15. elokuuta 2016

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä - Venäjän hiljainen enemmistö

Toimittaja Kalle Kniivilän Putinin väkeä: Venäjän hiljainen enemmistö (Into, 2014) kysyy, miksi venäläiset rakastavat Vladimir Putinia. Miltä Putinin Venäjä näyttää sisältäpäin, tavallisten kansalaisten kodeista katsottuna?

Mitä ilmeisimmin hyvin erilaiselta kuin lännen tiedotusvälineissä. Kniivilä haastattelee tavallisia venäläisiä eri puolilta maata, ja ihmisten puheissa toistuvat samat perustelut sille, miksi ulkomaalaisten karsastama Putin on Venäjälle hyvä johtaja. Avainsanoja ovat järjestys ja vakaus. Etenkin monet vanhemmat haastateltavat muistelevat  kammoten Neuvostoliiton romahdusta seurannutta kaaosta ja puutetta ja kiittävät Putinia järjestyksen palauttamisesta. Nuorimmat vastaajat taas eivät oikein edes muista aikaa ennen Putinia eivätkä osaa tai viitsi kuvitella vaihtoehtoja. Politiikan kiemuroiden pohtimista tärkeämpää on, että arki sujuu, ja Putinin ajan talouskasvun ansiosta se sujuu monilla paremmin kuin ennen.

Ulkopuolelta Putinin Venäjää ja sen asukkaiden asenteita on helppo hämmästellä. Kniivilän näkökulmakin on ulkopuolisen hämmästelijän. Silti kirjassa haastateltujen venäläisten mattimeikäläisten (tai minkä nimisiä he sitten Venäjällä lienevätkään!) kokemusten valossa on helppo ymmärtää, miksi he näkevät maailman niin kuin näkevät ja toimivat niin kuin toimivat. Oli mielenkiintoista lukea tavallisten ihmisten arjesta, sen haasteista ja iloista.

Putinin väkeä ilmestyi toissa vuonna, joten Kniivilän haastattelumatkoista on kulunut jo jonkin verran aikaa. Venäjä ja maailma ovat jatkaneet muuttumistaan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä kirjassa tavatuille ihmisille kuuluu nyt.

Related Posts Widget For Blogger with ThumbnailsBlogger Templates

17. toukokuuta 2016

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

10. toukokuuta 2016

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous (Gummerus, 2014) jatkaa Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjaa. Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa olivat viihdyttävää lukemista, joten oli mukavaa palata Ariannan seuraan. Contessa tosin näkyy ratkovan rikoksia nopeammin kuin minä ehdin niistä lukea, sillä Villa Sibyllan jälkeen sarjassa on ilmestynyt jo kaksi uutta kirjaa.

Tässäkin kirjassa seikkaillaan Rooman historiaa havisevissa maisemissa. Äveriään lakimiesperheen huvilalla tapahtuu ryöstö ja murha, joiden selvittely johdattaa Arianna-etsivän niin salaseurojen sokkeloihin kuin Italian mafiapiireihinkin.

Luin kirjaa lyhyissä pätkissä pitkällä aikavälillä. En tiedä, oliko syynä sirpaleinen lukukokemus vai dekkari itse, mutta jotenkin minulla oli tällä kertaa vähän vaikeuksia innostua mukaan kirjan juonenkäänteisiin. Dekkarissa oli paljon tavaraa: Villa Sibyllan asukkaiden monimutkaiset perhesuhteet, muinaisten uskonnollisten kulttien koukerot, roistoja kapeiden kujien pikkurikollisista maailmantaloutta ohjaileviin mahtimiehiin... Joitakin juonen palasista olisi ehkä voinut jättää poiskin toisten syventämiseksi.

Mukavasti lisää syvyyttä kirja sen sijaan toi Ariannan taustaan. Vala avaa Ariannan henkilöhistoriaa kivasti vähä vähältä, limittäen sankarittaren omaa elämää tämän ratkomiin rikoksiin. Rikas, kaunis ja nokkela suomalais-italialainen aatelisnainen, jolla on salaperäinen menneisyys ja miesystävänä Italian ulkoministeri, ei edelleenkään kahmi tosielämän uskottavuuspisteitä, mutta jotenkin Arianna onnistuu silti olemaan kirjan maailmassa uskottava ja sympaattinen hahmo.

