29. maaliskuuta 2011

Maaliskuun luetut

Maaliskuu oli vähän repaleinen lukukuukausi, mutta luettujen pinoon päätyi kuitenkin loppujen lopuksi viisi kirjaa. Kokonaisuutena lista ei yllä aivan inspiroivien tammi- ja helmikuun tasolle, mutta hyviä kirjoja tähänkin joukkoon mahtuu. 

Maaliskuun luetut:

Kuukauden helmiä nimitän tällä kertaa kaksi. Romaaneista suosikiksi nousi Miina Supisen Liha tottelee kuria, joka oli viihdyttävä, omaperäinen ja sopivasti hullu perhesatiiri. Toinen mainio lukukokemus oli Nick Hornbyn viisas ja huumoripitoinen lukupäiväkirja The Complete Polysyllabic Spree. Suosittelen kaikille lukuvinkkejä kaipaaville, etenkin englanninkielisen kirjallisuuden ystäville!

27. maaliskuuta 2011

Petri Tamminen: Miehen ikävä

Onneksi en ole suomalainen mies!

Tämä jäi päällimmäisenä mieleen Petri Tammisen teoksesta Miehen ikävä (1997). Kokoelma sisältää lyhyitä tarinoita suomalaisen miehen elämästä Pohjanmaan lakeuksilta kaupungin kohinaan, jääkiekkokatsomosta kesämökin rantaan, kansakoulun penkiltä hautuumaalle... Viitisenkymmentä tuokiokuvaa maisemiin ja mielenmaisemiin, joita sävyttävät täyttymättömät toiveet ja uhonsekainen alakulo.

Tammisen miehistä useimmat ovat jotenkin vähän raukkoja. He eivät koskaan saa suutaan auki ennen kuin on liian myöhäistä - nainen on jo poissa tai isä kuollut - eivätkä muutenkaan onnistu oikein missään. Ravit hävitään, Amerikan perintö jää haaveeksi, vaimoa ei sittenkään uskalla jättää. Miehen elämän kivikkoinen taival alkaa jo varhain:
Koulunäytelmissä pojat saavat narrien ja pölvästien roolit. Puurojuhlassa he esittävät korttitemppuja. Tytöt juontavat esityksen. Heillä on hienot juontamisasut. Kun tytöt juhlan jälkeen kysyvät opettajalta, kuinka juonto onnistui, opettaja sanoo: "Ihan hyvin mutta väistäkää ensi kerralla sen verran sivuun, että pojatkin näkyvät."
Kun takarivin pojat kasvavat aikuisiksi, he oppivat ajamaan autoa, juomaan viinaa ja jahtaamaan naisia. Joskus humalapäissään he haastavat riitaa kapakassa, mutta yleensä he ovat vain vaiti. "Miehissä yksinäisyys kuuluu asiaan", Tamminen kirjoittaa. "Sitä kertyy heihin kuin ikää ja rusketusta. Elämästä miesten mieleen jäävät yksinäisyyden hetket."

Tammisen kieli on lyhyttä ja lakonista. Siitä ei puutu huumoria, hellyyttäkään, mutta ne pysyttelevät hienotunteisesti piilossa rivien väleissä ja karttavat kaikenlaisia krumeluureja. Miehen ikävä ei aihettaan kunnioittaen puhu eikä pussaa.

24. maaliskuuta 2011

Jean Teulé: Le Magasin des Suicides

Jean Teulén Le Magasin des Suicides on lähtöasetelmaltaan melkoisen makaaberi.

Kirja kertoo Tuvachen perheestä, joka pitää menestyksekästä itsemurhakauppaa. Liikkeessä myydään siis tarvekaluja niille, jotka tahtovat päästää itsensä päiviltä: valikoimaa löytyy myrkkykaramelleista hirttoköysiin ja huokeista tukehdutuspusseista ylellisiin japanilaisiin seppuku-miekkoihin. Koko synkkämielinen suku kantaa kortensa kekoon perheyrityksen hyväksi... kunnes perheen kuopus alkaa kaikkien kauhuksi osoittaa huolestuttavia elämänilon merkkejä.

