30. huhtikuuta 2011

Huhtikuun luetut

Huhtikuussa luettujen kirjojen pohdiskelu jäi vähän haastepäivitysten jalkoihin, mutta tulihan sitä muutama kirja luettua.

Huhtikuun luetut:

Kuun helminä mieleen jäivät tuorein lukukokemus eli Siilin eleganssi ja Suvi Aholan kirjallisuuskirjoitukset.

Seuraavia lukujuttuja odotellessa hauskaa vappua kaikille!

Päivä 30 - Lempikirja eli haasteen loppukertaus

Haasteen viimeisen kysymyksen kohdalla en voi välttää pientä lässähdystä, sillä en kerta kaikkiaan kykene nimeämään kaikkien aikojen rakkainta lempikirjaani. Sellaista ei vain ole. Olen toki pitänyt monista kirjoista ennen ja nyt, mutta yhteenkään en suhtaudu niin intohimoisesti, että tahtoisin nostaa sen ylimmälle ykköspaikalle.

Siispä kierrän jälleen sääntöjä ja esittelen tänään mahdollisia tulevia lempikirjojani eli lukuvinkkejä, joita olen hurjan haastekuukauden aikana muista blogeista bongannut. Moni hyvä postaus jää mainitsematta, mutta kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille! Pohdintojanne on ollut ilo lukea.

29 - Kirjoista, joista useimmat eivät pidä, innostuin Réan valinnasta: Volter Kilven Alastalon salissa oli "rakkautta kolmannella yrityksellä". Joskus sitkeys palkitaan!

28 - Kirjojen nimien kohdalla Karoliina löysi monta kaunista esimerkkiä ja vertaili kiinnostavasti alkuperäisiä ja käännettyjä nimiä.

27 - Yllättävien juonenkäänteiden kirjaksi useampikin bloggaaja (ainakin JossuZephyr ja Sonja) valitsi Diane Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen.

26 - Mielipiteitä muuttaneista kirjoista kiinnostuin Sonjan mainitsemista Claire Castillonin novelleista ja Elma Ilonaa hykerryttäneestä Esko Valtaojan kirjasta Kotona maailmankaikkeudessa.

25 - Samaistuttavien hahmojen päivänä tykästyin Annin postaukseen.

24 - Kirjoista, joiden soisi saavan enemmän lukijoita, Sara mainitsi neljä. Heidi Köngäksen, Herbjørg Wassmon ja Mette Newthin teokset kuulostavat hienoilta.

23 - Kirja, jonka olen halunnut lukea jo pitkään... Tämän kysymyksen kohdalla samaistuin Naakkuun, koska venäläiset klassikot ovat minunkin listallani. Lisäksi Naakun perustelut Tuulen viemän valinnalle ovat mainiot.

22 - Oman kirjahyllyn kirjoista kiinnostuin Annin hyllystä löytyvästä Sinetiksi sydämeesi -kirjasta, joka sisältää rakkauskertomuksia Raamatusta. Myös Cathy valitsi tähän kohtaan Raamatun.

21 - Lapsuuden lempikirjoista hauskalta kuulosti Elma Ilonan mainitsema Pierrot ja yön salaisuudet.

20 - Lempiromansseista ihastuin Riinan valintaan eli Anu Jaantilan Sannan jenkkivuoteen ja sen jatko-osiin. Olen lukenut sarjasta muistaakseni vain Love, Samin, mutta se sijoittuu muistoissani nuortenkirjojen parhaimmistoon.

19 - Kirjoihin perustuvista elokuvista Sonja palautti mieleeni suorastaan nyyhkytyttävän liikuttavan Paistetut vihreät tomaatit, joka olisi mukava lukea myös Fannie Flaggin kirjana.

18 - Kirjapettymyksistä en viitsi sanoa mitään, jotten mollaisi kirjoja, joita en ole lukenut. 

17 - Lempisitaateista ihastuin Anna Elinan lainaukseen Bernhard Schlinkin kirjasta Lukija. 

16 ja 15 - Lempinaisten kohdalla Elma Ilonan Muumimamma-perustelut saivat minut hyvälle tuulelle. Lempimiehistä taas en voi ohittaa Ilsen kahden sanan täsmäiskua kirjahaasteen pariin.

14 - Lempikirjailijan lempikirjoista kiinnostuin Tessan ja Zephyrin esittelemästä Haruki Murakamin kirjasta Kafka rannalla. Murakamilla näkyy olevan paljon faneja blogimaailmassa, täytynee tutustua.

13 - Lempikirjailijoiden kohdalla vakuutuin Karoliinan perusteellisesta ehdokaslistauksesta ja järjestelmällisestä karsintaprosessista, jossa palkintopallille selviytyivät Melissa Banks, Carol Shields ja Lionel Shriver.

12 - Entisistä kirjasuosikeista hymyn huulilleni sai Katjan Lance Armstrong -tunnustus.

11 - Inhokkikirjoista taas lienee pakko mainita Paolo Coelhon kirjat, koska niitä kammoaa niin moni, ainakin Katri, Valkoinen kirahvi, Laura, Katja ja Sara. Minun Coelho-allergiani on lievähköä laatua, mutta Alkemisti ja Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin olivat kyllä ihan tarpeeksi. Ensimmäinen meni mukiin, jälkimmäisestä en juurikaan innostunut.

10 - Lempiklassikoista nostan esiin Riinan, Annin ja Valkoisen kirahvin suosikin eli Rikoksen ja rangaistuksen. Suunnittelen korkkaavani tällä venäläiset klassikot.

9 - Yllätyssuosikkien kohdalla oli mukavaa lukea, miten Kuutar löysi Edith Södergranin ja Mari J. L. Runebergin runot.

8 ja 7 - Yliarvostetuista kirjoista en viitsi sanoa mitään, mutta aliarvostettujen kirjojen päivänä Valkoinen kirahvi piti erinomaisen palopuheen lastenkirjallisuuden puolesta.

6 ja 7 - Surullisista kirjoista mieleen jäi Saran ja Zephyrin mainitsema Bim mustakorva, ilostuttavista kirjoista peikkoneidon muistelema Tiitiäisen satupuu.

4 ja 3 - Lempisarjastaan ja sen parhaista osista hauskasti kirjoitti muun muassa Neiti Etsiviä lukenut Sonja täällä ja täällä. 

2 - Useammin kuin kolmesti luettujen kirjojen kohdalla vaikutuin Zephyrin valinnasta, sillä minulta Arundhati Royn Joutavuuksien jumala jäi kesken heti alkumetreillä. Olisiko aika yrittää uudestaan?  

1 -Viime vuoden parhaista lukukokemuksista kiinnostuin esimerkiksi Sannan ja Morren kärkikolmikoista, joiden kirjat ovat minulle Kotiopettajattaren romaania lukuun ottamatta tuntemattomia, mutta kuulostavat tutustumisen arvoisilta.

29. huhtikuuta 2011

Päivä 29 - Kirja, josta muut kuin minä eivät pidä

Onpa taas vaikeaa! Taidan olla turvallisesti valtavirrassa uiskenteleva lukija, sillä en keksi tähän hätään yhtään "kaikkien" muiden inhoamaa kirjaa, josta olisin itse pitänyt.

Taidan siis matkia Lauraa, joka valitsi tähän kohtaan Dan Brownin Da Vinci -koodin. Kyseessähän ei ole mikään kirjallisuuspiirien arvostama sanataiteen helmi, mutta kyllä Brown oli joka luvun loppuun sen verran näppäriä cliffhangereita sommitellut, että sivut kääntyivät kaikessa kökköydessäänkin kuin itsestään.

28. huhtikuuta 2011

Päivä 28 - Kirjojen nimistä

Paras kirjan nimi? Ei tähänkään ole simppeliä vastausta.

Yksinkertaisen jylhiä nimiä ovat esimerkiksi sellaiset klassikot kuin Vanhus ja meri, Sivullinen, Sota ja rauha tai Rikos ja rangaistus. Jotkut kirjat pärjäävät yhdellä enemmän tai vähemmän monitulkintaisella sanalla: Uuni, Rautatie, Yksin, Raja, Puhdistus... Helpolla pääsee, kun kirjan nimeksi antaa päähenkilön nimen - ehkä vähän mielikuvituksetonta, mutta toimii.

Nimissä kiehtovat usein myös rinnastukset tai vastakkainasettelut - Sodan ja rauhan lisäksi esimerkiksi Järki ja tunteet - tai jonkinlaiseen kiinnostusta herättävään ristiriitaan vihjaavat määreet, kuten Säädyllinen murhenäytelmä, Tuntematon sotilas, Hurskas kurjuus tai Hurmaava joukkoitsemurha.

Runollisen kauniita nimiä löytyy muun muassa Kjell Westöltä (Missä kuljimme kerran, Älä käy yöhön yksin...) ja Eeva Joenpellolta (Missä lintuset laulaa, Sataa suolaista vettä, Jottei varjos haalistu...). Tällaiset lauseenpuolikkaat ovat niminä hienoja, mutta kirjoista kirjoittamista ne kyllä hankaloittavat. "Pidin paljon Älä käy yöhön yksinistä, ja Jottei varjos haalistuun suorastaan rakastuin."

Jotain runollista on myös sellaisissa nimissä kuin Sinun lapsesi eivät ole sinun tai Maa on syntinen laulu. Varsinaisista runokokoelmista olen tykästynyt Pentti Saarikosken kirjojen nimiin Katselen Stalinin pään yli ulos ja Mitä tapahtuu todella? Päiväkirjoille taas erinomainen nimi on Aila Meriluodon Vaarallista kokea, Axel Sandemoselta lainattu.

