31. lokakuuta 2011

Lokakuun luetut

Lokakuu on ollut kirjablogeissa vilkkaan keskustelun ja itsetutkiskelunkin kuukausi. Paljon puhuttaneita aiheita näkyvät olleen ainakin arvostelukappaleet, kirjamessut ja palkinnot.

Omalta osaltani osallistun keskusteluun onnittelemalla aivan kerrassaan kaikkia kirjabloggaajia Rakkaudesta kirjaan -palkinnosta! On hauskaa, että tällainen kollektiivinen tunnustus osaltaan levittää lukemisen ilosanomaa. Palkitut viisi bloggaajaa edustavat hienosti erilaisia tapoja kirjoittaa ja keskustella kirjoista. Uutisen rohkaisemana oli erityinen ilo tutustua myös kirjabloggaukseen toisella kotimaisella eli minulle ennestään tuntemattoman Bokbabbelin sivuilla.

Noista muista puheenaiheista mainittakoon arvostelukappaleet, joista virisi keskustelua esimerkiksi Ilsen ja Marjiksen tartuttua aiheeseen. Moneen blogiin on viime aikoina ilmestynyt bloggaajan ja blogin "toimituksellisen linjan" esittely. Lurun luvuissa näin pitkälle ei ole vielä päästy, mutta mainitsenpa aiheen nyt, kun satuin tässä kuussa lukemaan blogihistoriani toisen arvostelukappaleen eli Henna Helmi Heinosen Veljen vaimon. (Se toinen oli Kirsti Ellilän Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Vai puhutaanko arvostelukappaleista vain uutuuksien kohdalla?)

Omalta osaltani olen ratkaissut asian siinä samalla, kun olen viime aikoina ottanut tavaksi kirjata blogikirjoitusten loppuun perustiedot lukemistani kirjoista, mukaan lukien sen, mistä olen kirjan käsiini saanut. Alkusysäyksenä käytännölle oli oma tilastointi-innostukseni, mutta mukavaa on, jos tiedoista on iloa tai hyötyä myös blogin lukijoille. Näissä pienen präntin peräkaneeteissa yritän muistaa mainita myös kirjojen kääntäjät ja kuvittajat, joiden panos kokonaisuuteen tuppaa muutoin helposti unohtumaan.

Arvostelukappaleita tullee blogissa näkymään harvakseltaan, sillä olen huono pysymään uutuuskirjojen tahdissa ja muutenkin melko pihalla kirjamaailman päivänpolttavista kysymyksistä. Niistä on kuitenkin aina hauskaa lukea, joten kiitos ja kannustus kaikille ajan hermolla oleville bloggareille! Kirjoissa hienoa on, että niitä tulee koko ajan uusia -  ja silti vanhat eivät vanhene.

No, pitemmittä puheitta:

Lokakuun luetut

Kuukauden helmi oli tällä kertaa Sarah Watersin mukaansatempaava ja huikean vahvatunnelmainen Vieras kartanossa, joka on kerännyt paljon faneja blogeissa ja sai minusta yhden lisää. Myös kuukauden molemmat kotimaiset olivat mieluisia lukukokemuksia. Heinosen kohuesikoinen Veljen vaimo yllätti myönteisesti henkilöhahmoillaan, ja Inari Krohnin Musta ja muut värit oli viehättävä taiteilija- ja aikuistumisromaani 60-luvun Helsingistä. Suosittelen kaikille taiteen ystäville!

Marraskuussa tulossa on ainakin kirja laiskottelun taidosta, joka tulee näin syyskiireiden keskellä tarpeeseen. Yöpöydällä partaansa raapii myös herra Hemingway.

Valoisaa marraskuuta kaikille!

