan pikemminkin taipuvainen pakenemaan paikalta. Passiivis-melankolis-ajelehtivaisesta Édouardista ei aina ollut aivan helppo pitää, vaikka toisaalta rehdin epätäydelliset tekemiset ja tekemättä jättämiset tekivät henkilöstä inhimillisen.

Delacourt kirjoittaa lyhyitä lauseita, fragmentteja, hipaisuja. Tässä kevyillä vedoilla vakavista asioista kertomisessa on jotain hyvin ranskalaisen tuntuista. Onnen koukkuja -kirjan tiimoilta suomalaiset bloggarit ovat verranneet Delacourtia muun muassa David Foenkinoksen Naiseen, jonka nimi on Nathalie ja Muriel Barberyn Siilin eleganssiin. Niihin verrattuna Delacourtin tyyli jäi minusta Foenkinoksesta jälkeen kekseliäisyydessä ja Barberystä pohdiskelevuudessa, ja ylipäätään tämän ”ranskalaisen tyylin” tyylittelevyydessä piilee pieni teennäisyyden vaara, mutta loppujen lopuksi kirja muodostui minulle silti mieluisaksi lukukokemukseksi.

Peräkaneetiksi vielä visiitti mainosmies-kirjailija Delacourtin nettisivuille. Sieltä löytyy nimittäin mielenkiintoinen markkinointi-idea kirjan esittelyyn: ”Le livre en images” eli kirja kuvina, teaser-tyyppinen kuvasarja kirjan maailmasta poimituista asioista ja tapahtumista. Aloin heti miettiä, mihin muihin kirjoihin tällainen sopisi... Tai voisikohan kirjoista blogata tähän tyyliin?

Grégoire Delacourt: L’Écrivain de la famille. Éditions Jean-Claude Lattès, coll. « Littérature française », 2011. 250 s. ISBN 978-2-7096-3547-9. Lainattu kirjastosta.

TTT: 10 suosituinta kirjailijaa Ranskassa (ja minä)

Tämän viikon Top Ten Tuesday -listan aiheen keksin Le Figaro -lehdestä. Lehti julkaisi viime viikolla listan Ranskan suosituimmista kirjailijoista vuoden 2012 myyntimäärien perusteella. Ajattelin siis esitellä tänään les dix écrivains préférés des Français ja omia tuumiani heistä.

1. Guillaume Musso: 1.710.500 kpl

Empiirisen havainnoinnin perusteella listan kärkinimet eivät yllätä, sillä ainakin täällä Brysselissä juuri listan ykkönen Musso ja kakkonen Levy ovat ne nimet, jotka bongaan useimmin metrossa kanssamatkustajien käsistä. (Juu, Bryssel ei ole Ranskassa, mutta kuten aiemmin belgialaista kirjallisuutta kartoittaessani totesin, belgialaiset kirjailijat ja lukijat liittyvät saumattomasti naapurimaan kirjalliseen kenttään, joten ei tämä kai ihan epärelevantti huomio ole.)

Mussoja löytyy paljon myös lähikirjastostani. Kirjojen rivi on pitkä, sillä nuoresta iästään (s. 1974) Musso on kirjoittanut jo kymmenen romaania. Olen lukenut yhden: Que serais-je sans toi ? -romaanin vuodelta 2009. Kirjoitin siitä näin: ”Musson sommittelema palapeli on viihdyttävä romanttinen seikkailu, jossa suuret tunteet sekoittuvat James Bond -henkisiin juonenkäänteisiin. Välillä en ollut ihan varma, kirjoittaako Musso tosissaan vai kieli poskessa, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Juonessa ja henkilöhahmoissa oli mukana runsaahko annos kliseisyyttä ja melodraamaattisuutta, ja kirjan loppupuoli oli minun makuuni hiukan liian nyyhky ja paolocoelhomainen, mutta aina roiskuu kun rapataan. Kaiken kaikkiaan tekstistä välittyi jotenkin virkistävän epäkyyninen tarinankerronnan riemu.”

Mussoa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta suomalaisista kirjabloggaajista hänen tuotantoonsa on tutustunut ainakin Humisevalla harjulla -blogin Cathy (täällä ja täällä).

