31. maaliskuuta 2012

Mitä luin maaliskuussa


Maaliskuu oli ihana lukukuukausi! Kuun saldoksi kertyi viisi antoisaa romaania ja yksi antoisa sarjakuva.

Aloitin vuoden suurhaasteen eli Karoliinan So American -haasteen lukemalla Toni Morrisonin romaanin Jazz. En ehkä ihan täysillä innostunut tästä kirjasta (tai sen käännöksestä?), mutta vaikutuin kyllä Morrisonista kirjailijana, ja luen häneltä varmasti joskus jotain muutakin.

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäriin sen sijaan ihastuin varauksetta. Tulenkantaja-runoilijaystävyksistä Katri Valasta ja Elina Vaarasta kertova faktapohjainen romaani on mannaa kaikille runouden, päiväkirjojen, kulttuurihistorian ja ylipäätään hyvien kirjojen ystäville. Suosittelen!

Jazzin ja Hurmion tyttärien kuvaamalle vuosikymmenelle, kiehtovalle 1920-luvulle, vei myös F. Scott Fitzgeraldin klassikko Kultahattu. Olin lukenut kirjan jo kerran aiemmin, mutta vasta tällä kerralla ihastuin.

Suomen ja Amerikan lisäksi seikkailin Ranskassa kahdella eri vuosikymmenellä. Emmanuel Carrèren 1980-luvulla julkaistu Viikset tarjosi piinaavaa psykologista pyörittelyä. Françoise Saganin Muuan hymy puolestaan vei 1950-luvun Pariisiin ja kiellettyyn suhteeseen opiskelijatytön ja vanhemman miehen välillä.

Kuun päätteeksi pulahdin sarjakuvaan. Thomas Ottin Cinema Panopticumin vahvatunnelmaiset, painajaismaiset tarinat jäävät mieleen kirjan sulkeuduttuakin.

Maaliskuussa katsoin myös kaksi kirjoihin pohjautuvaa elokuvaa, Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Siilin eleganssin, ja tein monien muiden blogien tavoin TBR100-listan sadasta kirjasta, jotka aion lähivuosina lukea.

28. maaliskuuta 2012

Thomas Ott: Cinema Panopticum

En ole lukenut Kafkaa, mutta mieleni tekee silti kuvailla tätä Thomas Ottin kirjaa kafkamaiseksi. Cinema Panopticumin (2005) mustanpuhuville sarjakuvanovelleille on tosiaan "ominaista epätodellinen vääristyneisyys ja usein tunne vaaran uhasta", kuten ystäväni Wikipedia termin määrittelee.

Cinema Panopticum sisältää neljä lyhyttä tarinaa ja kehyskertomuksena viidennen. Siinä pieni tyttö menee huvipuistoon ja käyttää vähäiset kolikkonsa siihen ainoaan huvitukseen, johon ne riittävät: telttaan, jonka perällä on neljä outoa elokuvakonetta. Tyttö kurkistaa vuorollaan jokaiseen niistä.

Tytön katsomat tarinat ovat kuin mykkiä mustavalkoisia lyhytelokuvia. "The Hotel", jossa mies yöpyy tyhjässä hotellissa, on tunnelmaltaan kaikkein kafkamaisin. "The Championin" sankarina, tai pikemminkin uhrina, on karskea meksikolainen painija, joka kohtaa uransa pahimman vastustajan. "The Experiment" kertoo huononäköisestä miehestä, joka etsii apua vaivaansa lääketieteellisistä kokeista innostuneen silmälääkärin vastaanotolta. Viimeisen tarinan, nimeltään "The Prophet", aiheena on maailmanloppu.

Sarjakuvat on piirretty raaputustekniikalla, tai ainakin siltä ne näyttävät. Ohut valkoinen viiva mustalla pohjalla taikoo pikimustasta esiin satoja harmaan sävyjä ja synkän, painostavan ilmapiirin. Kerronnassa on jotain elokuvamaista, vanhojen mykkäfilmien ja menneen maailman tunnelmaa. Tarinat voi kuvitella näkevänsä valkokankaalla jossain sellaisessa pienessä nukkavierussa elokuvateatterissa, joita ei nykyisin enää edes ole – tai sitten painajaisissaan.

Hieno pieni kirja siis. Cinema Panopticumin tyyliin voi tutustua esimerkiksi tässä Flickr-videossa. Video tosin plaraa sivuja eteenpäin aika haipakkaa, eikä valaistuskaan tee oikeutta mustan ja valkoisen syvyydelle.

Kuva: L'Association

Thomas Ott: Cinema Panopticum. L'Association, 2008 (1. painos 2005). ISBN 978-2-84414-166-8. 102 s. Lainattu kirjastosta.

26. maaliskuuta 2012

Françoise Sagan: Un certain sourire (Muuan hymy)

Vuonna 1956 ilmestynyt Un certain sourire, suomeksi Muuan hymy, on Françoise Saganin toinen romaani. Kirja ilmestyi pari vuotta Saganin vain 19-vuotiaana julkaiseman sensaatioesikoisen Tervetuloa ikävän (Bonjour tristesse, 1954) jälkeen. Esikoiskirjan Rivieralla seikkailevan teinitytön tilalla on nyt parikymppinen opiskelija Pariisissa, mutta kirjojen teemoissa ja tunnelmissa on paljon samaa, ainakin sen perusteella, mitä kymmenen vuotta sitten lukemastani Tervetuloa ikävästä muistan.

Muuan hymyn päähenkilö Dominique lukee lakia Sorbonnessa ja seurustelee opiskelutoverinsa Bertrandin kanssa, muttei tee kumpaakaan kovin suurella innostuksella. Bertrand on älykäs ja miellyttävä, mutta suhteesta puuttuu se jokin. Kun Dominique sitten tapaa Bertrandin sedän Lucin, ilmassa onkin yhtäkkiä kipinää vaikka muille jakaa. Tyttö pihkaantuu itseään tuplasti vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen, eikä naistenmies Lucillakaan ole mitään pientä seikkailua vastaan.

