Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani

Leena Lehtolaisen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari Ensimmäinen murhani (1993) oli alkukesästä tarjolla jonkinlaisena ilmaisena lukijalahjana Elisa Kirjan asiakkaille. Voisiko olla oivempaa tilaisuutta tutustua kirjailijaan, jota olen jo vuosia ennakkoluuloisena vältellyt? (Itse asiassa kaavailin kyllä tarttuvani ennakkoluuloihini jo viime vuonna Kuusi kovaa kotimaista -lukuhaasteen tiimoilta, mutta en päässyt tuumasta toimeen. No, onneksi Maria Kallio on jaksanut odotella vielä vähän pidempään.)

Kuten ennakkoluulojen kanssa usein käy, ne osoittautuivat jälleen jos ei nyt suorastaan vääriksi, niin ainakin ylimitoitetuiksi. En ole juuri lukenut kotimaisia dekkareita, ja mielikuvani on, että niissä on tylsiä keskikaljaa juovia poliiseja ja tylsiä lähiömurhia. No joo. Jossain määrin taidan olla oikeassa, sillä mielikuvieni suuntaisia piirteitä löytyi kyllä tästäkin kirjasta, mutta tylsä Ensimmäinen murhani ei silti ollut, vaan varsin mukiinmenevää kesälukemista.

Kirjassa ratkaistava murha on siis Maria Kallion ensimmäinen. Tämä aspekti juonessa oli minusta mielenkiintoinen. Keltanokkapoliisi, joka ei ole edes vielä ihan varma, haluaako olla poliisi, joutuu ratkaisemaan ensimmäistä isoa juttuaan, ja päälle päätteeksi tapauksen osapuolet sattuvat olemaan hänen opiskeluaikaisia tuttujaan. Ammatillisen ja yksityisen minän kohtaamisesta syntyy hyviä jännitteitä. Näin ensikohtaamisella nielin vaivatta moisen sattuman, mutta toivottavasti Kalliolla ei sentään ole niin huono tuuri, että sarjan kaikissa kirjoissa murhataan vain hänen tuttaviaan...

En oikein tiedä, mitä mieltä olen päähenkilöstä. Seurasin kyllä mielelläni tarmokkaan poliisin toimia murhan ratkaisemiseksi, mutta en kokenut erityisesti välittäväni Mariasta, ja paikoin hahmo tuntui ikään kuin taiten sommitellulta kokoelmalta luonteenpiirteitä ja mieltymyksiä, mutta ei silti ihan oikealta ihmiseltä. Syvyyttä tulee varmaankin lisää kirjasarjan edetessä, kun Maria saa kirja kirjalta lisää lihaa luiden päälle. Olisi mielenkiintoista lukea sarjan myöhempiä kirjoja ja seurata Kallion kasvamista ja kehittymistä ihmisenä ja poliisina, parikymppisestä plantusta kokeneeksi konkariksi. Nuoressa Mariassa on karheutta, rohkeutta ja kovuutta, mutta niiden alla myös levotonta epävarmuutta. Mihin suuntaan kokemus mahtaa hahmoa viedä, ärhäkämmäksi vai tyynemmäksi?

Jotkut henkilöt ja juonen palaset tuntuivat vähän epäuskottavilta, mutta dekkareissa moinen ei minua varsinaisesti häiritse: henkilöhahmoilla kuuluukin olla liudoittain toinen toistaan synkempiä ja odottamattomilla tavoilla yhteen kietoutuvia salaisuuksia. Mitä uskottavuuteen ja kiinnostavuuteen tulee, lähiödekkariennakkoluuloni saivat kyytiä siltäkin osin, että loppujen lopuksi ei ollutkaan tylsää vaan itse asiassa aika hauskaa lukea tällaista helsinkiläiseen arkimiljööseen sijoittuvaa ja arkisen rempseään tyyliin kerrottua tarinaa.

Oman hauskan lisänsä lukukokemukseen toi ajankuva. Alkaessani lukea kirjaa pidin itsestäänselvänä, että Maria Kallio -dekkarit sijoittuvat nykyaikaan, ja vasta hetken kirjoituskoneita ja lankapuhelimia ihmeteltyäni tajusin, että kirjan ilmestymisestä on tosiaan jo kaksi vuosikymmentä. Siinäpä selitys vaivalloiselle tietoliikenteelle!

Ensimmäinen murhani ei siis ollut ollenkaan hullumpi ennakkoluulojen selättäjä. Saatan jatkossakin kokeilla Lehtolaista dekkarinnälkään.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani. Otava, 1993. E-kirja saatu ilmaisena asiakaslahjana Elisa Kirjalta.