30. lokakuuta 2011

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo

Aioin kirjoittaa Henna Helmi Heinosen Veljen vaimosta (2011) tuoreeltaan sen ilmestyttyä, mutta kirjailijaa ympäröinyt nettijulkisuus oli sen verran hämmentävää, että päätin jättää kirjan hetkeksi hautumaan voidakseni lukea sen "puolueettomasti". Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin jokseenkin varautuneet ennakko-odotukset kääntyivät yllättävän positiiviseksi lukukokemukseksi.

Veljen vaimo on takakannen mukaan "sukutarina, rakkaustarina ja ennen kaikkea selviämistarina". Kolmekymppinen Marja saapuu tuoreena vaimona Kuusikon perheen rintamamiestaloon, jossa asuu Marjan miehen Kristianin lisäksi tämän Tuulikki-äiti. Naapurustoon ovat asettuneet myös Kristianin isoveljet Antti ja Santtu. Juureton Marja löytää Kuusikkojen luota kauan kaipaamansa perheen, mutta joutuu vähitellen huomaamaan, että ihmissuhteiden mannerlaatat liikkuvat sielläkin, missä alla on ydinperheen turvallinen kivijalka.

Kirja oli sujuvalukuinen ihmissuhderomaani. Tarinan keskiössä on Kuusikon veljeskolmikko vaimoineen ja tyttöystävineen, nuorten aikuisten itsensä etsintä. Tältä osin viehdyin erityisesti kirjan mieshahmoihin. Kannen perusteella kuvittelin kirjaa naisiin keskittyväksi naisten viihderomaaniksi, joten oli mukava yllätys pujahtaakin miesten nahkoihin. Varsinkin Antti ja Santtu olivat sympaattisia ja todentuntuisia hahmoja. Monipuolinen henkilökuvaus oli minusta yksi Heinosen vahvuuksia: tuntui, että kirjailija todella välitti henkilöistään ja sai siksi minutkin välittämään.

Pidin kirjassa myös sen henkilöiden ja miljöön "tavallisuudesta". Kirja kertoi suomalaisesta arjesta sen kummemmin suuresti runollistamatta kuin kurjistamattakaan. Tarinan kotoisissa rintamamiestaloissa, sohjoisissa talvi-illoissa ja kankeissa sosiaalisissa tilanteissa oli paljon varmasti melkein jokaiselle suomalaiselle tuttua, mutta sopivasti dramatisoituna ja kirjalliseen muotoon suodatettuna.

Ihan ilman risuja Veljen vaimo ei silti selviä. Henkilöhahmot ja tarinan kaaret olivat paikallaan, mutta kielessä ja kerronnassa oli minusta hiukan horjuntaa. Kirjassa on runsaanpuoleisesti henkilöitä, ja tiuhat näkökulman vaihdokset aiheuttivat sen, että minulla oli välillä vaikeuksia pysyä mukana, kenen päässä milloinkin oltiin. Kun yhden henkilön mietteistä toisen tuntemuksiin hypätään kesken kappaleen tai jopa lauseen, koen lukijana etääntyväni henkilöistä.

Kielen osalta minua häiritsivät puhekieliset tai muuten korvaan särähtävät ilmaisut, jotka eivät aina tuntuneet istuvan luontevasti kokonaisuuteen. Usein kyse oli yksittäisistä sanavalinnoista, sellaisista kuin "holiton", "heipata" tai "heittää vettä" (kuvaannollisessa merkityksessä). Tällaiset ilmaisut voisivat sopia hyvinkin tietynlaisiin kertojanääniin, mutta nyt ne eivät minusta juurikaan rakentaneet henkilöiden mielenmaisemia, vaan lähinnä häiritsivät satunnaisesti yleiskielen sekaan ripoteltuina. Pientä haparointia yleis- ja puhekielen välillä oli minusta myös dialogissa.

Viimeinen risu menee kirjan kansille. Kuvapankkimaisen kannen perusteella olisin odottanut kepeää kesäistä rakkausviihderomaania, mutta kirjan tunnelmat olivat paljon tummasävyisemmät ja monikerroksisemmat kuin kuvan punainen mekko ja päivänkakkara. Veljen vaimo olisi minusta ansainnut paremmin tarinaansa kuvastavat kannet.

Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo. Arktinen Banaani, 2011. 337 s. ISBN 978-952-5768-85-5. Arvostelukappale.

20. lokakuuta 2011

Sarah Waters: The Little Stranger (Vieras kartanossa)

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011, alkuperäinen The Little Stranger, 2009) on yksi niitä kirjoja, joiden nimi on vilahdellut blogeissa tiuhaan viime aikoina. Ostin kirjan kesällä divarista ja sen jälkeen olen vältellyt lukemasta muiden arvioita pitääkseni odotushorisonttini kurissa. Se onnistui näköjään hyvin, sillä kun tartuin kirjaan, en muistanut enää ollenkaan, mistä sen oli tarkoitus kertoa ja miksi olin siitä kiinnostunut.

Kirja vei minut täysillä mukanaan. Luin kolmesataa ensimmäistä sivua yhteen putkeen ja sen jälkeenkin tahti hidastui vain käytännön syistä. En oikein muistakaan, milloin olisin viimeksi lukenut jotain kirjaa tällaisella innolla uppoutua ja eläytyä, ja Watersin monisanainen, kuvaileva kerronta oli loistavaa lannoitetta ahmattilukutuulelleni. Vielä kun olisi ollut viltti, kynttilä ja kuumaa kaakaota, niin lukuhetket olisivat olleet täydellisiä!

Vieras kartanossa on ehdottomasti kirja synkkiin syysiltoihin, kun tuuli ulvoo ulkona. Waters luo Hundreds Hallin ränsistyvästä kartanosta hyytävän tunnelmallisen miljöön yliluonnollisin aineksin maustetulle kuvaukselle englantilaisen luokkayhteiskunnan murroksesta toisen maailmansodan jälkeen. Leskirouva Ayres ja hänen kaksi aikuista lastaan yrittävät pitää kiinni maalaisaatelin perinteisestä elämäntavasta, mutta tarinan edetessä talossa alkaa rapistua moni muukin asia kuin antiikkihuonekalut. Minäkertoja tohtori Faraday, paikkakunnan lääkäri, seuraa sivusta Ayresien perheen alamäkeä ja huomaa olevansa itsekin kaltevalla pinnalla, kun talossa alkaa tapahtua kummia.

En ole erityisen kiinnostunut kummitusjutuista ja yliluonnollisista ilmiöistä, mutta Watersin säikyttelemänä viihdyin mainiosti. Kirjan verkkainen kerronta tiivisti jännitystä juuri sopivasti, vangitseva tunnelma jäi pyörimään mieleen ja arvoituksellisen avointa loppuratkaisua pureskelen edelleen. Juonesta näkyy käytäneen perusteellisempaakin keskustelua Järjellä ja tunteella -blogissa (sisältää spoilereita!). Susan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös ainakin Morre, Kirsi, Lainatäti, Erja, KirjapetoKaroliina, Sonja, Rachelle, Ahmu, Päkä, Maailmankirjat, Penjami, Vinttikamarissa, Maija ja aivan vastikään Lumiomena.

Osallistun kirjalla Totally British -haasteeseen.

Sarah Waters: The Little Stranger. Virago Press, 2009. 500 s. ISBN 978-1-84408-606-1. Ostettu käytettynä. Suom. Vieras kartanossa, Tammi 2011.

14. lokakuuta 2011

Inari Krohn: Musta ja muut värit (Taiteilijaelämää-haaste)

Taiteilijaelämää-tunnelmissa jälleen. Inari Krohnin Musta ja muut värit (2006) on nimenomaan taiteilijaromaani: kirja taiteilijaksi ja siinä sivussa aikuiseksi kasvamisesta. 1960-luvun Helsinkiin sijoittuvan kirjan päähenkilö, parikymppinen Inkeri, etsii itseään ja ilmaisuaan vuoroin Ateneumin tärpätintuoksuisista maalausluokista, vuoroin junalla puksutetuilta matkoilta ympäri Eurooppaa ja kauemmaskin.

