Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Villa Sibyllan kirous (Gummerus, 2014) jatkaa Vera Valan Arianna de Bellis -dekkarisarjaa. Kuolema sypressin varjossa ja Kosto ikuisessa kaupungissa olivat viihdyttävää lukemista, joten oli mukavaa palata Ariannan seuraan. Contessa tosin näkyy ratkovan rikoksia nopeammin kuin minä ehdin niistä lukea, sillä Villa Sibyllan jälkeen sarjassa on ilmestynyt jo kaksi uutta kirjaa.

Tässäkin kirjassa seikkaillaan Rooman historiaa havisevissa maisemissa. Äveriään lakimiesperheen huvilalla tapahtuu ryöstö ja murha, joiden selvittely johdattaa Arianna-etsivän niin salaseurojen sokkeloihin kuin Italian mafiapiireihinkin.

Luin kirjaa lyhyissä pätkissä pitkällä aikavälillä. En tiedä, oliko syynä sirpaleinen lukukokemus vai dekkari itse, mutta jotenkin minulla oli tällä kertaa vähän vaikeuksia innostua mukaan kirjan juonenkäänteisiin. Dekkarissa oli paljon tavaraa: Villa Sibyllan asukkaiden monimutkaiset perhesuhteet, muinaisten uskonnollisten kulttien koukerot, roistoja kapeiden kujien pikkurikollisista maailmantaloutta ohjaileviin mahtimiehiin... Joitakin juonen palasista olisi ehkä voinut jättää poiskin toisten syventämiseksi.

Mukavasti lisää syvyyttä kirja sen sijaan toi Ariannan taustaan. Vala avaa Ariannan henkilöhistoriaa kivasti vähä vähältä, limittäen sankarittaren omaa elämää tämän ratkomiin rikoksiin. Rikas, kaunis ja nokkela suomalais-italialainen aatelisnainen, jolla on salaperäinen menneisyys ja miesystävänä Italian ulkoministeri, ei edelleenkään kahmi tosielämän uskottavuuspisteitä, mutta jotenkin Arianna onnistuu silti olemaan kirjan maailmassa uskottava ja sympaattinen hahmo.

Kirjan tunnelma oli sarjan kahta ensimmäistä osaa tummempi. Toisaalta vakavuus rakensi tarinaan lisää ulottuvuuksia, mutta jäin silti ehkä kaipaamaan jotain edellisten kirjojen kepeydestä. Selkäpiitä karmivaa pahuutta ja yhteiskunnan kipupisteisiin pureutumista löytyy muualtakin; Valan kirjojen vahvuus on minusta nimenomaan kevyen kuplivuuden ja aistillisen tunnelmoinnin yhdistämisessä viihdyttävään dekkarijuoneen. En siis panisi pahakseni, vaikka seuraavassa kirjassa olisi taas enemmänkin auringon kultaamia auringonlaskuja ja herkkuhetkiä Ariannan keittiössä!

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous. Gummerus, 2014. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat keränneet blogeissa sankan fanijoukon. Minä en tapojeni mukaan ole uutuuksien aallonharjalla, mutta viime vuonna ilmestynyt Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) pääsi vihdoin lukuvuoroon täälläkin.

Viime syksynä viihdyin mainiosti Arianna de Bellisin seurassa tutkimassa Kuolemaa sypressin varjossa (2012). Sama aisteja kutkutteleva, Italian makuja, näkyjä ja tunnelmia huokuva kerronta jatkui sarjan toisessakin osassa. Tällä kertaa Ariannan selvitettäväksi lankeaa roomalaisen assyriologi Laura Lucarellin murha, ja yliopistoväen lisäksi juttuun sekaantuu poliitikkoja, anarkisteja ja kansalaisaktivisteja.

Edellisen kirjan kohdalla moitiskelin hieman sitä, että dekkariksi kirja ei ollut kovin jännittävä, ja koin sen henkilögallerian vähän sekavana. Näiltä osin Kosto ikuisessa kaupungissa oli minusta ensimmäistä osaa parempi. Murhamysteeriin sekaantuneet sivuhenkilöt jäävät edelleen leveällä pensselillä sudituiksi, mutta jotenkin innostuin heistä enemmän kuin edellisen kirjan hahmoista. Kirja tuntui myös himpun verran edellistä jännittävämmältä, vaikkei herkkähermoisenkaan lukijan tälläkään kerralla tarvitse pelätä yöunien menetystä.

