6. heinäkuuta 2019

Luettuja 2019 - toinen osavuosikatsaus

Keväällä ja kesällä haaviin osui pari erinomaista romaania ja kevyttä asiaproosaa.

Richard Yates: Revolutionary Road (1961)

Revolutionary Road
odotti kirjapinossani kauan ja pääsi viimein lukuvuoroon. Viiltävä ja viiltävän hyvin kirjoitettu kirja nuoresta avioparista, Frank ja April Wheeleristä, jotka pääsevät kiinni 1950-luvun Yhdysvaltojen lähiöelämäunelmaan, mutta kaipaavat sittenkin jotain muuta. Heitä kalvaa epämääräinen tyytymättömyys siihen, millaiseksi elämä osoittautuikaan, millaisiksi ihmiset – ja ennen kaikkea ehkä he itse. Yates kuvaa epätäydellisiä (ja aika rasittavia) hahmojaan viileän terävästi ja samalla riipaisevasti.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (2015)

Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun teki minuun aikoinaan vaikutuksen, Tyttökerho jätti ristiriitaisemmat fiilikset. Perillä kello kuusi hurmasi jälleen.

Kirjassa 1960-luvun Helsingin ajankuva ja henkilöiden sielunelämä kytkeytyvät saumattomasti yhteen. Elämäänsä kyllästynyt edustusvaimo Vuokko, paljasjalaksi haaveileva porvaristyttö Piitu ja kuuliainen vanhapiika Aune, joka yhtäkkiä ymmärtää jääneensä jumiin väärään aikaan.

Honkasalo kirjoittaa sujuvasti ja elävästi. Teksti vilisee ajankuvaa luovia yksityiskohtia, mutta ne soljuvat lukijalle luontevasti ja tarinaa kantaen. Henkilöistä vaikutuin etenkin keskushahmo Vuokosta, joka painiskeli tunteidensa kanssa aidon moniulotteisen tuntuisesti, ja Aunesta, joka herätti minussa suurta sympatiaa.

Imogen Edwards-Jones & Anonymous: Fashion Babylon (2006)

Kirja lupailee paljastuksia muotimaailman kulisseista, ”the mark-ups and the comedowns, the fabulous extremes and the shoddy short cuts”.

Viihdyttävää ja mielenkiintoistakin, sekä juorut että nippelitiedot muotibisneksen kiemuroista, mutta tällaista kirjaa kalvaa nopeasti ajan hammas. Kirja vilisee A-listan julkkiksia, jotka eivät enää ole A-listaa (tai edes elossa), ja on mukana toisaalta myös mauttomuuden huippu Posh, joka taas on sittemmin Victoria Beckhamina saanut muotimaailman synninpäästön. Muotibisnes ja -media kaiken kaikkiaan ovat tainneet liki puolessatoista vuosikymmenessä muuttua aika lailla.

Michael Blastland & Andrew Dilnot: The Tiger that Isn't: Seeing Through a World of Numbers (2007)

Vetävästi kirjoitettu kirja arkipäivän numerolukutaidosta. Kirjoittajat rohkaisevat lukijoita miettimään reippaasti omilla aivoillaan, mitä esimerkiksi lehtijutuissa mainitut numerot oikeastaan tarkoittavat. Kuinka paljon on paljon? Mitä keskiarvo kertoo? Monet kirjan viesteistä ovat sinällään tuttuja ja yksinkertaisia, mutta mukana on herkullisia esimerkkejä ja hyviä käytännön vinkkejä numerokammon selättämiseen ja numeroilla sumutuksen välttämiseen.

Elizabeth Gilbert: Committed - A Skeptic Makes Peace with Marriage (2010) (Tahdonko? - Kuinka päädyin naimisiin)

Mitä tapahtui Eat, Pray, Loven jälkeen? Avioeron jälkeisellä maailmanympärimatkalla itseään etsinyt ja uuden rakkauden löytänyt Elizabeth Gilbert päätyi Yhdysvaltain maahanmuuttolakien ”pakottamana” naimisiin brasilialaisen miesystävänsä kanssa. Tässä kirjassa Gilbert, joka oli raastavan eronsa jälkeen päättänyt ettei enää ikinä menisi naimisiin, siis pohtii kuinkas sitten kävikään.