Musta ja muut värit on kirjalle huippuhieno nimi. Inkeri katselee maailmaa juuri väreinä ja muotoina, nuoren taideopiskelijan nälkäisin silmin, ja kirjassa ovat mukana niin taiteilijan työn synkät kuin kirkkaatkin hetket. Inkeriä ajaa pakottava itseilmaisun, kuvan tekemisen tarve. Hän havainnoi ja hahmottaa maailmaa yhtä aikaa vähän ulkopuolisena ja samalla voimakkaasti eläytyvänä tarkkailijana. Varmuus ja epävarmuus omasta työstä ovat jatkuvassa aaltoliikkeessä, näkymättömän tekeminen näkyväksi on ikuista etsintää.

Kirja kuvailee paljon myös konkreettista tekemistä: miten käsi etsii viivaa, miten kalkkikivi hioutuu litografialaataksi. Luin mielelläni näitä kohtia, joissa yhdistyy taiteilijan työn henkinen ja fyysinen puoli. Uuden luominen ja vuosisataiset kädentaidot elävät symbioosissa, kun inspiraatio saa muodon vasta silmän ja käden yhteistyön kautta.
Inkeri pingottaa itselleen pohjan ja keittelee puoliöljypohjustuksen kuten muutkin, vetelee valkoista velliä kankaalle, joka löystyy kostuessaan ja pingottuu pinkeäksi rummunkalvoksi kuivuessaan. Valkoinen kangas seisoo vaativana telineessä ja tuijottaa Inkeriin sokeasti. Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta, mitä sille pitäisi maalata. Kaikki hänen kuvansa ovat edelleen mustanpuhuvia.
Inkerin taiteilijantien lisäksi kirja kuvaa nuoren aikuisen elämää. Ystävyyssuhteet syntyvät ja säröilevät, rakkaus on vielä vaikeampaa. Inkerin ympärillä kuohuu 1960-luvun maailmanpolitiikka ja kotoinen opiskelijapolitiikka. Vanhan valtausta Inkeri katselee sivusta, Vietnamin sodan vastaiseen mielenosoitukseen menee mukaan. Kaukaiset sodat tulevat uniin, ja Inkeri miettii, että "kärsivä maailma lähettää viestejä ihmisten tajuntaan ja ne muuttuvat kuviksi eikä kukaan ole yksin, erillinen".

Erityisen tärkeitä Inkerille ovat matkat. Pariisissa kiehtoo taide, Prahassa aistii aavistuksen pian koittavasta keväästä. Inkeri matkustaa junalla Siperian halki, rakastuu Japaniin ja kiinnostuu Aasian taiteesta, jonka rakennuspalikat ovat aivan erilaiset kuin ne tutut Ateneumissa opetetut. Jo aiemmin näköalat ovat laajentuneet kesätöissä Norjassa. Pesti on proosallisesti kalatehtaalla, mutta maisemia katsellaan täälläkin taiteilijan silmin:

