Petri Tamminen: Elämiä

Aloitin Petri Tammiseen tutustumisen Miehen ikävästä (1997), kokoelmasta apeahkoja tarinoita suomalaisen miehen elämästä. Samaan Loisto-sarjan pokkariin on painettu toinenkin Tammisen novellikokoelma, esikoisteos Elämiä (1994).

Kokoelma jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen sisältää lyhyitä, vain parin sivun mittaisia elämäntarinoita, toinen ja kolmas vähän pidempiä novelleja.

Teoksen omaperäisintä antia olivat minusta ensimmäisen osan minielämäkerrat. Näin pieneen mahtuu ihmisen elämä! Tammisen lakoniset päälauseet tiivistävät Sepon, Tytin, Viljon, Olavin ja melkein neljäkymmenen muun ihmisyksilön tarinan muutamaan paljonpuhuvaan luonnehdintaan tai näennäisesti sattumanvaraiseen yksityiskohtaan: vuosi mahtuu sanaan, vuosikymmen lauseeseen.

Pentti eli vanhanapoikana. Hän harrasti klassista musiikkia. Hänellä oli paksut linssit. Pentti ompeli työpuvun takkiinsa Porin vaakunan ja käytti asua vapaa-aikanaan. "Tämä nyt on aivan liikaa", hän sanoi kun sai rahasta takaisin.

Tammisen tekstit ovat niin lyhyitä ja niiden kieli niin korutonta, että Elämiä on helppo hotkia häthätää läpi. Tajusin jossain vaiheessa, että lukutahdin hidastaminen kannattaa. Tiivis kerronta jättää ylenpalttisesti tilaa lukijan tulkinnoille, mutta mielikuvituksen koukeroille pitää malttaa antaa aikaa.

Sekä Elämien että Miehen ikävän novellit voisivat toimia hyvin myös ääneen luettuina. Mainitsin Miehen ikävän kommenteissa, että Tamminen ja Outi Nyytäjä näkyvät työstäneen kirjan pohjalta myös näytelmäversion. Pidin ajatusta ensin omituisena - eihän kirjassa ole edes yhtenäistä juonta! - mutta oikeastaan Tammisen tekstit voivat soveltua näyttämölle oikein hyvin. Olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia näytelmästä, jos joku on sen sattunut näkemään. Esitys näkyy vierailleen ainakin Oulussa, Varkaudessa ja Hyvinkäällä.

Lainasin kirjastosta saman tien muutaman muunkin Tammisen teoksen, kuten pinosta näkyy, mutta loppujen lopuksi päätän ehkä sittenkin olla rohmaisematta miehen koko tuotantoa samaan syssyyn.

Syitä on kaksi. Ensinnäkin tuo yllä mainittu nopealukuisuusongelma. Tammista on helppo lukea sutjakasti, mutta tuntuu, että tekstit ovat sittenkin parhaimmillaan pieninä annoksina. Ja toinen syy on sitten se, että Tammisen maalaama kuva maailmasta on minulle hiukan liian synkeä. Miehen ikävä ja Elämiä ovat täynnä murheellisten laulujen maata: juoppoja perheitä, masentavia maisemia, tukahdutettuja tunteita... Tällaistako elämä on?

Taidan lukea seuraavaksi jotain oikein hilpeää ja todellisuuspakoista.