Dominique on vähän ärsyttävä mutta samalla aika mielenkiintoinen päähenkilö. Välillä hän suhtautuu salasuhteeseensa Lucin kanssa huolettomalla carpe diem -asenteella, välillä taas epäröi ja kärvistelee omantunnontuskissa, koska ei haluaisi loukata Bertrandia ja Lucin vaimoa Françoisea. Välillä itseään ja muita viileästi analysoiva tyttö antaa itsestään ikäistään kypsemmän vaikutelman, ja välillä taas tuntuu, että blaseerattu kyynisyys onkin nuoren ihmisen epävarmuutta suojaava panssari ja itsetietoinen asenne melkein lapsellista itsekeskeisyyttä.

Kirjassa liikutaan enimmäkseen Pariisin vasemmalla rannalla, jossa älyköt, taiteilijat ja muuten vain muodikkaat eksistentialistit istuvat kahviloissa Sorbonnen ja Saint-Germainin kulmilla, polttavat tupakkaa ja juovat – tässä tapauksessa – viskiä. (En laskenut, kuinka monta viskiä Dominique kirjan aikana juo, mutta jokunen niitä oli.) Dominiquekin pohtii Seinen rantoja rampatessaan elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta. Nuori eksistentialisti taitaa olla jonkinlaista varhaista Levottomat-sukupolvea: eksyksissä, kun mikään ei tunnu miltään, ja kuitenkin tunteidensa tempoiltavana onnea etsimässä.
Peut-être le bonheur, chez les gens comme moi, n'est-il qu'une espèce d'absence, absence d'ennuis, absence confiante. A présent je connaissais bien cette absence, de même que parfois, en rencontrant le regard de Luc, l'impression que tout était bien, enfin. Il supportait le monde à ma place. Il me regardait en souriant. Je savais pourquoi il souriait et j'avais aussi envie de sourire.
Suosittelen kirjaa ranskalaishenkisen emotionaalis-filosofis-dramaattisen ihmissuhdepuntaroinnin ystäville. Vain vähän yli satasivuinen kirja tarjoaa nopea- ja kepeälukuista neliödraamaa 1950-luvun boheemissa Pariisissa ja kesäkuumassa Cannesissa – mikäs sen parempaa!

Osallistun kirjalla Satun luettujen Toinen tapaaminen -minihaasteeseen.

Françoise Sagan: Un certain sourire. Livre de Poche, 1982 (alkuteos Julliard, 1956.) 123 s. Lainattu kirjastosta. Suomeksi Muuan hymy, suom. Satu Waltari, Tammi, 1956.

24. maaliskuuta 2012

Elämänohjeita F. Scott Fitzgeraldilta

Sopivasti toissapäiväisten F. Scott Fitzgerald -tunnelmien jatkoksi vastaan tuli Letters of Note -blogissa kirje, jonka Fitzgerald kirjoitti tyttärelleen Scottielle kesäleirille vuonna 1933. Vähän omituisen kirjeen paras osa on tämä luettelo:

Things to worry about:

Worry about courage

Worry about Cleanliness
Worry about efficiency
Worry about horsemanship
Worry about. . .

Things not to worry about:


Don't worry about popular opinion

Don't worry about dolls
Don't worry about the past
Don't worry about the future
Don't worry about growing up
Don't worry about anybody getting ahead of you
Don't worry about triumph
Don't worry about failure unless it comes through your own fault
Don't worry about mosquitoes
Don't worry about flies
Don't worry about insects in general
Don't worry about parents
Don't worry about boys
Don't worry about disappointments
Don't worry about pleasures
Don't worry about satisfactions

Blogissa on monien muiden mielenkiintoisten kirjeiden lisäksi muitakin kirjailijoiden kirjoittamia kirjeitä, esimerkiksi nämä, joissa Kurt Vonnegut vastaa lukijakirjeeseen, J. R. R. Tolkien näpäyttää natsi-Saksaa, 14-vuotias Stephen King yrittää myydä novellia lehteen ja Roald Dahl vastaanottaa pullotetun unen.

22. maaliskuuta 2012

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby (Kultahattu)

Kun vuosia sitten luin F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (The Great Gatsby, 1926), en jostain syystä pitänyt siitä niin paljon kuin olin etukäteen haikaillut pitäväni. Jokin kirjassa jäi selvästi kuitenkin kutkuttamaan, sillä päätin yrittää tätä amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoa uudelleen So American -haasteen ja viimeaikaisen 20-lukuinnostukseni siivittämänä. En tiedä, olenko itsesuggestion mestari vai muuten vain huikeasti kypsempi ja viisaampi kuin edellisellä lukukerralla, mutta nyt kirja iski paljon paremmin.

Kultahattu sijoittuu samalle vuosikymmenelle eikä maantieteellisestikään kovin kauas kaupungista, josta kertoo vastikään lukemani Toni Morrisonin Jazz. Kirjan kuvaama maailma vain on aivan erilainen. Voipa olla, että Morrisonin karhea musta Bronx on jonkinlainen vastaisku sille yläluokkaisen samppanjakuplaiselle 20-luvulle, josta Fitzgerald kertoo ja josta on tullut Amerikan "jazz-aikakauden" tunnetuin kuvaus.

Kirjassa jazz-aikakausi on hilpeitä juhlia, nopeita autoja ja hienostunutta tylsistymistä. Keskushahmona on arvoituksellinen, upporikas Jay Gatsby, jonka ylellisiin juhliin tulevat kaikki, mutta jota kukaan ei oikeastaan tunne. Näin kertoo Gatsbyn naapuri, kirjan minäkertoja Nick Carraway miehen kekkereistä:
There was music from my neighbour's house through the summer nights. In his blue gardens men and girls came and went like moths among the whisperings and the champagne and the stars. (- - -) At least once a fortnight a corps of caterers came down with several hundred feet of canvas and enough coloured lights to make a Christmas tree of Gatsby's enormous garden. On buffet tables, garnished with glistening hors-d'oeuvre, spiced baked hams crowded against salads of harlequin designs and pastry pigs and turkeys bewitched to dark gold. In the main hall a bar was set up, and stocked with gins and liquors and with cordials so long forgotten that most of his female guests were too young to know one from another.
Oo. Siellä minäkin olisin siemaillut samppanjaa shinglatussa tukassani ja shimmyä tanssahdellen...

Mutta mikään ei tietysti ole niin täydellistä kuin päälle päin näyttää. Gatsbyn elämän yltäkylläisyys peittää miehen elämässä ammottavan aukon, menetettyjen mahdollisuuksien tyhjiön. Päällimmäisenä kirjasta jäikin mieleen sen kuvaaman elämäntyylin lisäksi juuri sen kaihoisa tunnelma. Gatsby katsoo menneisyyteen ja jahtaa unelmaansa tajuamatta, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin.

Lukemassani Penguin Classics -pokkaripainoksessa on mukana kirjallisuudentutkija Tony Tannerin esipuhe, jossa käsitellään muun muassa Gatsbyn hahmon arvoituksellisuutta. Tyypistä on tosiaan vaikea saada selvää. Onko Gatsby kovapintainen gangsteri vai lapsellinen nysväke? Ehkä molempia. Lisäksi hänet nähdään kirjassa Carrawayn katseen kautta, joka on erikoinen sekoitus ihailua, kateutta ja pidättyväistä etäisyyttä. Esipuheessa Tanner vertailee The Great Gatsbyn julkaistua versiota käsikirjoitusversioihin ja erittelee, miten Fitzgerald esimerkiksi poisti tekstistä suoria lainauksia Gatsbyn puheesta ja korvasi ne etäisemmällä epäsuoralla kerronnalla Carrawayn suulla. Mielenkiintoista.

So American -haasteesta kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella monestakin syystä, ainakin näistä: a) se on amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko, b) ikonisen aikakauden ja elämäntyylin kuvaus, ja c) innoittaa analysoimaan amerikkalaisen yhteiskunnan psykologiaa sivustakatsoja Carrawayn, self made man Gatsbyn ja huolettoman itsekkään Buchananin pariskunnan kautta.

Muissa blogeissa:
Jokken kirjanurkka
Elämää ja aspartaamia
Kirjaurakka 
Aukko yleissivistyksessä
Kirjavuosi 2012

F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby. Penguin Classics, 2000 (alkuperäinen 1926). ISBN 978-0-141-18263-6. 177 s. Ostettu käytettynä.

19. maaliskuuta 2012

TBR100-lista omasta hyllystä

Kuva: A Home Between Pages

Kirjavan kammarin Karoliina on innostanut monen muunkin bloggaajan laatimaan oman TBR100-listansa. Ajattelin ensin, että onpa kiva idea, ja sitten, että onpa hankala homma... Miten ihmeessa valita ne sata?

Meinasin jo jättää listailun väliin, kunnes Tea with Anna Karenina -blogin Nooran listan nähtyäni keksin, että tämähän onkin helppo nakki. Joulun alla, ennen muuttoa uuteen kotiin, tein nimittäin listan muuttolaatikoihin pakkaamistani kirjoista. (Se olikin koko muuton järjestelmällisimmin hoidettu osio. Hih.) Ja kas, oman hyllyn kirjoja, joita en ole vielä lukenut, oli melkein tasan tarkkaan sata! Kitkin listalta pois vain muutaman käsikirjan ja muun vastaavan opuksen tasalukuun päästäkseni. (Näiden lisäksi kirjojani tosin majailee myös vanhempieni hyllyssä. Niitä ei nyt lasketa.)

Muutaman vuoden kuluttua voin sitten katsoa, mitkä kirjoista on luettu ja mitkä edelleen lukematta, mitkä jääneet hyllyyn kunniapaikalle ja mitkä taas lähteneet kiertoon. Karoliinan ja Nooran tavoin otan tavoitteeksi välitilinpäätöksen vuonna 2015.

No niin, täältä pesee!

1 Asunta Kolmas aikakirja
2 Aubry et al. Art nouveau, Art déco & Modernisme en Belgique
3 Auster Kuun maisemissa
4 Bagshawe Tall Poppies
5 Bank The Girls' Guide to Hunting and Fishing
6 Barthelemy & Douenel Vivre l'entreprise responsable
7 Baudelaire Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia
8 Beach Shakespeare & Company
9 Bilal Animal'z
10 Boran The Portable Creative Writing Workshop
11 Bott Nature morte
12 Bulgakov Saatana saapuu Moskovaan
13 Buzan La lecture rapide
14 Clarke Merde Actually
15 De Botton The Architecture of Happiness
16 Dufresne Marie-Antoinette
17 Edwards-Jones Fashion Babylon
18 Erola & Louto Riskit voimavaraksi
19 Escritt Art Nouveau
20 Eskola & Laaksonen (toim.) Rakkaudesta taiteeseen
21 Fitzgerald This Side of Paradise
22 Fitzgerald Tender is the Night
23 Fukuyama La fin de l'homme
24 Gladwell What the Dog Saw and Other Adventures
25 Golden Memoirs of a Geisha
26 Haahti Operaatio Onni
27 Henry Just a Family Affair
28 Hilton & Gibbons Good Business
29 Holvas & Vähämäki Odotustila
30 Honoré Slow
31 Hornby About a Boy
32 Hosseini Leijapoika
33 Hustvedt What I Loved
34 Hyry Uuni
35 Isabel Wolff A Vintage Affair
36 Jansson Le Livre d'un été
37 Järnefelt Isänmaa
38 Järnefelt Veljekset
39 Kallio Karilla
40 Kanz Portraits
41 Katz Kun isoisä Suomeen hiihti
42 Keyes Watermelon
43 Keyes Last Chance Saloon
44 Kostova The Swan Thieves
45 Kraus & Laughlin Nanny Diaries
46 Kumpfmüller The Adventures of a Bed Salesman
47 Kundera La vie est ailleurs
48 Lappalainen ym. (toim.) Lähikuvassa nainen
49 Linna Syysmarkkinat
50 Magrs Never the Bride
51 Manninen (toim.) Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa
52 Manninen & Arjava (toim.) Silkinhienot siteet
53 Martinez The Oxford Murders
54 Mauritshuis Jan Steen
55 McCaig Rhett
56 McCall Smith Botswanan iloiset rouvat
57 McCall Smith Kirahvin kyyneleet
58 McCall Smith Kalaharin konekirjoituskoulu miehille
59 McCall Smith Siveysoppia kauniille tytöille
60 McCall Smith Elämän kirkas keskipäivä
61 Melender Ranskalainen ystävä
62 Munro Too Much Happiness
63 Nabokov Lolita
64 Nasaw The Chief
65 Nathan The Waitress
66 Niffenegger The Time Traveler's Wife
67 Nummi Kadonnut Pariisi
68 Nyytäjä Heinäpaali roihuaa
69 Obama Dreams from my Father
70 Oksanen Les vaches de Staline
71 Pakkanen Murhan jälkeen mainoskatko
72 Pekkanen Lapsuuteni
73 Perec La Vie mode d'emploi
74 Picoult Vanishing Acts
75 Pohl & Tolhurst Responsible Business
76 Poivre d'Arvor J'ai aimé une reine
77 Polet Väreilevä kaupunki
78 Pretor-Pinney The Cloudspotter's Guide
79 Pulkkinen Totta
80 Remy Toscanes
81 Rhodes Pieni valkoinen auto
82 Rintala Eino
83 Rintala Lakko
84 Ruiz Zafon L'ombre du vent
85 Sammalkorpi Kahvila Dominokujalla
86 Schmitt L'Evangile selon Pilate
87 Schuhl Ingrid Caven
88 Shaffer & Barrows The Guernsey Literary and Potato Peel Society
89 Stewen Niin kauan kuin rakastat
90 Taschen La photographie du 20e siècle
91 Tavi Toivo
92 Toivanen Matkalla ranskalaisuuteen
93 Tusset Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
94 Verronen Saari kaupungissa
95 Vesterinen Kirsikankukkien vuodet
96 Visser & Tolhurst The World Guide to CSR
97 Vuoristo Säätiedotus merenkulkijoille
98 Wickham Cocktails for Three
99 Williams England's Mistress
100 Young How to Lose Friends & Alienate People