Kikkailut ja sanaleikitkin voivat toimia kirjojen nimissä, kunhan ne liittyvät olennaisesti kirjan teemaan. Mieleen ovat jääneet esimerkiksi Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen tai ulkomaisista Dave Eggersin A Heartbreaking Work of Staggering Genius (Huikean nerokas sydämeenkäypä merkkiteos) ja David Foenkinoksen Qui se souvient de David Foenkinos? eli "kuka muistaa David Foenkinoksen". Joskus kirjojen nimet kutkuttavat ihan vain siksi, ettei niitä kerta kaikkiaan tajua ennen kuin kirjan lukee. Koirankynnen leikkaaja? Sieppari ruispellossa?

Tarkemmin ajateltuna minulla taitaa sittenkin olla suosikki. Kirjan nimi, jossa ei ole lainkaan kikkailua, mutta runoutta ja jylhyyttä sitäkin enemmän.

Täällä Pohjantähden alla.

27. huhtikuuta 2011

Muriel Barbery: L'élégance du hérisson (Siilin eleganssi)

Luen kirjoja mielelläni alkukielellä, jos kielitaito antaa myöten, eli käytännössä suomen lisäksi englanniksi tai ranskaksi. Joskus mieltä jäytää epäilys siitä, tavoitanko vieraalla kielellä lukiessa tekstin hienoimmat vivahteet, mutta yleensä nautin, kun voin uppoutua kirjan maailmaan paitsi tarinan myös kielen kautta. Jotenkin vaikkapa Ranska vain tuntuu aidoimmalta ranskaksi.

Tänä keväänä olen muutamaan otteeseen palannut taas ranskalaisen kirjallisuuden pariin pitkähkön englantipainotteisen kauden jälkeen. David Foenkinos ja Anna Gavalda olivat ennestään tuttuja, Muriel Barbery taas uusi tuttavuus. Juuri lukemani Barberyn menestysteos Siilin eleganssi (2006, suom. 2010) sai minut jälleen miettimään lukukielen valinnan ulottuvuuksia.

Siilin eleganssin juoni lienee monelle tuttu. Pariisilaisen hienostokerrostalon ovenvartijana työskentelevä salaviisas keski-ikäinen leskirouva Renée ja saman talon yläkerrassa asuva tarkkanäköinen varhaiskypsä Paloma-tyttö miettivät elämän ja kauneuden olemusta ja tutustuvat itseensä ja ihmisiin ympärillään. Tarina on herkkä ja hienostunut kuin kamelian kukka.

Kieltä mietin siksi, että kirjan molemmat kertojat, Renée ja Paloma, kuulostivat minusta jotenkin hyvin ranskalaisilta. Renéen pohdinnat ovat nokkelan sulavaa ajatustenjuoksua, jossa ovenvartijan arjen kautta sujahdetaan vaivihkaa syvälle filosofisen käsitepyörittelyn syövereihin. Paloman osioissa periranskalaiseen aivojumppaan taas sekoittuu nuorison kieltä, rennon puhekielisiä sanoja ja ilmaisuja. Pidin kovasti Paloman kertojanäänestä, jossa limittyivät varhaisnuoruus ja aikuismaisuus  tai aikuismaisuuden tavoittelu. 12-vuotias Paloma kuulosti sekä oikeasti fiksulta että vähän pikkuvanhalta.

Kirjan henkilöhahmot eivät ehkä olleet lihaa-ja-verta-tuntumaltaan sataprosenttisen uskottavia (tai ehkä en vain ole koskaan kunnolla tutustunut oman elämäni näkymättömiin ovenvartijarouviin, noin niin kuin vertauskuvallisesti?), mutta heidän soljuvasanainen käsitteellisyytensä sopi minusta hienosti kirjan kokonaisuuteen. Siilin eleganssissa hienostokerrostalon tapahtumat olivat pikemminkin kehys elämänfilosofisille tutkielmille kuin jutun pointti sinänsä.

Miltä Renée ja Paloma olisivat kuulostaneet suomeksi? Nyt kiinnitin lukiessani huomiota nimenomaan heidän "ranskalaisuuteensa". Etenkin Renéen lauserakenteet ovat koukeroisia ja sanasto ylätyylistä. Miten samat vivahteet toimivat suomeksi  kielellä, jossa asuu valtava rikkaus, mutta johon ei ole koodattu Ranskan vuosisataista hoviperinnettä, luokkayhteiskuntaa ja intellektuellien pyrintöjen ihailua? Olisinko lukenut kirjaa eri tavalla tai saanut siitä irti eri asioita, jos olisin lukenut sen suomeksi?

Ehkä, ehkä en. En ole tutustunut Siilin eleganssin suomennokseen, joten en osaa sanoa sen laadusta juuta enkä jaata, mutta yleisellä tasolla en voi kuin nostaa hattua kääntämisen ammattilaisille, jotka ratkovat juuri tällaisia kielten ja kulttuurien pulmapähkinöitä päivästä toiseen. Käännöskirjallisuuden haasteista oli vastikään juttua Sallan blogissa, ja myös Sallan aiempi käännösvertailu J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -kirjan suomennoksista oli valaisevaa luettavaa.

Eipä siis muuta kuin kiitos ja tsemppiä kaikille kääntäjille!

Muriel Barbery: L'élégance du hérisson. Gallimard, 2009 (Collection Folio n° 4939). (1. painos Gallimard, 2006.) 416 s. ISBN 9782070391653. Lainattu kirjastosta. Ilmestynyt suomeksi nimellä Siilin eleganssi, Gummerus, 2010, suom. Anna-Maija Viitanen.

Päivä 27 - Yllättävin juonenkäänne

Tähän kysymykseen täytyy vastata kieli keskellä suuta, jottei tulisi laverrelleeksi liikaa.

Valitsen päivän kirjoiksi Agatha Christien dekkariklassikkoja. Lukemisesta on jo aikaa, mutta Dame Agatha yllätti minut ainakin Kymmenessä pienessä neekeripojassa (joka kai on nykyään poliittisesti korrektisti Eikä yksikään pelastunut) ja Idän pikajunassa. Kolmannesta Christien dekkarista, jonka loppuratkaisusta yllätyin, en valitettavasti muista sen kummemmin nimeä, tapahtumapaikkaa kuin juontakaan. Muistan vain, kuka murhaaja oli, ja sitä ei tässä tietysti voi paljastaa...

26. huhtikuuta 2011

Päivä 26 - Kirja, joka muutti mielipiteeni jostain

Argh, tähän kohtaan en keksi mitään! Olenko lukenut mitättömiä kirjoja vai kyvytön mielipiteideni uudelleenarviointiin?

No, viittaan tässä ehkä aiempiin postauksiini ja totean, että mitä kirjallisuuden lajeihin tulee, olen tarkistanut käsityksiäni tieteiskirjallisuudesta, fantasiasta, chick litistä ja jopa harlekiiniromaaneista.

25. huhtikuuta 2011

Päivä 25 - Hahmoja, joihin samaistun

On ehkä vähän hassua valita henkilöhahmoiksi, joihin olen samaistunut eniten, kaksi todellista elossa olevaa ihmistä. Heidän nykyisellä elämänkokemuksellaan ja arkipäivälläänhän ei välttämättä ole juurikaan tekemistä niiden kahden nuoren helsinkiläistytön kanssa, joina he minun ja varmasti monen muunkin lukijan mielessä seikkailevat.

Kyseessä ovat siis Katarina Haavio ja Satu Koskimies päiväkirja- ja kirjekokoelmista 50-luvun tytöt (1992), 50-luvun teinit (1994) ja 50-luvun tyttöjen ystävät (1998).

Luin kirjoista ensimmäisen, joka sisältää Katan ja Satun päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1951–56, suunnilleen samanikäisenä kuin tytöt ovat kirjan alkupuolella. Samaistuminen kävi kuin itsestään. Vertailin omaa arkeani kirjaystävieni elämään, jossa ihmeteltiin sellaista upouutta ilmiötä kuin rock'n'roll ja pakerrettiin kummallisten kouluaineiden kuten aljan ja jomman kanssa, mutta jossa oli myös valtavasti tuttua. Tytöt ovat tyttöjä, vuosikymmenestä toiseen.

Kun kirjan jatko-osa 50-luvun teinit ilmestyi, palasin teineiksi kasvaneiden Katan ja Satun pariin. Nyt he olivat vähän minua vanhempia, 16–20-vuotiaita. Toisaalta tytöt tuntuivat jo melkein aikuisilta, toisaalta 50-luvun nuorten maailmassa oli jotain turvallisen viatonta. Seurasin sydän väpättäen, tulisiko uusi ihastus hakemaan Kataa tanssiin koulun konventissa ja saisiko Satu tunteilleen vastakaikua seurakunnan seuraavassa nuortenillassa.

Myös 50-luvun tyttöjen ystäviä luin mielelläni, mutta monen kirjoittajan kirjeitä sisältävästä kokoelmasta jäi ehkä kahta ensimmäistä teosta hajanaisempi kuva.

Olen palannut kirjoihin usein myöhemminkin – joskus niistä pitkiä pätkiä uudestaan lukien, joskus vain nopeasti vanhojen tuttujen parissa piipahtaen. Nyt aikuisena kirjoista on hauskaa löytää paitsi Kata, Satu ja 50-luvun Suomi, myös omien tyttö- ja teinivuosien muistot.

