Tämän päivän haaste on kirvoittanut blogeissa aivan loistavia palopuheita aliarvostettujen tai ansaitsemattoman vähälle huomiolle jääneiden kirjojen puolesta. Miksi en ole lukenut Ilkka Remestä tai Shakespearen näytelmiä? Miksi en ole koskaan kuullutkaan Eeva Tikasta? Mitä voisin tehdä lastenkirjallisuuden arvostuksen hyväksi?
Omalta osaltani komppaan tänään Saraa ja Cathya, jotka liputtavat niin sanotun hömppäkirjallisuuden puolesta. Naisille suunnattu romanttinen viihde lienee kirjallisuuden lajeista aliarvostetuimpia - ja luetuimpia. Rapakon takaiset tilastot kertovat, että romanttista viihdettä lukee joka neljäs amerikkalainen. Suomessa Harlequin-sarjan kirjoja myytiin Helsingin Sanomien mukaan vuonna 2007 runsaat puoli miljoonaa kappaletta.
Kirjallisuuden arvoa ei mitata vain sivumäärillä tai myyntiluvuilla, mutta kirjat, jotka antavat jotain näin monelle lukijalle, eivät voi olla aivan mitättömiä inhimillisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Lukekaapa aiheesta esimerkiksi Kirsti Ellillän napakka juttu otsikolla Laadukasta roskaa?
Mutta niin kuin usein käy, ennakkoluuloni osoittautuivat jälleen jos eivät nyt läpeensä perusteettomiksi, niin ainakin liioitelluiksi. Kliseisiä intohimoa huokuvia katseita ja vahvoille käsivarsille vaipumisia ei kirjassa ollut nimeksikään. Hahmot olivat sympaattisia, ja tapahtumat ehkä tosielämässä epäuskottavia, mutta tarinan maailmassa toimivia. Juoni oli tietysti siinä mielessä kaavamainen, että romanttinen viihde ei olisi romanttista viihdettä, ellei aiheena olisi tytöt, pojat ja tykkääminen. Mutta eikö kaikilla kulttuurin lajeilla ole omat konventionsa? Draaman kaarena "vaikeuksien kautta voittoon" toimii aina vain.
Ei kaikkien kirjojen tarvitse luoda uutta kieltä ja uusia maailmoja. Kirja voi olla hyvä yksinkertaisesti ajanvietteenä.
Omalta osaltani komppaan tänään Saraa ja Cathya, jotka liputtavat niin sanotun hömppäkirjallisuuden puolesta. Naisille suunnattu romanttinen viihde lienee kirjallisuuden lajeista aliarvostetuimpia - ja luetuimpia. Rapakon takaiset tilastot kertovat, että romanttista viihdettä lukee joka neljäs amerikkalainen. Suomessa Harlequin-sarjan kirjoja myytiin Helsingin Sanomien mukaan vuonna 2007 runsaat puoli miljoonaa kappaletta.
Kirjallisuuden arvoa ei mitata vain sivumäärillä tai myyntiluvuilla, mutta kirjat, jotka antavat jotain näin monelle lukijalle, eivät voi olla aivan mitättömiä inhimillisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Lukekaapa aiheesta esimerkiksi Kirsti Ellillän napakka juttu otsikolla Laadukasta roskaa?
Harlequin-sarja lienee romanttisen viihteen saralla se kuuluisin ja "pahamaineisin". Minä luin ensimmäisen ihkaoikean harlekiinini viime vuonna eksyttyäni netissä kampanjasivuille, joilla sarjan amerikkalainen kustantaja tarjosi 60-vuotisjuhliensa kunniaksi ilmaisia e-kirjoja, ja ladattuani sieltä uteliaisuuden vuoksi mahdollisimman hölmöltä kuulostavan kirjan. Nancy Warrenin Speed Dating (2007) ei nimittäin ole ainoastaan harlekiiniromanssi, vaan Nascar-autoradoille sijoittuva harlekiiniromanssi. Niitä on kokonainen sarja! (Tässäpä taas yksi konsepti, joka ei olisi tullut minulle mieleenkään.)
Ei kaikkien kirjojen tarvitse luoda uutta kieltä ja uusia maailmoja. Kirja voi olla hyvä yksinkertaisesti ajanvietteenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti