Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen ”pitäisi”.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)

Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse – How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Uskottelen sitkeästi itselleni, että lukublogini on edelleen hengissä, vaikka kirjoitusten välit venähtävät kuukausiksi. Tämänkin kirjan lukemisesta on jo, hm, yli puoli vuotta... No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (Otava, 2012) kuulosti takakannen perusteella mainiolta. ”Onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa?” Kolmiodraamaa Yhdysvaltojen länsirannikon huippuyliopistoissa, hyvältä kuulostaa! 80-luvun opiskelijaelämää! Itseään etsiviä parikymppisiä! Ja bestsellerikin vielä!

Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan iskenyt minuun yhtään. Päähenkilöt Madeleine, Mitchell ja Leonard olivat periaatteessa kiinnostavia – vanhoja rakkausromaaneja rakastava kirjallisuudenopiskelija, hengellisten kysymysten kalvama onnettomasti rakastunut sivustakatsoja, karismaattinen mutta mieleltään hauras nuori luonnontieteilijä – mutta tuntuivatkin ärsyttäviltä ja paperisilta. Juonenkäänteissä riitti maisemanvaihdoksia Amerikasta Ranskaan ja Intiaan, mutta minä seurasin mukana vain laimeasti innostuen.

En oikein tiedä, mistä kokemus johtui, mutta minusta tuntui kuin kirja olisi jatkuvasti alleviivannut olevansa älykkäästi viihdyttävä, osoittanut henkilöidensä olevan oikeaoppisen moniulotteisia ja juonensa taitavasti sommiteltu. Minusta ei siis tuntunut siltä kuin olisin lukenut lihaa ja verta olevien Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin elämästä, vaan siltä että luin älykkökirjailijan huolellisesti rakentamaa romaanimuotoista tutkielmaa nuorten aikuisten sielunelämästä.

Ja kun en pidä kirjasta, takerrun yksityiskohtiin. Arto Schroderuksen suomennos on varmasti kokonaisuutena ansiokas, mutta minua alkoivat häiritä muun muassa sellaiset epäolennaisuudet kuin että joku söi mokkapalaa. Jupisin mielessäni, että se oli kyllä taatusti brownie. On ehkä parempi, että suomennoksessa syödään suomenkielistä paakkelsia, mutta kun eivät ne ole sama leivonnainen!

Luulen, että minun olisi kannattanut lukea kirja englanniksi, sillä käännöksessä eteen tulee väistämättä tällaisia hankalasti kulttuurista toiseen kääntyviä asioita ja ilmaisuja – varsinkin, kun Eugenidesin tekstissä on mukana paljon ihmisten ja ympäristön yksityiskohtaista kuvausta. Alkukielellä se olisi ehkä auttanut minua eläytymään, mutta nyt käännöstekstin lukeminen tuntui entisestään syventävän vaikutelmaani kirjan ”keinotekoisuudesta”. (Sallan lukupäiväkirjan jutussakin on näköjään kommentoitu käännöstä. Olen samaa mieltä!)

Minulle Naimapuuhia ei siis ollut Se Oikea, mutta monessa muussa blogissa kirjaan on ihastuttu. Ehkäpä joskus kokeilen jotain muuta Eugenidesiltä.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia. Otava, 2012. Suom. Arto Schroderus. Alkuteos The Marriage Plot, 2012. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability

Tämän verkkosivujen käytettävyyttä käsittelevän kirjan luin vähän niin kuin töiden puolesta. Steve Krugin Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability on ilmeisesti jonkinlainen alan klassikko. Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2000. Minä luin vuonna 2006 ilmestyneen uudistetun painoksen, mutta Krug on näköjään päivittänyt opuksen uudelleen taas vuonna 2013.

Kirja kertoo yleistajuisesti, mikä tekee verkkosivuista helppoja ja mukavia käyttää. Vinkit ovat simppeleitä, ja niiden kantava teema löytyy jo kirjan nimestä: mitä vähemmän käyttäjän pitää ajatella löytääkseen etsimänsä, sitä parempi. Yksinkertaisuus ja johdonmukaisuus kunniaan.

Suurin osa kirjan ohjeista pitänee paikkansa tai on ainakin sovellettavissa edelleen, vaikka monet Krugin esimerkkien ruutukaappaukset näyttävätkin jo antiikkisilta.  Nettimaailman muutos näkyy siinäkin, että sosiaalinen media ja mobiilisovellukset loistavat kirjassa poissaolollaan. Aiheesta kiinnostuneille suosittelen siis uusinta painosta.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väljästi taitettu. Helppolukuisuuden tavoittelu tuntui minusta välillä jo vähän liioitellultakin. Asioita väännettiin paikoin Pihtiputaan mummolle paksuhkosta rautalangasta, mutta kirjan aiheen huomioon ottaen parempi kai niin kuin päinvastoin.

Steve Krug: Don't Make Me Think! A Common Sense Approach to Web Usability. New Riders, 2006 (1. painos 2000). 201 s. Lainattu.

Kathryn Stockett: Piiat

Oli mielenkiintoista lukea tätä kirjaa limittäin Alexandra Fullerin Afrikka-muistelmien kanssa. Rotuasiaa ja samaa aikakautta molemmissa, mutta eri puolilta maailmaa.

Kathryn Stockettin Piiat (WSOY, 2010) on kai sellainen kirja, joita kutsutaan lukuromaaneiksi. Yli 600 sivua hujahtivat sutjakasti vetoavien henkilöiden ja sujuvan juonenkuljetuksen ansiosta. Otin kirjan lomalukemiseksi ja se oli tarkoitukseen mainio valinta: tällaista kirjaa on mukava lukea, kun sen tarinaan ja tunnelmaan on aikaa uppoutua.

Pidin kirjassa siitä, miten se veti lukijan mukaan Jackson, Mississippin asukkaiden arkeen. Yhdysvaltojen rotuerottelun historia on toki osin tuttua asiaa, mutta en ole aiemmin syventynyt eläytymään siihen tällä tasolla – kotien arjen kautta. Poliittinen liikehdintä ja yhteiskunnan suuret mullistukset ovat kuvassa mukana, mutta jossain bridgekerhon juoruilun ja keittiössä höyrävän papupadan taustalla. Arjen yksityiskohtiin tiivistyy paljon.

Kirjan henkilöissä oli sopivasti moniulotteisuutta välttämään osoittelevan mustavalkoiset (heh, no pun intended) sankari–uhri-asetelmat. Joidenkin sivuhenkilöiden kohdalla mentiin jo vähän niillä rajoilla, etenkin läpeensä inhan pahis-Hillyn, mutta kokonaisuutena Stockett onnistui minusta välttämään sormellaheristelyn ja kyyneltentiruttelun sudenkuopat, joihin tällaisten aiheiden kohdalla on helppo sortua.

Henkilöistä tykästyin erityisesti lämpimän äidilliseen ja tyynen rohkeaan Aibileen-piikaan. Jacksonin valkoisista naisista päähenkilöksi nousee kirjailijan urasta haaveileva parikymppinen Skeeter, joka saa suostuteltua Aibileenin ja muut mustat palvelijat mukaan uhkarohkeaan kirjaprojektiinsa. Skeeterin hahmossa näkyi hyvin se, miten edistyksellisesti ajatteleva, itsenäinen nuori nainenkaan ei ole täysin vapaa yhteisönsä odotuksista ja ajattelutavoista, ja miten haastavaa niiden tiedostaminen ja ravisteleminen onkaan.

Summa summarum, kevyttä muttei höttöistä. Seuraavaksi haluaisin nähdä kirjasta tehdyn elokuvan.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 25. Kirjassa on yli 500 sivua (pokkaripainoksessani 620).

Kathryn Stockett: Piiat. WSOY Pokkari, 2011. Alkuteos The Help, Penguin Books, 2009. 620 s. Saatu lahjaksi.

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft - An Inquiry into the Value of Work

Kun tämä kirja tuli vastaan kirjaston hyllyssä, muistin hämärästi lukeneeni joskus lehtijutun sen kirjoittajasta Matthew B. Crawfordista: amerikkalaisesta tutkijasta, joka vaihtoi menestyksekkään akateemisen uran työhön moottoripyörämekaanikkona. Miehen ajatukset nykyaikaisen valkokaulustyön merkitysvajeesta vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work (2009) pohtii siis tekemämme työn luonnetta ja merkitystä. Kirjan keskeinen teesi on, että toimistokuutioissa tekemämme työ, joka koostuu abstraktien käsitteiden ja prosessien pyörittelystä, vieraannuttaa meidät paitsi käsinkosketeltavasta maailmasta ympärillämme, myös meistä itsestämme.

Yhteiskuntamme on tehnyt parhaansa erottaakseen ajattelun tekemisestä, ja tulos on, että sekä ajatustyö että suorittava työ ovat muuttuneet ihmiselle vieraiksi. Ajatustyö on yhteiskunnallisesti arvostettua, mutta niin etääntynyttä konkretiasta, ettemme enää pysty sen kautta toteuttamaan luontaista haluamme saada aikaan muutoksia ympäristössämme ja nähdä työmme tulokset. Aliarvostettu suorittava työ taas on koneistettu ja prosesseistettu niin pitkälle, että sen tekijöiltä on viety mahdollisuus luovaan ongelmanratkaisuun ja itsenäiseen ajatteluun.