22. huhtikuuta 2011

Päivät 22, 23, 24 - Oman hyllyn suosikkeja, lukematta jääneitä ja lukuvinkki

Otan tänään hiukan etumatkaa, koska viikonloppuna aion keskittyä kirjojen sijasta suklaamuniin.

Päivä 22 - Kirjasuosikkeja, jotka omistan

Kirjani ovat maantieteellisesti jokseenkin hajallaan, joten nykyisessä hyllyssäni on lähinnä sinne viimeisen parin vuoden aikana päätyneitä kirjoja. Valitsin niistä tänään neljä.


Tracy Chevalierin Girl with a Pearl Earring (1999) eli Tyttö ja helmikorvakoru, koska unohdin sen elokuvalistasta, vaikka ihastuin sekä elokuvaan että kirjaan.

Donna Tarttin The Secret History (1992) eli Jumalat juhlivat öisin, koska se on jäänyt mieleeni vaikuttavan tummatunnelmaisena lukukokemuksena.

Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä (1929), koska se on loistava matkakertomus 1920-luvun kuohuista Euroopan kulttuurikaupungeissa suomalaissilmin.

Lopuksi Annemarie Selinkon Désirée (1956), koska sen "sivuilla herää loistoonsa Ranskan keisarinajan komeus, hovin kimaltava elämä, juonittelut ja dramaattiset käänteet", kuten takakansi mainostaa. Päähenkilö on jokseenkin rasittava, mutta huikeat tunnekuohut ja historian hyrskynmyrskyt viihdyttävät silti.

Päivä 23 - Kirja, jota en ole vieläkään lukenut

Voi, näitä on monta! Siis kirjoja, jotka olen periaatteessa halunnut tai aikonut lukea, mutta joita ei jostain syystä vain ole tullut luettua.

Hiukan häpeillen tunnustan, etten ole lukenut yhtään Muumi-kirjaa, paitsi ehkä jonkin kuvakirjan, enkä edes muista minkä. En tiedä miksi. Ei minulla ole mitään muumeja vastaan! Huhtihaasteen aikana on taas käynyt ilmi, miten rakkaita Tove Janssonin kirjat monelle ovat, joten ehkäpä saan tästä uutta pontta tutustua hänen tuotantoonsa.

En ole myöskään lukenut yhtään Harry Potteria. Enkä yhtään J. R. R. Tolkienin kirjaa.

Ja venäläiset klassikot sitten. Tähän kaipaisin vinkkejä. Olen lukenut vain Gogolin Kuolleet sielut ja muutaman Tsehovin novellin kokoelmasta Nainen ja sylikoira. Mistä kannattaisi aloittaa? Anna Karenina? Sota ja rauha? Karamazovin veljekset? Rikos ja rangaistus? Idiootti? Kolme sisarta? Lokki?

Päivä 24 - Kirja, jonka toivoisin saavan enemmän lukijoita

Ilmiselviä jättimenestyksiä lukuun ottamatta minulla on heikohko käsitys siitä, mitä kirjoja luetaan paljon ja mitä vähän. Valitsen tähän kohtaan siis yhden melko vastikään ilmestyneen kirjan, joka mielestäni ansaitsee tulla luetuksi eli Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan (2010), josta kirjoitin tammikuussa.

Kirjasta ovat pitäneet myös ainakin Sanna, Naakku, Joana, Seija Vilén, Kirjavinkkien Irja, Kiiltomadon Anna Ovaska, Keskisuomalaisen Rauha Kejonen, Turun Sanomien Mari Viertola ja Helsingin Sanomien Antti Majander, eli ei tämä ehkä aivan pimentoon jäänyt ole. Mutta lukekaa muutkin!

21. huhtikuuta 2011

Päivä 21 - Lapsuuden suosikit

Monta lapsuuden suosikkia esittelin jo sarjakirjasuosikkien kohdalla, mutta löytyyhän näitä muitakin, kun oikein kaivelee.

Laura Latvalan Pikku-Marjan eläinkirja (1947). Kunnon vanhan ajan lastenkirja, joka on jäänyt minulle mieleen etenkin laulumuodossa. Ihhahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa... Luetaankohan (tai kuunnellaankohan) tätä enää ollenkaan?

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956). Ihania riimejä! Jansmakko erikois, Jaakko Vaakko Vesirotta, tunteellinen siili, kissa Krumeluu ja mitä niitä nyt onkaan.

Mauri Kunnaksen Koiramäet ja muut kuvakirjat. Oma suosikkini oli puuhakas ja piparintuoksuinen Joulupukki (1981), jonka kuvat tulevat vieläkin mieleen joulun aikaan.

Löysin vastikään serkun lasten kierrätyskirjahyllystä myös Camilla Mickwitzin kuvakirjan Emilia ja onni (1980), joka sekin aiheutti nostalgisia väristyksiä. Mickwitzin Emilia- ja Jason-kirjoissa on samaa hurmaavaa piirrosjälkeä kuin Pikku Kakkosen pelottavassa "varokaa heikkoa jäätä" -animaatiossa.

20. huhtikuuta 2011

Anna Gavalda: Je l’aimais (Viiniä keittiössä)

Anna Gavaldan Je l’aimais (2002), suomeksi Viiniä keittiössä (2003), on kirjan mittainen keskustelu elämästä ja rakkaudesta, rohkeudesta ja pelkuruudesta.

Keskustelijoina ovat Chloé, nuori kahden lapsen äiti, jonka mies on juuri lähtenyt lätkimään, ja samaisen lurjuksen isä eli Chloén appiukko Pierre.

Tarina alkaa, kun Pierre vie erosta murtuneen Chloén ja lapset maalle rauhoittumaan. Tilanne on outo, sillä juuri päättyneen avioliittonsa aikana Chloé ei ole vaihtanut appensa kanssa montakaan sanaa: hän on tuntenut Pierren vain etäisenä kivikasvopatriarkkana, jolle perhe-elämä näyttää olevan ikävä velvollisuus ja tunne-elämä täysin vieras käsite. Kun mies sitten alkaa vanhan talon keittiössä avautua Chloélle muistoistaan, naamion takaa paljastuukin aivan uusia puolia.

Viiniä keittiössä on surullinen kirja, mutta hyvällä tavalla surullinen: koskettava ja ajatuksia herättävä. Pierrelle, vanhenevalle miehelle, menneet vuodet näyttäytyvät loppumattomana vanana tuhlattuja tilaisuuksia ja tuntematta jääneitä tunteita. Hän on aina tehnyt kaiken niin kuin pitää – mennyt naimisiin, perustanut perheen, rakentanut uran – muttei ole koskaan uskaltanut todella ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä, heittäytyä oman elämänsä sivustakatsojasta sen eläjäksi.

Kerran siihen oli mahdollisuus, ja juuri siitä kerrasta Pierre Chloélle kertoo. Vuosien takainen rakkaustarina, salainen suhde työmatkalla tavatun Mathilden kanssa, ei jätä Pierreä rauhaan. Hän muistaa jokaisen katseen ja kosketuksen, jokaisen varastetun hetken hotelleissa ympäri maailmaa – ja miettii, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi kerrankin kuunnellut sydäntään.

Oliko rohkeaa lähteä vai jäädä? Voiko elämäänsä olla tyytyväinen, jos siihen on aina vain tyytynyt?

Oikeita vastauksia ei ole, mutta silti niitä ei voi olla etsimättä. Gavalda kysyy enemmän kuin vastaa, ja hyvä niin. Kirja koostuu enimmäkseen Chloén ja Pierren vuoropuhelusta, ja vaikka keskustelu onkin arkipuhetta "kirjallisempaa", siinä on todellisen elämän epämääräisyyttä ja keskeneräisyyttä: hiljaisuuksia, haparointia, vain vaivoin sanoiksi taipuvia ajatuksia.

Kirjaa lukiessani ajattelin, että tarina sopisi hyvin valkokankaalle, intiimiksi puhevetoiseksi ranskalaiselokuvaksi. Ja kas, sellainen onkin jo tehty! Ainakaan Film-O-Holicin arvostelu Zabou Breitmanin ohjaamasta elokuvasta (2009) ei ole kovin ylistävä, mutta elokuva olisi silti mukava nähdä.

Anna Gavaldan muista teoksista olen lukenut Kunpa joku odottaisi minua jossain -novellikokoelman ja Kimpassa-romaanin. Pidän Gavaldan haikeanherkästä ja kevyensyvällisestä tyylistä, joten myös kirjailijan uusimmat teokset Lohduttaja ja Karkumatka kiinnostavat.

Anna Gavalda: Je l'aimais. Editions J'ai lu, 2007. (1. painos Le dilettante, 2002.) 154 s. ISBN 9782290340783. Ostettu käytettynä. Ilmestynyt suomeksi nimellä Viiniä keittiössä, Gummerus, 2003, suom. Titia Schuurman.

Päivä 20 - Romantiikkasuosikit

Huhtihaaste alkaa toistaa itseään, mutta ei voi mitään! Tähänkin kohtaan sopivat jo aiemmin hehkutetut Tuulen viemää, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sininen linna, vain muutaman mainitakseni. Kunnon nyyhkyä tarjoaa myös esimerkiksi Erich Segalin Love Story (1970). 
What can you say about a twenty-five year old girl who died? That she was beautiful and brilliant. That she loved Mozart and Bach. The Beatles. And me.
Oijoijoi...

