27. joulukuuta 2013

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Riikka Ala-Harjan Maihinnousun (2012) viime vuonna kirvoittama kohu sai minut karttamaan kirjaa. Romaanin aihe kuulosti sinänsä mielenkiintoiselta, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai minut tuntemaan oloni tirkistelijäksi jo ennen kirjan lukemista.

No, kohut laantuvat äkkiä, ja kun kirja nyt tuli vastaan Elisa Kirjan tarjouksena, epäröintini oli jo haipunut mielestä. Olen kuitenkin iloinen, etten tullut lukeneeksi kirjaa tuoreeltaan sen ilmestyttyä. Eettiseltä näkökannalta tämä on ehkä kovin itsekäs näkökulma, mutta lukijana olen tyytyväinen, että kirjan ulkopuolinen hälinä ei tässä vaiheessa enää jaksanut puskea kovin pahasti minun ja lukukokemukseni väliin.

Kirja oli nimittäin hyvä. Ala-Harja sommittelee tiiviillä kielellä tiiviiseen sivumäärään tarinan, jossa on monta tasoa. Päähenkilö Julien avioliiton mureneminen ja lapsen vakava sairaus rinnastuvat perheen asuinpaikan historiaan, Normandian rannikon sodan värjäämiin maisemiin. Vaikutuin Ala-Harjan tavasta sitoa nämä teemat yhteen luontevan tuntuisesti historioitsija-Julien ajatusten kautta.
Seisomme Henrin kanssa tyhjällä käytävällä, emme osaa sanoa toisillemme mitään. Nojaudun seinään, Henri ei ota minusta kiinni. Henri lähtee, Henri jättää minut yksin, käytävällä ei näy ketään, ei yhtään sairaanhoitajaa, kai ne ovat potilaiden kanssa tai istuvat kahvihuoneessa. Vastapäiselle seinälle on ripustettu oranssi auringonlasku, maamiina räjähtää ja sotilas sen mukana, sirpaleita tunkeutuu keuhkoihin, niitä tunkeutuu maksaan ja munuaisiin, ilmassa lentää verta ja lihanriekaleita. Sota käydään kaikkialla, asemasotaan ei ryhdytä, vihollinen voi tulla mistä tahansa, se voi ilmestyä milloin vain.
Kirjan kieli on arkista, toteavaa. Välillä terävät lauseet muuttuvat luettelomaisiksi, hermostuneen hengästyneiksi, aivan kuin Julie yrittäisi järjestää sekaisin menevän elämänsä sarjaksi hallittavissa olevia asioita ja toimintoja. Dramaattiset tunteet ja tapahtumat koteloituvat koviin, kulmikkaisiin lauseisiin.

Romaanin näkökulma on Julien, sen sodat ovat Julien sotia. Emma-tyttären sairaus on kasvoton vihollinen, jonka edessä Julie on hämmentynyt ja voimaton, vaikka tekee parhaansa ollakseen turvallinen äiti ja vahva aikuinen. Aviomiehen uskottomuudelle on helpompi antaa kasvot. Silti sekin on kiusallinen vastustaja. Vihatako Henriä, tämän uutta naista, omaa epäonnistumista, tulevaisuuden epävarmuutta? Kun suru, viha ja kuolema tulevat kiinni omaan arkeen, niitä on paljon vaikeampi käsitellä kuin silloin, kun niitä voi analysoida kirjoista tai selostaa Normandian maihinnousun yksityiskohtia janoaville turisteille.
Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.
Kirja on luettu monissa blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirjainten virrassa, Kolmas linja, Nannan kirjakimara, Tea with Anna Karenina, Mari A:n kirjablogi, Sinisen linnan kirjasto ja Oota, mä luen tän eka loppuun.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like, 2012. Ostettu sähkökirjana Elisa Kirjasta, luettu puhelimella.

26. joulukuuta 2013

Taina Latvala: Arvostelukappale

Joulu tulee ja menee hurjaa vauhtia! Välipäivien ratoksi blogattavaksi riittää vielä jo ennen lomaa luettuja kirjoja, tänään vuorossa Taina Latvalaa.

Arvostelukappaleella (2007) on esikoiskirjaksi nokkela nimi. Viihdyin hyvin myös sisällön parissa: kirjan toisiinsa limittyvistä novelleista muodostuu nuoden naisen kasvukertomus, jossa itseään etsivän ihmisen elämäntuskaa höystetään arjen ironialla ja pienillä haikeilla havainnoilla.

Kirjan nimen voi tulkita viittaavan moneen asiaan. Ehkä novellien päähenkilö, nuori nainen, kokee olevansa jonkinlainen arvostelukappale itsekin. Tytöstä naiseksi muuttuvaan vartaloon tutustuminen, omilleen muuttaminen, uusiin ihmissuhteisiin uskaltautuminen – mitäpä muuta ne ovat kuin sen tunnustelua, miten elämä ottaa vastaan?

Toisaalta arvostelukappaleita ovat myös kertomusten muut henkilöt. Kirjan läpikäyvä teema on nuoren naisen isäsuhde, isän kaipuu. Novellien isä on poissaoleva – kuollut, matkoilla, alkoholisti – mutta sydänjuurilla ikävöity. Tytär näkee isän viat, mutta etsii silti muista miehistä sitä, mitä isä oli, ja vertaa heitä saavuttamattomaan ihanteeseen.

Olen samaa ikäluokkaa Latvalan kanssa, ja monet tarinoiden yksityiskohdista Linnanmäen mustekalasta Ale-pubiin olivat kutkuttavan tuttuja. Samalla novellit kurottavat paikoin liki absurdeihin suuntiin, kun arkeen suodattuu kuvitelmaa. Kohtaamisiin ja ajatuksiin sekoittuu asioita jotka voisivat olla, muistoja jotka ovat ehkä vain unelmia, unelmia jotka ovat muuttuneet muistoiksi.

Kirja on ollut minulla kesken kauan ja lukeminen pätkittäistä ja vähän hajamielistä. Luulen, että omistautuneemmat lukuhetket olisivat saaneet minut viehtymään kirjasta enemmänkin. Nyt lukukokemuksesta jäi myönteinen muttei ehkä kuitenkaan niin vaikuttava jälkimaku, että se toden teolla kaivertuisi mielen sopukoihin. Latvalaan oli joka tapauksessa mielenkiintoista tutustua, ja lukisin kirjailijalta mielelläni lisääkin.

Arvostelukappale on luettu myös ainakin blogeissa Kirjainten virrassa, Mari A:n kirjablogi, Oota mä luen tän eka loppuun, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirja kirjalta ja Kissa kirjahyllyssä.

Taina Latvala: Arvostelukappale. WSOY, 2007. 189 s. Päällys: Sanna Sorsa. Lainattu kirjastosta.

22. joulukuuta 2013

Louisa May Alcott: A Garland for Girls

Louisa May Alcottin kertomuskokoelma A Garland for Girls (1887) tuli vastaani Librivox-äänikirjakokoelmia selaillessani. Aivan uusi tuttavuus! Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu, eikä se maailmallakaan taida olla saavuttanut samanlaista mainetta kuin Pikku naisten luojan tunnetuimmat teokset.

Kirja koostuu seitsemästä kertomuksesta, joiden kaikkien innoittajina ovat tavalla tai toisella kukat. Yhteistä tarinoille ovat myös niiden henkilöhahmot ja kasvattava sanoma. Alcottin muissakin kirjoissa on paikoin melkoisen opettavainen ote, mutta näissä kertomuksissa mentiin välillä jo liki rautalangasta väännettyihin moraalisaarnoihin. Samalla siinä piili osa tarinoiden vetovoimasta. Niiden kuvaama maailma on viehättävän vanhanaikaisesti paikka, jossa nöyryys ja rehellisyys palkitaan ja jossa vaatimaton luonnonkukka vie aina lopulta voiton kaupan komeimmista silkkiruusuista.

Tarinoista ensimmäisessä, nimeltään ”May Flowers”, tavataan kuusi nuorta ystävystä, jotka päättävät parhaaseen tyttökirjatyyliin ryhtyä auttamaan vähäosaisia ja kehittämään luonnettaan. Kukin tytöistä tarttuu toimeen luonteelleen tyypillisesti ja oppii projektin aikana paljon niin kanssaihmisistään kuin itsestäänkin. Pyytettömän avuliaisuuden ja omasta hyvästä luopumisen vaikeudesta ja palkitsevuudesta kertoo myös seuraava tarina, kahden köyhän sisaruksen koettelemuksista kertova ”An Ivy Spray and Ladies’ Slippers”.

Kirjanystäviä kiinnostanee ”Pansies”-tarina, jossa kolme nuorta tyttöä saa iäkkäältä leskirouvalta neuvoja lukemisharrastukseen. Sentimentaalisia romaaneja rakastavaa Carrieta ohjataan klassikoiden pariin, ja tositarinoista kiinnostuneelle Evalle suositellaan merkkimiesten ja -naisten elämäkertoja. Opinjanoiselle Alicelle puolestaan muistutetaan, että liika on aina liikaa, sillä one can get mental dyspepsia on meat and wine as well as on ice-cream and frosted cake”. Rouva Warburtonin vinkit pähkinänkuoressa ovat siis nämä:
”Ask advice, and so cultivate a true and refined taste. I always judge people’s characters a good deal by the books they like, as well as by the company they keep; so one should be careful, for this is a pretty good test. Another is, be sure that whatever will not bear reading aloud is not fit to read to one’s self.”
Neljäs kertomus, ”Water-lilies”, seuraa ahkeraa Ruthia, joka myy lumpeenkukkia merenrantahotellin varakkaille asiakkaille. Rikkaiden ja köyhien välinen vastakkainasettelu on muutenkin vahvasti läsnä kirjan tarinoissa. Monissa niistä vaatimattomista oloista tuleva nuori tyttö joutuu tekemisiin parempiosaisen ikätoverinsa kanssa. Minun mieleeni oli erityisesti ”Poppies and Wheat”, jossa köyhä Jane lähtee hemmotellun Ethelin seuraneidiksi Euroopan-matkalle. Laivamatka Atlantin yli ja Euroopan-kiertue matka-arkkuineen ja Pariisissa teetettyine pukuineen, ah!