      17. maaliskuuta 2012

      Emmanuel Carrère: La moustache (Viikset)

      Näin jokunen vuosi sitten ranskalaisen Emmanuel Carrèren romaaniin La moustache (1986, suom. 2002) perustuvan elokuvan ja innostuin nyt sitten lukemaan kirjankin.

      Tarinan idea viehätti jälleen. Päähenkilö, mies, jolla ei ole kirjassa nimeä, ajaa hetken mielijohteesta pois nenänalustaansa vuosia koristaneet viikset. Hän odottaa jännittyneenä, mitä vaimo, ystävät ja työtoverit sanovat uudesta lookista... mutta kukaan ei sano yhtään mitään. Paljastuu, että kenenkään muun mielestä hänellä ei ole koskaan ollutkaan viiksiä.

      Tämän probleeman ympärille rakentuu koko kirja. Onko mies joutunut vaimonsa pahanilkisen kepposen kohteeksi? Onko hän tulossa hulluksi? Onko vaimo tulossa hulluksi? Mikä on totuus viiksistä? Jos mies on erehtynyt viiksiensä suhteen, miten hän voi luottaa siihen, että mikään, mitä hän luulee todeksi, on totta?

      Vähemmästäkin tulee vainoharhaiseksi. Kirja seuraa miehen tuskaista järkeilyä yhä syvemmälle epätietoisuuden syövereihin. Välillä saman asian pyörittely sivutolkulla kävi pitkäpiimäiseksi, mutta ihmeen hyvin tämä yhden kysymyksen romaani säilytti jännitteensä loppuun asti. Lukija ei voinut kuin kärvistellä päähenkilön kanssa pelottavan epävarmaksi muuttuneessa maailmassa.

      Olisi mielenkiintoista nähdä elokuva uudestaan. Kirjan jännite rakentuu sille, että lukija ei tiedä, miten asiat todella ovat. Tapahtumat kerrotaan miehen näkökulmasta, mutta ovatko hänen havaintonsa ja päätelmänsä totta vai häiriintyneen mielen tuotosta? Muistan, että elokuvassa oli läsnä tämä sama epätietoisuus siitä, miten asiat todella ovat, mutta olisi kiinnostavaa analysoida, miten se oli käytännössä toteutettu ilmaisumuodossa, jossa katsoja näkee tarinan tapahtumat "omin silmin".

      Kirja on ilmestynyt suomeksi vuonna 2002 Liken kustantamana. Suosittelen psykologisen pyörittelyn ja paranoian ystäville!

      Kirja on luettu myös blogeissa Nulla dies sine legendo, Koko lailla kirjallisesti ja Kertomus jatkuu.

      Emmanuel Carrère: La moustache. P.O.L., 1986. ISBN 2-86744-057-2. 186 s. Lainattu kirjastosta. Suom. Viikset, Like, 2002.

      14. maaliskuuta 2012

      Kirjasta elokuvaksi: Siilin eleganssi

      Kuva: BUZZ... littéraire

      Ennen elokuvan katsomista mietin, miten Muriel Barberyn romaani Siilin eleganssi (2006, suom. 2010) mahtaa taipua valkokankaalle. Suuri osa kirjasta on yksinäisten ihmisten sisäistä monologia, ja kummallakin päähenkilöllä, 11-vuotiaalla älykkölapsi Palomalla ja portinvartijarouva Renéellä, on niin omanlaisensa sisäinen maailma, että ajattelin tarinan olevan vaikea visualisoida.

      Mona Achachen ohjaamassa elokuvassa (2009) kirjan elementtejä onkin "elokuvallistettu". Romaanissa Paloma kirjaa havaintojaan perheensä ja kotitalonsa elämästä salaiseen päiväkirjaan; elokuvassa välineenä on videokamera. Elokuva menee Paloman pään sisään sekä kameran linssin että kertojanäänen kautta. Renéen näkökulma sen sijaan jää ulkoa päin nähdyksi, toisin kuin kirjassa, jossa minäkertojina ovat vuoroin molemmat päähenkilöt.

      Molemmat pääosanesittäjät hoitivat minusta hommansa kunnialla. Palomaa esittävä Garance Le Guillermic oli ihan eri näköinen kuin miksi olin tytön kirjaa lukiessani kuvitellut, mutta ei hullumpi. Josiane Balaskon Renée oli juuri niin kolho ja tyly kuin pitää, mutta väläytteli sopivasti myös hahmonsa herkempää puolta. (Elokuvassa minua kyllä turhautti sama kuin kirjassa: teki mieli ravistella Renéetä, että älä jaksa olla tuollainen jurmu.) Ja yläkerran japanilaista herrasmiesnaapuria esittävä Togo Igawa oli kerrassaan charmantti!

      Pientä miinusta antaisin elokuvan lopusta, joka tuntui vähän töksähtävältä ja kiirehdityltä. Loppu ei ollut kirjassakaan suosikkikohtani, mutta elokuvassa loppunousu jäi jotenkin kesken, vajaan tuntuiseksi. Summa summarum sanoisin siis, että ihan kohtalainen sovitus vaikeasti elokuvitettavasta kirjasta, mutta kirja oli kyllä parempi.