Crawfordille työn mielekkyys löytyy siis käsityöläisyydestä, tässä tapauksessa moottoripyörien korjaamisesta. Perinteisessä mekaanikon työssä analyyttinen ajattelu ja ongelmanratkaisu yhdistyy konkreettiseen kokeiluun ja käsillä tekemiseen. Crawford asettaa vastakkain palkitsevan työnsä moottoripyöräpajassa ja aiemmat epätyydyttävät kokemuksensa yliopistoista ja ajatushautomoista ja pohtii niiden pohjalta laajemmin yhteiskunnan rakenteita ja työnteon filosofiaa.

Toimistorottalukijan on helppo ottaa kiinni Crawfordin ajatuksista. Kukapa ei olisi joskus turhautunut tekstinkäsittelyyn, taulukkolaskentaan, prosessimalleihin ja organisaatiokaavioihin ja kaivannut käsiinsä puuta, multaa, metallia, lankaa tai maalia? Kirjaa lukiessani tuntui silti välillä siltä, että vaikka Crawfordin ydinteeseissä on paljonkin itua, on tämäkin kirja toisaalta paradoksaalisesti osoitus siitä, miten abstraktia ajattelua yliarvostava yhteiskuntamme kieputtaa yksinkertaisen ja maanläheisen asian kahdeksisadaksi sivuksi koukeroista pohdintaa, joka ei loppujen lopuksi johda mihinkään konkreettiseen.

Selailin kirjan luettuani myös Goodreads-arvioita kirjasta. Muutamassa nostettiin esille huomio, joka ei tullut itselleni mieleen, mutta johon voin kyllä yhtyä: Crawfordin maailma on hyvin maskuliininen. "Merkityksellinen" käsillä tehtävä työ on esimerkiksi moottoripyörien korjaamista, mutta se (myöskin varsin aliarvostettu) arkinen ruokkiminen, pyykkääminen, hoivaaminen ja siivoaminen, jota miljoonat ihmiset − usein ensisijaisesti naiset − tekevät aivoillaan ja käsillään joka päivä pitääkseen maailman pyörät pyörimässä loistaa kirjassa poissaolollaan. Olisiko tässä jatko-osan paikka − kotitöiden autuutta ylistävä Dishwashing as Soulcraft?

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work. Penguin Books, 2009. 238 s. Lainattu kirjastosta.

Malcolm Gladwell: The Tipping Point - How Little Things Can Make a Big Difference

Tämä Malcolm Gladwellin kirja sosiaalisten ilmiöiden ”leimahduspisteistä” kiinnosti, koska olen nähnyt miehen mietteitä siteerattavan moninaisissa lehtijutuissa markkinoinnista, trendien synnystä ja kuluttajien käyttäytymisestä. The Tipping Point: How Little Things Can Make a Big Difference (2000), suomeksi  Leimahduspiste (Ajatus, 2007), tarjosikin mielenkiintoisesti popularisoitua sosiaalipsykologiaa siitä, miksi ja miten joistakin asioista tulee ilmiöitä ja toisista ei.

Kirjan kantava ajatus on, että sosiaalisilla ilmiöillä on ”tipping point” eli käänteentekevä leimahduspiste, jolloin jokin hiljakseen pinnan alla porissut ilmiö yhtäkkiä leimahtaa liekkiin: alakulttuurissa itänyt trendi puhkaisee itsensä valtavirtaan tai yhteiskunnallinen kehityskulku muuttaa suuntaa. Esimerkkeinä Gladwell käyttää muun muassa junttipopoista muodikkaiksi muuttuneita Hush Puppies -kenkiä ja New Yorkin 1990-luvulla yllättäen laskuun kääntyneitä rikostilastoja.

Gladwellin mukaan leimahduspisteen saavuttamiseen tarvitaan oikeanlaisia ihmisiä, oikeanlaisia ilmiöitä ja oikeanlainen konteksti. Gladwell luokittelee trendien synnylle ja leviämiselle olennaiset ihmistyypit ”yhdistäjiin”, ”tietäjiin” ja ”myyntimiehiin”. Ideassa tai ilmiössä itsessään taas täytyy olla tarttumapintaa, joka tekee siitä huomiota herättävän, muistettavan ja kiinnostavan, ja ympäröivien olosuhteiden täytyy olla otolliset ”viruksen” leviämiselle.

Gladwellin teoriat ovat sinänsä varsin maalaisjärkisiä – ja esittävät monet asiat epäilemättä liiankin yksinkertaistettuina. Kuten aiemmin toista Gladwellin kirjaa lukiessani, tämänkin kirjan kohdalla mietin, miten monta tieteellisten tutkimustulosten ja tilastollisten tosiasioiden mutkaa Gladwell on mahtanut vetää suoraksi, jotta kasaan on saatu näin virtaviivainen kokonaisuus. Toisenlaisilla esimerkeillä tai Gladwellin esimerkkejä toisin tarkastelemalla voisi nimittäin varmasti päätyä aivan toisenlaisiinkin johtopäätöksiin.

No, viihdyttävää lukemista joka tapauksessa. Gladwell osaa kirjoittaa ihailtavan vetävästi, ja monet kirjan tarjoilemat esimerkit yllättävät ja antavat ajattelemisen aihetta.

Malcolm Gladwell: The Tipping Point: How Little Things Can Make a Big Difference. Abacus, 2012 (1st ed. 2000). 279 s. Suom. Leimahduspiste, Ajatus, 2007.  Lainattu kirjastosta.

Robert Lehrman: The Political Speechwriter's Companion

Toinen opaskirja puheiden kirjoittamisesta ja pitämisestä edellisen Richard Hellerin kirjan jatkoksi.

Siinä missä Hellerin kirja oli yleisluontoinen johdatus aiheeseen, tämä Robert Lehrmanin kirjoittama tuhti opus keskittyy poliittisiin puheisiin ja, kuten kannen värityksestä voi päätellä, nimenomaan amerikkalaisiin poliittisiin puheisiin. The Political Speechwriter's Companion olikin kiinnostava ennen kaikkea katsauksena amerikkalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Lehrmanin neuvoista on varmasti hyötyä lukijoille, jotka pähkäilevät parhaillaan jonkun minnesotalaisen senaattorin vaalipuheen aloitusvitsiä tai presidenttiehdokkaan varainkeräysillallisen tervetuliaispuheen loppukaneettia, mutta muunlaisten haasteiden kanssa painiskeleville puheenpitäjille suosittelisin pikemminkin esimerkiksi yllämainittua Helleriä tai jotain muuta yleisteosta.

Lehrman kyllä tietää mistä puhuu: miehen CV:stä löytyy muun muassa pesti Al Goren pääpuheenkirjoittajana. Kirjan esimerkit on ammennettu klassikkopuheiden – Lincolnia ja Kingiä löytyy tästäkin kirjasta – lisäksi amerikkalaisten presidenttien, presidenttiehdokkaiden ja muiden poliitikkojen puheista enimmäkseen parin viime vuosikymmenen ajalta. Goren puheita Lehrman itse asiassa ei kehtaa siteerata kovinkaan usein, mutta muuten mukana on tasapuolisesti niin Obamaa, Reagania kuin Schwarzeneggeriäkin. Schwarzeneggerin puhe republikaanien puoluekokouksessa 2004 vaikuttaa olevan yksi Lehrmanin lemppareista.

Lehrman on varsin perusteellinen. Puheiden perusrakenteiden lisäksi kirja käy läpi muun muassa poliittisiin puheisiin sopivien vitsien typologioita, sydämeenkäypien anekdoottien tunnuspiirteitä ja elegantteja tapoja tuoda puheissa esiin poliittisten vastustajien heikkouksia. Kirjan vinkit ja esimerkit ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ilmiselvän amerikkalaisia. En ole aivan varma, miten niiden uskollinen seuraaminen toimisi esimerkiksi suomalaisessa kontekstissa. No, olisi joka tapauksessa mielenkiintoista kokeilla, millaisen bingorivin kirjan perusteella voisi kehittää vaikkapa vaalipuheiden analysointiin...

Mielenkiintoista kirjassa on myös sen tarjoama kurkistus Washingtonin kulissien taakse. Kirja tarjoaa väläyksen amerikkalaiseen poliittiseen viestintään paitsi Lehrmanin neuvojen kautta, myös tekstin lomaan siroteltujen menestyneiden puheenkirjoittajien haastattelujen välityksellä. Aikamoinen koneisto, sanoisin!


Robert Lehrman: The Political Speechwriter's Companion: A Guide for Writers and Speakers. CQ Press, 2010. 362 s. Lainattu kirjastosta.

