Agatha Christie: A Murder is Announced (Kuolema ilmoittaa lehdessä)

Agatha Christien pariin on aina mukavaa palata. Näissä perinteisissä dekkareissa on vain oma viehätyksensä: murhamysteeri ei todellakaan vie yöunia, mutta kutkuttaa juuri sopivasti viihdyttääkseen, ja peribrittiläinen miljöö tarjoaa hurmaavan nostalgista menneen maailman ajankuvaa.

Kuolema ilmoittaa lehdessä -klassikossa (1950) pikkukylä Chipping Cleghornin väkeä kuohuttaa outo ilmoitus paikallislehdessä. Onko ilmoitus perjantaina puoli seitsemältä tapahtuvasta murhasta originelli kutsu illanviettoon, sairas vitsi vai jotain muuta?

Tajusin kirjan aloitettuani lukeneeni sen aiemminkin joskus vuosia sitten ja tarinan edetessä mieleen muistui enemmänkin. Se ei oikeastaan haitannut, sillä tarina viihdytti uusintakierroksellakin. Eivät Christien luomat juonikuviot toki oikeasti kovin todennäköisiä ole, mutta kirjan maailmassa palaset loksahtavat kohdalleen kuin kurkkuvoileipä kello viiden teelle. 

Tässä kirjassa kiinnostavaa oli myös sodanjälkeisen Englannin ajankuva. Sota näkyy niin kirjan henkilöhahmoissa − selvimmin pakolaisena maahan tulleessa palvelija Mitzissä, jonka itäeurooppalainen hysteerisyys menee välillä jo liioittelun puolelle − kuin sen yleisessä tunnelmassa. Sotavuodet ovat panneet niin monta asiaa uuteen uskoon, liikutelleet ihmisiä ja muuttaneet tapoja, paljastaneet salaisuuksia ja kätkeneet uusia, etteivät edes Clipping Cleghornin kaltaisen uneliaan pikkukylän asukkaat enää tiedä, keneen ja mihin uudessa arvaamattomassa maailmassa voi ylipäänsä luottaa.

Christien dekkaritekniikan seuraamisen kannalta oli oikeastaan aika hauskaa lukea kirjaa nyt, kun palasia juonesta palaili mieleen edelliseltä lukukerralta. Kirjaa lukiessani huomasin asioita ja yksityiskohtia, jotka muistin merkityksellisiksi, mutta joiden roolin loppuratkaisussa olin unohtanut. Olin jälleen kerran vaikuttunut Christien kyvystä pitää kimurantin juonen langat käsissään ja tarjoilla lukijalle juuri sen verran vihjeitä, että tuntuu kuin arvoituksen ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla, mutta silti nautittavan ulottumattomissa ilman neiti Marplen tarkkoja korvia ja teräviä hoksottimia.

Agatha Christie: A Murder is Announced. Collins Crime Club, 1950. Suom. Kuolema ilmoittaa lehdessä. Ostettu käytettynä.

Belgia-projekti: Maailmankirjallisuuden kuuluisin belgialainen...

... saattaa olla hän:

David Suchet Hercule Poirot'n roolissa. (Wikipedia)

Belgia-projektini sai minut miettimään tällaistakin. Tutkimustietoa asiasta minulla ei tietystikään ole, mutta veikkaan, että Agatha Christien luoma Hercule Poirot kuuluu maailmankirjallisuuden tunnetuimpiin belgialaisiin, vaikka tätä herrasmiessalapoliisia saatetaankin joskus erehtyä luulemaan ranskalaiseksi.

Piti oikein tarkistaa Wikipediasta, mikä Poirot'n tausta oikeastaan on. Artikkelin mukaan Christien dekkareissa kerrotaan Poirot'n jääneen eläkkeelle Belgian poliisista ja muuttaneen Englantiin pakolaisena sen jälkeen, kun Saksa miehitti Belgian ensimmäisen maailmansodan aikana. Ensimmäisen Poirot-kirjan aikoihin Englannissa oli suorastaan isänmaallista osoittaa myötätuntoa belgialaisille, sillä Belgian puolueettomuuden loukkaus oli ollut Iso-Britannialle muodollinen syy liittyä sotaan.

(Mielenkiintoinen nippelitieto Wikipediasta on myös se, että "myöhäiskauden kirjoissa esiintyy Christien parodinen omakuva, naispuolinen salapoliisikirjailija Ariadne Oliver, joka harmittelee sitä, että on ottanut kirjojensa sankariksi suomalaisen salapoliisin, vaikkei tiedä Suomesta ja suomalaisista mitään". Tällaisesta Christie-hahmosta en ole kuullutkaan!)

