Kirja on kellastunut ja haiseva kirpparilöytö, jota joku edellinen omistaja on tuunannut liimaamalla kanteen hiukkapikkasen vinoon menneen Sacré Coeur -postikortin, mutta sisältö on sitäkin hurmaavampi nostalgian tuulahdus. (Kamera on rikki, joten kannen sijasta kuvaksi pariisilaista kahvilasisustusta!)
Pohjustukseksi sanottakoon, että Pariisi on suuri rakkauteni, joten minut hurmaa miltei mikä tahansa tähän kaupunkiin liittyvä. Aurénin muistelusten erityisansiona on se mainio sodanjälkeisen Pariisin, Ranskan ja Euroopan ajankuva, joka kirjan sivuilta välittyy. Maija Lehtosen suomennoskin on ihanaa puolen vuosisadan takaista käännössuomea.
Aurén, ruotsalainen kirjeenvaihtaja, asettuu Pariisissa asumaan Seinen vasemmalle rannalle, jossa "säkenöivät taivasta tavoittelevat aatteet ja vallankumoukselliset opit samalla kun porvarit ja pieneläjät viettävät siellä hiljaisen rauhallista elämäänsä". Bulevardeilla käyskentelevät vielä viimeiset vanhan ajan emigranttiaristokraatit, mutta kellaribaareissa hytkyy jo jitterbugia uusi sukupolvi. Nuoriso kutsuu itseään Jean-Paul Sartren innoittamana eksistentialisteiksi, vaikka filosofian opintoja enemmän panostetaankin asianmukaiseen ulkoasuun:
Sartren viimeisimmän teoksen annetaan pistää esiin samettihousujen toisesta taskusta ja Camus'n toisesta. Räikeät liivit, tulenpunaiset tai kulonkeltaiset, tehostavat vaikutusta. Mitä jalkoihin tulee, on tärkeätä, ettei käytä kenkiä. Sandaalit voivat mennä mukiin tai vieläkin mieluummin ilmavat espadrilles, sitä tyyppiä, jota Pyreneillä käytetään. Sukat eivät ole suositeltavat. Vaikka ne olisivat miten omaperäiset tahansa kuvioiltaan ja väriltään, niin on sukka kuitenkin porvarillinen vaatekappale.Samaa 50-luvun alun pariisilaista opiskelijaelämää on muuten hauskasti kuvannut myös Satu Waltari, jonka esikoisteos Kahvila Mabillon (1952) kertoo suomalaistytön seikkailuista St. Germain-des-Près'n huolettomissa boheemipiireissä. (Tähän liittyen on pakko lisätä Aurénin osuva huomio: "Kun ihminen on kaksikymmenvuotias, ei hänellä ole ainoastaan oikeus olla typerä ja romanttinen. Se on hänen velvollisuutensa.")
Nykyisin Pariisin katukuvasta ovat kadonneet portinvartijat ja lumpunkerääjät, eksistentialistien kantakapakoista on tullut ökyhintaisia turistirysiä eikä Place Maubertin ympäristö ole ei enää aikoihin ollut slummialuetta, mutta Seinen rannalla nököttävät vielä kirjakauppiaat ja Luxembourgin puistossa suhisevat plataanipuut. Pariisi on tyly, kallis ja kolea - mutta sitä jotain siinä silti on...
Miten on selitettävissä tämä vetovoima, joka Pariisilla näkyy olevan kaikkiin ihmisiin, ihmisiin, jotka edustavat mitä erilaisimpia elämänpiirejä ja ammatteja? Ei millään muulla maailmankaupungilla ole vastaavanlaista vetovoimaa. On suurkaupunkeja, jotka houkuttelevat ihmisiä muilla tavoin, esimerkiksi maastamuuton määräpaikkana, joka tarjoaa mahdollisuudet houkuttavampaan elämänuraan. Pariisin houkutus on houkutus, joka on ristiriidassa järjen kanssa. Kaupunki ei ole työnantaja vaan seireeni, joka kutsuvasti viittoo kädellään.
Sven Aurén: Minun Pariisini. WSOY, 1954. Ruotsinkielinen alkuteos Mitt fönster i Paris, W&W, 1949, suom. Maija Lehtonen. 206 s. Saatu lahjaksi.