Olin kuullut kehuja kirjasta, joten odotukseni olivat korkealla - ehkä liiankin.
Teulé hersyttelee kyllä antaumuksella Tuvachen perheen ja itsemurhakaupan omituisuuksilla, mutta välillä tuntui, että itse tarina jäi rekvisiitan jalkoihin. Kekseliäästä alkuasetelmasta huolimatta juoni eteni melko ennalta-arvattavia latuja. Romaaniksi kirja on lyhyt, vain 145-sivuinen, mutta jutun juju selvisi niin varhaisessa vaiheessa, että voisin kuvitella idean toimivan yhtä hyvin tai jopa paremmin novellimuodossa.

Wikipedian mukaan Teulén tuotantoon kuuluu romaanien lisäksi myös sarjakuvia ja elokuvia sekä käsikirjoittajana että näyttelijänä. Olisi mielenkiintoista nähdä, millaista miehen kädenjälki on näillä taiteenaloilla. Itsemurhakaupan tarinasta minulle jäi parhaiten mieleen omintakeinen, herkullisia (?) yksityiskohtia pursuava miljöö, joka taipuisi mainiosti piirroksiin tai valkokankaalle.

23. maaliskuuta 2011

Kysymyksiä ja vastauksia

Kirjavan kammarin Karoliina kutsui minutkin vastaamaan monessa blogissa nähtyyn kuka-mitä-missä-milloin-haasteeseen. Tässäpä siis sananen lukevasta Lurusta.

Kuka? Lukuharrastusta takana neljännesvuosisata, ikävuosia muutama enemmän. Sielultaan humanisti, koulutukseltaan ekonomi, siviilisäädyltään rouvasihminen.

Mitä? Luen kaikenlaista, mitä käteen sattuu: kirjastosta, divarista, tuttavien hyllyistä ja joskus jopa omastakin. (Kuulun myös niihin pakonomaisiin lukijoihin, jotka eivät jätä väliin edes muropaketin takakantta.) Harvimmin tartun scifiin, fantasiaan, trillereihin tai kovin "miesmäisiin" sotakirjoihin ynnä muihin. Tiiliskiviklassikoidenkin suhteen olen aika laiska. Blogiin pyrin kirjoittamaan kaikista lukemistani kirjoista.

Missä? Luen työmatkalla viiden minuutin pätkissä (tähän sopii lyhytproosa), pidemmillä matkoilla pidemmissä pätkissä (jolloin parhaiten toimivat vetävät romaanit) ja iltaisin peiton alla (jossa kuluu väsymysasteesta riippuen vähän ohutta tai paljon paksua). Blogia päivitän kotona pikkukannettavalla ergonomisesti mitä kehnoimmissa olosuhteissa.
 
Milloin? Nukkumaanmenoaikaan... 

Mitä mielessä juuri nyt? Kevät! Sen kunniaksi narsissin kuva ja lukuiloista kevättä kaikille!

20. maaliskuuta 2011

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Kiinnostuin Nick Hornbystä alun perin hänen kirjoihinsa perustuvien elokuvien About a Boy ja High Fidelity ansiosta: molemmat ovat hyvän mielen elokuvia, joissa on sopivassa suhteessa arkea ilman inhorealismia, huumoria ilman väkinäisiä vitsejä ja rakkautta ilman siirappia.

Itse kirjoista ensimmäisenä käteen osui How to Be Good (suomennettu nimellä Hyvät ihmiset), jonka perusteella ihastuin Hornbyn kehittämien juonikuvioiden lisäksi myös hänen tarkkanäköiseen, konstailemattomaan kirjoitustyyliinsä. Lukulistalle siis loputkin! Ensimmäisenä kohdalle osui The Complete Polysyllabic Spree (2006), kokoelma Hornbyn kirjallisuuskolumneja amerikkalaiseen The Believer -kulttuurilehteen.

Hornby on ilmiselvästi kirjabloggareiden hengenheimolainen. The Complete Polysyllabic Spree on kuin kirjaksi painettu blogi joltain oikein teräväpäiseltä, sujuvasanaiselta ja huumorintajuiselta eikä ollenkaan snobilta lukutoukalta. Kokoelma kattaa Hornbyn lukupäiväkirjan syyskuusta 2003 kesäkuuhun 2006. The Believerin nettisivujen mukaan kirjoitussarja jatkuu edelleen, mutta netissä saatavilla on vain otteita.