Vaatimattomuus ja ahkeruus voittavat koreilun ja kunnianhimon myös tarinassa ”Mountain-Laurel and Maiden-Hair”, jossa kaksi luonteiltaan erilaista ja erilaisista taustoista tulevaa tyttöä ystävystyy maalaistalon askareiden ja kirjallisten harrastusten äärellä. ”Little Button-Rose” puolestaan kertoo pikkutytöstä, joka sulattaa yrmeiden sukulaisten ja heidän yrmeän naapurinsa sydämet herttaisuudellaan ja vilpittömyydellään.

Kerrassaan somia tarinoita siis. Vaikka aika ehkä on osin ajanut Alcottin kertomusten ylenpalttisen hyveellisyyden ohi, välillä on suloista sujahtaa niiden vanhanaikaisen viattomaan maailmaan, jossa nuoren naisen kallein aarre ja kestävin kaunistus on mielen puhtaus ja sydämen sivistys.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Louisa May Alcott: A Garland for Girls. 1887. Ladattu Librivox-äänikirjana.
Kuva: By Unknown [Public domain], via Wikimedia Commons

17. joulukuuta 2013

Juhani Aho: Papin rouva


Huokailin Juhani Aho -ihastustani jo Papin tyttären kohdalla, mutta nyt olisi sille vielä parempi hetki. Minä nimittäin suorastaan rakastuin Papin rouvaan!

Papin tyttärestä tuttu Elli on nyt naimisissa. Mies on Mikko, edellisen kirjan lopussa Ellin lapsuudenkotiin vierailulle tullut nuori maisteri, jonka kosintaan Elli ponnettomasti suostui. Lupsakka, arkinen Mikko on tyytyväinen avioliittoonsa ja elämäänsä, mutta nuorta rouvaa jäytää edelleen kaipuu kohti jotain kauniimpaa ja ylevämpää.

Kaipuu saa kohteen, kun pappilaan saapuu kesävieraaksi Olavi Kalm, Mikon nuoruudenystävä, johon Elli nuorempana lyhyen kohtaamisen seurauksena ihastui palavasti. Vuodet eivät ole haalistaneet Olavin muistoa Ellin mielessä. Nuori ylioppilas on nyt elämää nähnyt aikuinen mies, yhtä komea ja kiehtova kuin ennenkin. Suljettua elämää eläneelle Ellille Olavi tuo kuin tuulahduksen toisesta todellisuudesta, maailmasta täynnä mahdollisuuksia.

Romaani seuraa Elliä ja Olavia kesän ajan. Ulkonaisia tapahtumia ei uneliaassa maalaispappilassa ole paljon, vaan niitä tärkeämpiä ovat ajatukset ja tunteet. Ellin rakkaus Olavia kohtaan on arkaa mutta ehdotonta, kauan haudottujen kuvitelmien ja haaveellisten ihanteiden värittämää. Olavin tunteet sen sijaan ovat häilyväisempää laatua. Tunteen huuma ei jätä Olaviakaan kylmäksi, mutta rakkaudessa kokenut maailmanmies ei suhtaudu kesäisiin lemmenunelmiin samalla vakavuudella kuin kokematon, totinen Elli.

Aho kuvaa kaksikon mielenliikkeitä hurjan hienosti. Vaivihkaa heräävät tunteet, varmuudeksi vaihtuvat aavistukset, yhä uudelleen pintaan nousevat epäilykset... Tarina etenee verkkaisesti, mutta henkilöiden sisäiset jännitteet pitivät minut tiiviisti otteessaan. Mieleni teki ravistella pilvilinnoja rakentelevaa Elliä ja naisen palvonnan paisteessa kellittelevää, omaan viehätysvoimaansa hurmaantunutta Olavia, mutta toisaalta heitä molempia oli helppo ymmärtää. Minulta herui sympatiaa jopa statistin rooliin jäävälle Mikolle, joka ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt vaimoaan, mutta yritti parhaansa omalla kömpelöllä tavallaan.

Oman viehätyksensä kirjaan toi myös Ahon aina yhtä ihana, tunnelmantäyteinen kerronta, sen leppeästi keinuvat lauseet ja herkullisen rehevä sanasto. Papin rouva suorastaan huokuu kesäisen maaseudun tuoksuja ja ääniä, menneen ajan Suomea parhaimmillaan. Ruispellot lainehtivat, järvi huokailee kesäyössä, haavan lehti lepattaa. Luonto ympärillä heijastelee henkilöiden mielenliikkeitä ja nousee osaksi kirjan vivahteikasta tunnemaisemaa.

Ihana kirja. Suosittelen!

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Juhani Aho: Papin rouva. 1893. Ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons) 

14. joulukuuta 2013

Pariisin joulu ja fanihetki: Anna Gavalda!

Viime viikonloppuna pääsin haistelemaan joulutunnelmaa aina niin ihanassa Pariisissa.

Reissun kirjallinen kohokohta oli onnekkaan sattuman ansiota. Kävelyllä katseeni kiinnittyi pienen kirjakaupan ikkunaan, jossa mainostettiin illan kirjailijavierailua... ja siellähän Anna Gavalda oli parhaillaan signeeraamassa kirjaa päivän viimeiselle asiakkaalle! Livahdin sisään, liityin (olemattoman) jonon jatkoksi ja pian sainkin jo käteeni omistuskirjoituksella varustetun kappaleen Gavaldan uudesta romaanista Billie (Le Dilettante, 2013).

Olin sen verran täpinöissäni, etten lukenut kirjasta edes takakantta, joten saapa nähdä, mitä (melkoisen rumien) kansien välistä löytyy. Gavaldan tuotannosta olen aiemmin ihastunut etenkin novelleihin. Romaaneista mieleeni ovat olleet Kimpassa ja Viiniä keittiössä, kun taas Karkumatka oli pieni pettymys, ja Lohduttaja jäi minulta peräti kesken. Toivottavasti Billien kanssa käy paremmin!


Gavalda vaikutti mukavalta, ja liki tyhjässä kaupassa oli rento tunnelma. Aiemmin samana päivänä kirjailija oli vieraillut Rennesissä, ja siellä kaupan ulkopuolelle muodostui tällainen jono. Minulla kävi siis melkoinen tuuri! Me harvalukuiset paikallaolijat saimme kuulla muun muassa, että Gavaldan seuraavassa kirjassa esiintyy ainakin nörtihkö mieshenkilö, joka kehittää kännykkäsovelluksen, jonka pitäisi auttaa miehiä ymmärtämään naisia – paitsi että tekniikka ei toimi aivan ongelmitta...

Anna Gavalda ja kirjakaupan leppoisa omistaja.

Viikonlopun toisen kulttuurikohokohdan tarjosi teatteri: Florian Zellerin näytelmä Une heure de tranquillité, pääosassa Fabrice Luchini, yksi Ranskan tunnetuimmista nykynäyttelijöistä. Komedia tarjosi hauskan illan, ja korea Théâtre Antoine oli elämys jo itsessään. Zeller ei ollut minulle ennalta tuttu nimi, mutta Wikipediasta opin, että nuori kirjailija ja käsikirjoittaja on ”yksi Ranskan kuumimmista kirjallisista kyvyistä”.


Pariisissa kun ollaan, kirjallista tunnelmaa täytyy tietysti hakea myös vasemman rannan kahviloista, joista inspiraatiota ovat vuosien varrella etsineet kirjailjat Ernest Hemingwaystä ja F. Scott Fitzgeraldista Jean-Paul Sartreen ja Simone de Beauvoiriin. Boheemibudjetilla ei Les Deux Magot’ssa tai Café de Floressa nykyisin pääse kovin pitkälle, mutta kirjallista mainettaan kahvilat ylläpitävät ansiokkaasti. Café de Flore on vuodesta 1994 alkaen jakanut jopa omaa kirjallisuuspalkintoaan. Tämän vuoden palkinnon voitti Monica Sabolo kirjallaan Tout cela n’a rien à voir avec moi. Voittaja saa palkinnoksi 6100 euroa ja ilmaisen lasillisen pouilly-fumé-viiniä Floressa joka päivä vuoden ajan. Enpä tullut tsekanneeksi, oliko kirjailija paikalla nauttimassa päivittäistä lasillistaan!


Suomalaisen sydäntä lämmitti myös piipahdus Suomen kulttuuri-instituutissa. Sitten edellisen vierailuni instituutin ennen kovin sulkeutunut julkisivu oli remontoitu uuteen uskoon, ja suomalaiset joulukoristeet ja design-esineet esittäytyivät nyt ylpeinä ohikulkijoille. Instituutin kahvila oli täynnä nuoren näköistä porukkaa tietokoneineen ja kirjoineen, varmaankin läheisen Sorbonnen opiskelijoita. Hyvä Suomi!


Lopuksi vielä hengenravinnon lisäksi nautintoa silmille ja vatsalle eli kuuluisan Laduréen kahvilan näyteikkuna kultaisine macaron-leivoksineen. Mm!

13. joulukuuta 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 13.12.2013

The only blind person at Christmastime is he who has not Christmas in his heart.
- Helen Keller

Kirjabloggaajien joulukalenterin 13. luukun innoittajana on – yllätys, yllätys – Pyhä Lucia. Sokeiden ja näkövammaisten suojeluspyhimyksen kunniaksi ajattelin muistella minuun vaikutuksen tehneitä sokeita kirjojen henkilöhahmoja, mutta outoa kyllä, mieleeni ei tullut juuri ketään. Onko heitä vähän vai enkö vain ole sattunut lukemaan oikeita kirjoja?

Päivän sankarittaria olkoot siis Helen Keller ja Mary Ingalls: molemmat todellisia henkilöitä, joiden kokemuksiin voi eläytyä kirjojen välityksellä. Helen Kellerin omaelämäkerta Elämäni tarina (1903, suom. 1957) kertoo, miten pikkulapsena sokeutunut ja kuuroutunut Helen vähitellen pyristeli vammojensa aiheuttamasta turhautuneisuudesta ja eristyneisyydestä sitkeiden opintojen kautta aktiiviseen elämään ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Kirjasta on blogissaan kirjoittanut ainakin Jokke.

Mary Ingalls taas on tuttu Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan kirjoista. Mary-siskon sokeutuminen oli nuorelle lukijalle kova pala, vaikka Mary – tai suomennosten Marja – itse oppikin suhtautumaan koettelemuksiinsa ihailtavan urheasti.