Pamela Druckerman: Bringing Up Bébé (Kuinka kasvattaa bébé)

Pamela Druckermanin kirjasta Bringing Up Bébé (2012) eli suomeksi Kuinka kasvattaa bébé (Siltala, 2012) on muodostunut varsinainen kasvatuskirjojen hitti. Amerikkalaista ja ranskalaista lastenkasvatusta vertaileva opus sopii ranskalaisen elämäntavan salaisuuksia hämmästelevien kirjojen jatkumoon, jossa pohditaan myös, miksi ranskattaret eivät liho eivätkä hanki kasvojenkohotuksia vaan ovat aina elegantteja ja miksi heidän jälkikasvunsa ei nirsoile ruokapöydässä.

Olin lukenut ja kuullut kirjasta kehuja niin perheellisiltä kuin lapsettomiltakin lukijoilta, joten Druckermanin mietteet kiinnostivat kovasti. Lisää mielenkiintoa aiheeseen luo toki myös se, että omasta jälkikasvustani tulee puoliksi ranskalaista. Apua, kuinka kasvattaa ehta bébé?!

Viihdyin mainiosti kirjan parissa. Druckerman kirjoittaa vetävästi elämästään amerikkalaisena äitinä Pariisissa ja havainnoistaan siitä, miten eri tavoin eri kulttuureissa suhtaudutaan lapsiin ja lastenkasvatukseen. Druckermanin kuvailemat erot pohjautuvat oikeastaan jopa hämmästyttävän perustavanlaatuisilla tavoilla toisistaan poikkeaville käsityksille siitä, millaisia lapset ovat ja miten aikuiset voivat parhaalla tavalla tukea heidän kasvuaan. Tässä sentään vertaillaan keskenään kahta modernia länsimaista kulttuuria, ei sen eksoottisempia!

Kirja ei ole varsinainen opaskirja sikäli, että Druckerman ei tarjoile vanhemmille selkeitä ohjeita tai metodeja, vaan päinvastoin kritisoi amerikkalaista lastenkasvatusta niiden yliannostuksesta. Ranskalaista kasvatusfilosofiaa nimittäin ohjaa Druckermanin mielestä selkeämmin terve järki. Toisin kuin viimeisimpiin pedagogisiin villityksiin innolla tarttuvat amerikkalaiset vanhemmat, ranskalaiset perheet tuntuvat hänen mukaansa miltei tiedostamattomasti seuraavan kaikki samoja hyväksi havaittuja perusperiaatteita.

Niihin kuuluvat muun ainakin lapsen näkeminen yksilönä, jolla on oikeuksia ja velvollisuuksia, eikä vain ikään kuin geneerisenä ”lapsena”, jolla on lapsen tavat ja mieltymykset. Toisena tärkeänä periaatteena Druckerman nostaa esiin selkeiden rajojen tärkeyden ja toisaalta näiden rajojen sisällä vallitsevan vapauden. Tyypillisenä näkemyksenä Druckerman näkee myös sen, että lasten ei ranskalaisten mielestä kuulu mennä perheessä ja parisuhteessa kaiken muun edelle.

Druckermanin mukaan ranskalaiset vanhemmat opettavat lapsilleen arjen toimintatapojen ja esimerkin kautta, että kaikkea ei voi saada eikä varsinkaan heti ja että pikku kullanmurut eivät ole maailman napoja, vaan osa sosiaalista yhteisöä, jossa heidän on opittava toimimaan itsenäisesti mutta toiset huomioon ottaen.

Kuulostaa järkevältä. On toki selvää, että Druckermanin teesit ovat yleistyksiä: kaikki ranskalaiset eivät ole samanlaisia (kuten eivät kaikki amerikkalaisetkaan), ja kirjassa kuvatut ranskalaisperheet edustavat melko homogeenistä ryhmää, koulutettua ja hyvin toimeentulevaa pariisilaista keskiluokkaa. Silti kirjan havainnoissa tuntuu olevan perää, ja ainakin ne antavat ajattelemisen aihetta.

En ole asiantuntija minkäänmaalaisessa lastenkasvatuksessa, mutta luulen, että useimmat suomalaiset vanhemmat sijoittuvat jonnekin Druckermanin kuvaamien amerikkalaisten ja ranskalaisten välille. Kuvittelen suomalaisten nojaavan mieluummin maalaisjärkeen kuin Druckermanin selostamaan amerikkalaishenkiseen suorituskeskeiseen kilpakasvatukseen, mutta toisaalta suomalainen ote perheen pyörittämiseen lienee lapsikeskeisempi kuin Druckermanin tuntemien pariisilaispariskuntien.

Ranskalaisesta kasvatuksesta soisin suomalaisten omaksuvan ennen kaikkea vanhoja kunnon käytöstapoja. Meikäläinen mentaliteetti pitää niitä usein teennäisenä ulkokultaisuutena, mutta olen kyllä sitä mieltä, että pienet sanat ja eleet, joilla osoitamme ottavamme toiset huomioon, eivät tee arjessa ollenkaan pahaa, vaikka monet niistä tietyllä tavalla luutuneita fraaseja ovatkin. Niin, ja se ruokakulttuuri! En ymmärrä, miksi lasten pitäisi pitää vain nakeista ja muusista. Bébé maistakoon kaikkea!

Toisaalta ranskalaisella kurin ja kunnioituksen korostamisella on myös kääntöpuolensa. On kai hyvä, ettei lapsia kasvateta luulemaan liikoja itsestään, mutta amerikkalaisella kehulla ja kannustuksella on silläkin ansionsa itseluottamuksen ja itseilmaisun tukemisessa. Suomalaisilta taas antaisin sekä ranskalaisille että amerikkalaisille annoksen mutkattomuutta ja rehellisyyttä.

Kaikilla kulttuureilla on hyvät ja huonot puolensa, ja lienee mahdotonta poimia kustakin vain rusinat pullasta. Onneksi kaikista maista löytyy ihan täyspäisiä aikuisia, joten eiköhän niitä ole mahdollista kasvattaa monella eri tavalla. Kukin taaplaa tyylillään. Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja siis!

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ina, Minna, Karoliina, Ahmu, Lukuneuvoja, Pussinäätä ja todennäköisesti moni muukin bloggaaja, jotka eivät nyt pikahaulla haaviini tarttuneet.

Louisa May Alcott: A Garland for Girls

Louisa May Alcottin kertomuskokoelma A Garland for Girls (1887) tuli vastaani Librivox-äänikirjakokoelmia selaillessani. Aivan uusi tuttavuus! Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu, eikä se maailmallakaan taida olla saavuttanut samanlaista mainetta kuin Pikku naisten luojan tunnetuimmat teokset.

Kirja koostuu seitsemästä kertomuksesta, joiden kaikkien innoittajina ovat tavalla tai toisella kukat. Yhteistä tarinoille ovat myös niiden henkilöhahmot ja kasvattava sanoma. Alcottin muissakin kirjoissa on paikoin melkoisen opettavainen ote, mutta näissä kertomuksissa mentiin välillä jo liki rautalangasta väännettyihin moraalisaarnoihin. Samalla siinä piili osa tarinoiden vetovoimasta. Niiden kuvaama maailma on viehättävän vanhanaikaisesti paikka, jossa nöyryys ja rehellisyys palkitaan ja jossa vaatimaton luonnonkukka vie aina lopulta voiton kaupan komeimmista silkkiruusuista.

Tarinoista ensimmäisessä, nimeltään ”May Flowers”, tavataan kuusi nuorta ystävystä, jotka päättävät parhaaseen tyttökirjatyyliin ryhtyä auttamaan vähäosaisia ja kehittämään luonnettaan. Kukin tytöistä tarttuu toimeen luonteelleen tyypillisesti ja oppii projektin aikana paljon niin kanssaihmisistään kuin itsestäänkin. Pyytettömän avuliaisuuden ja omasta hyvästä luopumisen vaikeudesta ja palkitsevuudesta kertoo myös seuraava tarina, kahden köyhän sisaruksen koettelemuksista kertova ”An Ivy Spray and Ladies’ Slippers”.

Kirjanystäviä kiinnostanee ”Pansies”-tarina, jossa kolme nuorta tyttöä saa iäkkäältä leskirouvalta neuvoja lukemisharrastukseen. Sentimentaalisia romaaneja rakastavaa Carrieta ohjataan klassikoiden pariin, ja tositarinoista kiinnostuneelle Evalle suositellaan merkkimiesten ja -naisten elämäkertoja. Opinjanoiselle Alicelle puolestaan muistutetaan, että liika on aina liikaa, sillä ”one can get mental dyspepsia on meat and wine as well as on ice-cream and frosted cake”. Rouva Warburtonin vinkit pähkinänkuoressa ovat siis nämä:

”Ask advice, and so cultivate a true and refined taste. I always judge people’s characters a good deal by the books they like, as well as by the company they keep; so one should be careful, for this is a pretty good test. Another is, be sure that whatever will not bear reading aloud is not fit to read to one’s self.”