Parasta kirjassa on Hornbyn kuiva englantilainen huumori ja rento suhtautuminen kirjallisuuteen. Häntä ottavat aivoon ryppyotsaiset kriitikot ja muut kulttuurielitistit, jotka antavat ymmärtää, että vain vaikeatajuinen kirjallisuus on oikeaa kirjallisuutta, ja saavat lukemisen tuntumaan mukavan ajanvietteen sijasta vaivalloiselta suorittamiselta.
One of the problems, it seems to me, is that we have got it into our heads that books should be hard work, and that unless they're hard work, they're not doing us any good. [...] If reading books is to survive as a leisure activity - and there are statistics which show that this is by no means assured - then we have to promote the joys of reading, rather than the (dubious) benefits. I would never attempt to dissuade anyone from reading a book. But please, if you're reading a book that's killing you, put it down and read something else, just as you would reach for the remote if you weren't enjoying a TV programme.
Lukufilosofiansa mukaisesti Hornby pomppii aiheesta ja kirjasta toiseen "tavallisen" lukijan sumealla logiikalla. Kulttuurielämysten lisäksi hän kirjoittaa niistä arjen realiteeteista, jotka lukuharrastusta raamittavat: joskus ei vain ehdi lukea, joskus jalkapallo kiinnostaa enemmän, joskus hyväänkään kirjaan ei jostain syystä saa otetta. Pari kirjaa Hornbyltä jää kesken, koska hän ei kerta kaikkiaan muista, minne on ne jättänyt.

Epäonnisia sattumuksia enemmän Hornby kuitenkin kirjoittaa lukemisen iloista. The Believer -lehden linjana on myönteisyys - julkaisun työnimi oli The Optimist - joten kirjoitukset keskittyvät kirjailijoihin ja teoksiin, joiden parissa Hornby on viihtynyt. Satunnaiset hutivalinnat hän kattaa lyhyillä maininnoilla "nimeltä mainitsemattomista romaaneista", mutta varoo lyttäämästä hätiköiden kenenkään hengentuotteita. Kirja, joka ei iske tiettyyn lukijaan tietyssä elämäntilanteessa, saattaa olla nappivalinta jollekin toiselle tai jossain toisessa tilanteessa:
We are never allowed to forget that some books are badly written; we should remember that sometimes they are badly read, too.
Yhteensä Hornby mainitsee varmaan parisataa kirjaa. Minun muistilapulleni kiinnostavina vinkkeinä tarttuivat tällä kertaa nämä:
  • Julie Orringer: How to Breathe Underwater - "... an outstanding collection of stories. Orringer writes about the things that everyone writes about - youth, friendship, death, grief, etc. - but her narrative settings are fresh and wonderfully knotty."
  • Francis Wheen: How Mumbo-Jumbo Conquered the World - Suomeksi Kuinka humpuuki valloitti maailman, josta Booksy kirjoitti pari viikkoa sitten.
  • Roddy Doyle - "... the Barrytown trilogy was an important source of inspiration for me when I was starting out: who knew that books written with such warmth and simplicity could be so complex and intelligent?"
  • Amanda Eyre Ward: How To Be Lost - "... has that lovely tone that only American women writers seem to be able to achieve: melancholic, wry, apparently (but only apparently) artless, perched on the balls of its feet and ready to jump either towards humour or towards heartbreak, with no run-up and no effort."
  • Marilynne Robinson: Gilead - "... a beautiful, rich, unforgettable work of high seriousness. [...] I didn't even mind that it's essentially a book about Christianity, narrated by a Christian; in fact, for the first time I understood the point of Christianity - or at least, I understood how it might be used to assist thought."
  • Anne Tyler: The Amateur Marriage - "... made me very happy. Anne Tyler is the person who first made me want to write: I picked up Dinner at the Homesick Restaurant in a bookshop, started to read it there and then, bought it, took it home, finished it, and suddenly I had an ambition, for about the first time in my life."
  • Miriam Toew: A Complicated Kindness - "You may think that you don't want to read about the problems of being brought up Mennonite, but the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read."
  • John Carey: What Good Are The Arts? - "... a very wise book, and a very funny book, but beyond even these virtues, it's a very humane, inclusive and emphatetic book..."
  • Andrey Kurkov: Death and The Penguin - "... the penguin turns out to be a triumphant creation. I might read only books with animals from now on."
  • Joshua Ferris: Then We Came to The End - "... his novel is set in an advertising office, and the rhythms and substance of a working day are slowly revealed to have the rhythms and substance of life itself."
  • Michael Ondaantje: Running in the Family - "... a fever dream of a book, delirious, saturated with colour; it's a travel book, and a family history, and a memoir, and it's unforgettable."
Lukemisen lisäksi Hornby - kirjailija kun on - pohtii kiinnostavasti myös kirjoittamista. Sekä lukijana että kirjoittajana hän arvostaa hyvää tarinankerrontaa enemmän kuin nykykirjallisuudessa suosittua kieli- ja rakennekikkailua, jonka hän pelkää pönkittävän kulttuurin norsunluutorneja.
I am not particularly interested in language. Or rather, I am interested in what language can do for me, and I spend many hours each day trying to ensure that my prose is as simple as it can possibly be. But I do not wish to produce prose that draws attention to itself, rather than the world it describes, and I certainly don't have the patience to read it.
Hornby piikittelee lempeästi muun muassa kirjallisuuspalkintoja keräävän yltiöpelkistetyn kerronnan ihailua. Dickensiä lukiessaan hän arvelee, etteivät David Copperfieldin ja muiden tiiliskiviklassikoiden rönsyilevät juonenkäänteet ja sivuhenkilöt (joita joku on laskenut Dickensin keksineen noin kolmetoistatuhatta) läpäisisi tämän päivän kirjallisuusväen seulaa. Kirjailijaksi haaveilevia piiskataan karsimaan ja pelkistämään tekstiään niin, että Hornby miettii, tuleeko tiivistämisestä loppua ollenkaan.
Why does it always stop when the work in question has been reduced to sixty or seventy thousand words - entirely coincidentally, I'm sure, the minimum length for a publishable novel? I'm sure you could get it down to twenty or thirty, if you tried hard enough. In fact, why stop at twenty or thirty? Why write at all? Why not just jot the plot and a couple of themes down on the back of an envelope and leave it at that? The truth is, there's nothing very utilitarian about fiction or its creation, and I suspect that people are desperate to make it sound like a manly, back-breaking labour because it's such a wussy thing to do in the first place. The obsession with austerity is an attempt to compensate, to make writing resemble a real job, like farming, or logging. (It's also why people who work in advertising put in twenty-hour days.) Go on, young writers - treat yourself to a joke, or an adverb! Spoil yourself! Readers won't mind!
Vaikka Hornby pitää lukevan kansan puolta hienostelijoita vastaan, kosiskelevasta populismista kirjoituksissa ei ole kyse. The Complete Polysyllabic Spree arvostaa kaikenlaista lukemista, niin "hienoa" kuin "huonoakin", mutta kannustaa samalla lukijoita vaeltamaan rohkeasti eteenpäin ja pitkin poikin kirjallisuuden ihmeellisessä maailmassa.