2. Marc Levy: 1.433.000 kpl

Myös Marc Levy (s. 1961) on varsin tuottelias kirjailija. Mies julkaisi esikoisromaaninsa Et si c'était vrai... vuonna 2000 ja on sen jälkeen pykäissyt ilmoille kirjan vuodessa (tai no, 2002 jäi välistä, mutta vuonna 2009 ilmestyi kaksi). 

Et si c'était vrai... on ollut Levyn tähän asti menestynein teos. Suomeksi se ilmestyi vuonna 2001 nimellä Tapahtui kerran San Franciscossa... Myöhemmin se julkaistiin uudelleen nimellä Jospa se vain olisi totta… (2005). Romaanista on tehty myös Reese Witherspoonin tähdittämä Hollywood-elokuva Just Like Heaven.

Suomalaisista blogeista Levyä ovat lukeneet ainakin Saraseeeni ja Cathy. Minulla Levy on vielä kokeilematta. Ennakko-odotusteni perusteella hänen kirjansa ovat tunteikasta viihdettä, jossa on mukana myös yliluonnollisia aineksia.

3. Katherine Pancol: 705.000 kpl

Katherine Pancolia (s. 1954) on luettu suomalaisissakin kirjablogeissa. Tähän mennessä Pancolilta on suomennettu hauskasti nimetty kirjakolmikko Krokotiilin keltaiset silmät (2006, suom. 2011), Kilpikonnien hidas valssi (2008, suom. 2012) ja huhtikuussa Bazarilta ilmestyvä Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2010, suom. 2013). Blogiarvioita kahdesta ensimmäisestä täällä ja täällä.

Minä olen lukenut Pancolilta yhden kirjan, pienoisromaanin Un homme à distance (2002). Kirjeromaanissa oli hyvä idea ja kiehtova kirjallis-merellinen miljöö, mutta toteutus ei aivan vakuuttanut.

4. Françoise Bourdin: 512.500 kpl

Françoise Bourdin on minulle aivan tuntematon nimi, täytyy siis turvautua Wikipediaan. Sen mukaan Bourdin (s. 1952) on pariisilainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut yhteensä nelisenkymmentä kirjaa (!). Kirjoja ei tietääkseni ole suomennettu.

5. Joël Dicker: 496.000 kpl

Joël Dicker (s. 1985) on tämän listan juniori. Sveitsiläinen Dicker on kirjoittanut kolme romaania, joista etenkin tuorein on menestynyt komeasti: La Vérité sur l'affaire Harry Quebert (2012) voitti arvostetun Ranskan akatemian kirjallisuuspalkinnon. Muistan lukeneeni kirjasta pari sen verran mielenkiintoista lehtijuttua, että kirjoitin nimen muistiin, mutta lukemaan asti en ole vielä ehtinyt.

6. David Foenkinos: 473.000 kpl

David Foenkinos (s. 1974) on tuttu nimi suomalaisillekin lukijoille. Toissa vuonna suomennettu Nainen, jonka nimi on Nathalie (2009, suom. 2011) ihastutti kirjabloggaajia. Vähän varautuneempia arvioita keräsi Vaimoni eroottinen potentiaali (2004, suom. 2012).

Minä olen lukenut Foenkinokselta kahden edellä mainitun lisäksi kaksi muuta romaania, Inversion de l'idiotie : de l'influence de deux Polonais (2001) ja Qui se souvient de David Foenkinos ? (2007). Ensimmäinen Foenkinokseni oli Vaimoni eroottinen potentiaali, joka oli aikanaan ilahduttava löytö, mutta paras tähän asti lukemistani on ollut Nathalien tarina. Kirjoitin siitä näin: ”Kirja on yhtä aikaa vakava ja kepeä kuvaus surusta ja surun väistymisestä: siitä, miten elämä voittaa ja sydämen sanakirja tietää vastaukset, vaikkemme osaisi tai uskaltaisi edes kysyä.” Haluaisin nähdä myös kirjasta tehdyn elokuvan, vaikka Audrey Tautoun söpöily onkin välillä vähän ärsyttävää.

7. Laurent Gounelle: 471.000 kpl

Toinen minulle täysin tuntematon nimi. Wikipedian mukaan Gounelle (s. 1966) on julkaissut kolme romaania. Ei tietääkseni suomennettu.