Neljäs kertomus, ”Water-lilies”, seuraa ahkeraa Ruthia, joka myy lumpeenkukkia merenrantahotellin varakkaille asiakkaille. Rikkaiden ja köyhien välinen vastakkainasettelu on muutenkin vahvasti läsnä kirjan tarinoissa. Monissa niistä vaatimattomista oloista tuleva nuori tyttö joutuu tekemisiin parempiosaisen ikätoverinsa kanssa. Minun mieleeni oli erityisesti ”Poppies and Wheat”, jossa köyhä Jane lähtee hemmotellun Ethelin seuraneidiksi Euroopan-matkalle. Laivamatka Atlantin yli ja Euroopan-kiertue matka-arkkuineen ja Pariisissa teetettyine pukuineen, ah!

Vaatimattomuus ja ahkeruus voittavat koreilun ja kunnianhimon myös tarinassa ”Mountain-Laurel and Maiden-Hair”, jossa kaksi luonteiltaan erilaista ja erilaisista taustoista tulevaa tyttöä ystävystyy maalaistalon askareiden ja kirjallisten harrastusten äärellä. ”Little Button-Rose” puolestaan kertoo pikkutytöstä, joka sulattaa yrmeiden sukulaisten ja heidän yrmeän naapurinsa sydämet herttaisuudellaan ja vilpittömyydellään.

Kerrassaan somia tarinoita siis. Vaikka aika ehkä on osin ajanut Alcottin kertomusten ylenpalttisen hyveellisyyden ohi, välillä on suloista sujahtaa niiden vanhanaikaisen viattomaan maailmaan, jossa nuoren naisen kallein aarre ja kestävin kaunistus on mielen puhtaus ja sydämen sivistys.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Louisa May Alcott: A Garland for Girls. 1887. Ladattu Librivox-äänikirjana.
Kuva: By Unknown [Public domain], via Wikimedia Commons

Daniel Wallace: Big Fish

Katsoin viime talvena Tim Burtonin elokuvan Big Fish ja ihastuin sen mielikuvitukselliseen, taianomaiseen maailmaan. Kun elokuvaa innoittanut Daniel Wallacen romaani Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998) siis tuli divarissa vastaan, se täytyi tietysti napata mukaan.

Usein kirjoihin perustuvat elokuvat eivät vedä vertoja alkuperäisteokselle. Tällä kertaa taisin kuitenkin viehtyä enemmän Burtonin tulkinnasta. Ainekset ovat toki samat – kirjastahan elokuvankin ainekset ovat peräisin – mutta elokuvassa tarinan idea ja tunnelma venyivät minusta jotenkin vielä kiehtovampiin ulottuvuuksiin. 

Wallacen romaanin kehyskertomuksessa kohtaavat kuolemansairas isä Edward Bloom ja tämän aikuinen poika William. Kahden sukupolven miesten viimeiset yhteiset hetket nähdään pojan näkökulmasta, ja niitä varjostaa Williamin kokemus siitä, ettei hän ole ehkä koskaan oppinut oikeasti tuntemaan isäänsä. Aika on käymässä vähiin. Edward, armoitettu tarinaniskijä ja hilpeä huuliveikko, ei suostu vakavoitumaan edes kuolinvuoteellaan, vaan jaksaa sairauden runtelemanakin torpedoida leikinlaskulla pojan yritykset puhua kerrankin vakavasti elämästä ja kuolemasta.

Isän ja pojan kohtaamisesta nähdään kirjan mittaan neljä eri versiota. Niiden välissä sukelletaan tarinoihin Edward Bloomin erikoislaatuisesta, seikkailuntäyteisestä elämästä. Kuten kirjan alaotsikko vihjaa, Edwardin edesottamukset saavat kertomuksissa myyttiset mittasuhteet. Hämmästyttävät sattumukset alkavat valtavasta, kummallisesta pilvestä, joka ilmestyy kuin ennusmerkkinä varjostamaan Alabaman kirkasta taivasta sinä päivänä, kun Edward syntyy. Pienokaisen kasvaessa pojasta mieheksi uroteot kasvavat samaan tahtiin.

Kirja ei juuri tarjoa selityksiä näille episodeille Edwardin elämästä. Ne lienevät isän pojalleen kertomia tarinoita, mutta mikä niissä on totta ja mikä mielikuvitusta? William ei taida tietää, eikä lukijakaan. Kirjassa tarinat jäävät irrallisemmiksi kuin elokuvassa, jossa Edward Bloomin ihmeellisen elämän palasista muodostuu selkeämmin juonellinen kokonaisuus. Juonen sommittelussa elokuvantekijät ovat ottaneet melko reippaasti vapauksia, mutta tarinoita on minusta tulkittu ja niiden aukkopaikkoja parsittu kirjan henkeä kunnioittaen.

Kaksi erilaista teosta, molemmat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Elokuvassa nautin sadunomaisuudesta: uskomattomien tarinoiden punoutumisesta pitkäksi, värikkääksi ketjuksi. Kirjan jälkimaku on sirpaleisempi, mutta ehkä siksi jotenkin lähempänä todellisen elämän kokemusta. Romaanin rakenne, jossa William ikään kuin kokeilee kertoa lukijalle – tai itselleen? – erilaisia versioita isänsä kuolemasta, tuo uuden, koskettavan ulottuvuuden Edward Bloomin hurjiin tarinoihin. Isän villi mielikuvitus käy pojan hermoille, mutta omena ei ehkä sittenkään putoa kauas puusta. Tarinankertojan poika kertoo tarinoita omalla tavallaan.

Daniel Wallace: Big Fish: A Novel of Mythic Proportions. Algonquin  Books of Chapel Hill, 1998. Pokkaripainos Pocket Books, 2004. 180 s. Ostettu käytettynä.

Kate Chopin: The Awakening (Herääminen)

Ensimmäinen painos. (Wikipedia)

Kiinnostuin Kate Chopinin romaanista The Awakening (1899) eli Herääminen (suom. Faros, 2009) alun perin muistaakseni Kirjavan kammarin kirjoituksen luettuani. Sitä ennen en tiennyt kirjasta mitään, mutta Karoliinan ja muiden blogijuttujen perusteella se kuulosti varsin lupaavalta minun makuuni. Kirjavan kammarin genremääritelmä ”porvarillinen naiseusahdistus” sijoitettuna 1800-luvun lopun Louisianaan, kyllä kiitos!

Kuuntelin kirjan äänikirjana englanniksi. Olen vasta aloittelija äänikirjojen kuuntelussa, ja tämä teos ei ollut kuunteluun ihan täysosuma. Toistaiseksi paras äänikirjakokemukseni on ollut tyttökirjaklassikko Setä Pitkäsääri. Se oli helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, sillä tarina oli pääpiirteissään ennalta tuttu, kirjemuoto sopi hyvin ääneen luettavaksi, kieli oli suoraviivaista ja luvut lyhyitä. The Awakeningin kohdalla taas tuntui, että tekstin sävyistä meni kuunneltuna osa ohi. Olisin paikoin mieluusti viipyillyt sanojen parissa pidempään ja tunnelmoinut omaan tahtiin. Vähän hassua oli myös se, että kirja oli jaettu kahdeksalle eri lukijalle, joilla kaikilla oli tietysti oma tyylinsä ja esimerkiksi oma tapansa ääntää kirjan henkilöiden ranskalaiset nimet amerikkalaisittain.

No, itse asiaan. Herääminen vastasi hienosti odotuksiini. Rakastan tällaisia kuvauksia menneen maailman ihmisistä yhteiskuntaluokkansa ja yhteisön elämäntavan puristuksessa. Mieleen tulee ainakin Edith Whartonin Viattomuuden aika ja Henry Jamesin Washingtonin aukio, miksei myös Sinclair Lewisin Valtakatu (kas, mieleen tuli vain amerikkalaisia!). Kuten näiden kirjojen päähenkilöt, myös Heräämisen Edna Pontellier havahtuu tutkimaan omia toiveitaan ja halujaan yhteisön odotuksia ja kyseenalaistamattomia totuuksia vasten. Onko niitä mahdollista erottaa toisistaan? Ja miten niiden mahdolliseen ristiriitaan tulisi suhtautua, miten sen havaittuaan toimia?

Ednalle alkusykäyksen näihin kysymyksiin antaa loma Louisianan rannikolla. Nuoren perheenäidin elämässä on kaikki kunnossa – aviomies huolehtii perheen taloudesta, lastenhoitaja jälkikasvusta – mutta omituinen levottomuus alkaa kaihertaa Ednaa. Kaupunkikotiin New Orleansiin palattuaan Edna alkaa ottaa varovaisia ensiaskelia itsenäistymisen tiellä.

Vaimon tyhjästä ilmestynyt oma tahto saa herra Pontellier’n huolestumaan niin, että tarvitaan lääkärin neuvoja. Tohtori arvelee, että kyseessä on ohimenevä vaihe: Edna on kenties joutunut uudenaikaisten pseudo-intellektuellien naisten vaikutuksen alaiseksi. Vaihe ei kuitenkaan mene ohi, päinvastoin. Edna alkaa ottaa tilaa omille harrastuksilleen, jopa omalle taiteelliselle työlle, ja omille tuttavilleen sovinnaisten seurapiirien ulkopuolella.