19. huhtikuuta 2011

Päivä 19 - Elokuvia kirjoista

Näitähän riittää! Yhtä suosikkia on jälleen mahdoton valita, mutta tässä muutamia hyvistä kirjoista tehtyjä hyviä elokuvia. 

Stephen Daldryn ohjaama elokuvaversio (2002) Michael Cunninghamin Tunnit-kirjasta (1998) tavoitti minusta hämmästyttävän hyvin kirjan monikerroksisen tunnelman. Meryl Streep, Julianne Moore, Nicole Kidman ja Ed Harris olivat hieno pääosanelikko.

Julianne Moore as Laura Brown in The Hours. (AllMoviePhoto.com

Jane Austenia, tietysti! Ang Leen ohjaama Järki ja tunteet (1995) on ihana.

Sense and Sensibility. (RomanceEternal.org)

Joe Wrightin elokuvaversioon Ylpeydestä ja ennakkoluulosta (2005) suhtauduin aluksi erittäin ylpeästi ja ennakkoluuloisesti. Keira Knightley näyttää minusta aina vähän liian keskittyneeltä omaan suloisuuteensa, ja Matthew Macfadyen... no, Matthew Macfadyen ei ole Colin Firth. Loppujen lopuksi pidin elokuvasta enemmän kuin olin odottanut. Se oli minusta ihan kelpo tulkinta kirjasta, vaikka taannoinen BBC:n televisiosarja ehtikin ensin varaamaan paikkansa sydämessäni sinä aitona ja oikeana versiona.

Matthew Macfadyen and Keira Knight in Pride & Prejudice. Photo: Alex Bailey. (AllMoviePhoto.com)

Austen-filmatisoinneista olen nähnyt myös Douglas McGrathin ohjaaman ja Gwyneth Paltrow'n tähdittämän Emman (1996), joka sekin oli ihan mukiinmenevä, vaikka pidänkin sekä kirjasta että elokuvasta vähemmän kuin kahdesta edellisestä Austenista.

Gwyneth Paltrow as Emma. (FanPop.com)

Keira Knightleyyn palatakseni: Saul Dibbin ohjaamaan Herttuatar -elokuvaan (2008) hänen viehkeilevyytensä oli minusta nappivalinta. Devonshiren herttuattar Georgiana oli aikansa pintajulkkis, ja hänestä kertovan elokuvan kuuluikin pursuilla tuhlailevan upeaa pintaa. Syvyyttä toi Ralph Fiennesin herttua. Suosittelen myös Amanda Foremanin kirjaa.

Ralph Fiennes, Hayley Atwell and Keira Knightley in The Duchess. (AllMoviePhoto.com)

Sitten hyppäys ajassa taaksepäin. Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1936) ja Victor Flemingin elokuvaversiota (1939) ei voi huhtihaasteen tämän(kään) kysymyksen kohdalla ohittaa.

Vivien Leigh as Scarlett O'Hara in Gone With the Wind. (AllMoviePhoto.com)

Lisää Hollywood-eleganssia: Audrey Hepburn ja Aamiainen Tiffanyllä (1961). Blake Edwardsin elokuva eroaa aika lailla Truman Capoten pienoisromaanista (1958), mutta molemmat ovat hyviä. Lumiomena kirjoitti kirjasta vastikään.

Audrey Hepburn as Holly Golightly in Breakfast at Tiffany's. (FabAudrey.com)

Audrey Hepburnin kohdalla täytyy tietysti mainita myös George Cukorin ohjaama My Fair Lady (1964), musikaaliversio George Bernard Shaw'n Pygmalion-näytelmästä (1912).

Audrey Hepburn and Rex Harrison in My Fair Lady. (Karaoke-Lyrics.net)

Tämän elokuvan näin niin kauan sitten, etten oikeastaan muista sitä kovin hyvin, mutta ei se kai aivan huono ollut: Gillian Armstrongin Pikku naisia -ohjaus (1994), jossa Marchin sisaruksia esittävät Trini Alvarado (Meg), Winona Ryder (Jo), Claire Danes (Beth) ja Samantha Mathis/Kirsten Dunst (Amy) ja perheen äitiä Susan Sarandon.

Little Women. (The Real 1990s)

Toinen samoihin aikoihin tehty historiallinen elokuva, jonka muistan melko hämärästi mutta josta luulen pitäneeni, on Martin Scorsesen filmatisointi Edith Whartonin Viattomuuden ajasta (1920). Winona Ryder tässäkin, kuten myös Michelle Pfeiffer ja Daniel Day-Lewis.

Michelle Pfeiffer and Daniel Day-Lewis in The Age of Innocence. (MovieMail)

Jottei menisi aivan epookiksi, otetaan mukaan vielä pari nykyaikaan sijoittuvaa elokuvaa. Romanttisten komedioiden sarjassa Helen Fieldingin Bridget Jones - elämäni sinkkuna toimii sekä kirjana (1996) että Sharon Maguiren ohjaamana elokuvana (2001).

Renee Zellweger and Colin Firth in Bridget Jones's Diary (AllMoviePhoto.com)

Chick lit -menestyksistä myös Lauren Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan (2003) oli viihdyttävää ajanvietettä valkokankaallakin David Frankelin ohjaamana (2006). Mikään elokuva, jossa on Meryl Streep, ei voi olla läpeensä kehno.

Meryl Streep and Anne Hathaway in The Devil Wears Prada. (AllMoviePhoto.com)

Pidin myös Anna Gavaldan Kimpassa-kirjasta (2004) ja Claude Berrin sen pohjalta ohjaamasta elokuvasta (2007). Audrey Tautou ei täysin vastannut omaa mielikuvaani kirjan Camillesta - vähän liian suloinen suppusuu hänkin - mutta elokuva oli kirjan tapaan hyvän mielen katsottavaa.

Audrey Tautou & Guillaume Canet - Ensemble, c'est tout (Flixster.com)

Nämä tällä kertaa. Lisäksi mieleen tulee kirjoja, joista haluaisin nähdä myös elokuvaversiot - tuoreehkoista lukukokemuksista esimerkiksi Zoë Hellerin Paljastavat merkinnät ja Elizabeth Gilbertin Eat, Pray, Love - ja elokuvia, joihin pohjautuvat kirjat haluaisin lukea, kuten Karen Joy Fowlerin The Jane Austen Book Club, Robert James Wallerin Hiljaiset sillat tai Annie Proulxin Brokeback Mountain -novelli.

Kotimaisista mieleeni ei jostain syystä tule yhtään ikimuistettavan hyvää kirja-elokuvaparia. Olen lukenut ja nähnyt esimerkiksi Suden vuoden, Leijat Helsingin yllä, Säädyllisen murhenäytelmän, Ihanat naiset rannalla ja Juoksuhaudantien, mutta kirja on kaikissa ollut elokuvaa parempi.

Haasteessa kysyttiin elokuvista, mutta pakko vielä mainita pari kirjojen pohjalta tehtyä televisiosarjaa, tai oikeastaan kolme. Ensinnäkin Anna ystävämme, ihanan nostalginen kanadalaissarja, joka tavoittaa suloisesti L. M. Montgomeryn kirjojen tunnelman.

Megan Follows (cbc.ca)
Toiseksi Ylpeys ja ennakkoluulo, se aito ja oikea BBC:n versio päärooleissa Jennifer Ehle ja Colin Firth.

Colin Firth & Jennifer Ehle (bbc.co.uk)
Ja lopuksi Hercule Poirot, etenkin David Suchetin loistavan roolisuorituksen ansiosta. Myös 1920-30-luvun lontoolaismiljöö on hieno.

David Suchet (BestBritishTV.com)

18. huhtikuuta 2011

Päivä 18 - Kirja, johon petyin

Tämän päivän kysymys tuntuu jotenkin epäreilulta. Jos kirja osoittautuu pettymykseksi, onko se kirjan vika? Omat odotuksethan siinä ovat olleet pielessä.

Pettymyskirjat ovat usein niitä, joista on kuullut kamalasti kehuja etukäteen. Kun odotukset nousevat taivaisiin, saattaa käydä niin, ettei loistavakaan kirja veny niiden tasolle. Luulen, että esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus (2008) olisi tehnyt minuun suuremman vaikutuksen ilman kirjan saaman valtaisan julkisuuden luomia ennakko-odotuksia. Pidin kyllä Puhdistuksesta, mutta olisi ollut mukavaa "löytää" se itse.

Sitten on sellaisiakin tapauksia, että itse kirjasta saattaa pitää paljonkin, mutta siltä vain odotti jotain muuta. Jotenkin tämänsuuntaisesti minulle kävi F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (1925) kanssa. Kirja oli hyvä, mutta olin kuvitellut sen sen jotenkin erilaiseksi, kehitellyt päässäni ihan omat Gatsbyt ja kumppanit 1920-luvun kuplivine jazz-tunnelmineen.

Voisi olla mielenkiintoista lukea kirja uudelleen. Ehkä toisella kerralla malttaisin keskittyä Fitzgeraldin versioon omani sijaan?

17. huhtikuuta 2011

Päivä 17 - Suosikkilainaus

Moni suosikkikirjoistani ei ole omassa hyllyssäni, joten otetaan ulkomuistista.

"Ajattelen sitä huomenna."