8. Éric-Emmanuel Schmitt: 427.000 kpl

Schmittistä (s. 1960) olen kuullut paljon kehuja. Toistaiseksi olen lukenut vain pienoisromaanin Oscar et la dame rose (2002), joka oli sympaattinen lukukokemus. Schmittin muista romaaneista minua kiinnostaisi ainakin L'Évangile selon Pilate (2000), joka kertoo Jeesuksen viimeisistä päivistä sekä Jeesuksen itsensä että Pontius Pilatuksen näkökulmasta.

9. Grégoire Delacourt: 421.000 kpl

Tämänkin kohdalla täytyy turvautua Wikipediaan. Sen mukaan Delacourt (s. 1960) on mainosmies ja kirjailija, joka on kirjoittanut tähän mennessä kaksi romaania: monta palkintoa haalinut L’Écrivain de la famille (2011) ja uutuus La Liste de mes envies (2012). Sen suomalaisen käännöksen Onnen koukkuja (WSOY, 2013) ovat painotuoreena lukeneet ainakin Laura ja Sanna. 

10. Amélie Nothomb: 405.000 kpl

Amélie Nothomb taitaa olla listan suomennetuin kirjailija. Belgialainen Nothomb (s. 1966) on vuodesta 1992 lähtien julkaissut kirjan vuodessa, joista näkyy suomennetun neljä: Vaitelias naapuri (1995, suom. 1997), Nöyrin palvelijanne (1999, suom. 2001), Antikrista (2003, suom. 2006) ja Samuraisyleily (2007, suom. 2009).

Minä olen lukenut Nothombilta kolme kirjaa. Suosikkini on nuoren Amélien Japani-kokemuksista kertova Nöyrin palvelijanne. Lapsuuskuvaus Métaphysique des tubes menetteli. Tuorein lukukokemus oli Nothombin esikoisteos Hygiène de l'assassin, outo ja melkoisen puistattava kirja, josta kirjoitin näin: ”Minulle jäi kirjasta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Alkupuolella en ollenkaan innostunut Nothombin tyylistä, vaan suoraan sanottuna tylsistyin ja harkitsin jo jättäväni kirjan kesken. Tarinassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - pelkkää keskustelua - eikä siinä ole yhtään miellyttävää henkilöä. Tach oli ylivertaisen vastenmielinen, mutta ei lukija oikein Ninaankaan samaistu. Koko käsittelytapa oli siis jotenkin etäännyttävän intellektuelli, mutta loppua kohden kirjasta tuli silti kaikessa kieroutuneisuudessaan lihansyöjäkasvimaisella tavalla kiehtova.”

*

Näistähän riittikin yllättävän paljon juttua! Antoisa listaus, sillä sain tästä monta mielenkiintoista ehdokasta alati venyvälle TBR-listalle. Bonne lecture!

Kuvat: Wikipedia, paitsi Dicker (joeldicker.com) ja Delacourt (editions-jclattes.fr)

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Markus Nummen Kadonnut Pariisi (1994) nökötti pitkään hyllyssäni odottamassa sopivaa lukuhetkeä ja pääsi vihdoin käsittelyyn lukumaratonilla. Olin jo monesti herkutellut mielessäni kirjan idealla: mitä jos Pariisin todettaisiin kadonneen? Paljon herkullisia ajatusleikkejä aiheesta irtoaakin. Aluksi Pariisin katoamista epäilevät vain harvat, sitten yhä useampi:

Ensin ihmiset nauroivat asialle. He tiesivät käyneensä Pariisissa, opiskelleensa Pariisissa, työskennelleensä Pariisissa. Mutta kun he nyt tarkemmin ajattelivat asiaa, heidän oli myönnettävä, ettei heillä ollut mitään kokonaiskuvaa Pariisista. He muistivat hotellin, asuntolan, huoneiston ja talon, jossa olivat asuneet. He muistivat lähikaupat, metroaseman jolta he olivat menneet yliopistolle, työpaikalle, oopperaan tai elokuviin. He muistivat rakennuksen, jossa he olivat työskennelleet, opiskelleet, syöneet lounasta. He saattoivat muistaa jonkin teatterin, hautausmaan, jonkin jazzklubin, museon, jonkin korkealle taivaalle kohoavan monumentin. Mutta miten nämä kaikki havainnot liittyivät toisiinsa? Kaikkien niiden yhdistäminen Pariisiin tuntui yhtäkkiä mielivaltaiselta.