Gilbert puntaroi limittäin omaa mutkikasta suhdettaan avioliittoon ja länsimaisen avioliittoinstituution ja parisuhteiden historiaa ja nykyhetkeä laajemminkin. Kirja tarjoaa ajattelemisen aihetta ja mielenkiintoista nippelitietoa, ja kirjoittajan henkilökohtaiset pohdinnat ovat sekä avoimia että analyyttisiä (ja tyydyttävät lukijan tirkistelynhalua!). Teksti on koukuttaa ja hypähtelee ketterästi yleisestä yksityiseen, mutta kirjaa lukiessa minua vaivasi silti vähän sama ärsytys kuin Eat, Pray, Loven kohdalla: välillä teki mieli ravistella kirjoittajaa, että lakkaa nyt jo märehtimästä, kyllä se siitä lutviutuu ja on sitä ennenkin eletty.
Related Posts Widget For Blogger with ThumbnailsBlogger Templates

3. huhtikuuta 2019

Luettuja 2019 - ensimmäinen osavuosikatsaus

Alkuvuoden luettuja!

Claire Harman: Jane's Fame - How Jane Austen Conquered the World (2010)

Kaikki Jane Austen -lukukokemukseni taitavat ajoittua 1990-luvulle silloisten televisio- ja elokuvasovitusten innoittamana, joten en liene Austen-fani omistautuneimmasta päästä, mutta tämä kirja Austenista teosten vastaanoton näkökulmasta oli hurjan mielenkiintoinen.

Kirja pureutuu siihen, miten Austenin julkinen kuva on kehittynyt kirjailijan elinpäivistä nykyaikaan. Mieleen jäi muun muassa se, miten Austenin perhe tämän kuoleman jälkeen muovasi kirjailijan kuvaa vastaamaan aikansa käsityksiä ja ihanteita (yksin nurkassa kirjoitteleva nöyrä ja pyyteetön vanhapiika vai tavoitteellinen, arvonsa tunteva ja tunnustusta kaipaava sanankäyttäjä?) ja miten Austenin suosio aaltoili osittain verrattain hyvistäkin aikalaismyyntiluvuista liki täydelliseen unohdukseen ja myöhäispostuumisti maailmanlaajuiseen ihailuun.

Harman kirjoittaa hyvin taustoitettua, sujuvalukuista ja monin paikoin jopa hauskaa tekstiä. Harman näkyy kirjoittaneen elämäkertoja myös esimerkiksi Robert Louis Stevensonista ja Charlotte Brontësta, ja tämä kirjallinen murhakirjakin kuulostaa mainiolta.

Taina Haahti: Operaatio Onni (2004)

Perheenäiti tavoittelee pakkomielteisesti unelmaelämäänsä, keskiluokkaista idylliä valkoisessa talossa uudenkiiltävällä asuinalueella. Lukukokemus oli ihan ookoo, mutta kirjasta ei jäänyt paljonkaan käteen. Olisin ehkä kaivannut joko syvempää pureutumista keskiluokkaisen mielenmaiseman hienovireisiin värähdyksiin tai sitten rajumpaa sukellusta kohti absurdia tai satiiria; nyt tuntui, että jäätiin hieman puolitiehen.

Jussi Siirilä: SmartVille (2005)

Tässäkin kirjassa kipuillaan keskiluokan pyrintöjen kurimuksessa. SmartVillen keskiössä on lähiöunelman sijaan kollektiivinen bisneshurmos hetkenä ennen 2000-luvun alun IT-kuplan puhkeamista. Yhdenpäivänromaanissa seurataan web designer Minnaa, joka yrittää pysyä perässä lasitornien ja englanninkielisten höttösloganeiden maailmassa ja pyörittää samalla perhe-elämää. Romaanina en tästä erityisemmin innostunut, mutta jonkinlaisia (inhon?) väristyksiä kirjan työelämäkuvaus kieltämättä tuotti.

