Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan dekkarit ovat nauttineet suurta suosiota blogeissa, ja onpa kirjailija itsekin ahkerasti mukana sosiaalisessa mediassa. Olen kurkistellut Vera(n) Italiaan kirjailijan blogin kautta jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain tartuttua itse kirjoihin, tarkemmin sanottuna dekkarisarjan aloittavaan Kuolemaan sypressin varjossa (2012).

Olen jo aiemmin tilittänyt blogissa ennakkoluulojani kotimaisia dekkareita kohtaan. Mielikuvissani niissä ratkotaan harmaita lähiömurhia laimean keskikaljan voimin. Ensikohtaamiseni Leena Lehtolaisen kanssa auttoi jonkin verran ennakkoluulojen käsittelyssä, sillä Ensimmäinen murhani ei ollut ollenkaan hullumpaa lukemista, vaikka siinä kaljoittelevia poliiseja esiintyikin. Silti oli hauskaa tutustua Vera Valan myötä kotimaisen dekkaristin teokseen, joka lupaili suomalaisen arkitodellisuuden sijaan Italiaan sijoittuvaa ”aistikasta”, ”auringonpaahteista ja rehevästi tuoksuvaa” tarinaa.

Kirja piti lupauksensa. Viihdyin mainiosti Valan sankarittaren Arianna de Bellisin seurassa Rooman kattojen yllä, Tolfan pikkukaupungin pittoreskeilla kujilla ja maaseudun aurinkoisissa maisemissa, eivätkä kuvaukset Ariannan herkkuhetkistä paikallisten viinien, pastojen ja juustojen parissa tehneet pahaa nekään. Kirjan miljöö tarjosi siis kerrassaan nautittavaa nojatuolimatkailua pimenevien syysiltojen ratoksi.

Arianna laittoi illalliseksi salaattia ja paistoi pihvin, jonka kodinhoitaja oli hakenut aamulla lihakauppiaalta. Syötyään hän kaatoi lasiin Brunelloa ja siirtyi Rooman kattojen yllä kohoavalle terassille. Ilta-aurinko värjäsi sadan metrin päässä sijaitsevan Villa Borghesen männyt punertaviksi. Hän maistoi täyteläistä viiniä ja antoi periksi koko päivän taustalla kummitelleelle kivulle. Kattoterassin suoma näköala Vatikaanin kupolin taakse laskevaan aurinkoon vain korosti hänen yksinäisyyttään.

Pidin Ariannasta päähenkilönä. Arianna oli rohkea ja neuvokas etsivä, mutta mukana oli myös  hahmoon syvyyttä tuovia suruja ja pelkoja. Lähiödekkarimietteitäni vasten täytyy silti todeta, että lukijan kannattaa odottaa Ariannan maailmalta realismin sijasta pikemminkin estetiikalla kuorrutettua eskapismia. Kirjan faktat ovat kyllä varmasti sinänsä oikein – Valan paikallistietämys vaikuttaa vakuuttavalta, vaikka en tunnekaan kirjan kuvaamia seutuja – mutta Ariannan ylellinen elämä ja vaiherikas henkilöhistoria ovat melkoisen kaukana tavallisen tallaajan arjesta.

Ariannan rinnalla esiintyvistä sivuhenkilöistä, joiden voi uumoilla esiintyvän tulevissakin kirjoissa, mieleeni jäivät Ariannan sidekick Angelo – ehkä vähän turhankin stereotyyppinen homohahmo – ja luottoystävä Bartolomeo, jonka persoonaa toivottavasti syvennetään lisää sarjan tulevissa osissa. Murhamysteeriin sekaantuneet sukulaiset ja kylänmiehet sen sijaan saivat minulta välillä sormen suuhun. Luin kirjaa pikku pätkissä, ja joskus tauon jälkeen tarinan pariin palatessani jouduin hetken tuumimaan, kuka olikaan Marcello, Luciano, Alessandro, Stefano tai Claudio.

Kirjan murhamysteeri oli enemmän palapelimallia kuin niskavilloja tuulettavaa jännitystä. Lukijana minulle sopivat mainiosti tällaiset kiltinpuoleiset dekkarit, mutta kirjan jännitteeseen olisi ehkä tullut lisää kierroksia, jos murhan karmeus olisi kajastellut tarinassa vahvemmin läpi kontrastiksi Ariannan elämän koreudelle ja Tolfan maisemien kauneudelle. Pieniä risuja antaisin myös joistakin kohdista, joissa muuten nautittavaan miljöökuvaukseen livahti ehkä vähän liikaa matkailuesiteviboja.