Kirjan tunnelma oli sarjan kahta ensimmäistä osaa tummempi. Toisaalta vakavuus rakensi tarinaan lisää ulottuvuuksia, mutta jäin silti ehkä kaipaamaan jotain edellisten kirjojen kepeydestä. Selkäpiitä karmivaa pahuutta ja yhteiskunnan kipupisteisiin pureutumista löytyy muualtakin; Valan kirjojen vahvuus on minusta nimenomaan kevyen kuplivuuden ja aistillisen tunnelmoinnin yhdistämisessä viihdyttävään dekkarijuoneen. En siis panisi pahakseni, vaikka seuraavassa kirjassa olisi taas enemmänkin auringon kultaamia auringonlaskuja ja herkkuhetkiä Ariannan keittiössä!

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous. Gummerus, 2014. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta.

4. toukokuuta 2016

Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä Hornbyn omin sanoin ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.

25. huhtikuuta 2016

Frank Wynne: I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis

Huippukiinnostava kirja! Olenpa iloinen, että nappasin tämän taannoin divarista mukaani.

Frank Wynnen I Was Vermeer (2006) kertoo Han van Meegerenistä, hollantilaisesta taidemaalarista, joka 193040-luvuilla huijasi koko kansainvälistä taidemaailmaa taidokkailla väärennöksillään Vermeerin ja muiden vanhojen mestareiden maalauksista.

Väärentäjäneron tarina on uskomaton. Nuori Henricus Antonius eli Han suuntasi ankaran opettajaisänsä toiveita vastaan taiteilijan uralle, mutta tie maineeseen ja mammonaan osoittautui kiviseksi. Vaikka Van Meegerenin tekniset taidot tunnustettiin, teoksista puuttui aina se jokin. Kritiikistä suivaantunut maalari päätti näyttää maailmalle, mitä todella osaa. Hän maalaisi mestariteoksen, joka löisi itseään täynnä olevat asiantuntijat ällikällä: kadonneen Vermeerin suoraan 1600-luvulta.

Huijaus onnistuu yli odotusten. Van Meegerenin halveksimat kriitikot, historioitsijat ja taidekauppiaat menivät halpaan, ja väärennös-Vermeeriä juhlittiin kautta maailman vuosisadan löytönä, mestarin tuotannon kadotettuna helmenä. Alun perin van Meegeren oli ryhtynyt puuhaan lähinnä näyttämisen halusta ja aikonut sopivalla hetkellä paljastaa huijauksensa, mutta menestyksen maku oli vastustamaton. Seuraavina vuosina hän maalasi kellariateljeessaan liudan uusia ”Vermeerejä” ja tienasi väärennöksillään miljoonia.

Wynnen kirja on vetävästi kirjoitettu elämäkerta huikeasta elämästä. Jos kyseessä ei olisi tositarina, se olisi melkein liian hyvä ollakseen totta. Van Meegeren on omintakeinen persoona: hykerryttävän kekseliäs ja ihailtavan peräänantamaton, mutta myös toivottoman herkkänahkainen, päihteille perso ja ihmisenä ilmeisen hankala. Kun soppaan hämmennetään vielä rikollisia juonia, taidepiirien koukeroita, luksuselämää Rivieralla ja natsien salaisia aarrekammioita, kasassa on melkoinen paketti. 

Sen lisäksi, että kirjaa voi lukea kutkuttavana huijariseikkailuna, se saa myös pohtimaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin taiteen aitous ja auktoriteettien arvostus. Kun muutama hyvämaineinen asiantuntija innostuu vääristä Vermeereistä, pian niille valaa ylistystä koko maailma. Ja jos teokset ovat kaikkien mielestä mestarillisia, miksi ne muuttuvat vähemmän mestarillisiksi, kun niiden tekijäksi paljastuukin joku muu kuin Vermeer? Mielenkiintoisia psykologisia ja sosiologisia ilmiöitä...

