Kirjan päähenkilö on Antti, huippuälykäs varhaiskypsä 11-vuotias. Antti elää kaksin äitinsä Kaarinan kanssa ja havainnoi maailmaa omintakeisella tyylillään lähes pakkomielteisesti muistiinpanoja tehden. Fiksuuteensa vetäytyvän yksinäisen pojan ajatuksissa ja teoissa on ripaus huvittavaa pikkuvanhuutta, mutta paljon enemmän kyynisyyttä, kovuutta ja julmuutta, jotka saavat olon epämukavaksi. Antin hahmo yhtä aikaa kiehtoo ja kammottaa. Ei kai tällaisia lapsia ole - tai ehkä sittenkin on?
Älyltään Antti on ehkä ikätovereitaan edellä, mutta tunnepuolella ei kaikki ole ihan kunnossa. Antin ja hänen äitinsä suhde on toisaalta lähes symbioottisen läheinen, toisaalta valtapeliä, jossa lapsi ei ole juurikaan viattomampi kuin aikuiset, vaan osaa tietoisesti tahtoa pahaa ja kykenee sitä myös tekemään. Tarinan edetessä Antin, Kaarinan ja tämän uuden miesystävän Mikan välille kehkeytyy outo kolmiodraamamainen perhekuvio. Kun soppaan sotketaan vielä väkivaltaa, päihteitä, koulukiusaamista, henkirikoksia, huostaanottoja ja vilkasta mielikuvitusta, en oikein enää tiedä, jaksanko antaa inhotuksen kasvaa vai lakkaanko vain kiinnostumasta.
Luulen, että olisin mieluummin lukenut kirjan, joksi Veljeni Sebastiania kuvittelin, kuin sen, joka se oli. Romaani on varmasti kirjallisesti ansiokas - ainakin se oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana - ja mielenkiintoista lukemista dysfunktionaalisista perhesuhteista, väkivallan dynamiikasta tai psykologisesti häiriintyneiden lasten mielenmaisemasta kiinnostuneille lukijoille, mutta minun tikkataulustani kirja meni vähän ohi.
Annika Idström: Veljeni Sebastian. WSOY, 1985. 169 s. Vanhempien kirjahyllystä.