There was with her a feeling of having descended in the social scale, with a corresponding sense of having risen in the spiritual. Every step which she took toward relieving herself from obligations added to her strength and expansion as an individual. She began to look with her own eyes; to see and to apprehend the deeper undercurrents of life.

Tärkeä hahmo Ednan heräämisessä on Robert Lebrun, nuori mies, joka saa naisen sydämen lepattelemaan uudella tavalla. Ennen tunteet eivät ole koskaan ohjanneet Edna elämää – avioliitto ja perhe-elämä ovat olleet itsestäänselvyyksiä – mutta nyt Edna antaa itselleen luvan tutustua niihin. On kuin Edna oikein kutsuisi niitä esiin, maistelisi niitä, herkuttelisi niillä. Lähes koulutyttömäinen ihastus Robertiin avaa Ednan vastaanottavaiseksi myös muiden miesten huomiolle. Ednan vapautumisen voi hyvin uskoa herättäneen paheksuntaa aikalaislukijoissa.

Ednaa voi pitää itsekkäänä, piittaamattomana naisena. Hän liukuu kohti uutta, itsenäisempää elämää välittämättä siitä, mitä muutos merkitsee hänen miehelleen ja lapsilleen. Usein Ednan kapinointi tuntui vastuuttomalta ja keskenkasvuiselta haihattelulta. Edna oli myös erikoisella tavalla yhtä aikaa päättäväinen ja välinpitämätön. Hän teki hämmästyttävän rohkeitakin valintoja, mutta tuntui silti pikemminkin harhailevan kuin tietoisesti suuntaavan niitä kohti. ”[S]he had abandoned herself to Fate, and awaited the consequences with indifference.”

Toisaalta Ednaa ei ole vaikea ymmärtää. Heräämisen kuvaaman aikakauden ja yhteiskuntaluokan nainen, joka haluaa ”to wake up after all, even to suffer, rather than to remain a dupe to illusions all one's life” joutuu väistämättä tekemään hankalia, kömpelöjä ratkaisuja. Mutta eivät Ednan kohtaamat kysymykset ole helppoja nykyaikanakaan. Oman ajan ja tilan kaipuu on kaihertanut naissukupolvia ennen Ednaa ja Ednan jälkeen, ja halu tuntea itsensä ja tulla tunnustetuksi yksilönä, omana itsenään, on yleismaailmallinen.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Marian Avioliittojuonia-haasteeseen.

Kate Chopin: The Awakening. Herbert S. Stone & Company, 1899. Ladattu LibriVox-äänikirjana.

Sara Gruen: Ape House (Apinatalo)

Sara Gruen on keikkunut TBR-listallani siitä asti, kun Vettä elefanteille -kirja suomeksi ilmestyttyään kiersi kirjablogeja. Jonkin aikaa sitten näin myös kirjasta tehdyn elokuvan. Se kutitteli lukuhaluja entisestään, mutta en ole tullut vielä hankkineeksi kirjaa käsiini. Elefanttien sijasta aloitin Grueniin tutustumisen siis divarissa vastaan tulleilla apinoilla.

Ape House (2010) eli Apinatalo (Bazar, 2011) kertoo Isabel Duncanista, joka on omistautunut työlleen bonobo-apinoiden käyttäytymistä tutkivassa kielilaboratoriossa. Arki saa dramaattisen käänteen, kun tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku. Pahoista vammoista toipuva Isabel joutuu seuraamaan sivusta, miten apinoiden käy, kun ne singotaan tutusta elinympäristöstään villiin pyöritykseen median maailmassa. Mukaan juttuun sekaantuu myös John Thigpen, juuri ennen iskua kielilaboratoriossa vieraillut toimittaja, jonka ura lehtimiehenä on pahasti jumissa.

Apinatalo oli menevää luettavaa. Gruen on vispannut kirjaan aineksia runsaalla kädellä: mukana on apinoita, kielentutkimuksen saloja, mediaskandaaleja, pohdintoja tosi-tv:n moraalista, innokkaita eläinsuojelijoita, parisuhteiden haasteita, vaikeaa perhetaustaa, työpulmia... Eniten kiinnostuin Isabelin työstä bonobojen kielen parissa. Kiehtovaa! Myös apinoiden yhdistäminen tv-maailmaan nosti esiin mielenkiintoisia pohdintoja niin viihteen lainalaisuuksista kuin ihmisluonnosta ylipäätäänkin.

Tarina eteni siis vauhdikkaasti ja viihdyttävästi, mutta välillä tuntui, että tapahtumia, henkilöitä ja teemoja oli mukana jo liikaakin. Runsaus alkoi kääntyä itseään vastaan, kun huomio hajautui niin moneen asiaan. En oikein tiedä, halusiko Gruen tarjota Apinatalolla lukijoilleen mukaansatempaavaa viihdettä, koskettavan eläintarinan, vakavaa filosofista pohdintaa vai räväkkää yhteiskunnallista satiiria. Ehkä vähän kaikkia. Tulos ei ehkä ollut suurempi kuin osiensa summa, mutta pisteet silti reippaasta yrityksestä: Apinatalo täytti tehtävänsä mukavana matkalukemisena.

Blogiarvioiden perusteella Apinatalo on ollut pettymys monelle Vettä elefanteille -kirjaan ihastuneista lukijoista. Gruen pysyy siis lukulistallani, ja odotukset elefanttien suhteen ovat korkealla!

Sara Gruen: Ape House. Spiegel & Grau International Edition, 2010. 359 s. Ostettu käytettynä.

Herman Melville: Moby Dick

Ääh, mihin aika kuluu? Edellisestä bloggauksesta on taas vierähtänyt viikkoja, vaikka kirjoja on kertynyt luettujen pinoon jo useampikin. Nyt alkaa ryhtiliike! Jatkakaamme siis amerikkalaisen eläinkirjallisuuden teemaviikkoja, eli Jack Londonin Valkohammas-susiseikkailun perään Herman Melvillen valasklassikko Moby Dick (1851).

Uumoilin etukäteen, että kirja saattaisi olla jokseenkin raskassoutuista luettavaa, mutta alku olikin yllättävän mukaansatempaava, joten rohkaistuin yrittämään. Nantucketilaisen kalastajakylän kolkko, tuulinen tunnelma ja päähenkilö Ishmaelin kohtaamiset villin harppuunamiehen Queequegin ja muiden omalaatuisten valaanpyytäjäpersoonien kanssa lupailivat vetävää meriseikkailua.

Mutta sitten vauhti hyytyi. Meriseikkailuihin päästiin kyllä silloin tällöin, mutta action-kohtauksia odotellessa oli kahlattava läpi sivukaupalla yksityiskohtaisia kuvauksia eri valaslajien ja valaanpyyntimenetelmien ominaispiirteistä ja niiden ohessa solmuisia filosofisia jaaritteluja. Toivoin sitkeästi, että jossain vaiheessa kaikki loksahtaisi paikalleen ja oivaltaisin kirjan hienouden, mutta enpä tiedä, tuliko sitä oivallusta koskaan. Kävi niin kuin joskus käy, kun kirja ei oikein vedä: ensin odottaa, että josko tämä tästä vielä paranisi, ja sitten jossain vaiheessa tajuaa sinnitelleensä jo niin pitkälle, ettei viitsi enää jättää kesken vaan lukee sisulla loppuun, tuli mitä tuli.
 
Ei Moby Dickin kanssa vietetty aika toki aivan hukkaan mennyt. Minulle olisi ehkä riittänyt jonkinlainen Valitut Palat -tyylinen lyhennelmä, mutta merenkäynnin ja valaanpyynnin saloista oli sinänsä mielenkiintoista lukea. Sattumalta hoksasin vastikään telkkarista myös aihetta käsittelevän amerikkalaisen dokumentin (sen voi näköjään katsoa myös netissä PBS-kanavan sivuilla). Dokumentti täydensi lukukokemusta mukavasti. En nimittäin ollut täysin sisäistänyt, miten tärkeä taloudellinen merkitys valaanpyynnillä aikoinaan oli. Ennen öljyä nuoren Amerikan talous pyöri valaanrasvalla: sillä syttyivät lamput ja kävivät koneet. Siksi sitä kannatti lähteä hakemaan toiselta puolen maailmaa vaarallisilla, jopa vuosia kestäneillä merimatkoilla. Kirjan Pequod-laivakin seilaa valaiden perässä käytännössä maailman ympäri, kuten taiteilijan näkemys yllä havainnollistaa.

Dokumentissa valotettiin myös Melvilleäkin innoittanutta tositarinaa Essex-laivasta, joka joutui 1820-luvulla valaan upottamaksi keskellä Tyyntämerta. Osa miehistön jäsenistä pelastui ajelehdittuaan merellä yli kolme kuukautta, liki 5000 kilometrin matkan Etelä-Amerikan rannikolle (ja syötyään henkensä pitimiksi muutaman kollegansa, yöh). Essexin kohtaloon viitataan Moby Dickissä suoraan, selviytyjien päiväkirjoja siteeraten, ja taitaa hurja tarina olla vaikuttanut koko hirmuvalas-juonikuvioonkin.