      11. maaliskuuta 2012

      Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

      Aah. Olipa taas niin ihana kirja, etten tiedä, mistä aloittaisin.

      Satu Koskimies on nimi, joka kirjan kannessa saa minut hyrisemään iloisesta odotuksesta. Hänen Katarina Eskolan kanssa kokoamansa päiväkirjateokset 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit ovat rakkaita ikisuosikkejani. Viime vuonna ihastuin Koskimiehen ja Suvi Aholan toimittamaan Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt -kirjaan. Myös Koskimiehen Te näitte mun soittoni riemun -elämäkertaromaani äidistään, kanteletaiteilija Ulla Katajavuoresta, teki vaikutuksen. Aikoinaan hain kirjastosta 50-luvun tyttöjen innoittamana myös Koskimiehen Satu Marttilan nimellä kirjoittamia runokokoelmia. Nekin jäivät mieleen kuulaan kauniina lukukokemuksina.

      Takaisin Hurmion tyttäriin. Romaani Katri Valasta ja Elina Vaarasta sekoittaa faktaa ja fiktiota: kirjan päähenkilöinä ovat nämä kaksi runoilijatarta ja heidän ystävänsä, 1920-luvun Tulenkantajien ydinryhmä. Päiväkirjaromaania muistuttava kirja, jossa kertojina ovat vuorotellen Katri ja Elina, seuraa runotytöistä ihan oikeiksi runoilijoiksi kasvavia neitosia alle kymmenvuotiaista kolmenkympin korville.

      Kirjassa viehätti ensinnäkin sen kuvaama aikakausi ja aihepiiri. Intomielisiä nuoria taiteilijoita ja 20-lukua, ah! Romaanista voi uskoakseni nauttia ilmankin, mutta jonkinlaiset pohjatiedot Tulenkantajista ovat ehkä hyväksi, jotta tekstissä vilahtelevat ihmiset ja tapahtumat aukeavat lukijalle antoisimmin. Lyhyt johdatus aiheeseen löytyy Wikipedian lisäksi Yle Teeman Sininen laulu -sivustolta. Jutussa on mukana myös hurmaavia kuvia kirjassakin vilahdelleista tilanteista, esimerkiksi Tulenkantajien autoretkeltä vuonna 1927 ja Olavi Paavolaisesta eksoottisessa haaremiasussa.

      Ihailin valtavasti sitä, miten elävästi, luontevasti ja uskottavasti Koskimies antoi äänen päähenkilöilleen Elinalle ja Katrille. Kirjasta ei oikeastaan käy selväksi, mitä ystävysten vuorotellen kertomat katkelmat ovat; eniten ne muistuttavat päiväkirjamerkintöjä, vaikka niistä päiväykset puuttuvatkin. Katkelmista välittyy hienosti ajan kuluminen ja tyttöjen kasvaminen naisiksi ja kirjailijoiksi. Kirjan alkupuolella tytöt ottavat ensimmäisiä haparoivia askeleitaan kirjallisten harrastusten tiellä: "Onnistuin saamaan Mustin luonteenominaisuudet paperille", kirjoittaa Katri pikkuvanhasti "innoituksen vallassa" kirjoittamastaan kouluaineesta. Myöhemmin Musti-aineiden tilalle tulevat luonnon kauneudesta ja nuoruuden tunnekuohuista ammentavat runokuvat, oman äänen etsintä, kirjoittamisen muuttuminen työksi.

      Katri ja Elina tutustuvat kirjassa aluksi kirjeiden välityksellä, löytävät toisistaan "runosisarensa". Ystävyys kestää, vaikka erilaiset luonteet ja elämäntilanteet välillä venyttävätkin sitä lähes katkeamispisteeseen asti. Toistensa lisäksi tärkeitä ihmisiä runosisarten elämässä ovat Tulenkantajien ydinpiiriin kuuluvat Olavi Paavolainen, Lauri Viljanen, Ilmari Pimiä, Yrjö Jylhä ja myöhemmin mukaan kuvaan astuva, muita nuorempi Mika Waltari. Myös nämä nuoret miehet heräävät kirjan sivuilla eloon, mieleenpainuvimpina karismaattinen Olavi, tasainen Lauri ja lumoava tummasilmäinen Yrjö, jonka "hindunsilmät" hurmaavat niin Elinan kuin Katrinkin. Ystävykset kohtaavat Nuoren Voiman Liiton tapahtumissa ja pääkaupungin kahviloissa, ja ikimuistoisia hetkiä eletään myös Olavin kotona Kannaksella, taianomaisen tunnelmallisessa Vienolan huvilassa.

      Kuten nimi kertoo, hurmio on kirjassa olennaista. Kaikki eletään tunteella, täysillä. Nuoret kirjailijat hurmioituvat milloin mistäkin: luontoelämyksistä, lukemistaan kirjoista, kaukomaiden eksotiikasta. Räiskyvän Olavin esimerkin innoittamana Katrikin rakentaa itselleen oman "itämaisen nurkkauksen":
      Kangaskappaleet, jotka löysin äidin tilkkuarkusta, saavat ajaa itämaisen suitsukehuoneen asiaa. Olavi lähetti minulle pikkuisia hartsikartioita, jotka palaessaan levittävät huoneeseen itämaista tuoksua ja tunnelmaa. Suljen silmät, olen moskeijassa, olen päässyt pakoon, olen muualla, olen toinen.
      Nykylukijaa huvittaa ja samalla vähän surettaa, että Intiat ja Alhambrat, jotka siintelevät kirjan runoilijoiden mielikuvituksessa epätodellisina haavemaina, ovat nykyään keskivertokansalaisen ulottuvilla olevia lomamatkakohteita. Osaammeko me kyyniset ja kaiken kokeneet nykyihmiset enää hurmioitua mistään? 2000-lukulaiselle lukijalle Tulenkantajien paatoksellinen intomieli ja ihanteellisuus tuntuvat paikoin vierailta, mutta nuoren ihmisen elämän peruspalikat eivät sentään muutu vuosikymmenestä toiseen. Katrin ja Elinankin mietteitä myllertävät itsenäistymisen halu, oman polun etsiminen, kumppanin kaipuu.