15. maaliskuuta 2011

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supisen Liha tottelee kuria (2007) tuli vastaan kirjaston hyllyssä juuri, kun olin sattunut lukemaan monissa blogeissa Supisen uudesta Apatosauruksen maasta (2010) tai tästä pari vuotta vanhemmasta esikoisesta, joka oli aiemmin mennyt minulta kokonaan ohi.

Supinen oli riemastuttava tuttavuus. Avasin kirjan junassa ihan vain vilkaistakseni - aikomus oli aloittaa matka romaanin sijasta naistenlehdellä - mutta innostuinkin heti ensimmäisestä sivusta niin, että puolivälissä piti alkaa pidätellä, jotta lukemista riittäisi paluumatkallekin.

Kirja kertoo Silolan perheestä, jonka isä Launo on kaunosieluinen kapellimestari, äiti Katriina statushakuinen sisustussuunnittelija ja lapset Astra, Silmu ja Pelagia juuri niin erikoisia kuin miltä heidän nimensä kuulostavat. Silolat viettävät pinnalta katsoen siloista perhe-elämää, mutta kiiltävän kuoren alla lymyää hikinen ahdistus, jota kukin purkaa tavallaan - pulloon, paneskeluun tai painonnostoon. 

Liha tottelee kuria rullaa kuin juoksumatto. Kirjassa tapahtuu julmia ja likaisia asioita, mutta ne kerrotaan niin mielikuvituksekkaan irrottelevasti, että voin kuvitella, miten hauskaa Supisella on ollut tekstiä kirjoittaessaan. Lukijalla ainakin on!

Kirjasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Kirjanurkkaus, K-blogi, Kirjamielellä, Kirjavinkit, Oota mä luen tän eka loppuun, Antiaikalainen, Kolmas linja ja Lumiomena.

5. maaliskuuta 2011

Kira Poutanen: Kotimatka

Keskustelu suomalaisesta chick litistä sai minut tarttumaan Kira Poutaseen, joka jossain mainittiin aiheen yhteydessä. Kotimatkan (2009) karkkikansi näytti yhtä herkulliselta kuin miltä kirjan aihe kuulosti: kymmenen vuotta Pariisin pintaliitoelämässä kiitänyt juorutoimittaja Laura palaa koti-Suomen kaamokseen siskon häihin ja joulunviettoon. Mikä maa mansikka, mikä maa mustikka? Tuhlaajatytön paluu vai Gulliverin harharetki?

No jaa. Chick lit -hattaran nälkään en tätä kirjaa voi suositella, sillä ranskanpastillien sivumaku oli karvaampi kuin odotin. Kotiinpaluun kulttuurishokista revitään kirjassa kyllä huumoriakin, mutta yleissävyltään tarina on aika synkkä ja kitkerä. Hyvän mielen lukemista kaipaavien kannattaa harkita muita vaihtoehtoja.

Eniten minua kirjassa hiersi se, että päähenkilö oli kerta kaikkiaan vastenmielinen tyyppi. Vaikka Lauran käytökseen oli tietysti olevinaan syynsä - menneisyyden taakka ja sitä rataa - päällimmäiseksi jäi silti vaikutelma ynseästä ja itsekkäästä valittajasta, joka kuvittelee olevansa parempi kuin kaikki muut. "Kyllä sä osaat sitten olla rasittava, Laura. Miten kaikki voikin olla sulle niin vaikeeta?" Lauran poikaystävä kysyy kirjassa. Ihmettelin usein samaa.

Monet valituksen aiheista liittyvät siihen, miten kurjaa on palata Suomeen ja miten tylsä ja junttimainen paikka se on Pariisiin verrattuna. Sukat kastuvat tuulikaapissa, ravintoloissa pyydetään plussakorttia, baarimikko ei edes yritä flirttailla...
Raitiovaunut kolisevat ohitse. Ne ovat erilaisia kuin ennen. Hyppään niistä yhteen ja istun ikkunan viereen. En tiedä, miten raitiovaunumatkat Helsingissä maksetaan, päätän olla maksamatta. Helsingin kaupunki saa tarjota minulle tämän matkan, täällä on tarpeeksi kamalaa muutenkin.
Yleensä eri kulttuurien omituisuuksien ihmettely on minusta viihdyttävää luettavaa. Hauskana juuri Ranskan ja Suomen eroja repostelevana teoksena mieleen on jäänyt esimerkiksi Philippe Guicheteaun Sunnuntaikirjeitä Suomesta (1999). Vaikka tässäkin kirjassa oli osuvia huomioita, Poutasen huumorista jäi ehkä uupumaan tyylilajiin tarvittava lämminhenkisyys ja itseironia. Niiden puutetta ei oikein kompensoinut edes kotiinpaluu-aiheen dramaattinen potentiaali, sillä koskettavaksi kasvutarinaksi ei Lauran matka yltänyt.

2. maaliskuuta 2011

Tulossa tänä keväänä, ehkä

En lupaa mitään, mutta koska minusta on mukavaa kuikuilla muiden blogeista luettavien kirjojen pinoja, otin kuvan omastani. Näitä siis haaveilen lukevani tänä keväänä... mutta lopullisista lukuvalinnoista saattaa muodostua ihan toisenlainen pino.

Uuden kirjan valinta luettavaksi on ainakin minulla mielenkiintoinen psykologis-käytännöllis-sosiaalinen prosessi, joka on itsellenikin arvoitus. Suunnittelen aina kirjastosta tai kaupasta tullessani, missä järjestyksessä löytöni luen, mutta harvoinpa taidan siinä pitäytyä.

Esimerkiksi tänä aamuna valitsin pinosta vain kirjan ihan vain paksuuden perusteella, kun laukku tuntui jo muutenkin tarpeeksi painavalta. Lähiaikoina siis tulossa muun muassa eräs ohut keltainen kirja!