Elävimmin sarjan kirjoista on kuitenkin jäänyt mieleen Ingallsin perheen arki kokonaisuutena: niukkuuden keskellä säteilevä kodin lämpö ja arjesta juhlaa tekevät pienet ilot. Näin joulun aikaan, nykyajan yltäkylläisyyden keskellä, tekee hyvää muistella, miten valtavaa riemua ja kiitollisuutta pienen talon tytöt tunsivat vaatimattomista lahjoista ja yksinkertaisista herkuista.



Maryn kunniaksi päivän kalenteriluukusta aukeaa siis myös Ingallsien talviherkkujen innoittama resepti. Hauskinta olisi ollut maistella Lauran ja Maryn tapaan lumihangessa kovetettuja vaahterasiirappikaramelleja, mutta lumen puutteessa tyydyin lorauttamaan vaahterasiirappia kakkutaikinaan. Aitoon preeriatunnelmaan ei tällä modernilla pikakakulla oikein pääse, mutta ainakin sillä saa suun makeaksi ja keittiöön joulun tuoksua!

Samalla muistutan kaikkia kirjanystäviä ja herkkusuita Lue ja syö -haasteesta, johon ehtii vielä osallistua vuoden loppuun asti.

Vaahterasiirappinen omenakeikauskakku mikrossa (noin kahdelle)

Sekoita pannulla 2 tl voita, 2 tl vaahterasiirappia ja hyppysellinen suolaa ja keitä, kunnes seos alkaa paksuuntua ja saa väriä.

Lisää pannulle 1 pieni omena ohuina viipaleina, 1-2 rkl maitoa, 1/4 tl kanelia ja tilkka sitruunamehua. Keitä muutama minuutti, jotta omena pehmenee.

Sekoita sillä aikaa pienessä kulhossa taikinan kuivat aineet: 4 rkl jauhoja, 1/4 tl kanelia, 1/4 tl leivinjauhetta, 1/4 tl ruokasoodaa, hyppysellinen suolaa ja ripaus muskottia.

Lisää joukkoon 1 muna, 2 rkl vaahterasiirappia, 1 rkl voisulaa tai öljyä, 1 rkl maitoa ja tilkka vaniljauutetta.

Kokoa kakku kahteen mikronkestävään mukiin, pieneen vuokaan tai muuhun sopivaan astiaan: pohjalle omenaseos ja päälle taikina. Jätä paisumisvaraa! Kuumenna mikrossa täydellä teholla aluksi noin minuutti, lisää aikaa tarvittaessa (minun kakkuni tarvitsi kaksi minuuttia).

Irrota kakun reunat astiasta veitsellä ja keikauta kakku lautaselle. Lorauta halutessasi päälle lisää vaahterasiirappia. Kakun kaverina voisi maistua myös jäätelö tai vaniljakastike.

Ohje on sovellettu The Fit Foodies -blogin reseptistä

*

Kirjabloggaajien joulukalenteri jatkuu joulupäivään saakka. Eilen luukku avautui Luettua-blogissa, ja huomisen luukun avaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä. Lista kaikista luukuista löytyy Luettua elämää -blogista. Herkullista joulunodotusta!

Kuva: Maple toffee being made in West Quebec. Taken by SimonP in March 2003. Transfered from en.wikipedia.

10. joulukuuta 2013

Juhani Aho: Papin tytär

Ihana Juhani Aho! Papin tyttären luettuani muistin taas, miksi Ahoa kannattaa lukea. Pähkinänkuoressa: hurmaavaa kielenkäyttöä, sykähdyttävää luonnonkuvausta ja mieltäliikuttavaa ihmisen mielenliikkeiden tutkiskelua.

Papin tyttären (1885) papin tytär on Elli, ujo ja haaveellinen tyttö, joka kiipeää pihakoivuun kurottaakseen taivaanrantaan ja haaveilee olevansa taivaan sinessä lentävä lintu. Kirja vie Ellin pappilan pihapiiristä koululaiseksi kaupunkiin ja pikkutytöstä nuoreksi naiseksi.

Aho kuvaa liikuttavasti Ellin varttumista. Aralla, omissa mietteissään viihtyvällä tytöllä ei ole helppoa. Kotona pastori-isä virnuilee irvailee tytölle, joka ”kukkuu puiden latvoissa, niin että pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki”. Äiti ymmärtää tytärtään paremmin, mutta taipuu kasvattamaan Ellin miehensä tahdon ja saamiensa oppien mukaan kurissa ja Herran nuhteessa.

Tie on kivikkoinen koulussakin. Kaupunkilaistyttöjen keskellä Elli tuntee itsensä toivottoman kömpelöksi maalaistallukaksi. Ystävystyminen luokkatovereiden kanssa ei käy vaivatta, ja ensi-ihastuminen parhaan ystävän isoveljeen päättyy pettymykseen.

Ihastuin kirjassa siihen, miten herkästi ja ymmärtävästi Aho kuvaa Ellin mielenliikkeitä. Nuoren tytön pelot ja epävarmuus sävyttävät arkisia tapahtumia kotona ja koulussa, kun isä vertaa tuppisuista Elli-parkaa tuttavapariskunnan moitteettomasti käyttäytyvään tyttäreen tai kun ajattelemattomat koulutoverit laskevat leikkiä luokan uuden tulokkaan kustannuksella. Elli pakenee arjen vastoinkäymisiä haaveisiin ja unelmiin. Mielikuvitus jatkaa yöllä salaa luettujen kirjojen tarinoita: ”Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta. Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.”

Toinen minua koskettanut henkilö oli Ellin äiti. Äiti tunnistaa Ellissä samat haaveet ja mietteet, joita kantaa itsekin sisimmässään, mutta jotka hän on vuosien varrella oppinut tukahduttamaan. Sydän sanoo, ettei ole oikein musertaa tytön omaa luontoa, mutta järki ja tottumus eivät anna tehdä toisin:

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin. Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.

Papin tytär on lyhyt kirja. Loppupuolella kirjan rakenne tuntuu hieman epätasapainoiselta, kun tarina yhtäkkiä hyppää ajassa vuosia eteenpäin ja Elli hujahtaa hetkessä aikaihmiseksi. Lopun osuus herätti kuitenkin kiinnostukseni myös kirjan jatko-osaa kohtaan. Uumoilen, että Papin rouvassa Elli joutuu painiskelemaan saman järjen ja tunteen ristiriidan kanssa kuin äitinsä aikanaan...

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Juhani Aho: Papin tytär. WSOY, 1920 (1. painos 1885). E-kirja ladattu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.
Kuva: Haila, V. A. & Kauko Heikkilä: Suomalaisen kirjallisuuden historia, neljäs painos, 1953 (Wikimedia Commons)

6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivän kunniaksi: 13+ kotimaista ja maakuntahaaste

Vuoden alussa Facebookissa lähti käyntiin mainio Koen 13 kotimaista kirjailijaa vuonna 2013 -lukuhaaste, jonka ideana on tutustua 13 itselle uuteen suomalaiseen kirjailijaan vuoden aikana. Näin itsenäisyyspäivän kunniaksi ilmoitan, että tusina ja risat on täynnä!

Itse asiassa olen aivan huomaamattani ehtinyt jo kuuteentoista:
  1. John Simon: Koneen ruhtinas - Pekka Herlinin elämä
  2. Eve Hietamies: Yösyöttö
  3. Venla Hiidensalo: Mediahuora
  4. Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
  5. Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
  6. Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat
  7. Pirjo Rissanen: Kamomillasola
  8. Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani
  9. Jari Tervo: Myyrä
  10. Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
  11. Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta
  12. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
  13. Tommi Melender: Ranskalainen ystävä
  14. Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa
  15. Annina Holmberg: Kaiku
  16. Märta Tikkanen: Emma ja Uno - rakkautta tottakai
Kaikkiin listan kirjailijoihin oli mukava tutustua, ja kaikilta voisin kuvitella lukevani joskus jotain muutakin. Hassua kyllä, vähiten innostuin kirjasta, joka taitaa olla tästä joukosta luetuin ja suuresti arvostettu eli Jari Tervon Myyrästä. Suurin ihastus puolestaan oli Märta Tikkanen, ja nautin kovasti myös esimerkiksi Eve Hietamiehen lempeästä huumorista ja Sari Vuoriston tunnelmallisista novelleista. Kiva haaste siis! Ehkä ensi vuonna 14 uutta kirjailijaa vuodelle 2014...?

Itsenäisyyspäivään sopii myös toinen Suomi-haaste eli Kirjoihin kadonnut -blogin Aletheian maakuntahaaste. Tätä haastetta en ryhtynyt mitenkään tietoisesti suorittamaan, mutta innostuin nyt haasteen päätyttyä katsastamaan, missä Suomen maakunnissa lukemissani kirjoissa seikkailtiinkaan.

Tulos ei ole kovin häävi. Uudellamaalla mentiin monessa kirjassa, mutta muista maakunnista tutustuin vain Pohjois-Karjalaan (Virpi Hämeen-Anttilan Railo) ja Keski-Pohjanmaahan (Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras), tai ainakin nämä kirjat ovat jääneet mieleen ainoina, joissa paikallisväri oli olennainen elementti. Mukaan tekisi mieli ottaa myös Sari Vuoriston saaristolaisnovelleja ja Miika Nousiaisen Metsäjätin metsäteollisuusmaisemia, mutta en tiedä, mihin maakuntaan ne konkreettisesti sijoittaisin.

Ulkomailla asuvana suomalaisena on hauskaa huomata myös, että lukemissani kotimaisissa kirjoissa on mukana myös kansainvälistä suomalaisuutta. Pekka Herlinin elämäkerran kirjoittanut John Simon on Suomeen asettunut amerikkalainen, Vera Vala taas Italiaan asettunut suomalainen ja hänen dekkarisankarittarensa Arianna de Bellis suomalaisjuurinen italialainen. Suomalaisia ulkomailla tavataan myös esimerkiksi Outi Nyytäjän pakinoissa ja Karoliina Timosen ja Tommi Melenderin romaaneissa.

Juhlallista itsenäisyyspäivää kaikille, Suomessa ja maailmalla!

Kuva: By SokoWiki (Own work) [CC-BY-SA-3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons

2. joulukuuta 2013

Isabel Wolff: A Vintage Affair

Hélène Berrin päiväkirjan jälkeen oli kevyemmän aiheen vuoro: lentokonelukemiseksi chick litiä. 