      Iän karttuessa esiin käyvät myös runosisarten erot. Alussa tyttöjä on välillä vaikea erottaa toisistaan, varsinkin kun heistä käytetyt nimet vaihtuvat lapsuuden Kertusta ja Karinista nuoruuden Kekeksi ja Katiksi ja sitten aikuisiksi Elinaksi ja Katriksi, mutta matkan varrella kumpikin vähitellen oppii tuntemaan oman tapansa olla ja kirjoittaa. Katri on oman tiensä kulkija, vapaamittaisen runon uranuurtaja, ja maantieteellisestikin muista erillään työskennellessään opettajana kaukana pääkaupungista. Elina taas pitää kiinni musiikillisista loppusoinnuista ja uskoo runoissaan perinteiseen mittaan, mutta tempoilee rakkaudessa vakiintuneen parisuhteensa ja uusien hullaannuttavien ihastusten välillä.

      Tämän kirjan pitäisin mielelläni hyllyssäni ja silittelisin aina välillä.

      Hurmion tyttäristä myös täällä:
      Leena Lumi
      Ulla-Leena Alppi
      Koko lailla kirjallisesti
      Vauhkon kirjat ja kirjaimet

      Satu Koskimies: Hurmion tyttäret. Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-4730-3. 306 s. Lainattu kirjastosta.

      8. maaliskuuta 2012

      Kirjasta elokuvaksi: Ylpeys ja ennakkoluulo


      Annos Jane Austenia silloin tällöin tekee aina hyvää, ja varsinkin näin naistenpäivänä! Austen on varmasti yksi kirjoja rakastavien naisten ikisuosikeista ja lukuisten hienojen kirjallisten naishahmojen luoja.

      Katsoin hiljattain Joe Wrightin ohjaaman Ylpeyden ja ennakkoluulon (2005). Tällä kertaa näin elokuvasta vain loppupuolen, mutta koska ensimmäinen katselukerta on vielä tuoreessa muistissa, rohkenen repostella sitä vähän. Perusteellinen vertailu kirjaan saa sen sijaan jäädä vähemmälle, sillä sen lukemisesta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt tekisi kyllä mieli lukea kirjakin taas uudestaan, niin ihana tämä tarina on.

      Elokuvan suhteen on pakko aloittaa aivan epäolennaisesta asiasta: Keira Knightleyn huulista. Sen jälkeen, kun aloin jossain vaiheessa pohdiskella, kuinka paljon täytettä niihin on lisätty, menneen maailman illuusio ei palannut enää aivan entiselleen. Elizabeth Bennet ja kauneuskirurgia eivät sovi yhteen. Muuten Knightley oli yllättävän mukiinmenevä siihen nähden, miten nihkeästi näyttelijävalintaan ennalta suhtauduin. Knightleyllä on minusta paha tapa näyttää valkokankaalla liian keskittyneeltä omaan suloisuuteensa, kun taas Elizabethin hahmossa viehättää hänen eloisa älynsä ja huumorinsa, jonka terä kohdistuu usein juuri pinnalliseen sievistelyyn.

      Miespääosan Matthew Macfadyenkin yllätti myönteisesti Darcyna. Rooli ei varmasti ole niitä helpoimpia, koska Darcy enimmäkseen vain tuijottelee läpi elokuvan synkän näköisenä, ja minua ainakin olisi hirvittänyt astua tässä roolissa Colin Firthin saappaisiin. (Tai nousta lammesta paita märkänä, heh. BBC:n televisiosarjasta kuuluisa kohtaus olikin elokuvassa toteutettu eri tavalla. Miten Elizabethin ja Darcyn kohtaaminen Pemberleyssä mahtoi kirjassa tapahtua? En muista.)

      Visuaalisesti elokuva on kaunis. Pehmeitä, murrettuja värejä, luonnon tunnelmia. Pidin siitä, että elokuvan maailmassa oli mutaa ja kotikutoisuutta. Joskus epookkielokuvia katsellessa alkaa ihmetyttää, miten siistiä ja sievää kaikki onkaan siihen nähden, ettei elokuvan ihmisillä ollut pesukoneita, sisävessoja, pölynimureita, teollisesti valmistettuja vaatteita ja niin edelleen. Oli hauskaa, että Bennetin sisarusten vaatteet näyttivät käsintehdyiltä ja talon pihalla röhkivät porsaat. Yksityiskohdissa konkretisoitui, miten vähävaraisia Bennetit olivatkaan äveriäisiin naapureihinsa verrattuna, ja kotoisa nukkavieruisuus teki perheestä entistäkin sympaattisemman.

      Ylpeys ja ennakkoluulo onkin minusta ihanan rakkaustarinan lisäksi mainio perhetarina. Elokuvassa olivat mukana siskosten roolit ja suhteet toisiinsa ja vanhempien erilaiset luonteet ja odotukset jälkikasvunsa suhteen. Donald Sutherlandin esittämä isä Bennet oli elokuvassa ehkä lähestyttävämpi hahmo kuin kirjassa sen perusteella, mitä siitä muistan. Isä murahteli taustalla vaimonsa ja tytärtensä hullutuksille, mutta oli samalla jotenkin aika modernin oloinen kannustava "pehmoisä" ankaran perheenpään kuorensa alla. Elizabeth oli elokuvassa selvästi isän tyttö.

      TÄMÄ KAPPALE SISÄLTÄÄ SPOILEREITA. Sananen vielä elokuvan lopusta. Monien väärinymmärrysten jälkeen rakastavaiset tietysti päätyvät yhteen asiankuuluvan romanttisissa merkeissä. Ehkä vähän liiankin: lopun sumukohtauksessa mentiin minusta jokseenkin historiallisen uskottavuuden rajamailla, kun Lizzie ja Darcy hortoilivat  puolipukeissa nummilla aamuhämärissä - vaikka romanttista se toki oli. Olen iloinen, että näin tällä kertaa elokuvasta brittiversion, sillä aiemmin näkemäni amerikkalaisen version loppukohtaus meni jo vähän liikaa rautalangasta väännetyn siirapin puolelle.

      Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ovat kirjoittaneet ainakin Luen ja kirjoitan -blogin Paula, Kirjaurakan Raisa, Luettua-blogin SannaBooksy ja Morre, jonka kuvaus Austen-kaihtajan takinkäännöstä on aivan mainio.