Pariisiin sijoittuvilla kirjoilla on erityinen paikkansa sydämessäni. Nummen käsittelyssä Pariisissa ei liikuta niissä kaikkein pariisilaisimmissa tunnelmissa – eipä tietenkään, kun aiheena on nimenomaan se, ettei koko kaupunkia (enää?) ole. Tästä poissaolon mahdollisuudesta aukenee mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, miten paljon loppujen lopuksi voimmekaan luottaa historiankirjoitukseen, näkemäämme ja lukemaamme, edes omaan kokemukseemme. Kuten joku kirjassa toteaa, "maailma koostuu vailla mitään absoluuttista suuntaa kiitävistä hiukkasista, vääjäämättömistä sattumista tai sattumanvaraisista vääjäämättömyyksistä. Siksi seurausten syyt voivat olla kovin kummallisia." Ja toinen: "Koska samat nimitykset säilyvät, ei huomata että asiat muuttuvat."

Pariisin arvoituksen ihmettelyn tiimoilta kirja seuraa kohtalaisen monen henkilön edesottamuksia. Tykästyin söpöön romanssiin Helsingin yliopiston kirjastonhoitajan Elinan ja vahtimestari Johanneksen välillä. Ruotsalaista TV-dokumenttisarjaa tekevän kuvausryhmän seurassa sen sijaan paikoin pitkästyin hieman: Kadonneen Pariisin vahvuudet eivät ole niinkään syväluotaavassa henkilökuvauksessa kuin kutkuttavan kekseliäissä "mitä jos" -pohdinnoissa.

Nummen tyylistä pidin. Teksti kulkee pakottoman tuntuisesti ja sitä höystää sympaattinen, itsestään numeroa tekemätön huumori. Tältä(kin) kirjailijalta haluaisin lukea muutakin, vaikka luulen, että ainakin Finlandia-ehdokas Karkkipäivä (2010) on tätä Nummen esikoista joltisenkin synkempi aiheeltaan.

Kirjasta muualla: Zephyr ei ihastunut, Jennikin hämmentyi.

Françoise Sagan: Bonjour tristesse (Tervetuloa, ikävä)

Françoise Saganin Muuan hymyn luettuani innostuin lukemaan uudelleen myös Saganin esikoisteoksen Bonjour tristesse (1954, suom. Tervetuloa, ikävä, 1955). Luin kirjan ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Se oli ensimmäisiä ranskaksi lukemiani "oikeita" kirjoja ja jäi siksikin hyvin mieleen. Pituudeltaan kirja sopii palkitsevaksi kielenopiskelulukemiseksi, sillä sivuja on vain vähän yli sata, vaikka sanaston ja lauserakenteiden osalta Sagan välillä vähän hienosteleekin. (Ranskalainen mieskin oli ihmeissään parista subjunktiivin imperfektistä vai mitä ne sitten olivatkaan.)

Tällä lukukerralla kirjasta jäi parhaiten mieleen sen helteinen tunnelma. Suosittelen kesälomalukemiseksi! Kuuma hiekka Rivieran rannoilla, turkoosina kimmeltävä Välimeri... Näissä olisi jo tarpeeksi tunnelmoitavaa, mutta jännite syntyy tietysti siitä, että kesäidyllin yllä leijuu alusta asti tragedian aavistus. Minäkertoja Cécile antaa lukijan ounastella, että jotain kamalaa on tulossa – ja tuleehan se. Jokin kirjan kitkeränhaikeassa tunnelmassa ja joutilaan yläluokkaisessa miljöössä toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun.

Cécile on siitä mielenkiintoinen päähenkilö, että hän ei ole ollenkaan sympaattinen, vaan enimmäkseen ärsyttävän itsekeskeinen, ylimielinen, kaunainen, ailahtelevainen ja huikentelevainen hemmoteltu kakara. 17-vuotias lukiolainen viettää lomaa ylellisessä vuokrahuvilassa jossain Saint-Tropez'n tienoilla seuranaan isänsä Raymond, nuorekas puolivallaton playboy-leskimies, jonka elämänfilosofiana on huvittelu ja hetkessä eläminen ja joka vie tyttärensä mieluummin avoautolla kasinolle kuin patistaa tätä läksyjenlukuun. Cécilen ja Raymondin suhde on kirjassa lähes hämmentävän symbioottinen.