Carl Honoré: In Praise of Slow (2004) (Slow - Elä hitaammin!)

Kirja hitaamman elämän puolesta. Honoré julistaa hidastamisen iloja eri elämänaloilla ruoasta liikuntaan ja työelämästä kaupunkisuunnitteluun. Mielenkiintoinen ja antoisa aihe, mutta aiheeseensa nähden kirja tuntui jotenkin hätiköivältä: kiinnostavia ilmiöitä juostiin läpi pikavauhtia ja analyysi oli aika pinnallista, anekdootista toiseen hyppivää ja paikoin amerikkalaistyylisen yliselittävää.

Kevytlukuinen ajatusten herättelijä siis, mutta moniin kirjassa sipaistuihin aiheisiin olisi mielenkiintoista perehtyä syvällisemmin. (Hitailusta kiinnostuneille vinkkaan tähän Tom Hodgkinsonin kirjan How to Be Idle, josta muistelen aikoinaan pitäneeni.)

29. joulukuuta 2018

Luettuja 2018

Vuonna 2018 luin parin edellisen vuoden tapaan hyvin vähän. En edes kirjoittanut lukemiani kirjoja muistiin, joten vähistä luetuista on näin vuoden loppuun mennessä saattanut jo unohtuakin osa.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (2017)

Taattua Westö-laatua ja tuttuja Westö-teemoja. Haikea katse nuoruusvuosiin, lähimenneisyyden vuosikymmeniä halkova sukusaaga, monimutkaiset ihmissuhteet, suomenruotsalaisuus. Toimii! Kirja piti kesälomalaisen tiukasti otteessaan.

Sarah Dunant: The Birth of Venus (2003) (Venuksen syntymä)

Innostun aina taiteilijoiden elämää ja taideteosten syntyä fiktionalisoivista kirjoista  Tyttö ja helmikorvakoru, Neito ja yksisarvinen, Tulppaanikuume ja niin edelleen. Tässä romaanissa sukelletaan renessanssiajan Firenzeen, jossa rikkaan perheen omapäinen Alessandra-tytär kasvaa naiseksi samalla, kun kaupungin kukoistava, vapaamielinen ilmapiiri rusentuu sitä pelolla hallitsevan dominikaanimunkki Savonarolan vallan alle.

Kirja on runsas ja verevä, ja nautin sen tarjoamasta sukelluksesta historialliseen Firenzeen. Alessandran rakkaustarina sen sijaan ei vetänyt mukaansa aivan samalla voimalla. Minun oli jotenkin vaikea eläytyä siihen, mitä rohkea ja voimakastahtoinen Alessandra näki sydämensä valitussa.

Sue Monk Kidd: The Secret Life of Bees (2001) (Mehiläisten salaisuudet)

Naisenergiaa ja mehiläisten surinaa 1960-luvun Etelä-Carolinan paahteessa. Kirjan kuvaama aikakausi ja arjen taustalla mullertavat yhteiskunnalliset teemat toivat mieleen Piiat, ja jotain samaa oli myös romaanin jotenkin hyvin ”amerikkalaisen” tuntuisessa kerronnassa – sujuvasti etenevä kerronta, huolellisesti sommiteltu rakenne, taiten sirotellut teemat. Mukaansatempaava lukuromaani!

Walter Kirn: Up in the Air (2001)

Pidin George Clooneyn ja Anna Kendrickin tähdittämästä tähän kirjaan pohjautuvasta elokuvasta, joten olin kiinnostunut lukemaan divarista löytyneen kirjan. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että pidin romcom-filtterillä käsitellystä elokuvasta enemmän kuin alkuperäisteoksesta, joka teki hyvän ensivaikutelman, mutta ei sitten tuntunut etenevän oikein minnekään.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Paljon huomiota herättänyt ja kehuja kerännyt romaani nuoren lestadiolaisparin ja -perheen elämästä vakuutti minutkin. Kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu kirja. Vilja ja Aleksi herättivät minussa syvää myötätuntoa pyrkimyksissään tehdä oikein ja hyvää, ja pidin siitä, miten moniulotteisesti ja herkästi Rauhala käsitteli valtavia ja vaikeita teemojaan – uskoa, rakkautta, yksilön ja yhteisön rajankäyntiä.

Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra Sokeana hetkenä (2018)

Ysärinostalgiaa! En ollut aikoinani mikään megafani, mutta kuuntelin toki innolla Ultra Brata, ja kappaleet ovat tukevasti mielessä edelleen. Bändin vaiheita kertaava kirja oli mielenkiintoista lukea. Välillä yksityiskohtiin syvennyttiin ehkä turhankin perusteellisesti, mutta muutoin oikein mukavasti muistoja kutkutteleva pala suomalaista kulttuurihistoriaa.

2. tammikuuta 2018

Luettuja 2016 ja 2017

Kirjablogi on jäänyt elämän muiden kiireiden vuoksi tauolle ja niin on melkein lukeminenkin. Vuosina 2016 ja 2017 luetut (hyvin harvat) ja vielä bloggaamattomat kirjat kuitattakoon siis tällä listalla.

Sarah Waters: Tipping the Velvet

Pidin todella paljon Watersin romaaneista The Little Stranger (Vieras kartanossa) ja The Night Watch (Yövartio). Watersin esikoinen Tipping the Velvet sen sijaan sai minut hieman hämmennyksiin. Alussa olin innostunut kiehtovasta 1800-luvun miljööstä ja Watersin jälleen kerran otteessaan pitävästä kerronnasta, mutta tarinan edetessä sain yliannostuksen dramaattisia juonenkäänteitä ja historiallista lesboseksiä.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Mielikuvani kirjasta oli, että se kertoisi reippaan ja hilpeän eläkeläisrouvan seikkailuista maailman merillä. Ennakko-odotuksiini verrattuna kirjan sävy olikin mietteliäämpi, jopa usein apea, kun matkailijan mietteitä värittivät vanhenemisen vaivat, pelot ja yksinäisyys.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Olin lukenut kirjasta paljon kehuja, mutta oma lukukokemukseni jäi jotenkin valjuksi. Ei ehkä ollut oikea hetki tälle kirjalle, en saanut otetta tarinan ja sen hahmojen merkityksellisyydestä.

Otso Soininvaara: Fillarilla Nizzaan

Matkakirjojen sarjassa tykästyin Soininvaaran jutusteluun pyörän selästä Euroopan teiltä. En ole ikinä pyöräillyt pitkiä matkoja enkä varsinaisesti aiokaan, mutta oli hauskaa seurata Soininvaaran matkaa.

Kirsti Mäkinen: Pulpetin henki

Kouluneuvos, veteraaniopettaja, suomen kielen, kirjallisuuden ja kansanperinteen rakastaja Kirsti Mäkinen muistelee. Lämminhenkinen kirja, josta huokuu Mäkisen rakkaus työhönsä ja into jakaa kielen, lukemisen ja yhdessä oivaltamisen ilo.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Reipasta arkifeminismiä. Lukiessani tuumin, että olisi ehkä kannattanut lukea kirja alkuperäiskielellä englanniksi, jotta Moranin oma ääni olisi välittynyt vielä suoremmin.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämön Salamatkustaja-blogi on mainio, ja niin oli kirjakin. Rämö kertoo elämästä Islannista hauskasti, tavallisesta elämästä ja sen erikoisuuksia ammentaen mutta samalla napakasti taustoittaen.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Olen näköjään viime aikoina ollut innostunut matka- ja ulkosuomalaiskirjoista! Helena Liikanen-Rengerin kirja (ja hyvä blogi!) elämästä suomalaisena naisena ja äitinä Etelä-Ranskassa oli sekin mukavaa luettavaa. Ranska on minulle tuttu maa, joten monet asiat tuntuivat herkullisen tutuilta  ja toisaalta taas samasta syystä johtuen olisin ehkä toivonut kirjan menevän paikoin vähän syvemmällekin ranskalaisuuden pureskelussa.