Kaupunki on värikäs, rinteillä kiipeilevät siniset, punaiset ja vihreät puutalot. Ikkunasta näkyy vihreän vuonon takana siniharmaa vuori, jonka huipulla hohtaa ultramariininsininen lumiläikkä. Edessä on satama, jossa pienet kalastaja-alukset lepäävät laiturissa. Rahat riittävät sardiinipurkkiin ja näkkileipäpakettiin.
Kirjan rakenne on vähän erikoinen. Romaani tuntuu hiukan hämmentävästi fiktion, muistelmien ja päiväkirjan sekoitukselta, ja taitaa sitä ollakin. Kustantajan esittelyn mukaan Musta ja muut värit on itsenäinen teos, mutta samalla fiktiomuotoinen jatko Krohnin muistelmateokselle Muusa kirjahyllyssä (Gummerus 2005). Romaani kerrotaan pääosin kolmannessa persoonassa, mutta sekaan limittyy ensimmäisen persoonan mietteitä. Aikamuodotkin venyvät edestakaisin nykyhetken ja menneen välillä:
Hän menee katsomaan paperivarastoon. On siellä isoakin paperia. - Jospa painaisin tuon saman saaren moneen kertaan isolle paperille ja saisin kuvan saaristosta. Sellaista hän ei ollut ennen tehnyt, näin suurta grafiikkaa.
Kirjasta tuli vähän mieleen Pirkko Saision Punainen erokirja. Saision romaani on kirjallisena teoksena hiotumpi, mutta jotain samaa oli aikakauden ja miljöön lisäksi siinä, miten kirjojen päähenkilöt etsivät itseään ja taiteilijantietään. Krohn pysyttelee selkeämmin Inkerin nuoruudessa, ei sekoita sitä limittäin nykyhetken kanssa samalla tavalla kuin Saision autofiktio, mutta jotenkin viehättävä haikeansuloinen aikaperspektiivi oli tässäkin kirjassa. Oi nuoruus, oi nuoruus! Ja taiteilijuus.

Inari Krohn: Musta ja muut värit. Gummerus, 2006. 260 s. Kannen kuva Inari Krohnin matkapäiväkirja, kannen suunnittelu Jenni Noponen. ISBN 951-20-7247-5. Lainattu kirjastosta.

10. lokakuuta 2011

Tunnustuksia Kivi-tunnelmissa


Luetut, lukemattomat -blogin Liisa lähetti minulle tämän mukavan tunnustuksen. Kiitos! Tunnustukseen kuuluu tunnustaa kahdeksan asiaa. Marian ja Kirsin tavoin innostuin tunnustelemaan Aleksis Kiven päivän hengessä.
  1. Olen lukenut Aleksis Kiven tuotannosta vain Seitsemän veljestä. Se oli viihdyttävämpi kuin olin odottanut. Olin yllättynyt siitä, miten paljon tuttuja sananparsia sen sivuilta löytyi.
  2. En ole nähnyt Seitsemää veljestä teatterissa, televisiossa tai elokuvana. Mieleeni on jäänyt Jouko Turkan 1980-luvulla ohjaaman tv-sarjan aiheuttama kohu, vaikken tainnut ikäni puolesta olla ihan kohderyhmää (tai ehkä juuri siksi).
  3. Olen ollut töissä Aleksis Kiven kuolinmökissä, hyvin lyhyen aikaa tosin. Pikkuruisessa mökissä Tuusulanjärven kulttuurimaisemissa on aivan oma tunnelmansa: aika pysähtyy.
  4. Edellisestä huolimatta en muista Kiven synnyin- ja kuolinvuosia. Piti tarkistaa Wikipediasta.
  5. Sibeliuksen säveltämä Sydämeni laulu on suorastaan hyytävän hieno.
  6. Jos minun pitäisi antaa pojalleni jonkun seitsemän veljeksen etunimi, se olisi Tuomas tai Eero.
  7. Seitsemänveljestä.net-sivuston luonnetestin mukaan sielunveljeni on Aapo.
  8. Perheessäni on aina syöty Aleksis Kiven päivänä synttärikakkua - ei tosin Kiven kunniaksi. Onnitteluterveiset päivänsankarille!
Tunnustuksia on näkynyt jo niin monessa blogissa, että olen aivan pyörällä päästäni, mutta jos anni.m, Karoliina, Erja, Linnea ja Sanna sekä uutena tuttavuutena Kadonneet kirjanmerkit -blogin Maisie eivät ole vielä tunnustelleet, liittykää joukkoon!

