Huhtihaasteen kolmantena päivänä pohditaan suosikkisarjoja ja neljäntenä suosikkisarjojen parhaita kirjoja. Eilinen jäi väliin, joten otan kysymykset käsittelyyn samalla kertaa. Jatkan taas lapsuuden suosikkien merkeissä - aikuisena sarjakirjoja ei ole tullut juuri luettua - ja esittelen mieleen jääneitä kirjasarjoja suurin piirtein lukujärjestyksessä.
Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset oli varmaan ensimmäisiä ihan itse lukemiani "oikeita" kirjoja. Muistan karjalaiskylän lasten ja heidän evakkomatkansa kuvauksen tehneen minuun suuren vaikutuksen. Kirjoista on kirjoitettu muun muassa Grafomania-blogissa, ja hyvä esittely sarjasta löytyy Jyväskylän kaupunginkirjaston sivuilta.
Astrid Lindgrenin kirjasarjoista pidin Peppi Pitkätossusta, Melukylän lapsista ja Marikista. Esimerkiksi Vaahteramäen Eemelistä tai Katto-Kassisesta en muistaakseni sen sijaan niin välittänyt.
Enid Blytonin Viisikot olivat kovaa kamaa. Voi sitä seikkailujen ja eväiden määrää! Kummastusta herättäneenä asiana mieleen on jäänyt esimerkiksi lasten eväskoriin pakattu kylmä kieli, jota ei todellakaan löytynyt minun Reissumiesteni välistä. Luin jonkin verran myös muita Blytonin sarjoja, mutta Viisikot olivat parhaita. Tiettyä suosikkikirjaa en kyllä niiden joukosta keksi - kaikkien tarinat taisivat olla aika samanlaisia.
Carolyn Keenen Neiti Etsivät tulivat mukaan kuvioihin vähän Viisikkoja myöhemmin ja korvasivat ne uutena arvoituskirjasuosikkina. Sarjan ystäville suosittelen Le Masque Rouge -blogin Neiti Etsivä -haastetta. Aikamoinen urakka! (Asiasta kolmanteen: mikä siinä on, että lasten- ja nuortenkirjojen sankarittarissa on suhteettoman paljon punapäitä? Jo tältä lyhyeltä listalta löytyy ainakin Peppi Pitkätossu, Paula Drew, Anna Shirley ja Virva Selja.)
Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa kulutin sekä TV-sarjana että kirjoina. Näissäkin kirjoissa oli mieleenpainuvia ruokakuvauksia, esimerkiksi lumihangessa jäähdytetyt vaahterasiirappiherkut.
Lucy Maud Montgomery tuli mainittua jo edellisessä kirjoituksessa. Montgomeryn sarjoista luin sekä Annoja että Runotyttöjä, mutta Annat taisivat vetää voiton. Ensimmäisellä kierroksella suosikkini oli luultavasti Anna ystävämme kommelluksineen ja kyläelämän kuvauksineen - pisamia ja puhvihihoja unohtamatta. Myöhemmin suosikiksi nousi romanttinen Annan unelmavuodet. Sarjan viimeisistä osista, jotka kuvaavat aikuisen Annan perhe-elämää, en ollut niin innostunut.
Samaan ihanien klassikkotyttökirjojen kategoriaan kuuluvat myös Louisa May Alcottin Pikku naisia jatko-osineen. Kirjoista paras oli Pikku naisia. Myöhemmissä kirjoissa aikuisiksi kasvavat henkilöt aiheuttivat jälleen pettymyksen. Jostakin tuli varsinainen tylsimys!
Vanhoista tyttökirjoista luin myös Susan Coolidgen Katy-sarjaa. Niissä viehätti jännittävä sisäoppilaitosmiljöö.
Rapakon takaista nostalgiaa edusti myös Helen Wellsin Ursula-sarja. Toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuvissa kirjoissa seikkailee nuori punaposkinen sairaanhoitaja, joka joutuu kommelluksiin, ratkoo arvoituksia, ihastuu komeisiin lääkäreihin ja pelastaa siinä sivussa ihmishenkiä.
Ruotsista taas tuli Merri Vikin Lotta-sarja, jossa siinäkin seikkailee kommelluksille altis sankaritar seuranaan hillitympi ystävätär. (Lotalla on muuten ruskeat hiukset ja Ursulalla mustat. Ehkä punapääteoriani ei sittenkään päde.)
Uudemmista ulkomaisista sarjoista tulee mieleen Lois Lowryn Anastasia-sarja, joka kertoo humoristisesti amerikkalaisen älykköperheen lähiöelämästä ja varhaisnuoren rillipään kasvukivuista. Lowryn nettisivujen perusteella sarjassa on paljon enemmän osia kuin ne kolme tai neljä ensimmäistä, jotka muistan lukeneeni. Ensimmäinen oli jälleen paras.