Kaiken kaikkiaan Kuolema sypressin varjossa oli varsin viihdyttävää lukemista ja mieluisa uusi dekkarituttavuus. Sarjan seuraava osa, Kosto ikuisessa kaupungissa, odottaa jo hyllyssä, joten tulen varmasti jatkossakin seuraamaan Arianna de Bellisin seikkailuja rikosten ja risottojen parissa.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Gummerus, 2012. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari Ensimmäinen murhani (1993) oli alkukesästä tarjolla jonkinlaisena ilmaisena lukijalahjana Elisa Kirjan asiakkaille. Voisiko olla oivempaa tilaisuutta tutustua kirjailijaan, jota olen jo vuosia ennakkoluuloisena vältellyt? (Itse asiassa kaavailin kyllä tarttuvani ennakkoluuloihini jo viime vuonna Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteen tiimoilta, mutta en päässyt tuumasta toimeen. No, onneksi Maria Kallio on jaksanut odotella vielä vähän pidempään.)

Kuten ennakkoluulojen kanssa usein käy, ne osoittautuivat jälleen jos ei nyt suorastaan vääriksi, niin ainakin ylimitoitetuiksi. En ole juuri lukenut kotimaisia dekkareita, ja mielikuvani on, että niissä on tylsiä keskikaljaa juovia poliiseja ja tylsiä lähiömurhia. No joo. Jossain määrin taidan olla oikeassa, sillä mielikuvieni suuntaisia piirteitä löytyi kyllä tästäkin kirjasta, mutta tylsä Ensimmäinen murhani ei silti ollut, vaan varsin mukiinmenevää kesälukemista.

Kirjassa ratkaistava murha on siis Maria Kallion ensimmäinen. Tämä aspekti juonessa oli minusta mielenkiintoinen. Keltanokkapoliisi, joka ei ole edes vielä ihan varma, haluaako olla poliisi, joutuu ratkaisemaan ensimmäistä isoa juttuaan, ja päälle päätteeksi tapauksen osapuolet sattuvat olemaan hänen opiskeluaikaisia tuttujaan. Ammatillisen ja yksityisen minän kohtaamisesta syntyy hyviä jännitteitä. Näin ensikohtaamisella nielin vaivatta moisen sattuman, mutta toivottavasti Kalliolla ei sentään ole niin huono tuuri, että sarjan kaikissa kirjoissa murhataan vain hänen tuttaviaan...

En oikein tiedä, mitä mieltä olen päähenkilöstä. Seurasin kyllä mielelläni tarmokkaan poliisin toimia murhan ratkaisemiseksi, mutta en kokenut erityisesti välittäväni Mariasta, ja paikoin hahmo tuntui ikään kuin taiten sommitellulta kokoelmalta luonteenpiirteitä ja mieltymyksiä, mutta ei silti ihan oikealta ihmiseltä. Syvyyttä tulee varmaankin lisää kirjasarjan edetessä, kun Maria saa kirja kirjalta lisää lihaa luiden päälle. Olisi mielenkiintoista lukea sarjan myöhempiä kirjoja ja seurata Kallion kasvamista ja kehittymistä ihmisenä ja poliisina, parikymppisestä plantusta kokeneeksi konkariksi. Nuoressa Mariassa on karheutta, rohkeutta ja kovuutta, mutta niiden alla myös levotonta epävarmuutta. Mihin suuntaan kokemus mahtaa hahmoa viedä, ärhäkämmäksi vai tyynemmäksi?

Jotkut henkilöt ja juonen palaset tuntuivat vähän epäuskottavilta, mutta dekkareissa moinen ei minua varsinaisesti häiritse: henkilöhahmoilla kuuluukin olla liudoittain toinen toistaan synkempiä ja odottamattomilla tavoilla yhteen kietoutuvia salaisuuksia. Mitä uskottavuuteen ja kiinnostavuuteen tulee, lähiödekkariennakkoluuloni saivat kyytiä siltäkin osin, että loppujen lopuksi ei ollutkaan tylsää vaan itse asiassa aika hauskaa lukea tällaista helsinkiläiseen arkimiljööseen sijoittuvaa ja arkisen rempseään tyyliin kerrottua tarinaa.

Oman hauskan lisänsä lukukokemukseen toi ajankuva. Alkaessani lukea kirjaa pidin itsestäänselvänä, että Maria Kallio -dekkarit sijoittuvat nykyaikaan, ja vasta hetken kirjoituskoneita ja lankapuhelimia ihmeteltyäni tajusin, että kirjan ilmestymisestä on tosiaan jo kaksi vuosikymmentä. Siinäpä selitys vaivalloiselle tietoliikenteelle!

Ensimmäinen murhani ei siis ollut ollenkaan hullumpi ennakkoluulojen selättäjä. Saatan jatkossakin kokeilla Lehtolaista dekkarinnälkään.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani. Otava, 1993. E-kirja saatu ilmaisena asiakaslahjana Elisa Kirjalta.