Kirjaa ei taida olla suomennettu, mutta englanniksi lukeville suosittelen lämpimästi. Mielenkiintoista muuten, että netissä kirjaa näkyy myytävän kahdella eri alaotsikolla. Minun kappaleeni kannessa lukee I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis, mutta toisissa painoksissa nimenä on I Was Vermeer: The Rise and Fall of the Twentieth Century's Greatest Forger. Kannatan jälkimmäistä, sillä natsit ovat vain yksi juonne tässä kerrassaan kiehtovassa kirjassa.

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 14. Historiaa käsittelevä tietokirja ja 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Jos kriteerejä vähän venytetään, kirjaa voisi harkita myös kohtiin 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi ei siis väärentäjä, mutta kenties taiteilija! – tai 43. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Mies itse ei kirjassa seikkaillut, mutta hänen teoksiaan kyllä mainittiin.

Frank Wynne: I Was Vermeer: The Forger Who Swindled the Nazis. 2006. Ostettu käytettynä.

13. huhtikuuta 2016

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability

Tämän verkkosivujen käytettävyyttä käsittelevän kirjan luin vähän niin kuin töiden puolesta. Steve Krugin Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability on ilmeisesti jonkinlainen alan klassikko. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2000. Minä luin vuonna 2006 ilmestyneen uudistetun painoksen, mutta Krug on näköjään päivittänyt opuksen uudelleen taas vuonna 2013.

Kirja kertoo yleistajuisesti, mikä tekee verkkosivuista helppoja ja mukavia käyttää. Vinkit ovat simppeleitä, ja niiden kantava teema löytyy jo kirjan nimestä: mitä vähemmän käyttäjän pitää ajatella löytääkseen etsimänsä, sitä parempi. Yksinkertaisuus ja johdonmukaisuus kunniaan.

Suurin osa kirjan ohjeista pitänee paikkansa tai on ainakin sovellettavissa edelleen, vaikka monet Krugin esimerkkien ruutukaappaukset näyttävätkin jo antiikkisilta.  Nettimaailman muutos näkyy siinäkin, että sosiaalinen media ja mobiilisovellukset loistavat kirjassa poissaolollaan. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen siis uusinta painosta.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väljästi taitettu. Helppolukuisuuden tavoittelu tuntui minusta välillä jo vähän liioitellultakin. Asioita väännettiin paikoin Pihtiputaan mummolle paksuhkosta rautalangasta, mutta kirjan aiheen huomioon ottaen parempi kai niin kuin päinvastoin.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability. New Riders, 2006 (1. painos 2000). 201 s. Lainattu.

7. huhtikuuta 2016

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Vau.

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen Heidi Köngäksen kirjasta Dora, Dora (Otava 2012). Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut juuri minkäänlaista mielikuvaa, mitä siltä odottaa (en muistanut taannoista Finlandia-ehdokkuuttakaan), joten loistava lukuelämys tuli ihan puun takaa.

Natsi-Saksan varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomeen tarkastamaan Petsamon nikkelikaivosta. Speer on yksi kirjan neljästä minäkertojasta. Muut ovat hänen yksityissihteerinsä Annemarie Kempf, saksalaisjoukkoja viihdyttämään tuotu taikuri Himmelblau ja nuori suomalainen tulkki Eero Kallankari.

Pitkään aikaan ei tapahdu juuri mitään. Speerin seurueen auto ajaa kohti pohjoista, halkoo loputonta talvea, kylmää ja pimeää. Matkustajat ovat vaipuneet omiin ajatuksiinsa. Niiden kautta rakentuvat kirjan jännitteet: kaikkien mieltä pingottaa pitkittynyt sota, mutta jokaisella on omat murheensa ja pelkonsa. Speeriä kiusaa välirikko Hitlerin kanssa. Annemarien mieltä painaa huoli sekä Speeristä että omasta aviomiehestä kaukana rintamalla. Taikuria ja tulkkia jähmettää suorituspaineiden lisäksi jo silkka kivikasvoisen mahtimiehen läheisyys.
 
Vaikutuin kirjassa sekä aiheesta että Köngäksen tavasta kirjoittaa.