      Suloista naistenpäivää kaikille!

      5. maaliskuuta 2012

      Toni Morrison: Jazz

      Olen aikonut jo pitkään lukea jotain Toni Morrisonilta. Nobelisti-ikuisuushaaste ja Kirjavan kammarin So American -haaste kannustivat nyt tarttumaan Morrisonin romaaniin Jazz (1992, suom. 1993).

      Jazz sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin, mustaan Harlemiin. Punaisena lankana on intohimodraama, jonka rooleissa ovat viisikymppinen kosmetiikkakaupustelija Joe Trace, hänen vaimonsa Violet ja nuori Dorcas-tyttö, johon Joe sekoaa, lankeaa ”sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä”, kuten heti kirjan ensimmäisillä riveillä kerrotaan. Siitä eteenpäin tapahtumien kulku selkiää pala palalta, moniäänisesti, kerroksittain, taustalla kova ja kivinen mutta elämää sykkivä Kaupunki.
      Minä olen hulluna tähän Kaupunkiin.
      Päivänvalo viistää kuin partaveitsi ja leikkaa talot kahtia. Yläpuoliskossa näen katsovia kasvoja, eikä ole helppo erottaa, mitkä ovat ihmisiä, mitkä kivenhakkaajien työtä. Alhaalla varjossa tapahtuu kaikenlaista blaseerattua: klarinetinluritusta ja lemmiskelyä, nyrkinläiskettä ja murheisten naisten ääniä. Tällainen kaupunki saa minut haaveilemaan huimia ja tuntemaan syvästi. Sisäistämään. Se johtuu siitä kirkkaasta teräksestä, joka huojuu varjon yläpuolella. Kun katson joenvarren vihreiden nurmikaistaleiden yli, kirkontorneja ja kerrostalojen kerman- ja kuparinhohtoisiin rappukäytäviin, olen vahva. Yksin kylläkin, mutta yliveto ja järkkymätön - kuten tämä kaupunki vuonna 1926, kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule.
      Kirjan kuvaama miljöö ja aikakausi kiehtovat: 1920-luvun vauhdilla muuttuva maailma, väkeä kihisevä suurkaupunki, uutta rytmiä hakkaava kulttuuri. Himoa ja vimmaa kuohuvissa mustasukkaisuusdraamoissa on aina sitä jotain, ja Morrison kirjoittaa intensiivisesti. Välillä teksti vyöryy eteenpäin pitkinä, polveilevina virkkeinä, välillä rauhoitutaan hiljaa vaikeroimaan. Ääneen pääsevät vuoroin tarinan eri osapuolet, kaikilla oma rytminsä.

      Silti kirja ei temmannut minua ihan täysillä mukaansa. Olisin ehkä lukenut tämän mieluummin englanniksi. Olen viime aikoina lukenut englanninkielisten kirjailijoiden tuotantoa enimmäkseen alkukielellä, ja vaikka Seppo Loposen suomennos oli varmasti ihan ansiokas, minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia eläytyä suomenkieliseen Harlemiin. Takerruin yksittäisiin sanoihin kuten esimerkiksi tuohon New Yorkista käytettyyn ”Kaupunkiin”, jonka ensimaininta vei ajatukseni johonkin scifihenkiseen mielikuvituskaupunkiin eikä New York Cityyn, ja kun jazzmusiikin kuvailtiin olevan ”Tulevaa Tuonta enteilevää moskaa”, minä aloin ajatella Kalevalaa. Kerran aloitettuani en sitten osannut lakata pähkäilemästä näitä käännösasioita, ja lopputulos oli, että minun korvissani Jazz ei soinut ihan niin kuin olisi pitänyt.

      Kirjaa miettiessäni löysin netistä Jazzia käsittelevän yleisen kirjallisuustieteen gradun aiheenaan ”Musiikillisen tradition funktiot ja merkitys Toni Morrisonin romaanissa Jazz”. Kiitos vain, Matti Ahvenus Turun yliopistosta! Gradu oli mielenkiintoista selailtavaa mitä tulee Morrisonin kerronnan rytmiin ja romaanin rakenteeseen. ”[T]he jazz-like structure wasn’t a secondary thing for me – it was the raison d’être of the book”, tutkielmassa lainataan Morrisonia itseään. Kirjailija kertoo halunneensa kuvata tiettyä ajanjaksoa afroamerikkalaisessa historiassa sille ominaisen ilmaisumuodon kautta: ”I had written novels in which structure was designed to enhance meaning; here the structure would equal meaning.”

      Tässä yhteydessä täytyy taas palata käännöstyön haasteisiin. Ahvenuksen tutkielmassa lainataan esimerkiksi tällaista musiikista kertovaa pätkää (romaanissa ei muuten kertaakaan mainita sanaa jazz!):
      Songs that used to start in the head and fill the heart had dropped on down, down to places below the sash and the buckled belts. Lower and lower, until the music was so lowdown you had to shut your windows and just suffer the summer sweat when the men in shirtsleeves propped themselves in window frames, or clustered on rooftops, in alleyways, on stoops and in the apartments of relatives playing the lowdown stuff[.]
      Ja sama suomeksi (tästä kappaleesta löytyy juuri tuo minua vaivannut Tuoni):
      Laulut, jotka ennen alkoivat päästä ja täyttivät sydämen, olivat vajonneet alas, vyönauhojen ja solkivöiden alapuolelle. Yhä alemmaksi, kunnes musiikki meni niin alhaiseksi, että oli suljettava ikkunat ja kärsittävä nahoissaan kesähiki, kun miehet nojailivat paitahihasillaan ikkunalautoihin tai kerääntyivät katoille, kujille, ulkorapuille ja sukulaisten asuntoihin soittamaan sitä alhaista, Tulevaa Tuonta enteilevää moskaa.
      Ahvenus analysoi pätkää sanojen rytmin ja soinnin kautta, sitä, miten sanavariaatiot (down, down / lower, lower – lowdown, the lowdown stuff) ja alkusoinnut (suffer the summer sweat) tuovat tekstiin musiikkia. Suomennoksestakin välittyy kyllä uuden musiikin pakanallinen luonne ja vaikutus kuulijoihinsa, mutta jokin aistillinen efekti siitä jää puuttumaan. ”Kärsittävä nahoissaan kesähiki” tuntuu kyllä kaikin puolin hikiseltä ja on periaatteessa sama asia kuin ”suffer the summer sweat”, mutta ei sitten kuitenkaan ihan.