8. lokakuuta 2011

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There

Totally British -haaste innoitti minut lukemaan tämän brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikon. Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa oli entuudestaan tuttu lähinnä tarinan hahmojen tasolla: Irvikissa, Tyyris Tyllerö, Hatuntekijä, Herttakuningatar ja muut omituiset otukset. En ole nähnyt kirjaan perustuvaa vanhaa Disney-piirrettyä enkä muitakaan elokuvaversioita, mutta muistan lukeneeni pienenä Liisa-sarjakuvia lapsille. Ne taisivat perustua alkuperäiseen tarinaan vain melko löyhästi.

Liisa Ihmemaassa -sarjakuvalehti vuodelta 1985. Muistan lukeneeni tämän numeron ihmeellisistä mansikkaleivoksista! Kannessa lukee "Tutut TV-hahmot seikkailevat", mutta telkkarisarja ei kyllä sano minulle mitään. (Kuva: Antikvariaatti.net)

Kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus. Luin sen vuonna 1998 ilmestyneenä alkukielisenä painoksena, johon on samoihin kansiin koottu teokset Alice's Adventures in Wonderland (1865) ja sen jatko-osa Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1871, suomeksi Liisan seikkailut peilimaailmassa). Lisäksi mukana on Ihmemaan alkuperäinen käsikirjoitus nimellä Alice's Adventures Under Ground, Carrollin The Theatre -lehteen kirjoittama artikkeli "Alice" on the Stage, teoksia taustoittava esipuhe ja alaviitteitä kuin meren mutaa.

Hyppäsin aluksi esipuheen yli ja aloitin itse kirjoista. Pakko tunnustaa, että olin vähän pettynyt. Olin odottanut hurjia seikkailuja Ihmemaan kummallisessa maailmassa, mutta tarina olikin lähinnä sarja irrallisia kohtauksia, joissa melko ärsyttävän oloinen pikkutyttö haahuili sinne tänne, kohtasi outoja tyyppejä - ja siinä kaikki. Episodimaisuus yllätti. Molemmissa kirjoissa kehyskertomus, jonka alussa Liisa solahtaa tavallisesta maailmasta Ihmemaahan ja lopussa palaa sieltä takaisin, muodosti tarinalle jonkinlaisen rungon, mutta muuten ne eivät seuranneet mitään arkkityyppistä sadun tai seikkailun kaarta. Liisan ei tarvinnut oppia, löytää tai pelastaa mitään, ainoastaan hämmästellä. Passiivinen päähenkilö tuntui lähestulkoon vain tekosyyltä Ihmemaan asukkien esittelylle.

Mielikuvituksellisia Carrollin otukset kyllä ovat. Hullunkuriset puhuvat eläinhahmot, eläviksi muuttuvat shakkinappulat ja äkilliset muodonmuutokset seuraavat toisiaan lähes hengästyttävään tahtiin. John Tennielin piirroskuvat antavat Carrollin absurdeille keksinnöille hahmon. Hauskimpia olivat minusta korttipelikuninkaalliset ja -sotilaat; Liisa sen sijaan enimmäkseen mököttää.

Liisa teekutsuilla: John Tennielin kuvitusta alkuperäiseen painokseen. (Kuva: Wikipedia)

Vähintään yhtä tärkeää kuin kuvat kirjassa on sen kieli. Oikeastaan monet tarinan visuaalisistakin vitseistä pohjautuvat sanaleikkeihin ja kielen kiemuroihin. Tältä kannalta olisi voinut olla antoisampaa lukea kirjasta suomenkielinen käännös, sillä ilman alaviitteitä monet kirjan englannin kieleen ja englantilaiseen kulttuuriin perustuvista vitseistä olisivat menneet minulta aivan ohi: Liisan vuoropuhelut Ihmemaan asukkaiden kanssa ovat täynnä viittauksia viktoriaanisessa Englannissa suosittuihin lastenloruihin, runoihin ja lauluihin, ja monet hahmoistakin ovat kirjaimellisesti tulkittuja sanaleikkejä. Esimerkiksi "Mock Turtlen" eli valekilpikonnan innoittajana on ruokalaji nimeltä valekilpikonnakeitto, joka tehdään vasikan sisälmyksistä. Tennielin kuvissa valekilpikonnalla on kilpikonnan ruumis ja vasikan pää ja sorkat.

