Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Omaelämäkerrallisesti inspiroituneen trilogian toisessa osassa päähenkilö Antero perheineen muuttaa oululaiselta kasarmilta kaupunkiin ja kasvaa lapsesta nuorukaiseksi.Toisissa kengissä viehätti se sama herkkävireinen, kaikille aisteille rakentava havainnointi, joka tuli tutuksi jo Vanikan paloissa. Väisänen ujuttautuu upeasti murrosikäisen pojan nahkoihin. Taiteellisesti suuntautunut poika etsii ja löytää kauneutta arjen koruttomista puitteista – kotiseutumuseon pienoismalleista, öisistä pyöräretkistä, itse kokoon kyhätyistä vaatteista. Antero on ulkopuolinen niin kotona kuin koulussakin, mutta eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista huolimatta kirjaa ei leimaa kurjuus tai synkkyys, vaan pikemminkin jotenkin valoisa suhtautuminen elämän iloihin ja suruihin.
Tämäkin kirja rakentuu tuokiokuvista, toisiaan löyhästi seuraavista episodeista. Anteron kasvu, itsenäistyminen, muodosti Toisissa kengissä minusta selvemmän kaaren kuin Vanikan paloissa. Lapsuus murtuu nuoruudeksi arkisten tapahtumien ja havaintojen kautta, ei äkkinäisellä rytinällä vaan vähitellen rasahdellen. Antero hapuroi itselleen paikkaa maailmassa yhtä aikaa osana hullunmyllyistä perhettään, josta hän alkaa vähitellen irrottautua, ja omana suureen maailmaan kaipaavana itsenään.
Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa.Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen. Väisänen voitti Toisilla kengillä vuoden 2007 Finlandia-palkinnon, ja sanoisinpa, että ihan ansiosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi:
Tea with Anna Karenina
Kirjantila
Illuusioita
Kirjoituksia
Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava, 2007. 978-951-1-21272-0. 350 s.
Tämä kiinnostaa minua ja löytyykin kirjahyllystäni. Arviosi myötä innostuin tästä vielä enemmän, kiitos! :)
VastaaPoistaMinullakin tämä ja Vanikan palat odottivat hyllyssä kauan. Nyt oli sopiva lukutunnelma, ja Finlandia-haastekin kannusti tarttumaan tähän. :)
PoistaMinä en aikoinani tästä pitänyt juurikaan. Ihmettelin, miten tämä oli Finlandian mennyt nappaamaan. Muistan, että yksi suuri ärsytyksen aihe oli kaksoispassiivin käyttö..mikä pisti silmään sen takia, että muuten kirjan kieli oli niin "kirjakielistä" ja sitten tupsahteli kaksoispassiivia silmiin, mikä ei suinkaan tuntunut tyylikeinolta vaan puhtaalta virheeltä. Mutta ehkä se oli pilkunviilaaja-minun päähänpinttymä siinä vaiheessa :) Enempää en enää muista joten en voi enempää kommentoidakaan.
VastaaPoistaMinäkin olen aikamoinen pilkunviilaaja, mutta nuo kaksoispassiivit menivät kyllä ihan ohi! En ehkä ollut jotenkin tälle asialle herkässä mielentilassa... Tämä on kyllä sellainen kirja, josta arvelen omienkin muistikuvieni jäävän hämäriksi, vaikka lukemastani pidinkin. Kerronta on jotenkin sellaista pienten kuvien virtaa, josta ei välttämättä nouse esiin mitään suuria mieleenjääviä huippuja.
PoistaMinä olen entinen oululainen kuten Väisänenkin. Uskon, että se jatkuva kuvien virta jäi siksi aika hyvin mieleen. Ja varmaan pysyykin siellä.
VastaaPoistaEn minäkään ihmettele sitä, että kirja sai F-palkinnon. En varsinkaan siksi, kun valitsija oli tuolloin oululainen Kaisu Mikkola, jolla on siis ollut sama tutun kaupungin etu puolellaan kuin minulla.
Uskon, että oululaisuus tai 60-lukulainen lapsuus ja nuoruus kyllä tuovat tämän kirjan lukemiseen vielä oman lisänsä. Väisänen kuvailee kaikkea niin lähietäisyydeltä, että kirja varmasti palauttaa muistoja mieleen.
PoistaMullakin on enää Kuperat ja koverat lukematta. Hassua sinänsä, sehän olisi oikeastaan ajallisesti varmaan kiinnostavin näistä muistelmista. Ja siksikin hassua, että vaikka pidin kahdesta ensimmäisestä paljon, jotenkin en ole kaivannut enää kolmatta, miksiköhän oikeastaan?
VastaaPoistaNiin, ehkä näitä kaikkia kolmea ei tee mieli lukea ihan perä perää. Episodimaisuus voisi alkaa tuntua jotenkin vähän puurolta. Mutta minäkin kyllä haluaisin jossain vaiheessa lukea myös Kuperat ja koverat.
PoistaHannu Väisänen on listallani, mutta se ei kovin nopeasti kipua ihan kärkimittelöihin, kun valitsen lukemisiani. Tämän postauksen jälkeen nytkähdystä taas tapahtuu. Voi itku ja ilo, kun kiinnostavia kirjoja on paljon!
VastaaPoistaNiinpä niin, kiinnostavia kirjoja on ihan liikaa! Minullakin Väisänen roikkui pitkään siellä jossain luettavien listan pistesijoilla muttei finaalipaikoilla, kunnes sitten otti kirin listan kärkeen. :)
PoistaPaulan tavoin minäkin aion Väisästä lukea, mutta eipä vain ole vieläkään kirjastosta kotiin kantautunut. Onneksi Väisänen on kuitenkin noussut blogeissa esille, jospa minäkin saan hänen kirjojaan luettua!
VastaaPoistaToivottavasti kantautuu kirjastosta kotiin sopivalla hetkellä!
PoistaHieno postaus - ja juurikin olin samoilla linjoilla.
VastaaPoistaTosin vieläkin harmittaa, ettei kirjasta jäänyt juuri mitään juonimuistoja. Mutta ehkä on ihan hyvä, että kirjasta jäikin tapahtumien sijaan seesteinen ja valoisa fiilis. Hieno teos kumminkin, ehkä innostun vielä lukemaan Vainikan palatkin.
Vanikan paloissa on paljon samaa. Minä ehkä pidin tästä enemmän, tai no kirjat olivat hyvin samantapaisia mutta vähän erilaisia. Vanikan paloissa ihastuin siihen, miten oivaltavasti Väisänen minusta katseli maailmaa pikkupojan silmin. Tässä taas oli enemmän tuota nuoruuden kasvukertomustematiikkaa.
Poista