Kate Alcott: The Daring Ladies of Lowell

Kirjan tarina sijoittuu puuvillatehtaalle Lowellin kaupungissa Massachusettissa 1800-luvun alkupuolella, teollistumisen alkuaikoina. Oli avartavaa eläytyä päähenkilö Alicen ja muiden ”tehtaan tyttöjen” elämään: pitkiä päiviä, ankaria asuntolaemäntiä, keuhkoihin juuttuvaa puuvillapölyä  ja niiden lomassa ystävyyden ja haaveiden suomia ilonpilkahduksia. Romaanin juoneen punoutui niin murhamysteeri kuin luokkarajoja ylittävä romanssikin, joista ensimmäinen oli mielenkiintoisempi ja uskottavampi.

28. helmikuuta 2017

Elokuvaelämyksiä pitkästä aikaa

En ole pitkään aikaan listaillut katsomiani elokuvia. Pari erinomaista ja jokunen ihan ookoo!

A Dangerous Method (2011)

Aihe on kiinnostava: psykoanalyysin edelläkävijät Sigmund Freud ja Carl Jung, ja kolmantena pyöränä alan unohdetumpi vaikuttaja Sabina Spielrein, alun perin Jungin potilas ja sittemmin itsekin lääkäri. Elokuva oli mielenkiintoinen ja 1900-luvun alun epookki komeaa, mutta jotain jäin silti kaipaamaan. Katselukokemus tuntui ehkä jotenkin etäiseltä, vaikka elokuva käsittelee vahvoja ja vaikeita moraalisia ja emotionaalisia kysymyksiä esimerkiksi Freudin ja Jungin opettajaoppilas-suhteen ja Jungin ja Spielreinin lääkäripotilas-suhteen tiimoilta.

Le tout nouveau testament (2015)

Jumala on olemassa ja asuu Brysselissä – ankeassa kerrostaloasunnossa, jossa ei ole ulko-ovea. Yrmy keski-ikäinen miekkonen lorvii päivät pitkät aamutakissa, kohtelee perhettään kehnosti ja huvittaa itseään naputtelemalla kaikkivoivalla tietokoneellaan koettelemuksia ihmisten tielle. Kunnes eräänä päivänä perheen tytär päättää antaa isälle ansionsa mukaan... Nerokas elokuva! Yhdistelmä kekseliästä tummahkoa komediaa, ehtaa belgialaista surrealismia ja herkkääkin pohdintaa elämästä ja kuolemasta. 

Mad Money (2008)

Sympaattinen komedia kolmesta keskuspankin työntekijästä, jotka keksivät ovelan juonen kahmiakseen tuhottaviksi matkalla olevia seteleitä omiin taskuihinsa. Virkistävää, että tällaisessa lurjuselokuvassa on pääosissa kolme naista (Diane Keaton, Queen Latifah ja Katie Holmes). Ei suurta taidetta, mutta ihan viihdyttävää ajanvietettä.



Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Oo. Tämä taas oli paitsi viihdyttävä, sanoisinpa että myös taidetta – elokuvaelämys parhaimmillaan. Intensiivistä, suorastaan hengästyttävää menoa. Paljon kaikkea, mutta silti linjakas kokonaisuus. Olen nähnyt Alejandro G. Iñárritulta aiemmin vain Amores Perros -elokuvan, josta muistan aikoinaan pitäneeni. Nyt kiinnostaa ehdottomasti nähdä lisää.

Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969)

Western-klassikko... mutta nyt ei jotenkin iskenyt. Vaikka tällainen hieman ironinen ote tyylilajiin sopisi minulle periaatteessa mainiosti, elokuva tuntui Paul Newmanista ja Robert Redfordista huolimatta jotenkin tylsältä. Kaksikko tuntui vain viipottavan puskasta toiseen. Saatoin jopa loppupuolella hieman torkahtaa. Mutta onhan tässä ihana Raindrops keep fallin’ on my head!

Dikkenek (2006)

Belgialaisen komedian kulttiklassikko. Noooh... Olihan tämä kai ihan hauska, tyylilaji ei ehkä vain ole sitä omintani. Mukana on monia belgialaisia ja ranskalaisia suosikkinäyttelijöitä François Damiensista Mélanie Laurentiin ja Marion Cotillardiin.