En tiedä, kuinka paljon kirjan tapahtumilla on todellisuuspohjaa, mutta Speerin matka Lappiin oli todella mielenkiintoinen aihe. Saksalaisten hallitsemat kaivokset, tukikohdat ja vankileirit tekivät historiaa konkreettiseksi, ja kiinnostava oli myös kirjan antama kuva saksalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta toisiinsa jatkosodan aikana. Kirjan saksalaisille suomalaiset vaikuttavat olevan hieman yksinkertaisia mutta harmittomia apureita. Suomalaiset taas eivät voi olla ihailematta Saksan sotakoneiston voimaa, vaikka se samalla loukkaa alistettuun asemaan joutuneen kansan ylpeyttä ja pelottaa.

Köngäs antaa kirjan kertojille kullekin omanlaisensa äänen. Lyhyet luvut valottavat samoja tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta. Viileän analyyttinen, numeroita rakastava Speer kätkee särönsä maailmalta eri tavalla kuin hermostuneen tunteikas taikuri, mutta omaa heikkouttaan ei kukaan tahdo paljastaa. Taistelutahtoa on pidettävä yllä, tai siltä ainakin on näytettävä.

Kirja näyttää sodasta sen puolen, joka on kätketty ihmisten sisään. Milloin on lupa myöntää itselleen, että entiset ihanteet ovat murentuneet? Ettei kerta kaikkiaan enää jaksa eikä oikeastaan edes välitä? Väsymätön Speer, Hitlerin uskottu, takertuu ihailemaansa johtajaan kuin oksaan koskessa. Annemarien käsi ei enää tahtoisi nousta tervehdykseen, joka ennen sai hänen sydämensä takomaan intoa ja ylpeyttä. Nuorena poikana rintamalle hinkunut tulkki kaipaa takaisin kotiin, takaisin rauhaan.

Hieno kirja. Tällaisten teosten äärellä sitä muistaa, miksi kirjallisuutta on.

Helmet-lukuhaasteessa voisin sijoittaa kirjan ainakin kohtiin 2. Matkakertomus, 8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin tai 44. Kirjassa joku kuolee.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava, 2012. 318 s. Ostettu e-kirjana.

31. maaliskuuta 2016

Kathryn Stockett: Piiat

Oli mielenkiintoista lukea tätä kirjaa limittäin Alexandra Fullerin Afrikka-muistelmien kanssa. Rotuasiaa ja samaa aikakautta molemmissa, mutta eri puolilta maailmaa.

Kathryn Stockettin Piiat (WSOY, 2010) on kai sellainen kirja, joita kutsutaan lukuromaaneiksi. Yli 600 sivua hujahtivat sutjakasti vetoavien henkilöiden ja sujuvan juonenkuljetuksen ansiosta. Otin kirjan lomalukemiseksi ja se oli tarkoitukseen mainio valinta: tällaista kirjaa on mukava lukea, kun sen tarinaan ja tunnelmaan on aikaa uppoutua.

Pidin kirjassa siitä, miten se veti lukijan mukaan Jackson, Mississippin asukkaiden arkeen. Yhdysvaltojen rotuerottelun historia on toki osin tuttua asiaa, mutta en ole aiemmin syventynyt eläytymään siihen tällä tasolla kotien arjen kautta. Poliittinen liikehdintä ja yhteiskunnan suuret mullistukset ovat kuvassa mukana, mutta jossain bridgekerhon juoruilun ja keittiössä höyrävän papupadan taustalla. Arjen yksityiskohtiin tiivistyy paljon.

Kirjan henkilöissä oli sopivasti moniulotteisuutta välttämään osoittelevan mustavalkoiset (heh, no pun intended) sankariuhri-asetelmat. Joidenkin sivuhenkilöiden kohdalla mentiin jo vähän niillä rajoilla, etenkin läpeensä inhan pahis-Hillyn, mutta kokonaisuutena Stockett onnistui minusta välttämään sormellaheristelyn ja kyyneltentiruttelun sudenkuopat, joihin tällaisten aiheiden kohdalla on helppo sortua.