Alaviitteiden ja esipuheen perusteella Liisa Ihmemaassa onkin varsinainen inspiraation aarreaitta kielitieteilijöille ja merkityksen olemuksesta kiinnostuneille filosofeille. Kääntäjille kirja taitaa olla joko painajainen tai toiveuni, riippuen miltä kannalta asiaa katsoo. Suomentaja Markus Långin sivuilla on mielenkiintoisia arvosteluja, joissa vertaillaan toisiinsa kirjan suomalaisia käännöksiä: Tuomas Nevanlinnan käännöstä vuodelta 2000, Alice Martinin käännöstä vuodelta 1995 ja varhempia Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin (1972) sekä Anni Swanin (1906) käännöksiä.

Mainiosti käännösten eroja ja haasteita havainnollistavat myös nämä Hesarin jutusta lainatut esimerkkikatkelmat:

  • Lewis Carroll (1865): The Hatter shook his head mournfully. "Not I!" he replied. "We quarrelled last March - just before he went mad, you know -" (pointing with his teaspoon at the March hare,) "- it was at the great concert given by the Queen of Hearts, and I had to sing Twinkle, twinkle, little bat! How I wonder what you're at!"
  • Anni Swan (1906): Hatuntekijä pudisti suruissaan päätään. "En minä", lausui hän. "Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri vähän ennen kuin tuo tuossa tuli höperöksi (hän viittasi teelusikalla höperöön jänikseen). Herttakuningattarella oli silloin suuret laulajaiset ja minun piti laulaa: Liuskis, läyskis, lepakko!  Oletpa kumma olento!"
  • Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner (1972): Hatuntekijä pudisti alakuloisena päätään. - En minä! hän sanoi. - Me riitaannuimme viime maaliskuussa, juuri ennen kuin tuo tuossa tuli hulluksi (hän osoitti lusikalla Hassua Jänistä). Herttakuningattarella oli silloin isot laulajaiset ja minun piti laulaa - odotahan: Tuikit, tuikit, tätönen kuka olet? kyselen . . .
  • Alice Martin (1995): Hattumaakari puisti murheellisena päätään. "Minäkö!" hän vastasi. "Ei, me riitaannuimme viime maaliskuussa, Aika ja minä, juuri ennen kuin tuo tuossa tuli hulluksi" (hän osoitti teelusikallaan maalisjänistä). "Herttarouva oli järjestänyt suuren konsertin, ja minun piti laulaa Tuiki, tuiki, tupakkirulla, et kai aio tänne tulla?"
  • Tuomas Nevanlinna (2000): Hattu Hassinen pudisti murheellisena päätään. "En minä!" se vastasi. "Me riideltiin viime maaniskuussa - juuri ennen kuin tuo tuli hulluksi, nimittäin -" (hän osoitti lusikallaan Maaniskuun rusakkoa) "- se tapahtui Herttakuningattaren järjestämässä suuressa konsertissa, ja minun piti laulaa: Tuiki, tuiki kärpänen iltaisin sua kyttäilen."
On hauskaa vertailla, miten esimerkiksi Carrollin "March Hare" on eri kääntäjien käsissä kääntynyt höperöksi jänikseksi, Hassuksi Jänikseksi, maalisjänikseksi ja Maaniskuun rusakoksi, ja miten ovelasti "Twinkle, twinkle" -loruparodia on kotoistettu Suomeen.

