Aioin kirjoittaa Henna Helmi Heinosen Veljen vaimosta (2011) tuoreeltaan sen ilmestyttyä, mutta kirjailijaa ympäröinyt nettijulkisuus oli sen verran hämmentävää, että päätin jättää kirjan hetkeksi hautumaan voidakseni lukea sen "puolueettomasti". Nyt muutamaa kuukautta myöhemmin jokseenkin varautuneet ennakko-odotukset kääntyivät yllättävän positiiviseksi lukukokemukseksi.Veljen vaimo on takakannen mukaan "sukutarina, rakkaustarina ja ennen kaikkea selviämistarina". Kolmekymppinen Marja saapuu tuoreena vaimona Kuusikon perheen rintamamiestaloon, jossa asuu Marjan miehen Kristianin lisäksi tämän Tuulikki-äiti. Naapurustoon ovat asettuneet myös Kristianin isoveljet Antti ja Santtu. Juureton Marja löytää Kuusikkojen luota kauan kaipaamansa perheen, mutta joutuu vähitellen huomaamaan, että ihmissuhteiden mannerlaatat liikkuvat sielläkin, missä alla on ydinperheen turvallinen kivijalka.
Kirja oli sujuvalukuinen ihmissuhderomaani. Tarinan keskiössä on Kuusikon veljeskolmikko vaimoineen ja tyttöystävineen, nuorten aikuisten itsensä etsintä. Tältä osin viehdyin erityisesti kirjan mieshahmoihin. Kannen perusteella kuvittelin kirjaa naisiin keskittyväksi naisten viihderomaaniksi, joten oli mukava yllätys pujahtaakin miesten nahkoihin. Varsinkin Antti ja Santtu olivat sympaattisia ja todentuntuisia hahmoja. Monipuolinen henkilökuvaus oli minusta yksi Heinosen vahvuuksia: tuntui, että kirjailija todella välitti henkilöistään ja sai siksi minutkin välittämään.
Pidin kirjassa myös sen henkilöiden ja miljöön "tavallisuudesta". Kirja kertoi suomalaisesta arjesta sen kummemmin suuresti runollistamatta kuin kurjistamattakaan. Tarinan kotoisissa rintamamiestaloissa, sohjoisissa talvi-illoissa ja kankeissa sosiaalisissa tilanteissa oli paljon varmasti melkein jokaiselle suomalaiselle tuttua, mutta sopivasti dramatisoituna ja kirjalliseen muotoon suodatettuna.
Ihan ilman risuja Veljen vaimo ei silti selviä. Henkilöhahmot ja tarinan kaaret olivat paikallaan, mutta kielessä ja kerronnassa oli minusta hiukan horjuntaa. Kirjassa on runsaanpuoleisesti henkilöitä, ja tiuhat näkökulman vaihdokset aiheuttivat sen, että minulla oli välillä vaikeuksia pysyä mukana, kenen päässä milloinkin oltiin. Kun yhden henkilön mietteistä toisen tuntemuksiin hypätään kesken kappaleen tai jopa lauseen, koen lukijana etääntyväni henkilöistä.
Kielen osalta minua häiritsivät puhekieliset tai muuten korvaan särähtävät ilmaisut, jotka eivät aina tuntuneet istuvan luontevasti kokonaisuuteen. Usein kyse oli yksittäisistä sanavalinnoista, sellaisista kuin "holiton", "heipata" tai "heittää vettä" (kuvaannollisessa merkityksessä). Tällaiset ilmaisut voisivat sopia hyvinkin tietynlaisiin kertojanääniin, mutta nyt ne eivät minusta juurikaan rakentaneet henkilöiden mielenmaisemia, vaan lähinnä häiritsivät satunnaisesti yleiskielen sekaan ripoteltuina. Pientä haparointia yleis- ja puhekielen välillä oli minusta myös dialogissa.
Viimeinen risu menee kirjan kansille. Kuvapankkimaisen kannen perusteella olisin odottanut kepeää kesäistä rakkausviihderomaania, mutta kirjan tunnelmat olivat paljon tummasävyisemmät ja monikerroksisemmat kuin kuvan punainen mekko ja päivänkakkara. Veljen vaimo olisi minusta ansainnut paremmin tarinaansa kuvastavat kannet.
Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo. Arktinen Banaani, 2011. 337 s. ISBN 978-952-5768-85-5. Arvostelukappale.
Kiva kun palasit tähän kirjaan. Itse luin tämän heti tuoreeltaan keskellä kohua, ja on myönnettävä, että kaikki kohkaaminen oli välillä vaikea työntää syrjään kirjaa lukiessaan. Surullista on myös, että alkuvuodesta tämän kirjan nimellä tultiin blogiini varsin tiuhaan, mutta moneen kuukauteen ei siitä kertovaa tekstiä ole kukaan lukenut. Kirja jää näemmä kovin helposti päiväperhoseksi.
VastaaPoistaNiin, kirjan elinkaari mediamaailmassa on kai murheellisen lyhyt, ja Heinonen sentään lienee yksi vuoden puhutuimmista esikoiskirjailijoista! Julkisuudesta ja siitä miten sinne päästään tai joudutaan voi olla monta mieltä, mutta minä kyllä lukijana kannustan Heinosta ihan mielelläni kirjailijantiellä eteenpäin.
VastaaPoista