Pequod-laiva jahtaa siis Moby Dickiä, valtavaa valkoista valasta. Jahtia johtaa synkkämielinen kapteeni Ahab, jolta Moby Dick on aikoinaan repäissyt jalan ja joka janoaa nyt kostoa. (Enpäs tajunnutkaan, mutta tässähän on ilmiselvä yhteys Peter Paniin: kapteeni Koukulta vain puuttuu käsi ja koston kohteena on krokotiili.) Ahabin lisäksi henkilögalleriaan kuuluu liuta muita miehistön jäseniä, jotka ikävä kyllä jäävät vähän taka-alalle, kun Melville keskittyy enemmän kaskelottien anatomiaan. Olisin mielelläni tutustunut paremmin eksoottisiin polynesialaisiin harppuunanheittäjiin ynnä muihin. Starbuck-perämieskin oli kirjassa kovin pienessä roolissa siihen nähden, miten paljon kahvia miekkosen nimellä tänä päivänä myydään...

No, meriseikkailut eivät luultavasti ole kirjan varsinainen pointti. Alleviivailin lukiessa kyllä myös kaskelottien lomaan siroteltuja mietteitä elämästä, maailmasta ja ihmisluonnon olemuksesta, mutta tarinan syvällisempi tulkinta jäi minulta puolitiehen, kun merimaisemat innostivat enemmän. En tiedä, vaikuttiko lukukokemuksen työläyteen sekin, että luin kirjan alkukielellä. Melville nimittäin venytti englannintaitoni äärirajoilleen: Moby Dickin kieli on monimutkaista ja monisanaista, ja 1800-luvun merenkulkusanasto toi lukemiseen omat haasteensa. Sikäli kirja oli kyllä mainiota Kindle-luettavaa, että Oxford Dictionary of English oli vain kevyen sormenpään painalluksen päässä. Opin monta uutta sanaa (jotka taisin kyllä unohtaa saman tien).

Moby Dickin ovat lukeneet myös ainakin Kirjavinkkien Mikko ja Kirjaurakan Raisa. Liityn ylpeänä joukkoon ja nappaan samalla pisteen Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Kuva: Everett Henry (1893–1961) (http://www.loc.gov/exhibits/treasures/tri064.html) [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3AThe_voyage_of_the_Pequod.jpg

Herman Melville: Moby Dick; or, The Whale. 1851. E-kirja ladattu Project Gutenbergistä, luettu Kindlellä.

Jack London: White Fang (Valkohammas) - lukudiplomisuoritus!

Kuva: Wikipedia

Viime vuoden So American -haaste sai minut lataamaan Kindleen läjän amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Tällä kertaa vuorossa on Jack Londonin White Fang (1906), joka on suomennettu nimillä Valkohammas ja Susikoira.

En muista, miksi valitsin Londonilta luettavaksi juuri tämän kirjan enkä Erämaan kutsua, joka lienee miehen tunnetuin teos ja on mukana muun muassa Yhdysvaltain kongressin listalla sadasta kirjasta, jotka muovasivat Amerikkaa (ehkä silkasta erehdyksestä?). Valkohammas kuitenkin osoittautui yllättävänkin mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi, joten ehkäpä innostun joskus myös Erämaan kutsusta. Nämä kaksi ovat nimittäin sisaruksia siinä mielessä, että toinen kuvaa kesyn koiran kaipuuta villiin luontoon ja toisessa erämaan kasvatti susi tutustuu elämään ihmisen rinnalla.

Kirjan päähenkilö (jos sutta voi henkilöksi kutsua?) on siis aluksi nimetön, sitten intiaanien Valkohampaaksi nimeämä pentu, jossa on kolme neljännestä sutta ja yksi koiraa. Suojaisan luolan turvaan syntynyt pennunrääpäle uskaltautuu päivä päivältä kauemmas ulkomaailmaan, kasvaa ja vahvistuu, oppii saalistamaan ja taistelemaan. Kantapään kautta tulevat tutuiksi ensin luonnon ja sitten ihmisten lait, kun Valkohammas kohtaa intiaaneja ja 1800-luvun lopun kultakuumeen Yukoniin ajamia onnenetsijöitä.

Viehdyin kirjassa suden näkökulmaan. Eläydyin täysillä kuvauksiin siitä, miltä tuntuu upottaa hampaansa kuolintuskissa pyristelevän linnun lihaan tai miten kiivas on sisäinen pakko raadella vihollinen ennen kuin tulee itse raadelluksi. Valkohammas ei todellakaan ollut mikään lutunen pehmosusi, vaan villi ja vihainen peto. En muista lukeneeni montakaan kirjaa, jossa olisin tehnyt matkaa yhtä verenhimoisen päähenkilön kanssa, mutta eläimen näkökulma teki raakuuden hyväksyttäväksi: ”The aim of life was meat. Life itself was meat. Life lived on life. There were the eaters and the eaten. The law was: EAT OR BE EATEN.” Väärältä väkivalta ja tappaminen tuntui vain silloin, kun julmurina oli ihminen, joka kohteli eläimiä kaltoin piittaamattomuuttaan tai pelkäksi huvikseen.

Jos tarkkoja ollaan, kirjan näkökulma ei ehkä sittenkään ollut suden, vaan suden näkökulmaan eläytyvän ihmisen. Maailmaa kuvataan nimittäin Valkohampaan aistien kautta, mutta ihmisen ja eläimen eroja korostaen. Valkohampaan ajatusten ja tekojen kuvauksessa korostuu aina niiden vaistonvaraisuus: ”But the cub did not think in man-fashion. He did not look at things with wide vision. He was single-purposed, and entertained but one thought or desire at a time.” Toisaalta, eroista huolimatta, eläinten tavat rinnastuvat ihmisten tapoihin ja luonnon kirjoittamattomat lait ihmisyhteisöjen sääntöihin. Vahvimmalla on valta niin susilaumassa kuin yhteiskunnassakin.

Ehkä hienoimmin kirja kuvasi minusta oppimista. Sitä Valkohampaan elämä on: selviytymistä, sopeutumista. Ympäristöään ihmettelevä pentupolo hapuilee liikuttavasti uusien ilmiöiden äärellä. Kotiluolan valkoinen seinä ei olekaan seinä vaan aukko, ja juuri kun on oppinut, että maa on kiinteää jalkojen alla, vastaan tuleekin vettä, joka ei ole. Kiehtovia ovat myös kuvaukset suden oppimisesta ihmisten tavoille ensin vaatimattomassa intiaanileirissä, sitten yhä suuremmissa ympyröissä.

Usein opin vievät perille kovat kokemukset. Toisaalta ne kasvattavat, toisaalta kovettavat. En tiedä, ujuttaako London kirjaan tietoisesti jonkinlaista pedagogista tai psykologista sanomaa, mutta perusajatuksena tuntuu olevan, että pienessä pennussa ei ole idullaan sen kummemmin hyvä kuin pahakaan, vaan vasta ympäristö muovaa siitä tietynlaisen. ”At that time he was a mere puppy, soft from the making, without form, ready for the thumb of circumstance to begin its work upon him. But now it was different. The thumb of circumstance had done its work only too well.” Vaikka Valkohampaasta kasvaa peto, taistelijassa asuu myös pehmeämpi puoli, jonka oikea kohtelu voi kaivaa esiin.

Osallistun Valkohampaalla Lukudiplomi-haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 4/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Luontotarinoita -kirjatarjotin
Kirjailija: Jack London
Kirja: White Fang (Valkohammas/Susikoira)

Tehtävä (7. lk): 1. Esittele kolme lehtikuvaa, joiden avulla esittelet teoksen tapahtumapaikkaa.

Valkohammas kasvaa Yukonin jylhissä maisemissa...

... vetää koiravaljakkoa (kuvassa koiravaljakko Yukonin Dawsonissa vuonna 1899)...

... ja jopa matkustaa laivalla (kuvassa Northern Commercial Companyn höyrylaivoja talvitelakalla Yukon-joella vuonna 1901).

Kuvalähteet:
(1) Dave Bezaire & Susi Havens-Bezaire (Yukon River 1) [CC-BY-SA-2.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/2.0)], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3AYukon_River_-c.jpg (19.4.2013)
(2) Edwin Tappan Adney [Public domain or Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ADog_team_Dawson_Yukon_1899.jpg (19.4.2013)
(3) Unknown Author, 1901. University of Washington digital collections image PH Coll 246.240. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ANorthern_Commercial_Company_riverboats_in_winter_1901.jpg (19.4.2013)

Jack London: White Fang. 1906. E-kirja ladattu Project Gutenbergistä, luettu puhelimella.