Liisa teekutsuilla: Walt Disneyn näkemys. (Kuva: Alice-in-Wonderland.net)

Kirjan esipuhe oli mielenkiintoinen kielitieteelliseltä ja kulttuurihistorialliselta kannalta, mutta mielikuvani kirjan kirjoittajasta se kyllä tahrasi pahasti. Lewis Carroll, oikealta nimeltään Charles Lutwidge Dodgson, oli pikkutarkka ja järjestelmällinen mies, joka työskenteli Oxfordin yliopistossa matematiikan lehtorina ja sepitti vapaa-ajallaan satuja tuttaviensa lapsille. Lapsiystävinään Dodgson suosi erityisesti pikkutyttöjä. Tarkkaa tietoa näiden suhteiden laadusta ei ole, mutta aika epäilyttävältä Dodgsonin lähes pakkomielteinen pikkutyttöjen palvonta kuulostaa. Yäk. Lukunautinnon kannalta olisin voinut jättää tämän tiedon väliin.

Millainen suhde teillä on Liisaan Ihmemaassa?

EDIT: Vasta jälkeenpäin hoksasin katsoa, onko joku muukin lukenut Liisan - ja tietysti on. Klassikko on hämmentänyt tai hurmannut ainakin blogeissa Saran Kirjat, Kirjasieppo, Kirjavinkit, Taimin blogi ja Jokken kirjanurkka.

Lewis Carroll: Alice's Adventures in Wonderland and Through the Looking-Glass and What Alice Found There. Penguin Classics, 1998. 357 s. ISBN 978-0-14-143976-1. Lainattu kirjastosta.

5. lokakuuta 2011

Helena Frith Powell: Two Lipsticks and a Lover

Helena Frith Powellin Two Lipsticks and a Lover (2005) on kepeä tutkimusmatka ranskalaisen eleganssin saloihin. Ranskassa asuva englantilainen lifestyle-toimittaja ottaa asiakseen selvittää, miten ranskalaiset naiset onnistuvat olemaan niin tyylikkäitä, hoikkia ja hurmaavia. Onko kyse geeneistä vai raa'asta työstä?

Enimmäkseen jälkimmäisestä, Powell päättelee, vaikka annoksen eleganssia ranskattaret saavat hänen mielestään jo äidinmaidossa. Myöhemmällä iällä he sitten vaalivat ja korostavat parhaita puoliaan hankkimalla laadukkaita vaatteita, lotraamalla kalliilla kosmetiikalla, panostamalla seksikkäisiin alusvaatteisiin, syömällä terveellisesti, harrastamalla arkiliikuntaa ja virkistäytymällä silloin tällöin rakastajansa seurassa.

Kirjasta tuli vähän mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Mireille Guilianon Miksi ranskattaret eivät liho. Laihojen ranskattarien ihastelua ja rautalangasta väännettyjä elämäntapavinkkejä löytyy tästäkin kirjasta, tyyliin "kannattaa syödä vain sen verran kun on nälkä" ja muuta ruudinkeksintää.

Stereotyyppejä ravistelevaa vakavamielistä sosiologista tutkimusta kirjalta ei siis kannata odottaa, mutta kevyenä välipalana se oli ihan hauskaa lukemista. Suomalaislukijalle oman lisänsä toi se, että Frith Powell kirjoittaa englantilaisena englantilaisille lukijoille, joten ranskattarien lisäksi kirjan kautta pääsi välillisesti kurkistamaan myös brittinaisten mielenmaisemaan.

Suomalaiset taitavat tällä eleganssiasteikolla olla enemmän siellä englantilaisten päässä. Uudesta kotimaastaan käsin Frith Powell kauhistelee esimerkiksi englantilaisnaisten humalahakuista juomista, joka Ranskassa keräisi paheksuvia katseita. Toisaalta hänen mielestään naisten välinen solidaarisuus on Englannissa vahvempaa kuin Ranskassa, jossa kanssasisariin suhtaudutaan paljon kilpailullisemmissa merkeissä.

Helena Frith Powell: Two Lipsticks and a Lover. Arrow Books, 2005. 277 s. ISBN 978-0-099-50425-2. Ostettu käytettynä.