 

Kuva: IMDB

16. huhtikuuta 2011

Päivät 15 ja 16 - Suosikkimiehet ja suosikkinaiset

Aloin jo ihmetellä, luenko ollenkaan kirjoja miehistä, kun mieleeni ei ensin tullut yhtään suosikkimieshahmoa! Naisia oli jostain syystä helpompi listata. Huomasin myös, että joistakin kirjoista en muista edes päähenkilön nimeä, vaikka olisin pitänyt lukemastani paljonkin. Listalle päätyneet ovat siis ehkä "helppoja" valintoja: hahmoja, jotka ovat niin tuttuja ja tunnettuja, että he elävät kirjojensa ulkopuolellakin.

Miessuosikkeja:
  • Hercule Poirot, viiksekäs mysteerimestari.
  • Rhett Butler, alfauros, jossa on myös herkempi puoli.
  • Mark Darcy, kultainen sydän jähmeän kuoren alla.
  • Asterix, pieni mutta pippurinen.
  • Joonatan Leijonamieli, unelmien isoveli.
  • Väinämöinen, joka edustakoon tässä kaikkia viisaita vanhuksia.

Naissuosikkeja:
  • Peppi Pitkätossu, girl powerin edelläkävijä.
  • Scarlett O'Hara, toinen tahtonainen.
  • Anna Shirley ja muut tuttujen tyttökirjojen sankarittaret.
  • Elizabeth Bennet, hyveellinen mutta inhimillinen.
  • Holly Golightly, hurmaava boheemi.
  • Bridget Jones, citysinkun prototyyppi.
  • Valkoinen Velho, hyytävän jäätävä naispahis.
Kuvat: www.agathachristie.com, Wikipedia

    15. huhtikuuta 2011

    Petri Tamminen: Mitä onni on

    Vaikka edelliset Petri Tammiset minua vähän masensivatkin, tartuin vielä kolmanteen miehen teokseen. Jos kirjan nimi on Mitä onni on (2008), kai kysymykseen täytyy löytyä edes jonkinlainen vastaus?

    Novelleista tuttua alakuloa löytyi toki tästäkin kirjasta, mutta valoisampaa onnen etsintää myös. Ehkä aiheen innoittamana tai romaanimuodon mahdollistamana Tammisen huumori pääsi minusta tässä kirjassa paremmin oikeuksiinsa kuin esimerkiksi Elämiä-kokoelman mininovelleissa, jotka olivat niin tiivistä tavaraa, ettei niihin oikein mahtunut lihaa luiden päälle.

    Kirjan päähenkilö on tyhjää toimittava kirjailija, jolle touhukas vaimo ehdottaa uutta projektia aiheesta "suomalainen onni". Mies ryhtyy puuhaan kaverinsa Hannun kanssa. Kaksikon tie vie ympäri maata toiveikkaasta ideasta toiseen ja umpikujasta uuteen umpikujaan, ja lopulta onnea lähdetään etsimään miehen omien onnellisimpien nuoruusmuistojen lähteiltä, Kööpenhaminasta ihanan Liseloten luota.

    "Jos onni on mysteeri", mies sanoo, "niin onnen esteet vasta mysteerejä onkin". Kirjassa onnen esteenä ei ole niinkään epäonni kuin onnen olemattomuus, näkymättömyys. Onni piiloutuu jonnekin elämän alle, ja sieltä sen löytää vasta, kun katsoo taaksepäin aikaan, jolloin onnen osasi vielä ottaa vastaan "kuin hengitysilman".
    Nuoruus – ensin huikentelevaisia haaveita ei rajoita mikään, kaikkein vähiten aika, ja siinä samassa aika lopetetaan eikä uutta enää anneta vaan entistä aletaan kierrättää. Jokainen onnellinen kesäpäivä tuntuu menneiden kesäpäivien valjulta kopiolta, jokaisen puiston läpi näkyy se menneisyyden puisto, jonka läpi jo kuljettiin.
    Mitä onni on ei tietysti ole elämäkerta, mutta kirja toi silti mieleeni juuri lukemani Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta -kirjan kirjoituksen, jossa käsiteltiin muun muassa "tavallisten ihmisten" omaelämäkertoja. Näin Ahola vertailee naisten ja miesten tapaa kertoa elämästään:
    Tuntuu paradoksaaliselta, että naiset joiden elämä oli yhtä raatamista ja vääryyttä, herkistyvät usein lopulta, syytettyään ensin kaikkia asianosaisia vääryyksistä, kiittämään elämäänsä sen antamista arvokkaista kokemuksista. Miesten tarinoissa sekä tietoinen, marttyyriuteen tähtäävä kärsimys että muiden syyttely on paljon vähäisempää. Niiden psykologinen harha onkin se, että kaikki olisi muka itsestä kiinni, miehen omilla harteilla! Tuloksena on tutkija J. P. Roosin korostama miehinen alakulo monesta menetyksestä: nuoruus meni sotaan tai uran luomiseen, vaimo ja lapset jäivät vieraiksi eikä itseäkään oikein tunne. Myönteinen loppunousu jää miesten elämäkerroista usein puuttumaan, tilalla on tympeä alistuminen. Seestynein olo on sillä, joka on tajunnut entiset arvonsa vääriksi. Minusta se on karmea havainto, monille miehille kuitenkin vain neutraali, todettu tosiasia.
    Mielenkiintoista tämä miehen psykologia!

    14. huhtikuuta 2011

    Päivät 13 ja 14 - Lempikirjailijani

    Luulen, etten ole vielä löytänyt sitä yhtä ja oikeaa lempikirjailijaani, enkä varmaan koskaan löydäkään - ja hyvä niin. Olisi aika surkeaa, jos ehdottomia suosikkeja olisi vain yksi, ja kaikkia muita lukisi vain paremman puutteessa!

    Tämän haasteen tarpeisiin valitsen taas pari ehdokasta erittäin epäperusteellisella mieleenjuolahdusmenetelmällä. Ainoana kriteerinä on, että olen lukenut kirjailijalta useamman kuin yhden teoksen, jotta voin muodostaa edes jonkinlaisen mielipiteen kirjailijasta enkä vain tietystä kirjasta.

    Margaret Atwood. Osuin vuosia sitten kirjastossa Sokeaan surmaajaan (2000) ja lainasin sen kauniin kansikuvan perusteella. Olin ihastunut. Menneen maailman kaikuja, tunteiden ja tapojen tarkkaa kuvausta, jotain vähän arvoituksellista. (Yritin googlata, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan, ja haku osui ensimmäisenä New York Timesissa ilmestyneeseen arvosteluun. Kriitikon mielestä kirja on "overlong and badly written" ja "must be judged flat as a pancake". Oho.)

    Sokean surmaajan innoittamana luin seuraavaksi Nimeltään Gracen (1996) ja pidin siitäkin. Oryx ja Crake (2003) sen sijaan oli minulle vähemmän mieluinen. Kahdessa edellisessä kirjassa minua oli erityisesti viehättänyt Atwoodin tapa limittää menneisyyttä ja nykyhetkeä: Oryx ja Craken tulevaisuuteen sijoittuva tieteisdystopia sai minut hiukan eksyksiin.

    Neljäs lukemani Atwood tuli mainittua jo huhtihaasteen ensimmäisenä päivänä. Kissansilmässä (1988) Atwood sai minut jälleen otteeseensa kerronnallaan, jossa muistot kasaantuvat kerroksittain ja jonka tarkkanäköisyydessä on jotain haikeaa, melkein surumielistä.

    Ehkä jotain lukumieltymyksistäni kertoo se, että kun yritin miettiä suosikkejani suomalaisten kirjailijoiden joukosta, mieleeni tuli ensimmäisenä Kjell Westö, jonka kirjojen viehätystä kuvaisin melkein samoin sanoin. Vuosikymmenet vierivät, elämät valuvat eteenpäin, ihminen muuttuu ja pysyy kuitenkin samana... Westöllä bonuksena tulee lisäksi Helsingin historia.

    Westöltä olen lukenut kaikki romaanit eli Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000), Lang (2002), Missä kuljimme kerran (2006) ja Älä käy yöhön yksin (2009). Epämääräisimmät muistikuvat on jättänyt Isän nimeen. Myös Finlandia-voittajasta Missä kuljimme kerran minulla on jotenkin puolityytyväinen vaikutelma: historia rullasi hienosti, mutta jotenkin en päässyt täysin sisään kirjan henkilöihin. Älä käy yöhön yksin sen sijaan veti mukaansa. Suosittelen myös Langia, joka on Westön tuotannossa ehkä vähemmälle huomiolle jäänyt teos, mutta jossa siinäkin oli hienoa haikeaa Helsinki-tunnelmaa.

    Kuva: Amazon

    12. huhtikuuta 2011

    Suvi Ahola: Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta

    Olen viime aikoina innostunut lukemaan kirjoja kirjoista ja lukemisesta, ja tässä vielä yksi lisää. Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta (2003) kokoaa yhteen Aholan kirjoituksia hänen kokemuksistaan lukijana, kirjoittajana ja kriitikkona.