Olen aiemmin lukenut Isabel Wolffilta kaksi kirjaa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen tajunnanräjäyttäviä elämyksiä, mutta sen verran viihdyttäviä kuitenkin, että klikkasin A Vintage Affairin (2009) ostoskoriin Amazonin tarjouksesta. Lupaavalta tässä kirjassa vaikutti etenkin vintage-vaatteiden maailmaan sijoittuva miljöö.

Silkkiä ja samettia kirja tarjoaakin. Päähenkilö Phoebe perustaa Lontooseen vintage-kaupan, jossa 30-luvun elegantit iltapuvut kilpailevat asiakkaiden huomiosta 60-luvun villien minimekkojen kanssa. Wolff kuvaa Village Vintagen valikoimaa sen verran nautiskellen ja houkuttelevasti, että aloin melkein kaivata kirjaan kuvaliitettä – jollen sitten peräti omaa pikku putiikkia, vaikken vintagesta mitään tiedäkään!

Vaatekauppojen lomassa ratkotaan tietysti ihmissuhdeongelmia. Phoeben suhde täydelliseen sulhaseen Guyhin on ajautunut karille, mutta vielä enemmän Phoebeä kaihertaa kesken katkennut ystävyys sydänystävä Emman kanssa. Tältä osin kirjan teemat eivät olleet aivan niin tyllihameenhöttöisiä kuin olin kuvitellut, sillä juonen taustalla lymyävät niinkin vakavat teemat kuin syyllisyys, katumus ja häpeä. Menneisyyden kanssa tiliä tekevä Phoebe joutuu painimaan sen tosiasian kanssa, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaan virheidensä kanssa on vain opittava elämään.

Wolff kuljettaa juonta sujuvasti, vaikka aluksi minua vähän häiritsi paikoin turhan selittelevän tuntuinen minäkerronta, ja tarinan edetessä aloin hämmästellä, miten hämmästyttävän hämmästyttäviä sattumia Phoeben tielle osuikaan. Takakannen kuvaus, jonka mukaan kirja on ”a warm, witty romantic comedy” on kyllä ehkä vähän harhaanjohtava. Kirjassa on lämpöä ja huumoriakin, mutta ei se ole mitenkään bridgetjonesmaisen hauska. Kovin romantiikannälkäiset lukijatkaan eivät ehkä saa vatsaansa täyteen. Phoeben romanttiset viritykset eivät ole erityisen sydäntä läpätyttäviä, vaan niitä tärkeämmiksi nousevat juonen muut ulottuvuudet.

Pidin kirjassa kevyen otteen ja korean aihepiirin ja toisaalta vakavampien teemojen yhdistelmästä. A Vintage Affair sijoittuu muodin maailmaan, mutta ei ole kaikkein heppoisinta ”voi ei, Louboutinistani katkesi korko” -chick litiä. Tällaisia kirjoja luen, kun en kaipaa ravistelevia kokemuksia, vaan viihdyttävää ajanvietettä, ja sellaisena A Vintage Affair toimi mukavasti.

Isabel Wolff: A Vintage Affair. Harper Collins, 2009. 422 s. Ostettu uutena.

28. marraskuuta 2013

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944

Maanantai 8. kesäkuuta

Ensimmäinen päivä, jolloin todella tunnen olevani lomalla. Säihkyvä sää, niin raikas eilisen ukkosen jälkeen. Linnut piipittävät. On sellainen aamu kuin Paul Valéryn teoksessa. On myös ensimmäinen päivä, jolloin pidän keltaista tähteä. Ne ovat nykyisen elämän kaksi näkökohtaa: kuulaan aamun raikkaus ja kauneus ja nuoren elämän alku, ja niitä vastassa keltaisen tähden edustama barbaarisuus ja pahuus.
Keltaisen tähden rintaansa kiinnittänyt Hélène Berr oli kesällä 1942 kahdenkymmenenyhden. Pariisilainen opiskelijatyttö oli alkanut pitää päiväkirjaa aiemmin keväällä, kun maailma hehkui vielä kauneutta, mutta ilmassa alkoi tuntua nouseva uhka. Päiväkirjan sivut täyttyvät seuraavan parin vuoden aikana välillä tiuhaan, välillä harvemmin. Tiistai 15. helmikuuta 1944 jää Hélènen viimeiseksi merkinnäksi.

Hélène Berriä ei voi olla vertaamatta Anne Frankiin. Hélène on päiväkirjaa pitäessään Annea vanhempi, jo aikuinen, ja kirjoittaa tätä analyyttisemmin, kirjallisuuden opiskelijana usein myös lukemaansa tukeutuen ja viitaten. Salaisen siiven sijasta Berrien perhe jatkaa elämäänsä Pariisin-kodissaan sodan aikanakin. Päiväkirjan alkupuolella sota ei vielä ole läsnä joka hetkessä: Hélène opiskelee Sorbonnessa, nauttii kirjoista ja musiikista, rakastuu. Mutta vähitellen juutalaisiin kohdistuvat rajoitukset ja uhat kiristyvät yhä tiukemmin myös Berrien ympärille. Hélènen vanhemmat sisaret pakenevat Pariisista, isä vangitaan. Vaino muuttuu yhä käsinkosketeltavammaksi ja arki jatkuvan pelon sävyttämäksi.

Minua kosketti päiväkirjassa se, miten vahvasti Hélène jaksaa kaikesta näkemästään, kuulemastaan ja kokemastaan huolimatta uskoa ihmisen perimmäiseen hyvyyteen. Häntä liikuttavat tuntemattomien myötätuntoiset katseet kaduilla ja metrossa; niistä välittyvä ”tietoisuus yhteenkuuluvuudesta totuutta kunnioittavien miesten ja naisten kesken”, jossa ”kyse ei enää ole pinnallisista eroista rodun tai uskonnon tai yhteiskuntaluokan tasoilla – en ole koskaan uskonut niihin – vaan liittoutumisesta pahuutta vastaan ja kärsivien uskonyhteydestä”.

Vasta vuoden 1943 lopulla merkintöihin hiipii yhä synkkenevää toivottomuutta. Uudenvuodenaattona Hélène parahtaa, ”miten nopeasti moraali ja ihmisyyden kunnioitus katoavat sen jälkeen kun tietty raja ylitetään”. Tammikuussa 1944 sävy on riipaisevan lannistunut:
Aivan varmasti hyvää elämää ja onnellisuutta löytyy yhä muista tämän maailman osista ja sitä on tarjolla myös minulle, jos vielä elän, sekä tietenkin muille. Mutta minusta ei koskaan häviä tunne elämän arvottomuudesta tai ei ainakaan tunne ihmisen pahuudesta, valtavasta voimasta, jollaiseksi alkukantainen häijyys voi paisua heti kun se herätetään.
Läpi koko päiväkirjan Hélèneä piinaa ajatus siitä, että ihmiset eivät todella tiedä, mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä siksi välitä riittävästi. Uhrin asemaan alistuminen tuntuu hienostuneisuuteen kasvatetusta, kauneutta ja sivistystä janoavasta nuoresta naisesta kiusalliselta, jollakin tavalla raukkamaiselta, mutta luovuttamiselta tuntuu vaikeneminenkin.
Päivän jokaisena tuntina toistuu tuskallinen kokemus, jonka perustana on havainto, että toiset eivät tiedä ja että he eivät edes kuvittele muiden kärsimyksiä eivätkä sitä pahaa, jota eräät meille tekevät. Ja minä yritän aina ponnistella pystyäkseni kertomaan. Koska se on velvollisuus ja ehkä ainoa velvollisuus, jonka pystyn täyttämään. On ihmisiä, jotka tietävät ja ummistavat silmänsä, enkä minä saa heitä vakuuttumaan, koska he ovat kovia ja itsekkäitä eikä minulla ole vaikutusvaltaa. Mutta sitten ovat muut eli ne, jotka eivät tiedä ja joilla ehkä on kylliksi sydäntä ymmärtää, ja heihin minun pitää vaikuttaa.
Tämä kertomisen halu ja pakko nousee päiväkirjassa vähitellen yhä tärkeämmäksi. Kirjan alkupuolella, vuonna 1942, monet merkinnät tuntuu olevan kirjoitettu Hélèneä itseään varten, muistin tueksi. Seuraavana vuonna kirjoituksiin tulee monen kuukauden tauko. Kun Hélène syksyllä 1943 tarttuu uudelleen kynään, häntä ajaa entistä vahvemmin tarve tallentaa kokemansa muille. Hän luovuttaa päiväkirjan sivuja säännöllisesti perhettä vuosia palvelleelle Andrée Bardiaulle, jotta tämä säilyttäisi ”jotain minusta ja siitä mikä on kallisarvoisinta, sillä nykyisin en enää välitä mistään muusta materiaalisesta; jälkeen tuleville on jätettävä sielunsa ja muistinsa.”
Niinpä minun olisi kirjoitettava, jotta voisin osoittaa ihmisille myöhemmin, millainen tämä ajanjakso oli. Tiedän että monet muut pystyvät antamaan suurempia opetuksia ja paljastamaan kammottavampia asioita. Ajattelen kaikkia karkotettuja, kaikkia vankiloissa viruvia, kaikkia jotka ovat yrittäneet rohkeasti lähteä. Mutta se ei anna minulle lupaa syyllistyä pelkuruuden syntiin, sillä jokainen voi tehdä omalla pienellä sarallaan jotain. Ja jos hän voi, hänen täytyy.

Hélène Berr: Päiväkirja 1942-1944. Tammi, 2009. Suom. Erkki Jukarainen. Ranskankielinen alkuteos Journal d'Hélène Berr, Editions Tallandier, 2008. 252 s. Saatu.

25. marraskuuta 2013

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – rakkautta tottakai

Märta Tikkasen Emma ja Uno – rakkautta tottakai (2010) kertoo Tikkasen isovanhempien tarinan. 19-vuotias Emma Sjödahl, Överbyn kartanon kuopus, nai vuonna 1898 itseään kahdeksan vuotta vanhemman Uno Stadiuksen, tulisieluisen kansanvalistusmiehen. Elämäkertaromaanin nimen loppuun voisi ehkä lisätä kysymysmerkin, sillä lempeän Emman ja räiskyvän Unon liitosta ei tule helppo – mutta kiinnostava kirja siitä tulee.

