9. helmikuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Jos edellinen lukemani kirja tuotti minulle eläytymisvaikeuksia, tämän kanssa kävikin sitten aivan päinvastoin: taisi olla hyvin, hyvin pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun romaani sai minut itkemään. (Osansa asiaan saattoi tosin olla sillä, että luin kirjaa hormonihuuruissa synnytyslaitoksella...!)

Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas (2001) oli siis mieleenpainuva lukukokemus. Ajattelen aina, että sotakirjat eivät minua juuri kiinnosta, mutta kiinnostavathan ne, kun ne ovat hienosti kirjoitettuja. Esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Doraan ihastuin, ja niin ihastuin tähänkin.

Ensimmäinen asia, josta Marsipaanisotilaassa pidin, olikin juuri se, miten se kertoi sodasta. Kirjassa oli mukana Kummelin perheen kaikkien jäsenten kokemus talvi- ja jatkosodan vuosista sellaisina kuin ne olivat jokapäiväisessä elämässä. Isänmaallista innostusta, armotonta tylsistymistä, sokerinhimoa, rohkeutta, turhautumista, paketteja kotoa, hirveitä raakuuksia, likaisia vaatteita, huulenheittoa, silavaa, uudet kengät, aina sydänalassa painavaa pelkoa, tyhjä ruokakomero, uusia ihastuksia, pohjatonta väsymystä... Kaikkea tavalliseen elämäänkin kuuluvaa, mutta ihmistä vaivihkaa peruuttamattomasti muuttavan epätavallisissa olosuhteissa.

Päähenkilöiksi kirjassa nousevat veljekset Göran ja Frej. Hilpeä Göran ja vakava Frej päätyvät sodassa eri tehtäviin ja ovat luonteiltaan liki päinvastaista laatua. Molemmilla on vikansa ja sokeat pisteensä, mutta molempien sotaa oli silti helppo myötäelää. Hieman etäämpää Kummelin perheen sotaan osallistuu velvollisuudentuntoinen isoveli Petter, joka hoitaa leiviskäänsä kotirintamalla. Yhtä eläviä henkilöitä ovat myös perheen vanhemmat, tuuliviirimäinen Leonard-isä ja käytännöllinen Martha-äiti, ja perheenjäsenistä pienimpään rooliin jäävä pikkusisko-prinsessa Charlotte.

Pidin paljon Lundbergin tavasta kirjoittaa. Kirjailijan ääni on sympaattisesti läsnä henkilöidensä elämässä ja lähellä lukijaa. Lundberg kuvaa kirjan henkilöiden ajatuksia ja tunteita tarkasti ja rehellisesti, mutta lempeästi. Vaikka kirja kertoo surullisista ja rankoista asioista, päällimmäiseksi siitä jää mieleen lämmin ihmisen inhimillisyyden ymmärrys ja arvostus.

Monen muun lukijan tavoin minäkin tartuin Marsipaanisotilaaseen sen myöhemmin ilmestyneen sisarteoksen Jään Finlandia-voiton innoittamana. Olen iloinen, että luin kirjat tässä järjestyksessä: Marsipaanisotilas tulee ajallisesti ensin, ja blogikirjoitusten perusteella vaikuttaa siltä, että monelle Jäästä hurmaantuneelle tämä jäi sen jälkeen vähän vaisummaksi lukukokemukseksi. Oli siis hienoa ihastua ensin täysillä Marsipaanisotilaaseen ja jatkaa sitten Petter Kummelin myöhempiin vaiheisiin.

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas. Gummerus, 2001. Suom. Leena Vallisaari. Alkuteos Marsipansoldaten, 2001.

6. helmikuuta 2017

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Uskottelen sitkeästi itselleni, että lukublogini on edelleen hengissä, vaikka kirjoitusten välit venähtävät kuukausiksi. Tämänkin kirjan lukemisesta on jo, hm, yli puoli vuotta... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (Otava, 2012) kuulosti takakannen perusteella mainiolta. ”Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?” Kolmiodraamaa Yhdysvaltojen länsirannikon huippuyliopistoissa, hyvältä kuulostaa! 80-luvun opiskelijaelämää! Itseään etsiviä parikymppisiä! Ja bestsellerikin vielä!

Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt minuun yhtään. Päähenkilöt Madeleine, Mitchell ja Leonard olivat periaatteessa kiinnostavia vanhoja rakkausromaaneja rakastava kirjallisuudenopiskelija, hengellisten kysymysten kalvama onnettomasti rakastunut sivustakatsoja, karismaattinen mutta mieleltään hauras nuori luonnontieteilijä mutta tuntuivatkin ärsyttäviltä ja paperisilta. Juonenkäänteissä riitti maisemanvaihdoksia Amerikasta Ranskaan ja Intiaan, mutta minä seurasin mukana vain laimeasti innostuen.

En oikein tiedä, mistä kokemus johtui, mutta minusta tuntui kuin kirja olisi jatkuvasti alleviivannut olevansa älykkäästi viihdyttävä, osoittanut henkilöidensä olevan oikeaoppisen moniulotteisia ja juonensa taitavasti sommiteltu. Minusta ei siis tuntunut siltä kuin olisin lukenut lihaa ja verta olevien Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin elämästä, vaan siltä että luin älykkökirjailijan huolellisesti rakentamaa romaanimuotoista tutkielmaa nuorten aikuisten sielunelämästä.

Ja kun en pidä kirjasta, takerrun yksityiskohtiin. Arto Schroderuksen suomennos on varmasti kokonaisuutena ansiokas, mutta minua alkoivat häiritä muun muassa sellaiset epäolennaisuudet kuin että joku söi mokkapalaa. Jupisin mielessäni, että se oli kyllä taatusti brownie. On ehkä parempi, että suomennoksessa syödään suomenkielistä paakkelsia, mutta kun eivät ne ole sama leivonnainen!

Luulen, että minun olisi kannattanut lukea kirja englanniksi, sillä käännöksessä eteen tulee väistämättä tällaisia hankalasti kulttuurista toiseen kääntyviä asioita ja ilmaisuja – varsinkin, kun Eugenidesin tekstissä on mukana paljon ihmisten ja ympäristön yksityiskohtaista kuvausta. Alkukielellä se olisi ehkä auttanut minua eläytymään, mutta nyt käännöstekstin lukeminen tuntui entisestään syventävän vaikutelmaani kirjan ”keinotekoisuudesta”. (Sallan lukupäiväkirjan jutussakin on näköjään kommentoitu käännöstä. Olen samaa mieltä!)

Minulle Naimapuuhia ei siis ollut Se Oikea, mutta monessa muussa blogissa kirjaan on ihastuttu. Ehkäpä joskus kokeilen jotain muuta Eugenidesiltä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava, 2012. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos The Marriage Plot, 2012. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.