Luulen, etten ole vielä löytänyt sitä yhtä ja oikeaa lempikirjailijaani, enkä varmaan koskaan löydäkään - ja hyvä niin. Olisi aika surkeaa, jos ehdottomia suosikkeja olisi vain yksi, ja kaikkia muita lukisi vain paremman puutteessa!
Tämän haasteen tarpeisiin valitsen taas pari ehdokasta erittäin epäperusteellisella mieleenjuolahdusmenetelmällä. Ainoana kriteerinä on, että olen lukenut kirjailijalta useamman kuin yhden teoksen, jotta voin muodostaa edes jonkinlaisen mielipiteen kirjailijasta enkä vain tietystä kirjasta.
Margaret Atwood. Osuin vuosia sitten kirjastossa Sokeaan surmaajaan (2000) ja lainasin sen kauniin kansikuvan perusteella. Olin ihastunut. Menneen maailman kaikuja, tunteiden ja tapojen tarkkaa kuvausta, jotain vähän arvoituksellista. (Yritin googlata, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan, ja haku osui ensimmäisenä New York Timesissa ilmestyneeseen arvosteluun. Kriitikon mielestä kirja on "overlong and badly written" ja "must be judged flat as a pancake". Oho.)
Sokean surmaajan innoittamana luin seuraavaksi Nimeltään Gracen (1996) ja pidin siitäkin. Oryx ja Crake (2003) sen sijaan oli minulle vähemmän mieluinen. Kahdessa edellisessä kirjassa minua oli erityisesti viehättänyt Atwoodin tapa limittää menneisyyttä ja nykyhetkeä: Oryx ja Craken tulevaisuuteen sijoittuva tieteisdystopia sai minut hiukan eksyksiin.
Neljäs lukemani Atwood tuli mainittua jo huhtihaasteen ensimmäisenä päivänä. Kissansilmässä (1988) Atwood sai minut jälleen otteeseensa kerronnallaan, jossa muistot kasaantuvat kerroksittain ja jonka tarkkanäköisyydessä on jotain haikeaa, melkein surumielistä.
Ehkä jotain lukumieltymyksistäni kertoo se, että kun yritin miettiä suosikkejani suomalaisten kirjailijoiden joukosta, mieleeni tuli ensimmäisenä Kjell Westö, jonka kirjojen viehätystä kuvaisin melkein samoin sanoin. Vuosikymmenet vierivät, elämät valuvat eteenpäin, ihminen muuttuu ja pysyy kuitenkin samana... Westöllä bonuksena tulee lisäksi Helsingin historia.
Westöltä olen lukenut kaikki romaanit eli Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000), Lang (2002), Missä kuljimme kerran (2006) ja Älä käy yöhön yksin (2009). Epämääräisimmät muistikuvat on jättänyt Isän nimeen. Myös Finlandia-voittajasta Missä kuljimme kerran minulla on jotenkin puolityytyväinen vaikutelma: historia rullasi hienosti, mutta jotenkin en päässyt täysin sisään kirjan henkilöihin. Älä käy yöhön yksin sen sijaan veti mukaansa. Suosittelen myös Langia, joka on Westön tuotannossa ehkä vähemmälle huomiolle jäänyt teos, mutta jossa siinäkin oli hienoa haikeaa Helsinki-tunnelmaa.
Kuva: Amazon
Tämän haasteen tarpeisiin valitsen taas pari ehdokasta erittäin epäperusteellisella mieleenjuolahdusmenetelmällä. Ainoana kriteerinä on, että olen lukenut kirjailijalta useamman kuin yhden teoksen, jotta voin muodostaa edes jonkinlaisen mielipiteen kirjailijasta enkä vain tietystä kirjasta.
Sokean surmaajan innoittamana luin seuraavaksi Nimeltään Gracen (1996) ja pidin siitäkin. Oryx ja Crake (2003) sen sijaan oli minulle vähemmän mieluinen. Kahdessa edellisessä kirjassa minua oli erityisesti viehättänyt Atwoodin tapa limittää menneisyyttä ja nykyhetkeä: Oryx ja Craken tulevaisuuteen sijoittuva tieteisdystopia sai minut hiukan eksyksiin.
Neljäs lukemani Atwood tuli mainittua jo huhtihaasteen ensimmäisenä päivänä. Kissansilmässä (1988) Atwood sai minut jälleen otteeseensa kerronnallaan, jossa muistot kasaantuvat kerroksittain ja jonka tarkkanäköisyydessä on jotain haikeaa, melkein surumielistä.
Ehkä jotain lukumieltymyksistäni kertoo se, että kun yritin miettiä suosikkejani suomalaisten kirjailijoiden joukosta, mieleeni tuli ensimmäisenä Kjell Westö, jonka kirjojen viehätystä kuvaisin melkein samoin sanoin. Vuosikymmenet vierivät, elämät valuvat eteenpäin, ihminen muuttuu ja pysyy kuitenkin samana... Westöllä bonuksena tulee lisäksi Helsingin historia.
Westöltä olen lukenut kaikki romaanit eli Leijat Helsingin yllä (1996), Isän nimeen (2000), Lang (2002), Missä kuljimme kerran (2006) ja Älä käy yöhön yksin (2009). Epämääräisimmät muistikuvat on jättänyt Isän nimeen. Myös Finlandia-voittajasta Missä kuljimme kerran minulla on jotenkin puolityytyväinen vaikutelma: historia rullasi hienosti, mutta jotenkin en päässyt täysin sisään kirjan henkilöihin. Älä käy yöhön yksin sen sijaan veti mukaansa. Suosittelen myös Langia, joka on Westön tuotannossa ehkä vähemmälle huomiolle jäänyt teos, mutta jossa siinäkin oli hienoa haikeaa Helsinki-tunnelmaa.
Kuva: Amazon
Minusta Missä kuljimme kerran oli aivan mielettömän upea kirja. Jossain vaiheessa pitää ehdottomasti lukea myös tuo Älä käy yöhön yksin - tosin tällä hetkellä suhtaudun vielä hieman epäilyksellä siihen, voisiko se olla parempi kuin Missä kuljimme kerran, vaikka monet siitä tuntuvatkin pitävän enemmän. Atwoodiin on myös ollut tarkoitus tutustua ja vertauksesi Westön tunnelmiin lisäsi heti kiinnostusta Atwoodia kohtaan. :)
VastaaPoistaSamat sanat kuin Jennillä. Missä kuljimme kerran oli vavisuttava lukukokemus!
VastaaPoistaAtwood kiinnostaa minuakin, pitäisi joskus lukea se Orjattaresi.
Minun täytyy ehkä lukea uudestaan Missä kuljimme kerran... Moni tuntuu ihastuneen siihen niin paljon, että alan epäillä, olinko vain jotenkin epäsopivassa mielentilassa sitä lukiessani?
VastaaPoistaOmalla kohdallani viehätystä lisäsi paljon kirjan historiallinen ilmapiiri ja sen hieno kuvaus. Tämän vuoksi myös epäilen, että Älä käy yöhön yksin ei ole aivan yhtä hyvä, sillä sen kuvaama aika ei kiehdo yhtä paljon.
VastaaPoista