Henkilöistä tykästyin erityisesti lämpimän äidilliseen ja tyynen rohkeaan Aibileen-piikaan. Jacksonin valkoisista naisista päähenkilöksi nousee kirjailijan urasta haaveileva parikymppinen Skeeter, joka saa suostuteltua Aibileenin ja muut mustat palvelijat mukaan uhkarohkeaan kirjaprojektiinsa. Skeeterin hahmossa näkyi hyvin se, miten edistyksellisesti ajatteleva, itsenäinen nuori nainenkaan ei ole täysin vapaa yhteisönsä odotuksista ja ajattelutavoista, ja miten haastavaa niiden tiedostaminen ja ravisteleminen onkaan.

Summa summarum, kevyttä muttei höttöistä. Seuraavaksi haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua (pokkaripainoksessani 620).

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY Pokkari, 2011. Alkuteos The Help, Penguin Books, 2009. 620 s. Saatu lahjaksi.

21. maaliskuuta 2016

Alexandra Fuller: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness

Kiinnostuin tästä Alexandra Fullerin kirjasta varmaankin sen nimen perusteella: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness kuulostaa kerrassaan kiehtovalta konseptilta. Kiintoisalta vaikutti myös kirjan kansikuva, jossa pieni tyttö kävelee käsi kädessä vielä pienemmän simpanssin kanssa.

Kirja osoittautui muistelmiksi elämästä brittiperheenä Afrikassa siirtomaa-ajan viimeisinä vuosina. Se on jatkoa Fullerin ensimmäiselle omaelämäkerralliselle teokselle Don't Let's Go to the Dogs Tonight (2002), joka kertoo kirjailijan lapsuudesta 1970-luvun Rhodesiassa eli nykyisessä Zimbabwessa. Ainakin ensimmäinen kirja on näköjään suomennettukin: Ei hunningolle tänään (Otava, 2003) on luettu esimerkiksi blogeissa INAhdus ja Ota lukuun

Cocktail Hourin keskiössä ovat Fullerin vanhemmat, etenkin äiti Nicola, eloisa ja eksentrinen nainen, joka menee eikä meinaa ja joka kohtaa elämän niin valoisat kuin varjoisatkin ääripäät koko painollaan. Äidin rinnalla kulkee peltojensa reunalla murahteleva isä, jonka sydän on tiukasti kiinni Afrikan mullassa.

Kirjan tarjoama näkökulma Afrikkaan on mielenkiintoinen. Fullerin perheelle ja heidän kaltaisilleen siirtomaabrittien elämäntapa on itsestäänselvyys, osa asioiden luonnollista järjestystä. Heille Afrikka on heidän Afrikkansa, ja maailmanpolitiikan myllerryksen veriset lonkerot oman kodin pihalla aito järkytys.

Lukijana Fullereihin on hieman vaikea suhtautua. Toisaalta en voinut kuin ihailla perheen sitkeyttä ankarissa olosuhteissa ja rohkeutta aloittaa yhä uudelleen alusta, kun elämä sitä vaati. Toisaalta taas nykynäkökulmasta heidän suhtautumisensa kotimaahansa ja sen asukkaiden enemmistöön tuntuu röyhkeältä ja käsittämättömältä.

Fuller onnistuu minusta tasapainoilemaan kirjassa onnistuneesti näiden kysymysten suhteen. On selvää, ettei hän näe ja koe asioita samoin kuin vanhempansa, mutta hän ei myöskään mitätöi tai kiellä kuvaamiensa ihmisten elämää ja yksilöllistä kokemusta. Kirjassa on läsnä niin Fullerin afrikkalaisen lapsuuden kokemus kuin Afrikan jättäneen aikuisen näkökulmakin. Fuller puhuu aiheesta esimerkiksi tässä haastattelussa: ”I think that’s just part of the condition of being a white Southern African. You’re just — particularly at my age, you’re dispossessed at birth, and you’re very aware of it, particularly when you have parents like mine, who sort of fought on what I consider the wrong side of history, but then felt so connected to that land that they stayed.”

Kiinnostava kirja siis, suosittelen!