Kotimaisista tyttökirjoista pidin Rauha S. Virtasen Selja-sarjasta. Uudemmista suomalaisista nuortenkirjasarjoista sen sijaan ei tule mieleen mitään erityistä suosikkia. Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta taisin lukea pari osaa, mutta esimerkiksi hevoskirjoja en lukenut ollenkaan.
Kuva: Jyväskylän kaupunginkirjasto
Vuokko Niskasen Hiekkalan lapset oli varmaan ensimmäisiä ihan itse lukemiani "oikeita" kirjoja. Muistan karjalaiskylän lasten ja heidän evakkomatkansa kuvauksen tehneen minuun suuren vaikutuksen. Kirjoista on kirjoitettu muun muassa Grafomania-blogissa, ja hyvä esittely sarjasta löytyy Jyväskylän kaupunginkirjaston sivuilta.Astrid Lindgrenin kirjasarjoista pidin Peppi Pitkätossusta, Melukylän lapsista ja Marikista. Esimerkiksi Vaahteramäen Eemelistä tai Katto-Kassisesta en muistaakseni sen sijaan niin välittänyt.
Enid Blytonin Viisikot olivat kovaa kamaa. Voi sitä seikkailujen ja eväiden määrää! Kummastusta herättäneenä asiana mieleen on jäänyt esimerkiksi lasten eväskoriin pakattu kylmä kieli, jota ei todellakaan löytynyt minun Reissumiesteni välistä. Luin jonkin verran myös muita Blytonin sarjoja, mutta Viisikot olivat parhaita. Tiettyä suosikkikirjaa en kyllä niiden joukosta keksi - kaikkien tarinat taisivat olla aika samanlaisia.
Carolyn Keenen Neiti Etsivät tulivat mukaan kuvioihin vähän Viisikkoja myöhemmin ja korvasivat ne uutena arvoituskirjasuosikkina. Sarjan ystäville suosittelen Le Masque Rouge -blogin Neiti Etsivä -haastetta. Aikamoinen urakka! (Asiasta kolmanteen: mikä siinä on, että lasten- ja nuortenkirjojen sankarittarissa on suhteettoman paljon punapäitä? Jo tältä lyhyeltä listalta löytyy ainakin Peppi Pitkätossu, Paula Drew, Anna Shirley ja Virva Selja.)
Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjaa kulutin sekä TV-sarjana että kirjoina. Näissäkin kirjoissa oli mieleenpainuvia ruokakuvauksia, esimerkiksi lumihangessa jäähdytetyt vaahterasiirappiherkut.
Lucy Maud Montgomery tuli mainittua jo edellisessä kirjoituksessa. Montgomeryn sarjoista luin sekä Annoja että Runotyttöjä, mutta Annat taisivat vetää voiton. Ensimmäisellä kierroksella suosikkini oli luultavasti Anna ystävämme kommelluksineen ja kyläelämän kuvauksineen - pisamia ja puhvihihoja unohtamatta. Myöhemmin suosikiksi nousi romanttinen Annan unelmavuodet. Sarjan viimeisistä osista, jotka kuvaavat aikuisen Annan perhe-elämää, en ollut niin innostunut.
Samaan ihanien klassikkotyttökirjojen kategoriaan kuuluvat myös Louisa May Alcottin Pikku naisia jatko-osineen. Kirjoista paras oli Pikku naisia. Myöhemmissä kirjoissa aikuisiksi kasvavat henkilöt aiheuttivat jälleen pettymyksen. Jostakin tuli varsinainen tylsimys!
Vanhoista tyttökirjoista luin myös Susan Coolidgen Katy-sarjaa. Niissä viehätti jännittävä sisäoppilaitosmiljöö.
Rapakon takaista nostalgiaa edusti myös Helen Wellsin Ursula-sarja. Toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuvissa kirjoissa seikkailee nuori punaposkinen sairaanhoitaja, joka joutuu kommelluksiin, ratkoo arvoituksia, ihastuu komeisiin lääkäreihin ja pelastaa siinä sivussa ihmishenkiä.
Ruotsista taas tuli Merri Vikin Lotta-sarja, jossa siinäkin seikkailee kommelluksille altis sankaritar seuranaan hillitympi ystävätär. (Lotalla on muuten ruskeat hiukset ja Ursulalla mustat. Ehkä punapääteoriani ei sittenkään päde.)