    Kirjan aloittaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistu juttu Tuhannen lapsen tuntematon sota, jossa Ahola tarkastelee melko provokatiivisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan asemaa suomalaisessa kulttuurissa sen pohjalta, millainen arvomaailma kirjasta oikeastaan välittyy. Kirjasta ammennetaan edelleen elämänohjeita ja johtamistaidon perusteita, mutta Aholan mielestä Linnan henkilöt ovat "oman aikansa, sen väkivaltaisten arvojen tuotteita", jotka opettavat suomalaisille paitsi rohkeutta ja uhrautuvuutta, myös suvaitsemattomuutta, uskoa kaikkivoipaisuuteen, marttyyriutta ja masokismia.
    Tuntemattomassa sotilaassa kuolevat kaikki aikuiset, vastuuntuntoiset miehet. Jäljelle jää kourallinen keskenkasvuisia naureskelijoita. (- - -) Tuntematon sotilas on osa suomalaista miesperinnettä, joka panee miehet rimpuilemaan ihanteiden, seksuaalisuuden, luovuuden ja hellyydenkaipuun kanssa eikä näytä yhtäkään tervettä, kunniallista tietä noidankehästä ulos. Ei ihme, etteivät miehet edelleenkään oikein kestä onnea ja menestystä. Sehän on joko tylsää tai lapsellista. On parempi kärsiä, jurottaa ja seikkailla. Yhtä vaikeaa on tietysti vastuun ottaminen ja kantaminen - näyttäähän Tuntematon sotilaskin, että sen tien päässä kajastaa varma kuolema.
    Kirjoitus on mielenkiintoinen sinänsä (ajatuksia herättävä vertailukohta Petri Tammisen miesnovelleihin!), mutta vielä mielenkiintoisemmaksi sen tekee kokoelman seuraava teksti, jonka Ahola on kirjoittanut kymmenen vuotta Kuukausiliitteen jutun jälkeen. Siinä hän kertoo, millaisen palautevyöryn juttu aiheutti, ja toteaa, että "oli järkyttävää (mutta myös kiinnostavaa) nähdä, miten raskaasti monet ihmiset veteraaneista ja kirjallisuudentutkijoista parikymmenvuotiaisiin nuoriin ottivat sen, että en suhtautunut Tuntemattomaan sotilaaseen yhtä kunnioittavasti kuin oli ennen tehty".

    Myös kokoelman seuraavassa tekstissä Ahola pohtii yhden aikakauden kohukirjan vastaanottoa ja merkitystä ennen ja nyt. Minä, Sonja O. ja runotyttö kertoo Aholan omasta lukijantiestä Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä -kirjan parissa. Miten kirjan koki nuori kirjallisuudenopiskelija 1980-luvun alussa, miten keski-ikäistyvä perheenäiti 2000-luvulla? Samalla tavalla aikakausia vertaillen Ahola kirjoittaa myös Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylästä.

    Aholan pohdintoja on ilo lukea niin näissä kuin kirjan muissakin teksteissä. Niissä tulee vastaan terävä ja vaativa mutta ymmärtäväinen ja rakentava lukija, joka ei pelkää panna itseään peliin.

    Yksi kirjan mielenkiintoisimmista teksteistä oli minusta Pieni saippualaatikko, jossa Ahola kirjoittaa kokemuksistaan kriitikkona - ja nimenomaan maan suurimman päivälehden kriitikkona. Ahola näkee kritiikin torina, "oli se sitten antiikin ylväs agora tai tavallinen markkinapaikka", jolla hän seisoo monien muiden tavoin "pienen saippualaatikon päällä" kertomassa mielipiteitään, mutta tunnustaa, ettei vallan ja vastuun tasapainottaminen aina ole helppoa.
    Ihmettelen kovasti, ettei kukaan estänyt minua jättämästä pientä saippualaatikkoani ja kiipeämästä korkealle lavalle silloin, kun olin vielä nuori kriitikko. Olin silloin puolet nuorempi kuin nyt, minulla ei ollut puolisoa eikä lapsia, en ollut joutunut kohtaamaan erilaisille elämäntaipaleille kasaantuvia vaikeuksia, pidin itseäni ihastuttavana persoonana ja ajattelin olevani aina oikeassa. Miksei kukaan kunnioittamani ihminen, esimerkiksi yksikään esimieheni, tullut ikinä sanomaan, ettei minun tarvitsisi suhtautua kirjailijoiden työhön (jopa elämäntyöhön) niin vähättelevästi kuin toisinaan tein?
    Aholan rehellisyys hänen ruotiessaan omia heikkouksiaan ja erehtymisiään kriitikkona teki minuun vaikutuksen. Mieleen jäi myös Aholan usko henkilökohtaisuuden voimaan. Kirjoja voi lukea vain oman elämänkokemuksensa läpi, ja kirjoittaa voi vain omana itsenään. Luvussa Oman elämänsä kirjailijat Ahola kirjoittaa kiinnostuksestaan omaelämäkerrallisiin teksteihin ja siitä, miten muiden elämäntarinat ovat rohkaisseet häntä itseään kirjoittamaan omista ja perheensä kokemuksista esimerkiksi kirjoissa Iljan äidiksi (1999) ja Kamala ihana äiti (2000).

    Elämäkertoja käsittelevästä luvusta tarttui mukaan myös lukuvinkkejä. Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt jatko-osineen olen jo lukenut, mutta tyttöjen päiväkirjojen ja kirjeiden pariksi Ahola ehdottaa kahden 60-luvun älykköpojan kirjeenvaihtoa. H. K. Riikosen ja Eero Tarastin kirjekokoelmassa Eero ja Hannu "vuosikymmenen konformistisuus, vaatimattomuus ja ajattelun innostava hitaus tulevat esiin aivan vangitsevalla tavalla".

    Kirjekokoelmien lisäksi kiintoisilta kuulostavat SKS:n keruukilpailuista kootut nais- ja mieselämäkertojen antologiat Satasärmäinen nainen ja Eläköön mies. Mieleen jäivät myös kirjailijoiden päiväkirjateokset, kuten Marja-Liisa Vartion Ja sodan vuosiin mahtuu nuoruus, Helvi Hämäläisen Päiväkirjoja ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Luin Meriluodon päiväkirjoja joskus vuosia sitten, mutta niihin olisi kiinnostavaa palata uudestaan. Meriluoto tuntuu vilahdelleen blogeissakin viime aikoina, ehkä Panu Rajalan hänestä kirjoittaman tuoreen elämäkerran innoittamana. Senkin haluaisin lukea!

    Lukuvinkiksi kirjaan myös Carol Shieldsin, joka on minulle täysin tuntematon kirjailija.

    Lopuksi kohottava sitaatti. Ahola kertoo koettavansa pitää kriitikon ohjenuoranaan tätä runoilija Gerard Manley Hopkinsilta lainattua neuvoa: "Mitä katsotkin, katso sitä niin kauan, että se rupeaa katsomaan takaisin." Sopii kirjallisuuden lisäksi moneen muuhunkin asiaan.

    Päivät 11 ja 12 - Inhokeista ja entisistä suosikeista

    Huhtihaasteen kysymykset ovat olleet toinen toistaan haastavampia, mutta näiden kahden kohdalla tuli kertakaikkinen stoppi.

    Ensinnäkin kirja, jota inhoat. On toki kirjoja, joista en ole pitänyt, joita en ole jaksanut lukea tai jotka ovat syystä tai toisesta ärsyttäneet tai turhauttaneet, mutta olenko tosiaan oikein kunnolla inhonnut tai vihannut jotain kirjaa? Jos olen, ja silti kahlannut sen läpi, kyseessä on todennäköisesti ollut pakon sanelema luku-urakka. Tähän kohtaan sopisi siis varmasti useampikin kansantaloustieteen tai kirjanpidon kurssikirja, mutta valitettavasti en muista niistä enää edes otsikoita.

    Sitten kirja, josta pidit ennen, mutta et pidä enää. Tähänkin oli vaikea keksiä vastausta. Kirjat, joita olen lukenut useampaan kertaan, ovat lähinnä lasten- ja nuortenkirjoja. Jotkut niistä kestävät ajan kulumista ja iän karttumista paremmin kuin toiset. Esimerkiksi parhaita tyttökirjaklassikkoja on edelleen mukava lukea, vaikka niiden ihanin hohto olisikin nuoruusvuosista hiukan himmennyt, mutta jos nyt tarttuisin esimerkiksi Pupu Tupunaan (unohtui muuten suosikkisarjoista!), epäilen, että lukukokemus osoittautuisi aika mitättömäksi. Se on varmaan ihan normaalia.

    Jääköön tämä kohta siis ratkaisemattomaksi. Ei inhokkeja, hyvä!

    10. huhtikuuta 2011

    Päivä 10 - Lempiklassikko

    Tunnustan heti alkuun, että klassikkosivistyksessäni on aukkoja. En ole lukenut Shakespearea, Dickensiä, Dostojevskiä, Tolstoita tai monia muitakaan maailmankirjallisuuden merkkimiehiä. Kotimaisia klassikkojakin taisin lukea lähinnä lukion kurssivaatimusten innoittamana. Eivät ne miltään pakkopullalta tuntuneet, mutta useimpia muistelen silti enemmän suorituksina kuin sytyttävinä lukuelämyksinä.

    (Minulla on ehkä ylipäätään jonkinlainen klassikko-ongelma. Tuntuu, että kiistattoman klassikkostatuksen saavuttaneita teoksia ei voi lukea ihan vain kirjoina kirjojen joukossa. Tarkastelen niitä väkisinkin jonkinlaisten kirjallisten moniteholinssien läpi: en vain lue tarinaa, vaan mietin, että "ai tällainen tämä klassikko onkin" tai "mitä ne aikalaiset mahtoivat tästä ajatella" tai "miksiköhän tästä on tullut klassikko". Ja kun tällaisia alkaa liikaa pohtia, huomaa tuossa tuokiossa olevansa jossain aivan muualla kuin uppoutuneena kirjan maailmaan.)