American Hustle (2013)

Tämän elokuvan näkemistä odotin innolla, mutta loppujen lopuksi petyin vähän. 1970-luvun miljöö oli mahtava ja menoa ja meininkiä riitti, mutta elokuva tuntui minusta turhan pitkältä, eli en tainnut aivan täysillä innostua.





Behind the Candelabra (2013)

Hurjan hyvä! Pianoviihteen suurmies Liberace oli minulle entuudestaan ihan tuntematon nimi, vaikka mies oli ilmeisesti aikansa megajulkkis ainakin Amerikassa. Kiinnostava ja hyvin tehty elämäkertaelokuva, ja Michael Douglas ja Matt Damon vetivät pääroolit komeasti.
Mr Nobody (2009)
  
Aikamatkailua, vaihtoehtoisia todellisuuksia, suunnanmuutoksia – ja mieletön määrä kaikkea muuta. Tässä elokuvassa on niin paljon konsepteja, henkilöitä, paikkoja, tapahtumia, symboleja, avoimia kysymyksiä ja mahdollisia tulkintoja, että en oikein edes tiedä, mitä siinä itse asiassa tapahtui, mutta todella hyvä tämä kyllä oli. Paljon mielenkiintoista pohdittavaa elämän sattumanvaraisuudesta tai kohtalosta tai mikä se sitten onkin. Pääosassa Jared Leto 118-vuotiaana, tai siis 34-vuotiaana, tai siis...


12 Years a Slave (2013)

Ääh. Tuntuu, että tästä elokuvasta pitäisi vaikuttua. Orjaksi vangitun vapaan miehen (tositapahtumiin perustuva) tarina on koskettava ja järkyttävä. Elokuva on upeasti kuvattu. Sen teemat ovat tärkeitä. Mutta... jotenkin se ei koskettanut minua niin kuin olisi kuvitellut. Vaikka orjien kärsimystä näytetään läheltä ja hirveyksiä säästelemättä, elokuvan henkilöt tuntuivat jäävän etäisiksi. Pahikset olivat liki karikatyyrimäisen pahoja, hyvikset jokseenkin ponnettomia. Ja Brad Pittiä ei olisi tarvittu ollenkaan!


12. helmikuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundbergin Jäästä (2012) on kirjoitettu niin paljon, että en jotenkin saa aikaiseksi. Mitä osaisin sanoa? Minäkin uppouduin ja rakastuin tähän kirjaan. 

Saariston karuus ja kauneus. Millaista elämä siellä olikaan, keskellä pimeää talvea tai tuulista syksyä, ja keskellä kesän ohikiitävää valoa. Verkkaisen arjen tasaisuus ja samalla jokaisen ihmisen kohtalon arvaamattomuus. Sydämeen tarttuvat, syvästi inhimilliset ihmiset. Ihailin Monan valpasta toimeliaisuutta ja Petterin kärsivällistä lempeyttä. Kirjan avainkohdassa huomasin ajattelevani, että eihän se oikeasti mennyt näin, eihän, aivan kuin kirjan kuvaama maailma olisi ollut todempi kuin paperille piirtyvät sanat. Sitä se Jäätä lukiessa oli.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Teos & Schildts & Söderströms, 2012. Suom. Leena Vallisaari. Lainattu.

9. helmikuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Jos edellinen lukemani kirja tuotti minulle eläytymisvaikeuksia, tämän kanssa kävikin sitten aivan päinvastoin: taisi olla hyvin, hyvin pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun romaani sai minut itkemään. (Osansa asiaan saattoi tosin olla sillä, että luin kirjaa hormonihuuruissa synnytyslaitoksella...!)

Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (2001) oli siis mieleenpainuva lukukokemus. Ajattelen aina, että sotakirjat eivät minua juuri kiinnosta, mutta kiinnostavathan ne, kun ne ovat hienosti kirjoitettuja. Esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Doraan ihastuin, ja niin ihastuin tähänkin.