Emma McLaughlin & Nicola Kraus: The Nanny Diaries

Sitkeä flunssa pehmensi aivoni niin, että oli ryömittävä kirjahyllyn hömppäosastolle. Ensimmäisenä käteen osui ehtaa amerikkalaista chick litiä eli Emma McLaughlinin ja Nicola Krausin The Nanny Diaries (2002).

Päähenkilö Nanny on parikymppinen opiskelijatyttö, joka tienaa vuokrarahoja kaitsemalla Manhattanin ökyrikkaiden jälkikasvua. Kirja seuraa Nannyn tuskien taivalta herra ja rouva X:n taloudessa nelivuotiaan Grayer-pojan hoitajana. Grayer on metka ipana, mutta pojan äitiä kiinnostaa enemmän illalliskutsujen servettien väri ja isää taas ei näy mailla halmeilla, joten Nanny on käytännössä perheen ainoa aikuinen.

Toipilaslukemiseksi tämä oli ihan kelpoa ajankulua. Rikkaiden röyhkimysten oikkuja on aina hauskaa kauhistella, ja rouva X oli asiaankuuluvan kiero ja kohtuuton megabitch. Déjà vu -tunteelta oli silti vaikea välttyä, sillä kirjan hirviöpomoteema oli käytännössä ihan sama kuin esimerkiksi Paholainen pukeutuu Pradaan -bestsellerissä ja monissa muissa saman tyylilajin edustajissa. (Moite on kenties epäreilu, sillä The Nanny Diaries ilmestyi ennen Lauren Weisbergerin kirjaa, mutta minä nyt satuin lukemaan kirjat näin päin.) 

Kirjan juonen tärkeimpiä rakennuspalikoita ovat Nannyn koettelemukset ja kommellukset lastenhoidon parissa. Mukaan mahtuu monenlaista, mutta loppupuolella meno kävi jo vähän toisteiseksi ja aloin turtua Nannyn ongelmiin. Tuntui, että jos työ kerran on noin kamalaa, niin mikset lakkaa valittamasta ja lähde vetämään... Myy vaikka hodareita! Nannyn kiintymys halipulasta kärsivään Grayeriin oli kyllä sinänsä ihan hyvä syy sietää pojan karmeita vanhempia, mutta jännitteen paukut eivät ehkä riittäneet ihan loppuun asti. Risuja antaisin myös päälleliimatun oloisesta romanssista Nannyn ja komean naapurinpojan välillä. 

The Nanny Diaries menetteli siis välipalana, mutta kunnon chick lit -nälkään suosittelisin kyllä ennemmin jotain muuta. Omiin suosikkeihini kuuluvat Bridget Jones -klassikon lisäksi Marian Keyesin ja tuntemattomamman Veronica Henryn kirjat sekä tuoreemmista lukukokemuksista Melissa Bankin Nyt nappaa!, jota en tosin miellä yhtä chick litiksi kuin nämä muut, vaikka se tähän genreen onkin paketoitu. Lisää chick lit-tuumailujani voi lukea tästä postauksesta.

Lastenhoitajan päiväkirja on luettu myös ainakin blogeissa Ja kaikkea muuta ja Aamunkajon lukukokemukset.

Emma McLaughlin & Nicola Kraus: The Nanny Diaries. 2002. Ostettu käytettynä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Monen muun kirjabloggarin tavoin seuraan Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia, ja vaikka en Karoliinaa henkilökohtaisesti tunnekaan, blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisromaaniin oli vähän jännittävää tarttua. Olen siis antanut joululahjaksi toivomani kirjan hautua hyllyssä sopivaa lukuhetkeä odotellen. Sellaiseksi valikoitui peiton alla vietetty flunssapäivä, kun ennestään kesken olevat kirjat eivät yhtäkkiä houkutelleet ollenkaan, mutta pää kaipasi retkeä jonnekin kauas.

Aika mennyt palaa (2012) kertoo Klarissasta, joka matkaa perheensä kanssa vuodeksi Bostoniin. Siellä Klarissaa alkavat kiusata jo lapsuudesta tutut oudot unet, joissa päähenkilönä on sota-ajan Euroopasta Amerikkaan paennut nuori nainen Corinne. Vähitellen unet saavat Klarissan elämässä yhä suuremman roolin, mutta mikä onkaan unta ja mikä totta?

Todellisuuden rajoja mielikuvituksellisesti pyörittelevä, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi etenevä kirja oli juuri sopivaa luettavaa hieman tahmaiseen mielentilaani. Oli ihanaa sukeltaa kirjan maailmaan: Klarissan arkeen uudessa maassa ja välähdyksittäin aukeavaan tarinaan arvoituksellisesta Corinnesta. Kahdessa aikatasossa vuorotteleva juoni tempaisi mukaansa niin, että luin kirjan liki yhteen putkeen.

Tärkeässä osassa kirjassa ovat Klarissan oudot unet ja kokemukset. Niihin suhtauduin vähän kaksijakoisesti. Toisaalta olen kiinnostunut unien ja alitajunnan voimasta ja viehdyn kirjoista, joissa lymyilee arvoituksia ja selittämättömiä asioita, mutta toisaalta minulla on melko matala sietokynnys yliluonnollisille ilmiöille ja henkimaailman hommille. Tässä kirjassa yliluonnollista selitettiin todeksi vähän liikaa minun makuuni. Muutenkin asioita ehkä selitettiin paikoin turhankin perusteellisesti. Jotkut Klarissan kertomista jaksoista olisivat voineet jättää enemmän tilaa lukijan oivallukselle.

Nautin kovasti kirjan kuvaamasta miljööstä ja aikakaudesta etenkin Corinnen jaksojen osalta. 1950-luvun amerikkalainen hyvinvoiva lähiöelämä ja sen sievänsileän pinnan alla muhivat jännitteet, ah! Kirjan maailma kaiken kaikkiaan oli siistin sivistynyt. Rankoistakin tapahtumista huolimatta siinä ei ryvetty rumuudessa, mikä sopi kaltaiselleni viihtymishaluiselle ja kauneudenkaipuiselle lukijalle hyvin. Näin tarinan jo sieluni silmin elokuvana, ja innostuin myös googlailemaan esimerkiksi kirjassa mainittua Kaukana taivaasta -elokuvaa, joka näyttää kuvien perusteella tarjoavan ihanaa 50-luvun jenkkikotirouvanostalgiaa.

Corinnen ja Klarissan jaksot olivat minusta kirjassa hyvin tasapainossa. Corinnen vaiherikasta elämää, josta tarinassa mukana olivat vain hurjimmat käänteet, tasapainotti Klarissan pienten, jokapäiväisten tapahtumien täyttämä lapsiperheen arki. Itsekin ulkomailla asuvana minua kiehtovat aina kuvaukset uuteen maahan asettumisesta, sen tapoihin tutustumisesta ja niihin sopeutumisesta. Aika mennyt palaa ei sinällään juurikaan valottanut suomalaisperheen elämää Amerikassa, sillä Klarissan maailma rajoittui kirjassa tiiviisti kodin seinien sisälle ja unien avaamiin ulottuvuuksiin, mutta tämä rajaus osaltaan loi kirjaan asiaankuuluvaa vähän klaustrofobista tunnelmaa.

Aika mennyt palaa oli siis mieluisa lukukokemus. Jään odottamaan kirjailijan seuraavaa!

P. S. Aika mennyt palaa taitaa sopia pariin lukuhaasteeseenkin. Osallistun kirjalla siis Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen (kirjoja, joiden miljöönä toimii vahvasti jokin rakennus), ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi, 2012. 282 s. ISBN 978-951-31-6706-6. Saatu lahjaksi.

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn (Huckleberry Finnin seikkailut)

Ensipainoksen kuvitusta. (Wikipedia)

Suoritukseni viime vuoden So American -lukuhaasteeseen jäivät vähän puolitiehen, joten aloitettuja tai melkein aloitettuja amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita riittää luettavaksi pitkälle tällekin vuodelle. Ensimmäisenä sain luettua loppuun Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (1884). Oivaa So American -kamaa, sanoo muun muassa Ernest Hemingway, jonka mukaan ”all modern American literature comes from one book by Mark Twain called Huckleberry Finn.”

Huckleberry Finnin seikkailut jatkaa siitä, mihin Tom Sawyerin seikkailut jäivät. Keppostelevan Tomin sijaan nyt pääosaan nousee Tomin kaveri Huck, huoleton irtolaispoika, joka karkaa paenneen Jim-orjan kanssa yhteiskunnan ulkopuolelle. Lainsuojaton kaksikko matkaa lautalla alas Mississippi-jokea ja kohtaa monenlaisia vaaroja, seikkailuja ja kommelluksia.

Minun lukukokemukseni Huckleberry Finnin parissa polveili kuin Mississippi itse. Aloitin kirjan nimittäin ensin LibriVox-äänikirjana, mutta amerikkalaisen lukijan etelävaltiolainen aksentti venytteli niin raukeasti, että minua alkoi sitä kuunnellessa väkisinkin unettaa. Puolivälissä tarinaa latasin siis äänikirjan rinnalle Project Gutenbergin e-kirjaversion ja jatkoin kirjaa pirteysasteestani riippuen vuoroin kuunnellen ja vuoroin lukien.