Kirjan pohjana ovat tosiasiat. Vuosiluvut, kirjeet ja asiakirjat piirtävät Emman ja Unon avioliiton ääriviivat, mutta paljon jää myös avoimeksi. Mitä nämä kaksi täysin erilaista ihmistä loppujen lopuksi tunsivat toisiaan kohtaan? Mitä he odottivat ja mitä saivat toisiltaan? Tikkanen lähestyy isovanhempiensa suhdetta kuin kysyen, mistä siinä todella oli kyse, mutta hyväksyy sen, ettei vastausta voi kukaan tietää.

Eniten Tikkasta – ja lukijaa – askarruttavat Emman tunteet ja elämä. Uno on menevä mies, joka heti avioliiton alkuvaiheessa jättää nuoren vaimonsa yksin, kun ammatilliset pyrinnöt kutsuvat milloin mihinkin päin Suomea ja Ruotsia. Suurimman osan avioliitostaan puolisot asuvat erillään. Unolla on aina monta rautaa tulessa: lehtimiestyötä, luentokiertueita, kunnianhimoisia suunnitelmia kansanopistojen perustamiseksi ja johtamiseksi. Sillä aikaa, kun mies viilettää hankkeesta toiseen, Emman osaksi jää pyörittää suurperheen arkea. Lapsia siunaantuu lyhyessä ajassa kuusi, mutta pysyvä koti ja vakaa rahatilanne jäävät haaveiksi.

Emma on Unon suhteen käsittämättömän kärsivällinen, luultavasti osaksi vaihtoehtojen puutteessa ja osaksi luonteensa vuoksi. Sovittelevainen, suoraselkäinen Emma jaksaa sitkeästi uskoa ja toivoa, että Uno pian saa asiansa järjestykseen. Hän puolustaa uskollisesti miestään, kun muut Sjödahlit tuskittelevat tuuliviirimäisen vävyn epäluotettavuutta. Siinä missä Emma pysyy lojaalina Unolle ja omistaa elämänsä lapsikatraan kasvattamiselle, Uno puolestaan asettaa Emman ja lapset järjestelmällisesti kakkossijalle. ”Ennen juhannusta en kerkiä perhehöpinöihin. Minä olen pelkästään julkisuuden henkilö joka tekee työtä asian, ei henkilön hyväksi”, Uno kirjoittaa eräässä kirjeessään, ja toisessa yhteydessä hän kehuu ruotsalaistaiteilijoiden Anders Zornin ja Carl Larssonin vaimoja siitä, että nämä ”tajuavat että miehet elävät ideoilleen ja elämäntehtävilleen eivätkä vain rakastaakseen vaimojaan”.

Unon välinpitämättömyys ja vähättely Emmaa kohtaan on riipaisevaa, ja mies on raivostuttava itsekkyydessään ja taipumuksessaan ryhtyä marttyyriksi heti, kun jokin ei mene hänen mielensä mukaan. Silti Tikkasen tekstistä huokuu paitsi myötätunto Emmaa kohtaan, myös ymmärrys siitä, miksi Emma kaikesta huolimatta jaksoi vuosien ajan vaalia rakkautensa kipinää. Intoa ja ideoita pursuava Uno on kiehtova, karismaattinen mies. Tikkanen tunnustaakin näkevänsä yhtenäisyyksiä isoäitinsä ja oman elämänsä välillä, ”olenhan minäkin koko elämäni onnistunut rakastumaan mahdottomiin miehiin, äkkipikaisiin egosentrikkoihin jotka ryntäävät yli kivien ja kantojen miettimättä lainkaan seurauksia tai huomaamatta kenen päälle ohimennen tallaavat”.

Emma ja Uno – rakkautta tottakai on lämmöllä ja suurella sydämellä kirjoitettu kirja. Yhden avioliiton tarina, ja samalla kurkistus yhden perheen juuriin ja yhden aikakauden elämään.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – rakkautta tottakai. Tammi, 2010. Suom. Liisa Ryömä. Ruotsinkielinen alkuteos Emma & Uno – visst var det kärlek, Söderström, 2010. Ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

22. marraskuuta 2013

Annina Holmberg: Kaiku

Annina Holmbergin omaelämäkerrallinen romaani Kaiku (2009) kertoo boheemin teatteriperheen tyttären lapsuudesta ja kasvamisesta itse aikuiseksi ja perheenäidiksi. Nämä kaksi aikatasoa kulkevat kirjassa rinnakkain. Tyttären roolissa päähenkilö seuraa vanhempien töiden mukana Turkuun ja Helsinkiin. Hän elää koululaisen arkea ja lumoutuu teatterin kiehtovasta maailmasta, mutta joutuu isän alkoholismin myötä kohtaamaan myös elämän tummat puolet. Aikuisena sama tyttö yrittää löytää oman tapansa olla äiti, esikuvinaan Mrs. March ja Rea Selja, mutta sielunsukulaisinaan pikemminkin Vaahteramäen Eemelin isä ja Muumipappa.

Kirja kurkistaa suomalaiseen kulttuurihistoriaan lapsen näkökulmasta. Tytärtä ja isää ei mainita nimiltä, mutta henkilöiden ja tapahtumien todellisuuspohjaa ei juuri peitelläkään. Kirjan sivuilla liikutaan Kalle Holmbergin ohjaustöiden kulisseissa ja 1970-luvun politisoituneiden teatterisotien laitamilla, ja vanhempien ystävien etunimistä voi arvailla ajan kulttuuripiirien kuka kukin on -listaa.

Tyttären lapsuuteen sijoittuvat jaksot ovat kaunokirjallisempia kuin kirjan nykyaikaan sijoittuvat osat. Niissä kiteytyvät mieleen jääneet elämänvaiheet ja tuokiokuvamaiset muistot. Kun tyttärestä tulee äiti, teksti muuttuu arkisemmaksi, paikoin ehkä vähän turhankin arkiseksi. Synnytyskertomukset ja lastenkasvatuksen päivittäiset pulmat saivat paljon tilaa. Vaikka niistäkin oli kiinnostavaa lukea, näiden osioiden tyyli tuntui paikoin pikemminkin naistenlehtimäiseltä rupattelulta kuin loppuun asti hiotulta romaanilta.

Kiinnostuin kirjan kuvaamasta miljööstä ja aikakaudesta ja pidin Holmbergin tavasta peilata vastakkain saman ihmisen eri rooleja eri elämänvaiheissa: ”Sitä syntyy tyttäreksi mutta ryhtyy äidiksi.” Kirjana Kaiku jäi minusta ehkä kuitenkin vähän puolitiehen. Jos sitä lukee elämäkertana tai aikalaiskuvauksena, vaikutelma on melko hajanainen. Lukijan täytyy tietää paljon jo ennalta, sillä moniin asioihin vain viitataan ohimennen, taustoittamatta. Romaanina taas olisin kaivannut kirjalta muokatumpaa, suodatetumpaa tyyliä. Vertailukohtana nousi mieleen esimerkiksi Pirkko Saision Punainen erokirja, jossa – siinäkin teatterimaailmaa sivuava omaelämäkerrallinen aines on työstetty upeasti itsenäisenä romaanina toimivaksi teokseksi.

Kaiun on lukenut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa.

Annina Holmberg: Kaiku. Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2009. 225 s. Lainattu kirjastosta.

19. marraskuuta 2013

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa

Ari Turusen Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa (2012) sisältää juuri sitä, mitä otsikko lupaa. Kepeäotteinen tietokirja tarjoilee esimerkkejä siitä, miten vastustamatonta valehtelu on ihmisluonnolle, ja anekdootteja tunnettujen valehtelijoiden edesottamuksista.

Valehtelu on luonnollista, Turunen toteaa. Ihminen oppii jo 23-vuotiaana tietoisesti johtamaan muita harhaan, ja valehtelun oppiminen kuuluu olennaisesti lapsen kehitykseen. Mielenkiintoinen ajatus: ”Jos lapsi pystyy älyttämään äitiään, tämä on lapselle todiste siitä, että äiti ei voi kontrolloida lapsen ajatuksia. Lapsi riemastuu huomatessaan, että vanhemmat eivät olekaan niin vaikutusvaltaisia kuin lapsi on aikaisemmin kuvitellut. Valehtelun ansiosta lapsi alkaa luoda käsitystä omasta itsestään ja alkaa itsenäistyä.”

Ja aikuiset ne vasta valehtelevatkin. Turunen lainaa amerikkalaistutkimusta, jossa yliopisto-opiskelijat kirjasivat viikon ajan muistiin jokaisen valheensa. Niitä kertyi ainakin kaksi päivässä. Monien valheiden tarkoituksena on antaa itsestään muille todellisuutta parempi kuva, toisilla taas yritetään välttää aiheuttamasta muille pahaa mieltä. Valehtelu kuuluu sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Monet kirjan esimerkeistä osoittavat, miten tiiviisti valehtelu ja vallankäyttö kietoutuvat yhteen. Vallanpitäjät kautta aikain ovat turvautuneet juoniin ja vilppiin päästäkseen huipulle ja pysyäkseen siellä. ”Valehtelijoita tutkineen Paul Ekmanin mielestä moni hallitsija on ollut synnynnäinen valehtelija, suostuttelevainen ja ovela sepittelijä, loistava ja vakuuttava puhuja. Jokaisella poliitikolla, joka pääsee valtaan, on oltava valehtelijan keskustelukyvyt, vaikka he eivät valehtelisikaan.”

Mielenkiintoisia ovat myös esimerkit sanojen ja kuvien epäluotettavuudesta. Historiankirjoitus antiikin Herodotoksen ajoista nykypäivään vilisee tahalliselle vääristelylle perustuvia virheitä. Modernin median historia on myös manipulaation historiaa. Jo viime vuosisadan alussa lehtikeisari William Randolph Hearst evästi toimittajia, ettei totuuden pitänyt koskaan antaa olla hyvän tarinan esteenä, ja esimerkiksi Frank Sinatran suosio potkaistiin nousuun palkkaamalla konsertteihin pyörtyilijätyttöjä syöteiksi lehtikuvaajille.

Oma lukunsa ovat patologiset valehtelijat ja ammattimaiset huijarit. 1700-luvulla kreivi Alessandro Cagliostro, joka ei tietysti oikeasti ollut kreivi eikä nimeltään Cagliostro, sai Ranskan suihkuseurapiirit pauloihinsa esittäytymällä salatietäjänä, joka tuntee elämäneliksiirin salaisuuden. Skotlantilainen Alexander Furguson erikoistui 1920-luvulla myymään eurooppalaisia monumentteja hyväuskoisille amerikkalaisturisteille: Big Benistä sai pulittaa tuhannen punnan käsirahan, Buckinghamin palatsista tuplasti. Kotimaisista huijareista kuuluisin lienee naistenmies Ruben Oskar Auervaara.