Poirot'n kanssa kuuluisimman kirjallisen belgialaisen kunniasta kilpailee tietysti hän:

Tintti elokuvasta Yksisarvisen salaisuus. (Collider.com)

Kirjallisuuden belgialaisista puhuttaessa ei voi sivuuttaa sankarireportteri Tinttiä. Häpeäkseni en ole lukenut yhtään Georges Prosper Remin eli taiteilijanimeltään Hergén sarjakuvaklassikoista, enkä edes nähnyt elokuvaa, jonka ensi-iltaa vietettiin viime vuonna Brysselissä suurella hälinällä ja näyttävillä mainoskampanjoilla. Jotenkin nuo 3D-animaatiot eivät kiehdo. Sydämeni sulatti sen sijaan elokuvan ensi-illan aikoihin esitetty tv-haastattelu 1960-luvulla tehtyjen Tintti-elokuvien tähdestä, nykyisin 68-vuotiaasta sympaattisesta eläkeläisestä Jean-Pierre Talbot'sta. Miehen yhdennäköisyys piirretyn Tintin kanssa oli aikoinaan hämmästyttävä:

Jean-Pierre Talbot Tintin roolissa. (Black Hole Reviews)

Kumpi siis voittaa, Tintin vai Hercule? Google-matsissa tulos on selvä: Tintille 53,800,000 osumaa, Poirot'lle vaivaiset 10,400,000. Pitänee siis kokeilla sarjakuvia!

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa vanha kunnon dekkari! Innostuin palaamaan Agatha Christien pariin luettuani Sallan lukupäiväkirjasta äänikirjoista Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus. Minun Miss Marpleni oli kylläkin perinteisesti paperilla. Sleeping Murder (1976) eli suomeksi Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY, 1977) on, kuten nimestä voi päätellä, viimeinen julkaistu Marple-mysteeri. Kirja julkaistiin postuumisti Dame Agathan kuolinvuonna, mutta hän kirjoitti sen ilmeisesti "varastoon" jo sodan aikana.

Juoni on taattua Christie-kamaa: englantilainen pikkukylä, teenjuontia, palveluskuntaa ja kaikilla jotain salattavaa. Päähenkilöinä ovat uusiseelantilainen nuoripari Gwenda ja Giles, jotka muuttavat vanhaan taloon Englannin rannikolle ja huomaavat kauhukseen, että paikassa on jotain mätää. Mutta mitä? Amatöörisalapoliisit käyvät toimeen ja saavat pian avukseen alan uranuurtajan neiti Marplen.

Neiti Marplen suhteen hämmästyin heti kättelyssä Christien kuvauksesta, jonka mukaan "Miss Marple was an attractive old lady, tall and thin, with pink cheeks and blue eyes, and a gentle, rather fussy manner". Minä olin aina kuvitellut neiti Marplen pienikokoiseksi! Muuten hahmo oli vanha tuttu herttainen vanhapiika, jossa yhdistyy herkullisesti ymmärtäväinen lempeys ja tyyni kyynisyys. "It really is very dangerous to believe people. I never have for years."

Hämmästyttävää neiti Marplessa on tietysti se, miten hän onnistuu aina ujuttautumaan sinne, missä tapahtuu. Tällä kertaa Marple astuu kuvaan mukaan jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kautta ja sen lisäksi löytää murhapaikkakunnalta ties keitä tutun tuttuja, joiden kanssa rupattelemalla arvoitus vähitellen ratkeaa. Ehkä hiukan kaukaa haettua, mutta ei haittaa. Christien dekkareiden viehätys on juuri siinä, miten satunnaiset, irralliset palapelin palaset lopulta napsahtavat yhteen tavalla, jonka voin lukijana hyväksyä arvoituksen tyydyttäväksi ja uskottavaksi ratkaisuksi, vaikka arkitodellisuuden uskottavuudesta nämä kuviot ovat tietysti melko kaukana. Lukiessa täytyi ihailla Christien tekniikkaa: vihjeitä oli siroteltu sopivasti matkan varrelle niin, että siellä täällä saattoi aavistaa, että tässä on nyt jonkinlainen johtolanka, mutta lankojen solmimisen jätin ilomielin neiti Marplen hoidettavaksi.

Edellisen Christie-dekkarin lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten nyt osaa oikein vertailla Neiti Marplen viimeistä juttua muihin. Ehkä vähän tylsäksi koin epäiltyjen tietynlaisen samankaltaisuuden: vetävimpiä tämäntyyppisiä murhamysteerejä ovat ne, joissa on kokonainen liuta keskenään aivan erilaisia epäiltyjä - ja mahdollisesti lisäjännitysmomenttina suljettu tila, tyyliin Eikä yksikään pelastunut tai Idän pikajuna. Mutta viihtyisää luettavaa Sleeping Murder oli. Näiden perinteisten whodunnit-dekkareiden pariin on mukavaa palata silloin tällöin kun kaipaa kurkistusta maailmaan, jossa paha saa palkkansa ja kupillinen teetä auttaa aina.

Kirjastosta lainaamani pokkaripainoksen viimeisellä sivulla mainostetaan muuten hauskan kuuloista kirjaa, Anne Hartin teosta Agatha Christie's Miss Marple, jossa kirjoittaja rakentaa Christien Marple-tuotannon eli yhteensä 12 romaanista ja 20 novellista kaivettujen tietojen perusteella neiti Marplen "elämäkerran".

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case. Harper, 2002 (alkuperäinen 1976). 303 s. ISBN 978-0-00-712106-9. Lainattu kirjastosta.