Arianna on hauska päähenkilö. Neitietsivämäisen nokkela contessa hallitsee niin karatepotkujen, puhallusputkiammunnan kuin suussasulavan munakoisogratiininkin salat. Rikas, kaunis ja älykäs moniosaaja on liian täydellinen ollakseen todellinen, mutta jotenkin hahmo on silti sympaattinen, ei ärsyttävä. Tarinan mittaan lukijalle sirotellaan jälleen tihenevään tahtiin vihjeitä Ariannan uskomattomasta menneisyydestä. Salaisuuksien verho jatkanee raottumistaan seuraavissa osissa...

Summa summarum, kovaksikeitettyjen yhteiskunnallisten dekkarien ystäville Arianna de Bellis -kirjoissa lienee hieman liikaa purppuranpunaisia auringonlaskuja Villa Borghesen yllä ja nautinnollisia siemauksia täyteläistä punaviiniä, mutta mukaansatempaavien esteettis-eskapististen viihdedekkareiden saralla Vera Vala osoittaa jälleen osaavansa asiansa.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus, 2013. Saatu arvostelukappaleena.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan dekkarit ovat nauttineet suurta suosiota blogeissa, ja onpa kirjailija itsekin ahkerasti mukana sosiaalisessa mediassa. Olen kurkistellut Vera(n) Italiaan kirjailijan blogin kautta jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain tartuttua itse kirjoihin, tarkemmin sanottuna dekkarisarjan aloittavaan Kuolemaan sypressin varjossa (2012).

Olen jo aiemmin tilittänyt blogissa ennakkoluulojani kotimaisia dekkareita kohtaan. Mielikuvissani niissä ratkotaan harmaita lähiömurhia laimean keskikaljan voimin. Ensikohtaamiseni Leena Lehtolaisen kanssa auttoi jonkin verran ennakkoluulojen käsittelyssä, sillä Ensimmäinen murhani ei ollut ollenkaan hullumpaa lukemista, vaikka siinä kaljoittelevia poliiseja esiintyikin. Silti oli hauskaa tutustua Vera Valan myötä kotimaisen dekkaristin teokseen, joka lupaili suomalaisen arkitodellisuuden sijaan Italiaan sijoittuvaa ”aistikasta”, ”auringonpaahteista ja rehevästi tuoksuvaa” tarinaa.

Kirja piti lupauksensa. Viihdyin mainiosti Valan sankarittaren Arianna de Bellisin seurassa Rooman kattojen yllä, Tolfan pikkukaupungin pittoreskeilla kujilla ja maaseudun aurinkoisissa maisemissa, eivätkä kuvaukset Ariannan herkkuhetkistä paikallisten viinien, pastojen ja juustojen parissa tehneet pahaa nekään. Kirjan miljöö tarjosi siis kerrassaan nautittavaa nojatuolimatkailua pimenevien syysiltojen ratoksi.

Arianna laittoi illalliseksi salaattia ja paistoi pihvin, jonka kodinhoitaja oli hakenut aamulla lihakauppiaalta. Syötyään hän kaatoi lasiin Brunelloa ja siirtyi Rooman kattojen yllä kohoavalle terassille. Ilta-aurinko värjäsi sadan metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen männyt punertaviksi. Hän maistoi täyteläistä viiniä ja antoi periksi koko päivän taustalla kummitelleelle kivulle. Kattoterassin suoma näköala Vatikaanin kupolin taakse laskevaan aurinkoon vain korosti hänen yksinäisyyttään.

Pidin Ariannasta päähenkilönä. Arianna oli rohkea ja neuvokas etsivä, mutta mukana oli myös  hahmoon syvyyttä tuovia suruja ja pelkoja. Lähiödekkarimietteitäni vasten täytyy silti todeta, että lukijan kannattaa odottaa Ariannan maailmalta realismin sijasta pikemminkin estetiikalla kuorrutettua eskapismia. Kirjan faktat ovat kyllä varmasti sinänsä oikein – Valan paikallistietämys vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka en tunnekaan kirjan kuvaamia seutuja – mutta Ariannan ylellinen elämä ja vaiherikas henkilöhistoria ovat melkoisen kaukana tavallisen tallaajan arjesta.