Ensimmäinen asia, josta Marsipaanisotilaassa pidin, olikin juuri se, miten se kertoi sodasta. Kirjassa oli mukana Kummelin perheen kaikkien jäsenten kokemus talvi- ja jatkosodan vuosista sellaisina kuin ne olivat jokapäiväisessä elämässä. Isänmaallista innostusta, armotonta tylsistymistä, sokerinhimoa, rohkeutta, turhautumista, paketteja kotoa, hirveitä raakuuksia, likaisia vaatteita, huulenheittoa, silavaa, uudet kengät, aina sydänalassa painavaa pelkoa, tyhjä ruokakomero, uusia ihastuksia, pohjatonta väsymystä... Kaikkea tavalliseen elämäänkin kuuluvaa, mutta ihmistä vaivihkaa peruuttamattomasti muuttavan epätavallisissa olosuhteissa.

Päähenkilöiksi kirjassa nousevat veljekset Göran ja Frej. Hilpeä Göran ja vakava Frej päätyvät sodassa eri tehtäviin ja ovat luonteiltaan liki päinvastaista laatua. Molemmilla on vikansa ja sokeat pisteensä, mutta molempien sotaa oli silti helppo myötäelää. Hieman etäämpää Kummelin perheen sotaan osallistuu velvollisuudentuntoinen isoveli Petter, joka hoitaa leiviskäänsä kotirintamalla. Yhtä eläviä henkilöitä ovat myös perheen vanhemmat, tuuliviirimäinen Leonard-isä ja käytännöllinen Martha-äiti, ja perheenjäsenistä pienimpään rooliin jäävä pikkusisko-prinsessa Charlotte.

Pidin paljon Lundbergin tavasta kirjoittaa. Kirjailijan ääni on sympaattisesti läsnä henkilöidensä elämässä ja lähellä lukijaa. Lundberg kuvaa kirjan henkilöiden ajatuksia ja tunteita tarkasti ja rehellisesti, mutta lempeästi. Vaikka kirja kertoo surullisista ja rankoista asioista, päällimmäiseksi siitä jää mieleen lämmin ihmisen inhimillisyyden ymmärrys ja arvostus.

Monen muun lukijan tavoin minäkin tartuin Marsipaanisotilaaseen sen myöhemmin ilmestyneen sisarteoksen Jään Finlandia-voiton innoittamana. Olen iloinen, että luin kirjat tässä järjestyksessä: Marsipaanisotilas tulee ajallisesti ensin, ja blogikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että monelle Jäästä hurmaantuneelle tämä jäi sen jälkeen vähän vaisummaksi lukukokemukseksi. Oli siis hienoa ihastua ensin täysillä Marsipaanisotilaaseen ja jatkaa sitten Petter Kummelin myöhempiin vaiheisiin.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas. Gummerus, 2001. Suom. Leena Vallisaari. Alkuteos Marsipansoldaten, 2001.

6. helmikuuta 2017

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Uskottelen sitkeästi itselleni, että lukublogini on edelleen hengissä, vaikka kirjoitusten välit venähtävät kuukausiksi. Tämänkin kirjan lukemisesta on jo, hm, yli puoli vuotta... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (Otava, 2012) kuulosti takakannen perusteella mainiolta. ”Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?” Kolmiodraamaa Yhdysvaltojen länsirannikon huippuyliopistoissa, hyvältä kuulostaa! 80-luvun opiskelijaelämää! Itseään etsiviä parikymppisiä! Ja bestsellerikin vielä!

Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt minuun yhtään. Päähenkilöt Madeleine, Mitchell ja Leonard olivat periaatteessa kiinnostavia vanhoja rakkausromaaneja rakastava kirjallisuudenopiskelija, hengellisten kysymysten kalvama onnettomasti rakastunut sivustakatsoja, karismaattinen mutta mieleltään hauras nuori luonnontieteilijä mutta tuntuivatkin ärsyttäviltä ja paperisilta. Juonenkäänteissä riitti maisemanvaihdoksia Amerikasta Ranskaan ja Intiaan, mutta minä seurasin mukana vain laimeasti innostuen.