      Toni Morrison: Jazz. 1992. Suomeksi Jazz, Tammi, 1993. Suom. Seppo Loponen. ISBN 951-31-0104-5. 223 s. Lainattu kirjastosta.

      2. maaliskuuta 2012

      Belgia-projekti: Brysselin kirjamessuilla

      Belgia-projektini etenee suorastaan häikäisevän hienosti: kävin toissailtana Brysselin kirjamessuilla! Kyseessä olivat elämäni toiset kirjamessut (ensimmäiset olivat Helsingin kirjamessut joskus monta vuotta sitten), joten tässäpä aloittelijatason messukävijän raportti tilaisuudesta.

      Ensinnäkin täytyy sanoa, että olin vähän hämmentynyt. Mitä kirjamessuilla tehdään? Olin messuilla avajaisiltana, jolloin tarjolla ei ollut muuta ohjelmaa kuin viiniä ja naposteltavaa, ei siis esimerkiksi kirjailijahaastatteluja tai muuta spektaakkelia. Lasi kourassa on toki hauska olla, mutta kirjoihin tutustumista se hiukan hankaloittaa. Oli vaikea päättää, keskittyäkö syömiseen, seurusteluun vai selailuun. Ja niitä kirjojahan on kerta kaikkiaan ihan liikaa! Minuun iskee runsaudenpulahämmennys jo tavallisessa kirjakaupassa. Miten messuluokan kirjamäärää on tarkoitus lähestyä?
      Tuoretta kirjasatoa. Mukana monia suomalaisistakin kirjablogeista tuttuja kirjoja, tällä pöydällä esimerkiksi Jonathan Safran Foeria, David Mitchelliä ja Jonathan Franzenia.

      Brysselin kirjamessut - alkukielellä Foire du Livre de Bruxelles - eivät varmaankaan ole kansainvälisessä mittakaavassa erityisen suuret tai merkittävät. Vertailun vuoksi: lehtitietojen mukaan Helsingin kirjamessuilla kävi viime vuonna yli 80 000 kävijää, Brysselin messuilla 72 000. Näytteilleasettajia oli Helsingissä viime vuonna yli 300, Brysselissä parhaillaan käynnissä olevilla messuilla 170.

      Messujen kielenä oli kaupungin valtakieli ranska. Hollanninkieliset belgialaiset käyvät sitten varmaan Antwerpenin kirjamessuilla, jotka näköjään pidetään syksyisin. Näytteilleasettajien joukossakin jyräsivät ranskankielisen maailman kustantamot. Isoin osasto taisi olla ranskalaisella Gallimardilla, mutta näytteilleasettajia oli Ranskan ja Belgian lisäksi myös Sveitsistä ja Kanadasta. Ranskasta edustettuina oli jopa erilaisia alueellisia lukemisenedistämiskeskuksia ynnä muita hieman yllättäviä tahoja. Ranskaksi kirjoitetun kirjallisuuden lisäksi tarjolla näkyi kyllä olevan runsaasti käännöskirjallisuuttakin, ja frankofonian lomaan ujuttautuivat myös esimerkiksi Espanjan ja Israelin kirjallisuutta esittelevät ständit.

      Lastenkirjoja kanadanranskalaisilta kirjailijoilta. Messuilla oli paljon suloisia, hauskan näköisiä lastenkirjoja.

      Brysselin kirjamessut järjestettiin tänä vuonna 42. kertaa. Tämän vuoden messujen erikoisteemoina ovat "Sex, Books & Rock'n'roll" ja maateemana Italia. Eilisissä avajaisissa teemat eivät olleet kovin näkyvästi esillä, mutta muiden messupäivien ohjelmassa on muun muassa keskusteluja sellaisista aiheista kuin rock sarjakuvissa, eroottinen runous, punkin geopolitiikka ja seksuaalisuuteen liittyvä sanasto Vallonian paikallismurteissa. Hm. Messujen tähtivieraana oli eilen rock-teeman tiimoilta Marianne Faithfull.

      Italia-paviljongin kirjailijavieraista taas on nostettu esiin esimerkiksi sellaisia messuohjelman mukaan tunnettuja nimiä kuin Marcello Fois, Stefano Benni, Gianrico Carofiglio, Simonetta Agnello Hornby ja Diego Marani. Italian nykykirjallisuus on selvästi minulle aivan tuntematon maailma, sillä mikään näistä nimistä ei sano minulle mitään.

      Minä en tainnut olla kovin rokkitunnelmissa, kun kuviakin on näköjään lähinnä lasten- ja keittokirjoista. Tämän vanhanajan reseptejä tarjoilevan sarjan kirjoissa oli söpöt kannet ja viehko käsinkirjoitettu teksti. Mutta jaksaako tällaista tihrustaa kokatessa?

      Messuseuralaiseni, jolla on taipumus innostua enemmän elektronisista härveleistä kuin kirjoista, huomautti (pettyneenä?), että e-kirjat eivät olleet messuilla kovin näyttävästi esillä. Tabletteja ja lukulaitteita löytyi lopulta Fnac-kauppaketjun osastolta, mutta kustantajien osastoilla ei juuri sähkökirjoja mainostettu. En tiedä, kuinka hyvin ne ovat lyöneet läpi täkäläisillä markkinoilla. Belgialaisessa Le Soir -lehdessä joulukuussa ilmestyneessä jutussa arvioidaan, että lukulaitteita myytiin maassa viime vuonna runsaat kymmenentuhatta. Ei kuulosta kovin paljolta, mutta en tiedä, miten nämä lukemat vertautuvat esimerkiksi Suomeen. Lehtijutussa moitiskellaan e-kirjojen suosion kasvun esteinä vähäistä tarjontaa ranskan kielellä (30 000-50 000 nimikettä ranskaksi vs. miljoona englanniksi) ja korkeita hintoja.

      Kobo-lukulaitteita hypistelemässä.

      Kotiin viemisiksi messuilta lähti vain luetteloita, esitteitä ja lehtiä. Kirjaostoksiin en innostunut kaiken hälinän keskellä paneutumaan, eikä vastaan tullut myöskään mitään kertakaikkisen vastustamattomia messutarjouksia tai muuta jännittävää. Mutta mukava messuvisiitti joka tapauksessa!