Kirjan anekdootit ovat hauskoja ja usein ällistyttäviä. Monen tunnetun ja tuntemattomamman valehtelijan tarinasta olisin halunnut tietää lisääkin. Tässä piili mielestäni myös kirjan heikkous. Valehtelun historiaa käytiin läpi eri kanteilta ja lukuisin esimerkein, mutta loppujen lopuksi melko ylimalkaisesti ja pinnallisesti. Monet asiat tuntuivat itsestäänselvyyksiltä tai ennalta tutuilta, ja esimerkit jäivät raapaisuiksi. Olisin mielelläni perehtynyt syvemmin esimerkiksi valehtelun psykologiaan, sosiaaliseen merkitykseen ja lukuisiin kirjassa sivuttuihin tapauksiin ja henkilöihin.

Kiehtova aihe olisi siis tarjonnut mehevät ainekset pidempään ja perusteellisempaan teokseenkin, mutta ihan mukava pikakurssi kirja oli näinkin. Turunen näyttää kirjoittaneen muitakin populaareja tietokirjoja tapahistoriasta, aiheina esimerkiksi ylimielisyyden, juomatapojen ja taikauskon historia.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. Atena, 2012. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

16. marraskuuta 2013

Daniel Wallace: Big Fish

Katsoin viime talvena Tim Burtonin elokuvan Big Fish ja ihastuin sen mielikuvitukselliseen, taianomaiseen maailmaan. Kun elokuvaa innoittanut Daniel Wallacen romaani Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998) siis tuli divarissa vastaan, se täytyi tietysti napata mukaan.

Usein kirjoihin perustuvat elokuvat eivät vedä vertoja alkuperäisteokselle. Tällä kertaa taisin kuitenkin viehtyä enemmän Burtonin tulkinnasta. Ainekset ovat toki samat – kirjastahan elokuvankin ainekset ovat peräisin – mutta elokuvassa tarinan idea ja tunnelma venyivät minusta jotenkin vielä kiehtovampiin ulottuvuuksiin. 

Wallacen romaanin kehyskertomuksessa kohtaavat kuolemansairas isä Edward Bloom ja tämän aikuinen poika William. Kahden sukupolven miesten viimeiset yhteiset hetket nähdään pojan näkökulmasta, ja niitä varjostaa Williamin kokemus siitä, ettei hän ole ehkä koskaan oppinut oikeasti tuntemaan isäänsä. Aika on käymässä vähiin. Edward, armoitettu tarinaniskijä ja hilpeä huuliveikko, ei suostu vakavoitumaan edes kuolinvuoteellaan, vaan jaksaa sairauden runtelemanakin torpedoida leikinlaskulla pojan yritykset puhua kerrankin vakavasti elämästä ja kuolemasta.

Isän ja pojan kohtaamisesta nähdään kirjan mittaan neljä eri versiota. Niiden välissä sukelletaan tarinoihin Edward Bloomin erikoislaatuisesta, seikkailuntäyteisestä elämästä. Kuten kirjan alaotsikko vihjaa, Edwardin edesottamukset saavat kertomuksissa myyttiset mittasuhteet. Hämmästyttävät sattumukset alkavat valtavasta, kummallisesta pilvestä, joka ilmestyy kuin ennusmerkkinä varjostamaan Alabaman kirkasta taivasta sinä päivänä, kun Edward syntyy. Pienokaisen kasvaessa pojasta mieheksi uroteot kasvavat samaan tahtiin.

Kirja ei juuri tarjoa selityksiä näille episodeille Edwardin elämästä. Ne lienevät isän pojalleen kertomia tarinoita, mutta mikä niissä on totta ja mikä mielikuvitusta? William ei taida tietää, eikä lukijakaan. Kirjassa tarinat jäävät irrallisemmiksi kuin elokuvassa, jossa Edward Bloomin ihmeellisen elämän palasista muodostuu selkeämmin juonellinen kokonaisuus. Juonen sommittelussa elokuvantekijät ovat ottaneet melko reippaasti vapauksia, mutta tarinoita on minusta tulkittu ja niiden aukkopaikkoja parsittu kirjan henkeä kunnioittaen.

Kaksi erilaista teosta, molemmat omalla tavallaan mielenkiintoisia. Elokuvassa nautin sadunomaisuudesta: uskomattomien tarinoiden punoutumisesta pitkäksi, värikkääksi ketjuksi. Kirjan jälkimaku on sirpaleisempi, mutta ehkä siksi jotenkin lähempänä todellisen elämän kokemusta. Romaanin rakenne, jossa William ikään kuin kokeilee kertoa lukijalle tai itselleen? erilaisia versioita isänsä kuolemasta, tuo uuden, koskettavan ulottuvuuden Edward Bloomin hurjiin tarinoihin. Isän villi mielikuvitus käy pojan hermoille, mutta omena ei ehkä sittenkään putoa kauas puusta. Tarinankertojan poika kertoo tarinoita omalla tavallaan.

Daniel Wallace: Big Fish: A Novel of Mythic Proportions. Algonquin  Books of Chapel Hill, 1998. Pokkaripainos Pocket Books, 2004. 180 s. Ostettu käytettynä.

13. marraskuuta 2013

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä

Olen viime aikoina sattunut lukemaan useammankin kirjan, joiden kirjoittajat pitävät omaa blogia. Kirjoittamisensa taustoja netissä valottavat ainakin Vera Vala, Pasi Ilmari Jääskeläinen ja tämänpäiväisen postauksen innoittaneen kirjan isä Tommi Melender, jonka Antiaikalainen-blogi kuuluu Cisionin mukaan Suomen suosituimpiin kirjallisuusaiheisiin blogeihin.

Liekö lukuvalintojeni taustalla silkka sattuma vai ovatko ne kenties osoitus siitä, että kirjailijoiden blogit ovat toimivia markkinointikanavia? Jälkimmäinen pitänee paikkansa kirjablogeja pitävien ja niitä ahkerasti seuraavien lukijoiden keskuudessa, mutta ns. suuresta yleisöstä en olisi niinkään varma.

Oma suhtautumiseni kirjailijoiden blogeihin on kaksijakoista. Toisaalta on kiehtovaa kurkistaa kirjailijoiden työhön ja elämään teosten takana, toisaalta taas en haluaisi tietää liikaa. Melenderin kohdalla dilemma kärjistyi. Antiaikalaisessa vieraillessani ihailen Melenderin lukeneisuutta ja kirjoitustaitoa, mutta usein myös kummastelen ja vähän ärsyynnynkin. Ajatukseni kirjallisuudesta ja maailmasta eivät kulje aivan samaa rataa Melenderin kanssa.

Siksi tunnustan, että en halunnut pitää Ranskalaisesta ystävästä (2009). Oikeastaan melkein halusin, että se olisi huono. Mutta ei se ollut. Se oli kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu kirja.

En silti tiedä, voinko sanoa pitäneeni Ranskalaisesta ystävästä. Olen sen sortin lukija, joka lukee kaunokirjallisuutta ennen kaikkea rentoutuakseen ja viihtyäkseen. Näitä asioita tarjoavien kirjojen ei välttämättä tarvitse olla helppoja ja pehmoisia, vaan ne voivat herättää monenlaisia tunteita ja ajatuksia, vaikeita ja raskaitakin. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin olen, että jos kirja herättää minussa enimmäkseen inhoa, surua, pelkoa, vihaa tai ahdistusta, en halua uhrata sille rajallista vapaa-aikaani.

Ranskalaisen ystävän maailma on melkoisen kova ja ruma. Päähenkilö Joel Raento on ylirasittunut näytelmäkirjailija ja puppuluennoitsija, joka lähtee latamaan akkujaan Ranskaan pieneen Aronvillen kaupunkiin. Siellä tämä varsin synkkäluontoinen ja ylimielinen mies viettää aikaansa Gustave Flaubertia lukien ja ihmisiä ja maailmaa vihaten. Joel ei varsinaisesti kaipaa seuraa, mutta paikallisesta kuppilasta sattuu silti löytymään hengenheimolainen Marcel. Uuden ystävänsä kautta – jos miesten suhdetta nyt voi ystävyydeksi kutsua – Joel joutuu kosketuksiin myös aronvilleläisen alamaailman kanssa.

Heti kirjan alkuun Melender läiskäisee lukijaa päin epämiellyttävän pahoinpitelykohtauksen. Väkivaltaa tulee vastaan myöhemminkin, mutta silloinkin, kun ketään ei rusikoida, kirjan tunnelma on kolea ja synkeä. Joel suhtautuu kaikkeen joko täysin välinpitämättömästi tai sitten avoimesti halveksuen, eikä kirjan muista henkilöistä löydy juuri enempää lämpöä.

Jokin kirjassa sai minut silti kiinnostumaan. Jollain tasolla oli kiehtovaa yrittää ymmärtää Joelin ajatusmaailmaa, ja tarinan edetessä miehestä löytyi juuri sen verran inhimillisyyden ja empatian pilkahduksia, että hahmo ei karannut kiinnostukseni ulottumattomiin. Myös Joelin erakkomaisen arjen taustalla kehittyvä rikosjuoni toimi ihmeen hyvin. Sivuhenkilöissä ja juonenkäänteissä oli melkoisesti kaavamaisen trillerin aineksia, mutta jotenkin Melenderin käsittelytapa sai ne toimimaan osana muuten pikemminkin korkeakirjallisesti virittynyttä kokonaisuutta.

Romaanin kirjallisista viitteistä suurin osa meni minulta luultavasti ohi. Flaubert-tietämykseni on  ainoastaan Madame Bovaryn varassa, ja epäilen, että lukuisien suorien viittausten lisäksi tekstiin kätkeytyy paljon muuta niin Flaubertiin kuin moniin muihinkin kirjailijoihin viittaavaa intertekstuaalisuutta, joka jäi minulta tavoittamatta. Minua viisaampi lukija saa näistä ulottuvuuksista varmasti enemmän irti.

Ranskalaisen ystävän kanssa ei ollut aivan helppo ystävystyä, mutta ei tämä kirja taida halauksia havitellakaan.

Tommi Melender: Ranskalainen ystävä. WSOY, 2009. 238 s. Saatu lahjaksi.

10. marraskuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Nyt on käsillä sellainen kirja, että en pitkään tuumittuanikaan oikeastaan tiedä, mitä mieltä siitä olen. Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (2006) sai minut hämmennyksiin.

Jääskeläisellä on kirjabloggaajien keskuudessa paljon faneja, ja itsekin blogia pitävä Jääskeläinen puolestaan on kiitellyt kirjablogeja niiden roolista lukemisen ilosanoman levittäjinä. Olen kurkistellut kirjailijan sivuille silloin tällöin, mutta tapojeni mukaan olen yrittänyt vältellä tietämästä hänen kirjoistaan liikaa etukäteen. Yllätyksiä Lumikko ja yhdeksän muuta siis ainakin tarjosi. Osasin odottaa kirjalta fantasiaa, mutta sen maailman ja juonen mielikuvituksellisuus jaksoivat silti hämmästyttää.

Kiehtovaa kirjassa oli tapa, jolla Jääskeläinen punoi yhteen toisaalta suomalaista arkitodellisuutta ja toisaalta kaikenlaista läpikotaisin outoa. Jäniksenselän pikkupaikkakunnalla tavalliset ihmiset puuhailevat tavallisia puuhiaan, mutta tavallisuuden takana lymyääkin toinen toistaan vinksahtaneempia ihmisiä ja ilmiöitä.

Osa Jäniksenselän ja sen asukkaiden erikoisuuksista sai minut huvittumaan. Kirjailijakin on taatusti hykerrellyt sepittäessään paikkakuntaa, jossa on ”vain yksi kukkakauppa, mutta seitsemän puotia, joissa myytiin pääsiassa mytologisia patsaita”, jonka kylänraitilla tepastelee japanilaisia turisteja etsimässä jälkiä maailmankuulusta lastenkirjailijasta Laura Lumikosta, ja jonka ehdotonta eliittiä ovat salamyhkäisen Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seuran harvat ja valitut jäsenet.

Mutta enimmäkseen kirja oli minusta ahdistava. Olen oikeastaan yllättynyt siitä, miten epämiellyttäviksi koin monet asiat kirjassa. Tarinan käänteet sinkoilevat nimittäin niin reippaasti todellisuuden yli ja ohi, että en toisaalta osannut ottaa niitä lainkaan vakavasti, mutta toisaalta koin kirjan tunnelman silti vahvasti vastenmieliseksi. Inhotustani kirvoitti ennen kaikkea kirjan henkilöiden ja heidän tapojensa kieroutuneisuus. Jo ajatuskin kirjailijaseuran pelaamasta Pelistä, jossa kollegat pannaan puolipakolla ”vuotamaan” toisilleen sisimmät ajatuksensa, ällöttää. Taipumusta ylilyönteihin oli myös fyysisellä puolella. Esimerkiksi herkkuja mättävä, groteskin ihramahainen kirjailija Talvimaa toi mieleeni Amélie Nothombin Hygiène de l'assassin -romaanin Prétextat Tachin, vaikka ei aivan yhtä vastenmielinen ollutkaan.

Kysymykset seuran salaisuuksien taustalla ovat kyllä sinänsä kiehtovia. Miten kirjat syntyvät? Mistä kirjailijat saavat ideansa? Mikä osuus on lukijalla? Jääskeläinen sirottelee tarinaan kahmalokaupalla kirjallisia viittauksia ja myös lempeitä piikkejä, jotka kohdistuvat niin jalustalle nostettuihin kirjailijamyytteihin kuin kirjallisuuskritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen konventioihinkin. Silti älyllinen suhtautuminen kirjoihin jää niihin liittyvien selittämättömyyksien jalkoihin. Lumikko ja yhdeksän muuta vihjaa, että kirjat voivat olla vaarallisia – ja että ehkä juuri siinä piilee niiden taika ja voima.
- Minä en lue omia kirjojani enkä ajattele niitä kirjoittamisen jälkeen. Minä en ole koskaan opetellut ulkoa kirjallisia sitaatteja, en edes omiani.
- Ihanko totta?
- Minä en muutenkaan ymmärrä ihmisiä, jotka lukevat kirjoja huvikseen ja jäävät sitten märehtimään niiden esittämiä ajatuksia. Paperihan on keksitty nimenomaan sitä varten, ettei ihmisen tarvitsisi säilöä kaikenmoisia ajatuksia päänsä sisälle.
 Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta. Atena, 2006. E-kirja ostettu Elisa kirjasta, luettu kännykällä.

6. marraskuuta 2013

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta

Jos minun pitäisi mainita Bretagnesta viisi huomattavinta ja hienointa asiaa, ne olisivat mustavalkoinen lehmä, meri, tuuli, sade ja traktori. Traktorin lisäsin tähän listaan vasta kuluneella viikolla, koska en aikaisemmin ollut tajunnut sen täyttä käytännöllistä, humaania ja yhteiskunnallista merkitystä.
Itsekin ulkosuomalaisena olen aina kiinnostunut lukemaan ulkomailla asuvien suomalaisten (tai miksei muunkinmaalaisten) kokemuksia elämästä uudessa kotimaassaan. Outi Nyytäjän kolumnikokoelma Heinäpaali roihuaa – näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta (2004) kiinnosti siksikin, että pääsin kesällä ottamaan sen matkalukemiseksi viikonloppureissulle Bretagneen.

Heinäpaali roihuaa on toinen Nyytäjän kirjoittama Bretagne-aiheinen kirja. En ole lukenut vuonna 2002 Tammelta ilmestynyttä kokoelmaa Maailman laidalta – kertomuksia Bretagnesta, mutta veikkaan, että siinä tarkastellaan elämää Ranskan länsireunalla samankaltaisesta yhtä aikaa paikallisen asukkaan ja ulkopuolisen näkökulmasta kuin tässä kirjassa. Heinäpaalissa Nyytäjä tarjoilee muun muassa tällaisia huomioita kanssaihmisistään:
Hyvässä porvarillisessa elämäntavassa pidetään kiinni asioista, toimintatavoista, ihmisistä ja joskus syntyneistä viikoittaisista ja päivittäisistä aikarituaaleista. Ennen kaikkea pidetään kiinni syvälle juurtuneista ennakkoluuloista ja terveestä epäilystä. Itse asiassa tämä elämäntapa on ollut ranskalaisen elämän runko, niin oikealla kuin vasemmalla. Sitä ovat nyt murentaneet kaikensorttinen kansainvälisyyteen ja vauhdikkuuteen pyrkiminen ja amerikkalainen pikaruoka, joka ei ole tuottanut tähän maahan muuta kuin liikalihavuutta ja epävarmuutta siitä, onko elämä aivan kohdallaan.
Lyhyistä luvuista koostuvan jutustelevan kirjan lukaisee sutjakkaan. Silti kirja jäi minulta kesällä kesken ja tuli luettua loppuun vasta nyt, sillä loppujen lopuksi se ei imaissutkaan minua mukaansa aivan niin kuin olisin toivonut. Nyytäjän juttuja oli kyllä ihan mukava lukea, mutta takakannen kehujen perusteella olin odottanut kirjalta vielä oivaltavampaa otetta, terävämpää havainnointia ja purevampaa huumoria. Ehkä tiivis mitta on asettanut omat rajoituksensa käsittääkseni alun perin Anna-lehdessä kolumneina julkaistuille teksteille, mutta minusta tuntui kuin moni lupaavasti alulle päässyt idea olisi jäänyt jotenkin vähän kesken. Naapuruston värikkäät persoonat ja erikoiset sattumukset tulivat kyllä napakasti kuvatuiksi, mutta olisi ollut antoisampaa, jos niiden kautta olisi pureuduttu syvemmälle ranskalaiseen (bretagnelaiseen?) kulttuuriin tai ihmiselämän ja yhteiskunnan ilmiöihin ylipäätään. 

No, ihan mukava välipalakirja. Nyt kun vain olisi kyytipojaksi aitoa bretagnelaista omenasiideriä ja tattarikreppejä!

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Elma Ilona ja Marja.

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa – näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta. Teos, 2004. Loisto-pokkari, 2008. 234 s. Saatu lahjaksi.

4. marraskuuta 2013

Lentäjä-ässiä, ranskalaisia mutrusuita ja muita syksyn elokuvia

Jeune & Jolie (2013)

Pidin François Ozonin edellisestä elokuvasta Vieras talossa, joten odotin innolla tätä elokuvaa. Aihe kuulosti kiinnostavalta, kriitikot kehuivat ja still-kuvat päänäyttelijä Marine Vacthista olivat runollisen kauniita. Loppujen lopuksi elokuva taisi kuitenkin olla vähän liian ”ranskalainen” minulle. Naiseuteensa heräävä 17-vuotias tyttö haahuilee kolkosta seksikokemuksesta toiseen, mutta aiheeseen liittyvien sinänsä mielenkiintoisten teemojen käsittely jäi ehkä vähän turhan viitteelliseksi minun makuuni. Elokuvasta jäi tyhjä olo. Vai oliko se tarkoituskin?

Mud (2012)

Kaksi arkansasilaista pikkupoikaa tutustuu autiosaarella piileskelevään kulkuriin, joka ei pääse pakoon menneisyyttään. Hyvää aitoamerikkalaista draamaa. No, rippunen aitoamerikkalaista sentimentaalisuutta myös, mutta kokonaisuutena pidin kovasti tästä keitoksesta, jossa sivuttiin eri näkökulmasta rakkauden, ystävyyden ja luottamuksen monia muotoja. Etelävaltiolaisesta jokimiljööstä tuli mieleen Huckleberry Finn.

The Good, the Bad and the Ugly (1966)

Tydydydydyy-dyy-dyy-dyy... Länkkäriklassikon tunnusmusiikki oli tuttu, mutta muuten elokuva ei etukäteen kamalasti kiinnostanut. Onneksi mies kuitenkin sai minut katsomaan tämän, sillä näin täyttyi taas yksi aukko sivistyksessäni, eikä elokuva itse asiassa ollut ollenkaan hullumpi. Nuori Clint Eastwood, juu!

Magnolia (1999)

Tältäkin elokuvalta odotin paljon. Nautin tarinoista, joissa satunnaiset ihmiskohtalot punoutuvat toisiinsa, ja komeasti ne kieltämättä tässä Paul Thomas Andersonin elokuvassa risteilivät. Liuta hyviä näyttelijöitä aina varmasta Philip Seymour Hoffmanista yllättävään Tom Cruiseen. Loppupuolella aloin silti vähän puutua. Kovia kohtaloita ja murtuvia ihmisraunioita oli nähty jo niin paljon, että tuntui kuin lopun surrealistinen deus ex machina -juonenkäänne olisi ollut ainoa keino kehittää loppuhuipennukseksi jotain vielä dramaattisempaa.