Uudemmista ulkomaisista sarjoista tulee mieleen Lois Lowryn Anastasia-sarja, joka kertoo humoristisesti amerikkalaisen älykköperheen lähiöelämästä ja varhaisnuoren rillipään kasvukivuista. Lowryn nettisivujen perusteella sarjassa on paljon enemmän osia kuin ne kolme tai neljä ensimmäistä, jotka muistan lukeneeni. Ensimmäinen oli jälleen paras.
Kotimaisista tyttökirjoista pidin Rauha S. Virtasen Selja-sarjasta. Uudemmista suomalaisista nuortenkirjasarjoista sen sijaan ei tule mieleen mitään erityistä suosikkia. Tuija Lehtisen Mirkka-sarjasta taisin lukea pari osaa, mutta esimerkiksi hevoskirjoja en lukenut ollenkaan.
Kuva: Jyväskylän kaupunginkirjasto
Oi, listallasi on paljon sarjoja, joista minäkin olen pitänyt hirveästi! No, tietenkin Astrid Lindgren. Minulle(kin) Marikki ja Melukylän lapset ovat varmaankin ne kaikista rakkaimmat.
VastaaPoistaLuin jokusen Viisikon, mutten koskaan fanittanut niitä ihan täysillä. Paremmin minulle on jäänyt mieleen joitakin vastaavia sarjoja, kuten Salaisuus ja Kolme etsivää (?). Neiti Etsivät olivat jossakin vaiheessa todella hyviä, mutta taisin ahmia ne aika nopeasti läpi, ja se vaihe jäi siten aika lyhyeksi.
Annat ja Runotytöt, kyllä. Pikku naisia on ihana, mutta lapsena en jostain syystä saanut oikein ikinä luettua sitä loppuun. Halusin kovasti rakastaa sitä, mutten kuitenkaan innostunut tarpeeksi. Nyt kyllä arvostan kirjaa ihan oikeastikin. :)
Katy oli ihana! Hankin jonkin aikaa sitten Katy-kirjat tyttökirjakokoelmaani, ja olisi kiva lukea ne pian uudelleen. Lotta, Selja ja Ursula olivat enemmän isosiskoni suosikkeja, mutta toki minäkin niitä luin, kun halusin aina matkia siskoa. :) Mirkkojakin taisin jokusen lukaista, mutta aloin olla silloin jo vähän vanha sen kaltaisille kirjoille. Ainakin sielultani. :)
Kiitos Anastasia-muistutuksesta! Pidin tosi paljon Anastasiasta, mutten muista yhtään, olenko lukenut enemmän kuin sen yhden kirjan. Pitääpä tutustua asiaan.
Punapäähuomio on hyvä! :D Luulen, että se saattaa johtua ainakin siitä, että punapäät mielletään kipakoiksi, joka taas vuorostaan on usein tyttökirjasankarien ominaisuus. Lisäksi se tekee tytöstä vähän erilaisen (mihin lukijat mielellään samastuvat), muttei kuitenkaan suoraan epäviehättävää, vaikka toki ainakin Anna inhoaa kauneusvirheenä pitämäänsä punaista tukkaansa.
Hyvää alkanutta viikkoa!
Muistelin itsekin eilen tähän haasteeseen Hiekkalan lapsia. En kyllä yhtään muista, mitä niissä tapahtui, vaikka luin ne varmasti moneen kertaan (joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa). Luetaankohan niitä enää?
VastaaPoistaBlytonin kanssa minulle on käynyt kuten Kirjavan kammarin Karoliinalle tuossa ylhäällä: Viisikoista en innostunut, mutta sen sijaan ahmin läpi SOS- ja Seikkailu-sarjat.
Hiekkalan lapset on kyllä ihan paras sarja! Löysin nämä vasta joskus 9-vuotiaana ihan sattumalta ja luin ne useampaan kertaan. Olin tosi harmissani, kun ihana sarja loppui.
VastaaPoistaMinulle Blytonilta ovat jääneet mieleen nimenomaan Viisikot, eivät niinkään SOS- tai Salaisuus-sarjat. Tai no, nyt kun muistelen, SOS-sarjassa taisi kyllä olla jokin hurjan hyvä juttu, jossa ratkottiin jotain salakirjoitusta... Minulle kävi varmaan niin, että luin ensin Viisikot, ja muihin sarjoihin päästyäni aloin jo kasvaa Blytonista ulos.
VastaaPoistaTuo Hiekkalan lapset tuli minulle mieleen vasta nyt tätä haastetta pohtiessani. En ollut muistellut sarjaa ollenkaan vuosiin, mutta nettijuttuja lukiessani alkoi oikein liikuttaa, kun löysin taas Arvon ja Inkerin.