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi esimerkiksi kohtiin 20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan (eikös cocktail hour ole vuorokaudenaika siinä missä muutkin?) ja 26. Elämäkerta tai muistelmateos. Kohta 27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja voisi kai sekin sopia, sen verran tiukassa Afrikka on Fullerissakin (vaikka kirjailija syntyikin Englannissa).

Alexandra Fuller: Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness. Penguin Press, 2011. Ostettu käytettynä.

3. maaliskuuta 2016

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Olin lukenut Katja Kalliolta aiemmin kolumnikokoelmat Elokuvamuisti ja Tyypit, mutta Karilla-romaanissa en jostain syystä päässyt alkusivuja pidemmälle. Säkenöivät hetket (Otava, 2013) kuitenkin vaikutti jo takakannen perusteella kirjalta, josta pitäisin. Menneen maailman nostalgiaa ja naiskohtaloita sukupolvesta toiseen, ah! Kansikuvakin (Emmi Kyytsösen käsialaa) on ihana.

Uumoilemiani teemoja ja tunnelmia kirja tarjosikin. Hangon kylpylä kesällä 1914: vauraiden venäläisvieraiden silkkien kahina, mäntyjen runkoja punertava aurinko, laineiden liplatus. Ja sitten maailman äkkinäinen murros, nuoren huolettoman Ellyn varttuminen aikuiseksi naiseksi, jonka elämä on kaukana silkistä ja sametista ja joka vuorollaan kohtaa kasvavissa tyttärissään seuraavan sukupolven huolet ja intohimot.

Kallio kirjoittaa kauniisti. Henkilöhahmojen mielenliikkeet nivoutuvat arjen yksityiskohtiin. Vaimo leipoo mustikkapiirakkaan avioliittonsa tilan, ja kahvimyllyn painossa syliä vasten tuntuu pelko tulevaisuudesta. Nautin näistä havainnoista, niiden herkkyydestä ja oivaltavuudesta, pienistä tunnistettavista hetkistä ja tunteista. Kallion teksti on huolellista ja viimeisteltyä, mutta jotenkin se pysyi minulle vielä pakottoman tuntuisena (esimerkiksi Riikka Pulkkisen Tottaa lukiessani minusta tuntui, että tunnevireiden tarkkailu kääntyi tarkoin punnitussa siloisuudessaan jo lukijaa etäännyttäväksi).

Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen kolmannen sukupolven, Ellyn keskimmäisen tyttären Beatan, tarina. En tiedä, johtuiko tämä yksinkertaisesti siitä, että Beatan osuus päätti kirjan, vai siitä, että temperamentikas Beata oli henkilönä äitiään värikkäämpi persoona. Olisin ehkä kuvitellut, että Ellyn ja Beatan äiti–tytärsuhde saisi kirjassa enemmänkin tilaa, mutta toisaalta en lukiessani erityisemmin kaivannut sen perusteellisempaa käsittelyä. Beata riitti omana itsenään, äiti jossakin taustalla niin kuin aikuistuvien lasten äidit taitavat olla. 

Jos kirjan sukupolvinäkökulmaa ajattelee, irrallisimmaksi jäi Ellyn äidin Ingan tarina, joka tuntui tarinan edetessä haipuvan ikään kuin prologiksi Ellyn ja Beatan kohtaloille. Vuosisadan alun kylpyläelämä oli loppujen lopuksi kirjassa pian ohi. Samalla tämä etäisyys isoäidin ja tyttärentyttären kohtaloiden välillä osaltaan rakensi kirjan hellänhaikeaa tunnelmaa. Haikeimmaksi se tuntui tiivistyvän Ellyn hahmossa. Siihen suodattui ajan kuluminen ja maailman muutos, nuoruuden kultaisten päivien vaihtuminen aikuisen ankaraan arkeen, maailmalta suojautuminen siltä sulkeutumalla ja kaiken tämän lomassa elämän ohikiitävä kauneus, sen säkenöivät hetket.

Jatkan kirjalla Helmet-lukuhaastetta. Tämä sopisi ainakin kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan tai
44. Kirjassa joku kuolee.

Katja Kallio: Säkenöivät hetket. Otava, 2013. 301 s. Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen. Ostettu e-kirjana.