Ariannan rinnalla esiintyvistä sivuhenkilöistä, joiden voi uumoilla esiintyvän tulevissakin kirjoissa, mieleeni jäivät Ariannan sidekick Angelo – ehkä vähän turhankin stereotyyppinen homohahmo – ja luottoystävä Bartolomeo, jonka persoonaa toivottavasti syvennetään lisää sarjan tulevissa osissa. Murhamysteeriin sekaantuneet sukulaiset ja kylänmiehet sen sijaan saivat minulta välillä sormen suuhun. Luin kirjaa pikku pätkissä, ja joskus tauon jälkeen tarinan pariin palatessani jouduin hetken tuumimaan, kuka olikaan Marcello, Luciano, Alessandro, Stefano tai Claudio.

Kirjan murhamysteeri oli enemmän palapelimallia kuin niskavilloja tuulettavaa jännitystä. Lukijana minulle sopivat mainiosti tällaiset kiltinpuoleiset dekkarit, mutta kirjan jännitteeseen olisi ehkä tullut lisää kierroksia, jos murhan karmeus olisi kajastellut tarinassa vahvemmin läpi kontrastiksi Ariannan elämän koreudelle ja Tolfan maisemien kauneudelle. Pieniä risuja antaisin myös joistakin kohdista, joissa muuten nautittavaan miljöökuvaukseen livahti ehkä vähän liikaa matkailuesiteviboja.

Kaiken kaikkiaan Kuolema sypressin varjossa oli varsin viihdyttävää lukemista ja mieluisa uusi dekkarituttavuus. Sarjan seuraava osa, Kosto ikuisessa kaupungissa, odottaa jo hyllyssä, joten tulen varmasti jatkossakin seuraamaan Arianna de Bellisin seikkailuja rikosten ja risottojen parissa.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus, 2012. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Gilbert Sinoué: L'enfant de Bruges

Gilbert Sinouén romaani L'enfant de Bruges (1999) kuulosti takakannen perusteella lupaavalta. Brugge vuonna 1441: Taidemaalari Jan Van Eyck kuiskaa ottopojalleen salaisuuden, joka johdattaa nuorukaisen arvoituksellisen salaliiton jäljillä Flanderin sumuisista maisemista renessanssiin heräävään Italiaan...

Yritin kovasti pitää kirjasta, koska sen aihe ja miljöö kuulostivat niin vetäviltä. Kuinka voisin olla ihastumatta, kun tarjolla on taidetta, historiaa, arvoituksia ja ehkä jopa koskettava kasvutarina! Odotukset olivat korkealla ehkä siksikin, että pidin aikoinaan kovasti Tracy Chevalierin Tytöstä ja helmikorvakorusta, ja odotin tältä kirjalta kai samantapaista herkkää flaamilaista taide-elämystä. Chevalierin kuvaamiin pieniin eleisiin verrattuna Sinouén kirjassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta tunnelman intensiivisyydessä tämä taiteilijakuvaus jäi Chevalierin hahmotteleman Vermeerin varjoon.

 

Jan Van Eyck: Arnolfinin perhe (Wikipedia)

Sinoué maalailee kyllä värikkäästi 1400-luvun Euroopan kulttuurikuohuja. Mukana vilahtelee Van Eyckin lisäksi muitakin taidehistoriasta tuttuja nimiä: Donatello, Brunelleschi, Ghiberti... Fiktiota renessanssin taiteilijoiden edesottamuksista ja 1400-luvun elämästä ylipäätään oli ihan hauska lukea. On mielenkiintoista miettiä, miten erilaiselta maailma näytti, kun lännessä valtameren takana näytti olevan pelkkää merta ja kirjojen "koneellinen painaminen" oli uusi kohahduttava ajatus.

Historiassa minua jaksaa aina hämmästyttää se, miten vaivalloista elämän täytyi meidän oloihimme verrattuna olla ja miten taidokasta ja hienostunutta käsityötä, taidetta ja arkkitehtuuria aika silti tuotti. Mukavuudenhalu varmasti kasvaa samaa tahtia arjen varustetason kanssa, mutta minusta ei kyllä olisi luomaan mestariteoksia ilman sähkövaloa ja sisävessaa...

Kiehtovasta ajankuvasta huolimatta jotain lukuelämyksestä jäi puuttumaan. Sinoué tuntui ryntäilevän juonenkäänteestä toiseen ilman, että jaksoin oikein innostua kirjan henkilöistä tai heidän kohtaloistaan. Mietin, oliko vaikutelmaan syynä Sinouén käyttämä kaikkitietävä kertojanääni, joka hyppi jotenkin ulkokohtaisesti henkilöstä toiseen sukeltamatta kovin perusteellisesti kenenkään pään sisään. "Jännittävät" kohdatkin tuntuivat vähän kömpelöiltä "yhtäkkiä nurkassa vilahti tumma varjo" -säikyttelyiltä.