    No, problematisoinnit sikseen!

    Valitsen päivän klassikoksi Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813). Olen lukenut Austenilta myös Järjen ja tunteet, Emman ja Viisastelevan sydämen, mutta jos suosikkeja vaaditaan, Elizabeth Bennet ja Mark Darcy vievät voiton. Heistä kenties lisää tuonnempana...

    Kuva: Wikipedia

    Päivä 9 - Kirja, josta en luullut pitäväni, mutta pidin sittenkin

    Tämän kysymyksen kohdalla tuli ensimmäisenä mieleen George Orwellin Vuonna 1984 (1949).

    Aloin lukea kirjaa yleissivistystarkoituksessa. En ole erityisen kiinnostunut tieteiskirjallisuudesta ja kuvittelin, että kirjassa olisi ennen kaikkea futuristisia teknisiä härveleitä ja henkilöhahmoja, joilla on omituiset nimet. Kirjan yhteiskunnallinen ulottuvuus teki siitä siis paljon ennakkokuvitelmaani kiinnostavamman: Orwellin tulevaisuusdystopia ankkuroituu suorastaan puistattavasti sekä julkaisuajankohtansa maailmantilanteeseen että nykypäivään.

    8. huhtikuuta 2011

    Päivä 8 - Yliarvostetuin kirja

    Toivottavasti en loukkaa kenenkään tunteita, kun valitsen tämän päivän kirjaksi Raamatun. Valinta voisi olla myös moni muu uskonnollinen kirja, mutta pitäydyn nyt vaihtoehdoista tutuimmassa.

    Arvostan uskontoa ja uskontojen pyhiä kirjoituksia. Ongelma on vain se, että niiden ylenpalttinen arvostaminen – niiden asettaminen kaiken lähtökohdaksi, kaiken yläpuolelle ja kaiken kyseenalaistamisen ulottumattomiin – johtaa surullisen usein yksisilmäisiin tulkintoihin ja tekoihin, joilla aiheutetaan monen hyvän lisäksi myös paljon pahaa.

    Mitään kirjaa ei pitäisi "arvostaa" niin paljon, että sen nimissä syrjitään, sorretaan ja tapetaan, niin kuin historia osoittaa usein tapahtuneen ja niin kuin yhä edelleen tapahtuu.

    7. huhtikuuta 2011

    Päivä 7 - Aliarvostetuin kirja

    Tämän päivän haaste on kirvoittanut blogeissa aivan loistavia palopuheita aliarvostettujen tai ansaitsemattoman vähälle huomiolle jääneiden kirjojen puolesta. Miksi en ole lukenut Ilkka Remestä tai Shakespearen näytelmiä? Miksi en ole koskaan kuullutkaan Eeva Tikasta? Mitä voisin tehdä lastenkirjallisuuden arvostuksen hyväksi?

    Omalta osaltani komppaan tänään Saraa ja Cathya, jotka liputtavat niin sanotun hömppäkirjallisuuden puolesta. Naisille suunnattu romanttinen viihde lienee kirjallisuuden lajeista aliarvostetuimpia - ja luetuimpia. Rapakon takaiset tilastot kertovat, että romanttista viihdettä lukee joka neljäs amerikkalainen. Suomessa Harlequin-sarjan kirjoja myytiin Helsingin Sanomien mukaan vuonna 2007 runsaat puoli miljoonaa kappaletta.

    Kirjallisuuden arvoa ei mitata vain sivumäärillä tai myyntiluvuilla, mutta kirjat, jotka antavat jotain näin monelle lukijalle, eivät voi olla aivan mitättömiä inhimillisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Lukekaapa aiheesta esimerkiksi Kirsti Ellillän napakka juttu otsikolla Laadukasta roskaa?

    Harlequin-sarja lienee romanttisen viihteen saralla se kuuluisin ja "pahamaineisin". Minä luin ensimmäisen ihkaoikean harlekiinini viime vuonna eksyttyäni netissä kampanjasivuille, joilla sarjan amerikkalainen kustantaja tarjosi 60-vuotisjuhliensa kunniaksi ilmaisia e-kirjoja, ja ladattuani sieltä uteliaisuuden vuoksi mahdollisimman hölmöltä kuulostavan kirjan. Nancy Warrenin Speed Dating (2007) ei nimittäin ole ainoastaan harlekiiniromanssi, vaan Nascar-autoradoille sijoittuva harlekiiniromanssi. Niitä on kokonainen sarja! (Tässäpä taas yksi konsepti, joka ei olisi tullut minulle mieleenkään.)

    Mutta niin kuin usein käy, ennakkoluuloni osoittautuivat jälleen jos eivät nyt läpeensä perusteettomiksi, niin ainakin liioitelluiksi. Kliseisiä intohimoa huokuvia katseita ja vahvoille käsivarsille vaipumisia ei kirjassa ollut nimeksikään. Hahmot olivat sympaattisia, ja tapahtumat ehkä tosielämässä epäuskottavia, mutta tarinan maailmassa toimivia. Juoni oli tietysti siinä mielessä kaavamainen, että romanttinen viihde ei olisi romanttista viihdettä, ellei aiheena olisi tytöt, pojat ja tykkääminen. Mutta eikö kaikilla kulttuurin lajeilla ole omat konventionsa? Draaman kaarena "vaikeuksien kautta voittoon" toimii aina vain.

    Ei kaikkien kirjojen tarvitse luoda uutta kieltä ja uusia maailmoja. Kirja voi olla hyvä yksinkertaisesti ajanvietteenä.

    6. huhtikuuta 2011

    Päivä 6 - Kirja, joka saa minut surulliseksi

    Tänään paistoi niin kaunis aurinko, ettei tee mieli miettiä murheellisia kirjoja. Valitsen siis ensimmäisenä mieleen tulevan: Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan (1947).

    Kirjan lukemisesta on jo aikaa, joten lukukokemuksen herättämät tunnelmat eivät ole enää aivan tuoreina muistissani, mutta Nuoren tytön päiväkirjan surullisuus kummunneekin yhtä paljon kirjan kontekstista kuin itse tekstistä.

    Kirjaa ei voi olla lukematta ajattelematta kaikkea sitä, mitä tiedämme Annen myöhemmästä kohtalosta ja koko siitä maailmantilanteesta, jossa hän ja tuhannet muut lapset ja aikuiset noina vuosina elivät. Itse päiväkirjamerkinnöissä sodan kauhut kaikuvat enimmäkseen vaimeina taustalla. Jokapäiväinen elämä - ja Annen päiväkirja - täyttyvät maailmanpolitiikan käänteiden sijaan arjen pienistä iloista ja harmeista.

    Ehkä juuri se tekee kirjasta niin riipaisevan. Anne Frank on kuin tavallinen tyttö, joka kirjoittaa tavallista päiväkirjaa... mutta ei saa elää tavallista elämää.

    5. huhtikuuta 2011

    Päivä 5 - Kirja, joka saa minut iloiseksi

    Huhtihaasteen viidennen päivän sinänsä yksinkertainen kysymys sai pääni aivan pyörälle. Miian ja Karoliinan tavoin aloin pohtia, tarkoittaako englanninkielisen haasteen happy nyt sitten hilpeän riehakasta riemua vai tyynen auvoisaa onnea vai kenties jotakin muuta myönteisenpuoleista tunnetta, enkä päässyt kirjavalinnoissa puusta pitkään. Saapa nähdä, kuinka vaikeaksi menee huomisen haaste!

    Määritelmätuskasta selvittyäni mieleeni tuli tämänkin kysymyksen kohdalla ensimmäiseksi lastenkirjoja. Niistä on ehkä helpointa löytää vilpitöntä, mutkatonta iloa, kun taas aikuisten kirjojen herättämät iloiset tunteet on usein sävytetty jollain muullakin. Ehkä aikuisten maailman onnessa on aina ripaus haikeutta, hauskuudessa aavistus kitkeryyttä?

    Moni lapsuuden lempisarjojeni kirjoista sopisi siis hyvin tähänkin kohtaan. Listan kirjoista iloisin mielikuva minulla on Astrid Lindgrenin aurinkoisen turvallisista pikkukyläkuvauksista ja Merri Vikin arkisen reippaasta Lotta-sarjasta. Ruotsalaiset ovat herttaisen hyväntuulisuuden mestareita! Yhdyn Kirjavan kammarin Karoliinan ihasteluun perinteisten ruotsalaisten lastenkirjojen idyllistä, jossa "kaikki on niin somaa, että oikein vatsaan sattuu".

    Edellisten lisäksi tajusin juuri, että unohdin haasteen edellisestä kohdasta loistavan lastenkirjasarjan eli Elina Karjalaisen Uppo-Nallet. Niiden sympaattiset hahmot ja nerokas Uppis-lyriikka ovat oikeita hyvän tuulen lähettiläitä. Päivän teemaan sopii esimerkiksi tämä Uppo-Nallen talviturkki -kirjaan (1978) kuuluva loru:
    Ihmiset tahtovat kaikenlaista,
    vieraita tavaroita vieraista maista.
    Pian ovat kaapit täynnä kamaa.
    Elämä kuitenkin yhtä ja samaa.
    Iloon ei tarpeen tavaraa hankkia.
    Onneen ei tarvita edes pankkia.
    Kuva: Wikipedia

    4. huhtikuuta 2011

    Päivät 3 ja 4 - Sarjakirjasuosikit

    Huhtihaasteen kolmantena päivänä pohditaan suosikkisarjoja ja neljäntenä suosikkisarjojen parhaita kirjoja. Eilinen jäi väliin, joten otan kysymykset käsittelyyn samalla kertaa. Jatkan taas lapsuuden suosikkien merkeissä - aikuisena sarjakirjoja ei ole tullut juuri luettua - ja esittelen mieleen jääneitä kirjasarjoja suurin piirtein lukujärjestyksessä.

    Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset oli varmaan ensimmäisiä ihan itse lukemiani "oikeita" kirjoja. Muistan karjalaiskylän lasten ja heidän evakkomatkansa kuvauksen tehneen minuun suuren vaikutuksen. Kirjoista on kirjoitettu muun muassa Grafomania-blogissa, ja hyvä esittely sarjasta löytyy Jyväskylän kaupunginkirjaston sivuilta.

    Astrid Lindgrenin kirjasarjoista pidin Peppi Pitkätossusta, Melukylän lapsista ja Marikista. Esimerkiksi Vaahteramäen Eemelistä tai Katto-Kassisesta en muistaakseni sen sijaan niin välittänyt.

    Enid Blytonin Viisikot olivat kovaa kamaa. Voi sitä seikkailujen ja eväiden määrää! Kummastusta herättäneenä asiana mieleen on jäänyt esimerkiksi lasten eväskoriin pakattu kylmä kieli, jota ei todellakaan löytynyt minun Reissumiesteni välistä. Luin jonkin verran myös muita Blytonin sarjoja, mutta Viisikot olivat parhaita. Tiettyä suosikkikirjaa en kyllä niiden joukosta keksi - kaikkien tarinat taisivat olla aika samanlaisia.

    Carolyn Keenen Neiti Etsivät tulivat mukaan kuvioihin vähän Viisikkoja myöhemmin ja korvasivat ne uutena arvoituskirjasuosikkina. Sarjan ystäville suosittelen Le Masque Rouge -blogin Neiti Etsivä -haastetta. Aikamoinen urakka! (Asiasta kolmanteen: mikä siinä on, että lasten- ja nuortenkirjojen sankarittarissa on suhteettoman paljon punapäitä? Jo tältä lyhyeltä listalta löytyy ainakin Peppi Pitkätossu, Paula Drew, Anna Shirley ja Virva Selja.)

    Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa kulutin sekä TV-sarjana että kirjoina. Näissäkin kirjoissa oli mieleenpainuvia ruokakuvauksia, esimerkiksi lumihangessa jäähdytetyt vaahterasiirappiherkut.

    Lucy Maud Montgomery tuli mainittua jo edellisessä kirjoituksessa. Montgomeryn sarjoista luin sekä Annoja että Runotyttöjä, mutta Annat taisivat vetää voiton. Ensimmäisellä kierroksella suosikkini oli luultavasti Anna ystävämme kommelluksineen ja kyläelämän kuvauksineen - pisamia ja puhvihihoja unohtamatta. Myöhemmin suosikiksi nousi romanttinen Annan unelmavuodet. Sarjan viimeisistä osista, jotka kuvaavat aikuisen Annan perhe-elämää, en ollut niin innostunut.

    Samaan ihanien klassikkotyttökirjojen kategoriaan kuuluvat myös Louisa May Alcottin Pikku naisia jatko-osineen. Kirjoista paras oli Pikku naisia. Myöhemmissä kirjoissa aikuisiksi kasvavat henkilöt aiheuttivat jälleen pettymyksen. Jostakin tuli varsinainen tylsimys!

    Vanhoista tyttökirjoista luin myös Susan Coolidgen Katy-sarjaa. Niissä viehätti jännittävä sisäoppilaitosmiljöö.

    Rapakon takaista nostalgiaa edusti myös Helen Wellsin Ursula-sarja. Toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuvissa kirjoissa seikkailee nuori punaposkinen sairaanhoitaja, joka joutuu kommelluksiin, ratkoo arvoituksia, ihastuu komeisiin lääkäreihin ja pelastaa siinä sivussa ihmishenkiä.

    Ruotsista taas tuli Merri Vikin Lotta-sarja, jossa siinäkin seikkailee kommelluksille altis sankaritar seuranaan hillitympi ystävätär. (Lotalla on muuten ruskeat hiukset ja Ursulalla mustat. Ehkä punapääteoriani ei sittenkään päde.)

    Uudemmista ulkomaisista sarjoista tulee mieleen Lois Lowryn Anastasia-sarja, joka kertoo humoristisesti amerikkalaisen älykköperheen lähiöelämästä ja varhaisnuoren rillipään kasvukivuista. Lowryn nettisivujen perusteella sarjassa on paljon enemmän osia kuin ne kolme tai neljä ensimmäistä, jotka muistan lukeneeni. Ensimmäinen oli jälleen paras.

    Kotimaisista tyttökirjoista pidin Rauha S. Virtasen Selja-sarjasta. Uudemmista suomalaisista nuortenkirjasarjoista sen sijaan ei tule mieleen mitään erityistä suosikkia. Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta taisin lukea pari osaa, mutta esimerkiksi hevoskirjoja en lukenut ollenkaan.  

    Kuva: Jyväskylän kaupunginkirjasto

    2. huhtikuuta 2011

    Päivä 2 - Kirja, jonka olen lukenut yli kolme kertaa

    Huhtikuun kirjahaasteen kakkoskysymyksen kohdalla käännyn nuoruuden kirjamuistojen puoleen. Ahmimisiässä samoja kirjoja tuli hotkittua moneen kertaan, ja vanhoihin kirjaystäviin on ollut mukava palata aikuisenakin. Kirjoista, jotka olen lukenut ensimmäisen kerran vasta aikuisiällä, sen sijaan ei monikaan ole tehnyt niin syvää vaikutusta, että olisin lukenut ne useammin kuin kolmesti.

    Muutaman viikon takaisen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt-tunnelmointini innoittamana valitsen tähän kohtaan Lucy Maud Montgomeryn Sinisen linnan. Olen vasta kirjablogeja lukiessani tajunnut, että moni muukin on lukenut tämän Annojen ja Runotyttöjen maineen varjoon jääneen helmen, jota olin aina kuvitellut ikiomaksi löydökseni. Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Salla, Teresita, Anni M. ja Mette. Ilmoittautukaa muutkin, näitä on mukavaa lukea!

    Turinoin Sinisestä linnasta enemmän seuraavan lukukerran jälkeen. Nyt täytyy säästellä bloggausenergiaa huhtihaasteen seuraaviin kohtiin...

    Kuva: Wikipedia

    1. huhtikuuta 2011

    Päivä 1 - Paras viime vuonna lukemani kirja

    Monen muun kirjablogin tavoin innostuin osallistumaan huhtikuun 30-päiväiseen kirjahaasteeseen, joka sisältää visaisia kysymyksiä hyvistä ja vähemmän hyvistä lukukokemuksista. Ensimmäisen päivän aiheena on paras viime vuonna lukemasi kirja.

    Menipä heti vaikeaksi! Ennen blogin aloittamista en pitänyt minkäänlaista listaa lukemistani kirjoista, joten moni niistä on jo hautautunut jonnekin aivojen kaatopaikan uumeniin. Voisin siis oikeastaan saman tien muokata päivän kysymyksen muotoon "viime vuonna lukemasi kirja, josta muistat edes jotain". Onneksi niitä tulee kuitenkin muutama mieleen.

    Joululahjaksi saamani Kjell Westön Älä käy yöhön yksin (2009) taisi olla ensimmäinen  vuonna 2010 lukemani kirja, ja hyvä aloitus olikin. Westön kaihoisa, kohtalontuntuinen kerronta ja menneiden vuosikymmenten Helsingin kuvaus viehättivät jälleen. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin esimerkiksi Missä kuljimme kerran -kirjasta, johon en jostain syystä päässyt oikein sisään. (Westön teosten nimiä on muuten himskatin hankala taivuttaa. Kirjailijat, otsikoikaa nominatiivilla!)

    Kesälomalukemisten helmi puolestaan oli Margaret Atwoodin Kissansilmä (1989) – taattua Atwood-laatua. Kirja kertoo keski-ikäisestä torontolaisesta kuvataiteilijasta Elainesta, joka valmistautuu ensimmäiseen retrospektiivinäyttelyynsä ja muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja taiteilijantietään. Atwoodiin saatan palata huhtihaasteen tiimoilta uudestaankin. 

    Henry Hitchingsin Who’s Afraid of Jane Austen? How to Really Talk About Books You Haven’t Read (2009) oli vähän samaa sarjaa kuin viime viikolla lukemani Nick Hornbyn The Polysyllabic Spree eli kirja kirjoista ja lukemisesta, mutta Hornbyn omakohtaiseen lukupäiväkirjaan verrattuna Hitchings keskittyy enemmän itse teoksiin ja niiden kulttuuriseen merkitykseen. Lukujen aiheina on maailmankirjallisuuden merkkiteoksia Jane Austenista Koraaniin ja Homeroksesta venäläisiin klassikoihin, joista kaikista Hitchings kirjoittaa yhtä aikaa sivistyneesti ja viihdyttävästi.

    Vuoden lukemisiin mahtui myös jokunen chick lit -kirja. Tiivistin miniarvioita tältä saralta jo aikaisempaan kirjoitukseeni. Viime vuonna luetuista parhaina mieleen jäivät Marian Keyesin Sushi for Beginners ja The Other Side of the Story ja Veronica Henryn The Beach Hut ja Marriage and Other Games.