Kirjasta elokuvaksi: Ylpeys ja ennakkoluulo

Annos Jane Austenia silloin tällöin tekee aina hyvää, ja varsinkin näin naistenpäivänä! Austen on varmasti yksi kirjoja rakastavien naisten ikisuosikeista ja lukuisten hienojen kirjallisten naishahmojen luoja.

Katsoin hiljattain Joe Wrightin ohjaaman Ylpeyden ja ennakkoluulon (2005). Tällä kertaa näin elokuvasta vain loppupuolen, mutta koska ensimmäinen katselukerta on vielä tuoreessa muistissa, rohkenen repostella sitä vähän. Perusteellinen vertailu kirjaan saa sen sijaan jäädä vähemmälle, sillä sen lukemisesta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt tekisi kyllä mieli lukea kirjakin taas uudestaan, niin ihana tämä tarina on.

Elokuvan suhteen on pakko aloittaa aivan epäolennaisesta asiasta: Keira Knightleyn huulista. Sen jälkeen, kun aloin jossain vaiheessa pohdiskella, kuinka paljon täytettä niihin on lisätty, menneen maailman illuusio ei palannut enää aivan entiselleen. Elizabeth Bennet ja kauneuskirurgia eivät sovi yhteen. Muuten Knightley oli yllättävän mukiinmenevä siihen nähden, miten nihkeästi näyttelijävalintaan ennalta suhtauduin. Knightleyllä on minusta paha tapa näyttää valkokankaalla liian keskittyneeltä omaan suloisuuteensa, kun taas Elizabethin hahmossa viehättää hänen eloisa älynsä ja huumorinsa, jonka terä kohdistuu usein juuri pinnalliseen sievistelyyn.

Miespääosan Matthew Macfadyenkin yllätti myönteisesti Darcyna. Rooli ei varmasti ole niitä helpoimpia, koska Darcy enimmäkseen vain tuijottelee läpi elokuvan synkän näköisenä, ja minua ainakin olisi hirvittänyt astua tässä roolissa Colin Firthin saappaisiin. (Tai nousta lammesta paita märkänä, heh. BBC:n televisiosarjasta kuuluisa kohtaus olikin elokuvassa toteutettu eri tavalla. Miten Elizabethin ja Darcyn kohtaaminen Pemberleyssä mahtoi kirjassa tapahtua? En muista.)

Visuaalisesti elokuva on kaunis. Pehmeitä, murrettuja värejä, luonnon tunnelmia. Pidin siitä, että elokuvan maailmassa oli mutaa ja kotikutoisuutta. Joskus epookkielokuvia katsellessa alkaa ihmetyttää, miten siistiä ja sievää kaikki onkaan siihen nähden, ettei elokuvan ihmisillä ollut pesukoneita, sisävessoja, pölynimureita, teollisesti valmistettuja vaatteita ja niin edelleen. Oli hauskaa, että Bennetin sisarusten vaatteet näyttivät käsintehdyiltä ja talon pihalla röhkivät porsaat. Yksityiskohdissa konkretisoitui, miten vähävaraisia Bennetit olivatkaan äveriäisiin naapureihinsa verrattuna, ja kotoisa nukkavieruisuus teki perheestä entistäkin sympaattisemman.

Ylpeys ja ennakkoluulo onkin minusta ihanan rakkaustarinan lisäksi mainio perhetarina. Elokuvassa olivat mukana siskosten roolit ja suhteet toisiinsa ja vanhempien erilaiset luonteet ja odotukset jälkikasvunsa suhteen. Donald Sutherlandin esittämä isä Bennet oli elokuvassa ehkä lähestyttävämpi hahmo kuin kirjassa sen perusteella, mitä siitä muistan. Isä murahteli taustalla vaimonsa ja tytärtensä hullutuksille, mutta oli samalla jotenkin aika modernin oloinen kannustava "pehmoisä" ankaran perheenpään kuorensa alla. Elizabeth oli elokuvassa selvästi isän tyttö.

TÄMÄ KAPPALE SISÄLTÄÄ SPOILEREITA. Sananen vielä elokuvan lopusta. Monien väärinymmärrysten jälkeen rakastavaiset tietysti päätyvät yhteen asiankuuluvan romanttisissa merkeissä. Ehkä vähän liiankin: lopun sumukohtauksessa mentiin minusta jokseenkin historiallisen uskottavuuden rajamailla, kun Lizzie ja Darcy hortoilivat  puolipukeissa nummilla aamuhämärissä - vaikka romanttista se toki oli. Olen iloinen, että näin tällä kertaa elokuvasta brittiversion, sillä aiemmin näkemäni amerikkalaisen version loppukohtaus meni jo vähän liikaa rautalangasta väännetyn siirapin puolelle.

Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ovat kirjoittaneet ainakin Luen ja kirjoitan -blogin Paula, Kirjaurakan Raisa, Luettua-blogin Sanna, Booksy ja Morre, jonka kuvaus Austen-kaihtajan takinkäännöstä on aivan mainio.

Suloista naistenpäivää kaikille!