Rasittavinta kirjassa oli teennäinen dialogi, joka tuon tuostakin heitti minut ulos kirjan maailmasta. Keskustelujen sisältö oli kiusallisen usein "kuten hyvin tiedät" -tyyliä eli henkilöt oli lukijan informoimistarkoituksessa pantu selittämään toisilleen asioita, joiden pitäisi olla heille itsestäänselvyyksiä. Kuuluisa taidemaalari kertoo ystävälleen olevansa kuuluisa taidemaalari, ja firenzeläinen pankkiiri selittää toiselle firenzeläiselle pankkiirille, miten Firenzen pankkijärjestelmä toimii. Tai "täällä Bruggessa, jossa nyt olemme..." Äh! Olkaa sitten, älkääkä selittäkö!

Sinoué näkyy kirjoittaneen yhteensä parikymmentä historiallista romaania, joiden joukossa on Wikipedian mukaan monta bestselleriä. Ilmeisesti miehellä on sitten oma vankka ihailijakuntansa. Minuun tyyli ei ainakaan tässä kirjassa oikein iskenyt, mutta ei kirjaa aivan lytätäkään voi: oli siinä sentään taidetta, historiaa, arvoituksia ja jonkinlainen kasvutarinakin.

Gilbert Sinoué: L'enfant de Bruges. Gallimard, 2002 (Collection Folio °3347). (1. painos Gallimard, 1999.) 437 s. ISBN 2-07-041737-9. Ostettu käytettynä.

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love

Tarinahan on tämä: raastavan avioeron jälkeen Elizabeth Gilbert lähtee kiertomatkalle etsimään itseään. Ensimmäinen etappi on vatsantäyttöä Italiassa, sitten meditoidaan Intiassa ja lopuksi nautitaan sielun ja ruumiin tasapainosta brasilialaisen rakastajan seurassa Balilla.

Megahitti Eat, Pray, Love (2006) oli minusta sekä koukuttavan kiinnostava että melko lailla ärsyttävä.

Toisaalta ihailin Gilbertin omistautumista onnellisuusprojektilleen. Harva meistä on tarpeeksi rohkea kyseenalaistaakseen koko elämäntyylinsä ja eritelläkseen näin perusteellisesti noloimpiakin ajatuksiaan, tuntemuksiaan ja valintojaan. Gilbertin matkaa itseensä oli mielenkiintoista seurata.

Toisaalta taas en oikein jaksanut eläytyä etuoikeutetun päiväkirjailijan lebenschmerziin. Gilbert toki tiedostaa, että maailman mittakaavassa hänen asiansa ovat paremmin kuin monella muulla, mutta lopputulos on silti aikamoista napanöyhtää. Välillä tuntui, että lakkaisi nyt jo märehtimästä vanhoja huoliaan, kun kerran saa matkustaa kustannussopimus taskussa ympäri maailmaa ja viettää aikansa aivan miten lystää.

En myöskään osannut ihan täysin uppoutua kirjan kantavaan teemaan, sisäisen rauhan ja henkisyyden etsintään. Olen ehkä epäsyvällinen ihminen, epäotollisessa elämänvaiheessa... tai sitten sellainen kuin Gilbertin intialaisessa ashramissa tapaaman irlantilaisen Seanin isä:

He was sitting in the kitchen of the old stone house with his father -- a lifelong farmer and a man of few words -- and Sean was telling him all about his spiritual discoveries in the exotic East. Sean's father listened with mild interest, watching the fire in the hearth, smoking his pipe. He didn't speak until Sean said, "Da --, this meditation stuff, it's crucial for teaching serenity. It can really save your life. It teaches you how to quiet your mind." His father turned to him and said kindly, "I have a quiet mind already, son," then resumed his gaze on the fire.

Sujuva kirjoittaja Gilbert kyllä on. Sivut kääntyvät ihan huomaamatta, kun hän punoo henkilökohtaisia tunnustuksiaan maailmaasyleileviin filosofisiin pohdintoihin ja eksoottisten kulttuurien esittelyyn. Maailmaa katsotaan yltiösubjektiivisten linssien läpi - mutta niinhän me kaikki teemme.

Kirjan pohjalta on vastikään tehty myös elokuva, jossa pääparina ovat Julia Roberts ja Javier Bardem. Elokuva taitaa olla aikamoista naisviihdehattaraa, mutta olisi silti mukava nähdä.