Sinänsä Huckleberry Finnin seikkailut on mainio kirja ääneen luettavaksi, sillä se on Huckin tarina pojan itsensä kertomana, minä-muodossa ja puhekielellä. Tämän suhteen lukuformaattiyhdistelmäni toimi hyvin, sillä paikoin puhekielisiä ilmaisuja oli mukavampi kuunnella kuin lukea (esimerkiksi tällaisia repliikkejä: ”Don’t tell me, s’I; there wuz help, s’I; ’n’ ther’ wuz a plenty help, too, s’I; ther’s ben a dozen a-helpin’ that nigger”), kun taas välillä niitä taas oli hauskaa tutkailla nimenomaan kirjoitettuina. Huck nimittäin kehittää metkoja, ääntämyksellisesti loogisia mutta virheellisiä kirjoitusasuja vaikeille sanoille (esimerkiksi keskiaikainen haarniska ei ole medieval, vaan meedyevil) ja taivuttaa epäsäännöllisiä verbejä iloisesti väärin, tyyliin ”I catched my breath”.

Olisi mielenkiintoista lukea kirja myös suomennoksena ja vertailla, millaiseksi Huckin puhekieli on eri aikoina tehdyissä käännöksissä muotoutunut. Tyko Hagmanin suomennos vuodelta 1904 on varmasti erilainen kuin Jarkko Laineen suomennos 1970-luvulta.

Kielen lisäksi minua viehätti kirjassa Huckin nokkeluus ja neuvokkuus, joiden avulla selvittiin yhdestä jos toisestakin täpärästä tilanteesta. Huck oli kaiken kaikkiaan sympaattinen päähenkilö: sitkeä pärjääjä, jonka salonkikelvottoman olemuksen alla piilee kultainen sydän. Arjen oravanpyörässä hölkkäävään lukijaan vetosi myös Huckin talttumaton vapaudenkaipuu ja rohkeus heittää romukoppaan yhteiskunnan velvollisuudet ja sovinnaisuudet. ”So in two seconds we went a-sliding down the river, and it DID seem so good to be free again and all by ourselves on the big river, and nobody to bother us.”

Oli myös mielenkiintoista kurkistaa 1800-luvun lopun etelävaltioihin Huckin ja Jimin näkökulmasta. Esimerkiksi orjuutta käsiteltiin Huckin mietteiden kautta aivan eri tyyliin kuin pursuilevan sentimentaalisessa Setä Tuomon tuvassa. Tähän liittyen täytyy todeta, että en ihan ymmärrä, miksi kirjan tuoreimpia painoksia on Yhdysvalloissa julkaistu sensuroituina versioina. Kirja on toki aikansa lapsi, mutta nigger-sanoista ja stereotypioista huolimatta sen pohjasävy on minusta kyllä rasismin vastainen.

Mikä jäi tunnelmaksi kirjan jälkeen? Amerikkalaisen kirjallisuuden merkkiteoksena ja nuortenkirjallisuuden klassikkona Huckleberry Finnin seikkailut oli kiinnostavaa lukea, mutta mitä itse lukuelämykseen tulee, putosin ehkä vähän hassusti erilaisten mahdollisten lukutapojen väliin: en oikein onnistunut eläytymään kirjaan ihan vain vauhdikkaana seikkailukertomuksena, mutta en myöskään innostunut perusteellisesti pohdiskelemaan sen syvempiä ulottuvuuksia. Niistä löytyisi kyllä varmasti mielenkiintoista ammennettavaa. Esimerkiksi tässä Vesa Sisätön kirjoittamassa jutussa pohditaan kirjan tiimoilta muun muassa sellaisia vastapareja kuin oikea ja väärä, sivistys ja villiys...

Huckleberry Finnin seikkailuista ovat lukeneet myös ainakin Sonja, Suketus (joka muuten tuumailee muun muassa suomennoksen kieltä) ja 100 kirjaa -blogin Ida.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Mark Twain: The Adventures of Huckleberry Finn. 1884. Suom. Huckleberry Finnin seikkailut, 1904. LibriVox / Project Gutenberg, kuunneltu ja luettu puhelimella.

Alice Munro: Too Much Happiness (Liian paljon onnea)

Tämän kirjan loppuun lukeminen vaati minulta neljä yritystä ja yli kaksi vuotta, mutta kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt Alice Munron novelleista.

Ensimmäinen yritys alkoi, kun poimin tämän minulle ennalta tuntemattoman kirjan sattumalta divarin hyllystä. Kirja vei mukaansa, mutta sitten se katosi johonkin ja ennen pitkää unohtui. Toinen kerta koitti, kun kirjastossa vastaani tuli kirjailija, josta muistin lukeneeni kiittäviä blogiarvioita. Munron nimi tuntui epämääräisesti tutulta, ja niin tuntuivat kokoelman ensimmäiset novellitkin, mutta en millään saanut päähäni, miksi. Pidin kirjasta (taas), mutta tällä kertaa eräpäivä keskeytti lukemisen. Kolmas yritys lähti muuttovalmisteluista: sängyn alta villakoirien seasta ryömi esiin kadonnut pokkari. Aloin lukea kirjaa (taas), mutta sitten se hautautui muiden mukana pahvilaatikkoon ja jäi sinne yli vuodeksi.

Viime viikolla vihdoin avasin laatikon, löysin kirjan jälleen ja päätin, että neljättä kertaa Munro ei jää kesken.

Ehkä johtuen siitä, että olen kerrannut kokoelman alkupuolen novelleja ahkerasti, ne ovat jääneet minulle väkevimmin mieleen. Etenkin novelleista ensimmäisen, ”Dimensions”, muistan vavahduttavana lukukokemuksena. Kirjaan tarttuessani minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä Alice Munrosta kirjailijana, mutta tekstin viiltävyys ja tarkkuus tekivät vaikutuksen heti ensimmäisiltä sivuilta. Munron kerronnasta tuli mieleen toinen ihailemani kanadalainen naiskirjailija eli Margaret Atwood.

”Dimensions”-novellin päähenkilönä on nuori, lapsensa julmalla tavalla menettänyt nainen. Julmuutta on muissakin kokoelman novelleissa paljon. Munron kuvaamat ihmiset ja elämät eivät ole helppoja: ihmismielen synkät puolet vaanivat pinnan alla aina ja pulpahtavat pintaan usein. Kertomuksia kannattelee vahva tuntu siitä, että asiat ovat menossa pahasti pieleen odottamattomilla tavoilla, ja niin juuri ne yleensä menevät. Paljon jää myös auki, pienistä vihjeistä pääteltäväksi ja rivien välistä esiin kaivettavaksi.

Aloitusnovellin lisäksi minulle vaikuttavimpia olivat ”Fiction”, haikea novelli rakkaudesta ja muistoista, ”Wenlock Edge”, hämmentävä kertomus kahdesta nuoresta naisesta ja yhdestä sedästä, ja ”Child's Play”, hyytävä tarina lasten kovuudesta ja ajattelemattomuudesta. Niissä kaikissa päähenkilönä oli elämänsä tärkeää käännekohtaa muisteleva nainen ja tunnelmana nykyhetkestä menneisyyteen kurkottava surumielisyys.

Kokoelman viimeinen ja pisin novelli, niminovelli ”Too Much Happiness”, on erilainen kuin muut. Se sijoittuu nykypäivän Pohjois-Amerikan sijasta 1800-luvun lopun Eurooppaan ja perustuu tositapahtumiin, matemaatikko Sophia Kovalevskyn elämään. Tämä novelli tuntui minusta olevan vähän eri paria muun kokoelman kanssa, ja takaumien kautta toteutettu elämäkerrallisuus teki siitä samanaikaisesti sekä täyteen ahdetun että pintapuolisen tuntuisen.

Sophian tarinan olisin ehkä lukenut mieluummin jossain muussa muodossa tai yhteydessä, mutta kokonaisuutena Too Much Happiness teki minuun vaikutuksen. Samoin näkyy käyneen monelle muullekin kirjablogistille. Kirjaa on luettu blogeissa etenkin toissa vuonna tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä, ja moni on vaikuttunut. Pikaisella haulla vastaan tulivat ainakin Liisa, Ilse, Kirjapeto, Susa, Hanna, Kuutar, Ina, Minna, Anna Elina, Ofelia ja aivan vastikään Maria. Jorin kovat odotukset sen sijaan eivät aivan täyttyneet, ja Unnikin jäi kahden vaiheille.

Suomalaisesta painoksesta täytyy muuten sanoa, että kansi on minusta kaunis, muttei kyllä sovi kirjaan yhtään. Aurinkoista lukuelämystä ja heleitä merimaisemia kaipaaville tätä ei todellakaan voi suositella! Munron novelleista ei jää hyvä mieli, mutta mieleen ne jäävät.

Alice Munro: Too Much Happiness. Ostettu käytettynä.