Scoop (2006)

Woody Allen on tehnyt sekä loistavia että tyhjänpäiväisiä elokuvia. Tämä murhahupailu taitaa mennä pikemminkin jälkimmäiseen kategoriaan, mutta mukavaa katsottavaa silti höpsöine mysteerijuonenkäänteineen ja hurmaavine brittiaristokratiakliseineen.


Top Gun (1986)

Lajinsa klassikko tämäkin! Jaa, mitäs tästä nyt sanoisi. Ehtaa purkkaa ja popkornia kunnon kasariviboilla, jee! Oli hauskaa nähdä Tom Cruise tässä hyvin tomcruisemaisessa roolissa Magnolian hyvin epätomcruisemaisen roolin jälkeen.


De vrais mensonges (2010)

Ihan sympaattinen romanttinen komedia, mutta kyllä jenkit ja britit tuppaavat hanskaamaan tämän lajityypin ranskalaisia paremmin. Epäonnisille väärinkäsityksille perustuvalla tarinalla oli hauskat hetkensä, mutta aika väkisin väännettyjä käänteitäkin mukaan mahtui. En ihastunut Audrey Tautoun esittämään naispäähenkilöön. Onnettomasti rakastunut sympaattinen Sami Bouajila olisi ansainnut parempaa!
 

30. lokakuuta 2013

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan dekkarit ovat nauttineet suurta suosiota blogeissa, ja onpa kirjailija itsekin ahkerasti mukana sosiaalisessa mediassa. Olen kurkistellut Vera(n) Italiaan kirjailijan blogin kautta jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain tartuttua itse kirjoihin, tarkemmin sanottuna dekkarisarjan aloittavaan Kuolemaan sypressin varjossa (2012).

Olen jo aiemmin tilittänyt blogissa ennakkoluulojani kotimaisia dekkareita kohtaan. Mielikuvissani niissä ratkotaan harmaita lähiömurhia laimean keskikaljan voimin. Ensikohtaamiseni Leena Lehtolaisen kanssa auttoi jonkin verran ennakkoluulojen käsittelyssä, sillä Ensimmäinen murhani ei ollut ollenkaan hullumpaa lukemista, vaikka siinä kaljoittelevia poliiseja esiintyikin. Silti oli hauskaa tutustua Vera Valan myötä kotimaisen dekkaristin teokseen, joka lupaili suomalaisen arkitodellisuuden sijaan Italiaan sijoittuvaa ”aistikasta”, ”auringonpaahteista ja rehevästi tuoksuvaa” tarinaa.

Kirja piti lupauksensa. Viihdyin mainiosti Valan sankarittaren Arianna de Bellisin seurassa Rooman kattojen yllä, Tolfan pikkukaupungin pittoreskeilla kujilla ja maaseudun aurinkoisissa maisemissa, eivätkä kuvaukset Ariannan herkkuhetkistä paikallisten viinien, pastojen ja juustojen parissa tehneet pahaa nekään. Kirjan miljöö tarjosi siis kerrassaan nautittavaa nojatuolimatkailua pimenevien syysiltojen ratoksi.
Arianna laittoi illalliseksi salaattia ja paistoi pihvin, jonka kodinhoitaja oli hakenut aamulla lihakauppiaalta. Syötyään hän kaatoi lasiin Brunelloa ja siirtyi Rooman kattojen yllä kohoavalle terassille. Ilta-aurinko värjäsi sadan metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen männyt punertaviksi. Hän maistoi täyteläistä viiniä ja antoi periksi koko päivän taustalla kummitelleelle kivulle. Kattoterassin suoma näköala Vatikaanin kupolin taakse laskevaan aurinkoon vain korosti hänen yksinäisyyttään.
Pidin Ariannasta päähenkilönä. Arianna oli rohkea ja neuvokas etsivä, mutta mukana oli myös  hahmoon syvyyttä tuovia suruja ja pelkoja. Lähiödekkarimietteitäni vasten täytyy silti todeta, että lukijan kannattaa odottaa Ariannan maailmalta realismin sijasta pikemminkin estetiikalla kuorrutettua eskapismia. Kirjan faktat ovat kyllä varmasti sinänsä oikein – Valan paikallistietämys vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka en tunnekaan kirjan kuvaamia seutuja – mutta Ariannan ylellinen elämä ja vaiherikas henkilöhistoria ovat melkoisen kaukana tavallisen tallaajan arjesta.

Ariannan rinnalla esiintyvistä sivuhenkilöistä, joiden voi uumoilla esiintyvän tulevissakin kirjoissa, mieleeni jäivät Ariannan sidekick Angelo – ehkä vähän turhankin stereotyyppinen homohahmo – ja luottoystävä Bartolomeo, jonka persoonaa toivottavasti syvennetään lisää sarjan tulevissa osissa. Murhamysteeriin sekaantuneet sukulaiset ja kylänmiehet sen sijaan saivat minulta välillä sormen suuhun. Luin kirjaa pikku pätkissä, ja joskus tauon jälkeen tarinan pariin palatessani jouduin hetken tuumimaan, kuka olikaan Marcello, Luciano, Alessandro, Stefano tai Claudio.

Kirjan murhamysteeri oli enemmän palapelimallia kuin niskavilloja tuulettavaa jännitystä. Lukijana minulle sopivat mainiosti tällaiset kiltinpuoleiset dekkarit, mutta kirjan jännitteeseen olisi ehkä tullut lisää kierroksia, jos murhan karmeus olisi kajastellut tarinassa vahvemmin läpi kontrastiksi Ariannan elämän koreudelle ja Tolfan maisemien kauneudelle. Pieniä risuja antaisin myös joistakin kohdista, joissa muuten nautittavaan miljöökuvaukseen livahti ehkä vähän liikaa matkailuesiteviboja.

Kaiken kaikkiaan Kuolema sypressin varjossa oli varsin viihdyttävää lukemista ja mieluisa uusi dekkarituttavuus. Sarjan seuraava osa, Kosto ikuisessa kaupungissa, odottaa jo hyllyssä, joten tulen varmasti jatkossakin seuraamaan Arianna de Bellisin seikkailuja rikosten ja risottojen parissa.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus, 2012. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

24. lokakuuta 2013

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde


Äänikirjana kuuntelussa Robert Louis Stevensonin Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886).

Oli hauskaa tutustua tähän klassikkoon, jonka – kuten monien muidenkin klassikoiden – perusasetelma oli minulle ennalta tuttu, mutta käsitys itse kirjasta silti melko epämääräinen. Ennakko-odotuksiini verrattuna yllätyin ainakin siitä, miten lyhyt kirja oli, ja myös siitä, että kauhukirjallisuuden klassikoksi se ei oikeastaan ollut kovin kauhistuttava.

Innostuin keväällä Stevensonin Aarresaaresta, jota lukiessani vaikutuin muun muassa kirjailijan elävästä, mukaansatempaavasta tavasta kuvailla ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia. Myös tästä kirjasta löytyy vahvaa tunnelmaa. 1800-luvun Lontoon hämärät, sumuiset kadut, niiden varjoissa luimiva salaperäinen herra Hyde ja laboratorionsa ja kirjastonsa uumenissa tieteellisiin tutkimuksiinsa uppoutuva tohtori Jekyll sopivat mainiosti syksyisiä kävelymatkojani saattelemaan.

Kirjan teemat ja tapahtumat ovat ajatuksia herättäviä ja aika karmaisevia. Stevenson tekee käsinkosketeltavaksi hyvän ja pahan ikuisen taistelun ihmismielen sopukoissa. Jäin miettimään, mitä jos Jekyllin ja Hyden tarina olisi totta – mitä jos noin voisi oikeasti tapahtua? Ajatusleikki avaa melkoisen vastenmielisiä näkymiä. Ja mitä jos se itse asiassa on totta? Ihmisluonnon valoisa ja pimeä puoli eivät toki taistele ihmisruumiissa niin konkreettisesti kuin kirjassa, mutta jollain tasolla meistä jokaisessa elää hyvän Jekyllin ja pahan Hyden muodostama taistelupari. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde kuvaa murheellisesti sitä, miten heikko ihmisluonto on kiusauksille ja miten helppoa ihmisen on viettiensä, uteliaisuutensa ja kunnianhimonsa johdattelemana eksyä pahan umpikujaan.

Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden ”pihvi” on mielestäni kirjan aiheen herättämissä moraalisissa pohdinnoissa. Juonenkuljetus sinänsä ei varsinaisesti pitänyt minua varpaillani, vaikka kirjan tunnelmasta pidinkin. Syynä ovat ehkä kirjan rakenne ja kerronnalliset ratkaisut. Monin paikoin, mukaan lukien juonen avainkohdissa, lukija ei varsinaisesti ole mukana siellä missä tapahtuu, vaan hänelle selostetaan tapahtumia jälkeenpäin. Tuumin, olenko tämän vaikutelman suhteen lukijana nykyajan kasvatti: nykykirjallisuudessa monet kirjailijat pyrkivät viemään lukijan henkilöidensä iholle paljon selvemmin kuin 1800-luvun etäisempinä pysytelleet kertojat. (Tosin Aarresaaren kohdalla hämmästelin nimenomaan sitä, miten nykyaikaiselta Stevensonin tyyli mielestäni tuntui... Ehkä kyse on siis vain tämän tarinan ominaisluonteesta.)

Mielenkiintoinen kirja siis. Jekylliin ja Hydeen on tutustunut moni muukin bloggari, ja suosittelenkin tutustumaan heidän kiinnostaviin pohdintoihinsa esimerkiksi blogeissa Orfeuksen kääntöpiiri, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Käännä jo sivua. Hyvän ja pahan psykologiseen tutkiskeluun ja menneen maailman lontoolaismiljööseen viehtyneille kehaisen myös toista klassikkoa, jonka tämä kirja toi mieleeni, eli Oscar Wilden kiehtovaa Dorian Grayn muotokuvaa.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Ladattu LibriVox-äänikirjana.

Kuva: By Chicago : National Prtg. & Engr. Co. [Public domain], via Wikimedia Commons