Kaksikon elämäntyyli muuttuu, kun mukaan kuvaan astuu äitipuolikandidaatti. Tyyni, hillitty Anne on erilainen kuin Raymondin tavalliset rakastajattaret, ja kaikessa Cécilen ja Raymondin vastakohta. Cécile suhtautuu tulokkaaseen sekoituksella kunnioittavaa ihailua ja katkeraa mustasukkaisuutta. Neidin mielenmuutoksista ja manipulointitempauksista saavat osansa myös kesäheila Cyril ja Raymondin ex Elsa.

Ilmestymisaikanaan 50-luvulla Tervetuloa, ikävä sai käsittääkseni jokseenkin skandaalinkäryisen maineen. Pahennusta herätti ainakin Cécilen huoleton suhtautuminen sukupuolielämään ja yleinen moraalittomuus. Nykylukijaa tämän kirjan varsin viattomiksi verhotut teiniseksikuvaukset eivät juuri hetkauta, mutta moraalin osalta kirja jättää kieltämättä vähän kiehertävän olon. Kiintoisa kesäcocktail siis.

Katherine Pancol: Un homme à distance

Ranskalaisen Katherine Pancolin nimi on jäänyt mieleen uteliaisuutta kutkuttavista kirjojen nimistä, sellaisista kuin Krokotiilin keltaiset silmät ja Kilpikonnien hidas valssi. Etsin kirjastosta kuitenkin laukkukirjaksi sopivaa ohuempaa opusta, joten tartuin näiden sijasta saman tekijän varhaisempaan romaaniin Un homme à distance (2002). Kirjaa ei tietääkseni ole suomennettu, mutta älkää huoliko, ainakaan minun näkökulmastani menetys ei ole suuren suuri.

Kirjassa on ihana idea. Pikkukaupungissa Normandian rannikolla kirjakauppaa pitävä Kay ryhtyy kirjeenvaihtoon arvoituksellisen amerikkalaisen miehen kanssa, joka tilaa kaupasta kasakaupalla kirjoja hinnasta piittaamatta. Kay ja Jonathan alkavat kirjoittaa toisilleen lukemistaan kirjoista, niiden herättämistä ajatuksista, ja vähitellen avautua tunteistaan. Kaylle se ei ole helppoa, sillä raastavan nuoruudenrakkauden seurauksena  hän on jäädyttänyt sydämensä tyystin ja päättänyt erakoitua kirjojensa suojiin.

Kiitossanoissaan Pancol mainitsee Helene Hanffin romaanin 84, Charing Cross Road (1970). Kirja ei ole minulle tuttu, mutta netistä selviää, että siinäkin on kyse kirjeromaanista kirjakauppiaan ja asiakkaan välillä. Luulen, että voisin pitää Hanffin kirjasta, sillä Pancolin romaanissa viehättävä idea yhdistyi minusta jotenkin vähän onttoon ja kömpelöön toteutukseen. Kirjeromaanit ovat vaikea laji, ja Kayn ja Jonathanin kirjeet putosivat minusta epäuskottavuuden sudenkuoppaan: ne eivät tuntuneet oikeilta kirjeiltä. Kaksikon kirjeenvaihto eteni liian nopeasti kaupankäynnistä kummallisen lapsellisiin tunnekuohuihin, ja epäuskottavuus vaivasi myös kirjan taustatarinaa ja loppuratkaisua.

Ranskalaisissa kirjablogeissa kirja näkyy kyllä ihastuttaneenkin. Olikohan tässä nyt kyse kulttuurieroista tai jostain sellaisesta? Ehkä kirja olisi pitänyt lukea autenttisessa ympäristössä tuulten tuivertamilla Normandian rannoilla, joista Pancol maalaa Kayn kirjeissä varsin runollisen kuvan. Risujen lomaan siis ruusuja kirjan merellisen kirjallisille maisemille.

Katherine Pancol: Un homme à distance. Le Livre de Poche, 2002. ISBN 978-2-253-06694-1. 160 s. Lainattu kirjastosta.