En oikein tiedä, mistä kokemus johtui, mutta minusta tuntui kuin kirja olisi jatkuvasti alleviivannut olevansa älykkäästi viihdyttävä, osoittanut henkilöidensä olevan oikeaoppisen moniulotteisia ja juonensa taitavasti sommiteltu. Minusta ei siis tuntunut siltä kuin olisin lukenut lihaa ja verta olevien Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin elämästä, vaan siltä että luin älykkökirjailijan huolellisesti rakentamaa romaanimuotoista tutkielmaa nuorten aikuisten sielunelämästä.

Ja kun en pidä kirjasta, takerrun yksityiskohtiin. Arto Schroderuksen suomennos on varmasti kokonaisuutena ansiokas, mutta minua alkoivat häiritä muun muassa sellaiset epäolennaisuudet kuin että joku söi mokkapalaa. Jupisin mielessäni, että se oli kyllä taatusti brownie. On ehkä parempi, että suomennoksessa syödään suomenkielistä paakkelsia, mutta kun eivät ne ole sama leivonnainen!

Luulen, että minun olisi kannattanut lukea kirja englanniksi, sillä käännöksessä eteen tulee väistämättä tällaisia hankalasti kulttuurista toiseen kääntyviä asioita ja ilmaisuja – varsinkin, kun Eugenidesin tekstissä on mukana paljon ihmisten ja ympäristön yksityiskohtaista kuvausta. Alkukielellä se olisi ehkä auttanut minua eläytymään, mutta nyt käännöstekstin lukeminen tuntui entisestään syventävän vaikutelmaani kirjan ”keinotekoisuudesta”. (Sallan lukupäiväkirjan jutussakin on näköjään kommentoitu käännöstä. Olen samaa mieltä!)

Minulle Naimapuuhia ei siis ollut Se Oikea, mutta monessa muussa blogissa kirjaan on ihastuttu. Ehkäpä joskus kokeilen jotain muuta Eugenidesiltä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava, 2012. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos The Marriage Plot, 2012. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

15. elokuuta 2016

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö

Toimittaja Kalle Kniivilän Putinin väkeä: Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2014) kysyy, miksi venäläiset rakastavat Vladimir Putinia. Miltä Putinin Venäjä näyttää sisältäpäin, tavallisten kansalaisten kodeista katsottuna?

Mitä ilmeisimmin hyvin erilaiselta kuin lännen tiedotusvälineissä. Kniivilä haastattelee tavallisia venäläisiä eri puolilta maata, ja ihmisten puheissa toistuvat samat perustelut sille, miksi ulkomaalaisten karsastama Putin on Venäjälle hyvä johtaja. Avainsanoja ovat järjestys ja vakaus. Etenkin monet vanhemmat haastateltavat muistelevat  kammoten Neuvostoliiton romahdusta seurannutta kaaosta ja puutetta ja kiittävät Putinia järjestyksen palauttamisesta. Nuorimmat vastaajat taas eivät oikein edes muista aikaa ennen Putinia eivätkä osaa tai viitsi kuvitella vaihtoehtoja. Politiikan kiemuroiden pohtimista tärkeämpää on, että arki sujuu, ja Putinin ajan talouskasvun ansiosta se sujuu monilla paremmin kuin ennen.

Ulkopuolelta Putinin Venäjää ja sen asukkaiden asenteita on helppo hämmästellä. Kniivilän näkökulmakin on ulkopuolisen hämmästelijän. Silti kirjassa haastateltujen venäläisten mattimeikäläisten (tai minkä nimisiä he sitten Venäjällä lienevätkään!) kokemusten valossa on helppo ymmärtää, miksi he näkevät maailman niin kuin näkevät ja toimivat niin kuin toimivat. Oli mielenkiintoista lukea tavallisten ihmisten arjesta, sen haasteista ja iloista.

Putinin väkeä ilmestyi toissa vuonna, joten Kniivilän haastattelumatkoista on kulunut jo jonkin verran aikaa. Venäjä ja maailma ovat jatkaneet muuttumistaan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kirjassa tavatuille ihmisille kuuluu nyt.

17. toukokuuta 2016

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.