6. elokuuta 2014

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft - An Inquiry into the Value of Work

Kun tämä kirja tuli vastaan kirjaston hyllyssä, muistin hämärästi lukeneeni joskus lehtijutun sen kirjoittajasta Matthew B. Crawfordista: amerikkalaisesta tutkijasta, joka vaihtoi menestyksekkään akateemisen uran työhön moottoripyörämekaanikkona. Miehen ajatukset nykyaikaisen valkokaulustyön merkitysvajeesta vaikuttivat mielenkiintoisilta.

Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work (2009) pohtii siis tekemämme työn luonnetta ja merkitystä. Kirjan keskeinen teesi on, että toimistokuutioissa tekemämme työ, joka koostuu abstraktien käsitteiden ja prosessien pyörittelystä, vieraannuttaa meidät paitsi käsinkosketeltavasta maailmasta ympärillämme, myös meistä itsestämme.

Yhteiskuntamme on tehnyt parhaansa erottaakseen ajattelun tekemisestä, ja tulos on, että sekä ajatustyö että suorittava työ ovat muuttuneet ihmiselle vieraiksi. Ajatustyö on yhteiskunnallisesti arvostettua, mutta niin etääntynyttä konkretiasta, ettemme enää pysty sen kautta toteuttamaan luontaista haluamme saada aikaan muutoksia ympäristössämme ja nähdä työmme tulokset. Aliarvostettu suorittava työ taas on koneistettu ja prosesseistettu niin pitkälle, että sen tekijöiltä on viety mahdollisuus luovaan ongelmanratkaisuun ja itsenäiseen ajatteluun.

Crawfordille työn mielekkyys löytyy siis käsityöläisyydestä, tässä tapauksessa moottoripyörien korjaamisesta. Perinteisessä mekaanikon työssä analyyttinen ajattelu ja ongelmanratkaisu yhdistyy konkreettiseen kokeiluun ja käsillä tekemiseen. Crawford asettaa vastakkain palkitsevan työnsä moottoripyöräpajassa ja aiemmat epätyydyttävät kokemuksensa yliopistoista ja ajatushautomoista ja pohtii niiden pohjalta laajemmin yhteiskunnan rakenteita ja työnteon filosofiaa.

Toimistorottalukijan on helppo ottaa kiinni Crawfordin ajatuksista. Kukapa ei olisi joskus turhautunut tekstinkäsittelyyn, taulukkolaskentaan, prosessimalleihin ja organisaatiokaavioihin ja kaivannut käsiinsä puuta, multaa, metallia, lankaa tai maalia? Kirjaa lukiessani tuntui silti välillä siltä, että vaikka Crawfordin ydinteeseissä on paljonkin itua, on tämäkin kirja toisaalta paradoksaalisesti osoitus siitä, miten abstraktia ajattelua yliarvostava yhteiskuntamme kieputtaa yksinkertaisen ja maanläheisen asian kahdeksisadaksi sivuksi koukeroista pohdintaa, joka ei loppujen lopuksi johda mihinkään konkreettiseen.

Selailin kirjan luettuani myös Goodreads-arvioita kirjasta. Muutamassa nostettiin esille huomio, joka ei tullut itselleni mieleen, mutta johon voin kyllä yhtyä: Crawfordin maailma on hyvin maskuliininen. "Merkityksellinen" käsillä tehtävä työ on esimerkiksi moottoripyörien korjaamista, mutta se (myöskin varsin aliarvostettu) arkinen ruokkiminen, pyykkääminen, hoivaaminen ja siivoaminen, jota miljoonat ihmiset − usein ensisijaisesti naiset − tekevät aivoillaan ja käsillään joka päivä pitääkseen maailman pyörät pyörimässä loistaa kirjassa poissaolollaan. Olisiko tässä jatko-osan paikka − kotitöiden autuutta ylistävä Dishwashing as Soulcraft?

Matthew B. Crawford: Shop Class as Soulcraft − An Inquiry into the Value of Work. Penguin Books, 2009. 238 s. Lainattu kirjastosta.

2. elokuuta 2014

Kevään ja kesän elokuvia


Enpäs ole hetkeen kirjoittanut viime kuukausina katsotuista elokuvista. Kirjojen lukeminen ja varsinkin niistä kirjoittaminen on vähän jumissa, joten otetaanpa edes leffoja!

La Cenerentola

Oopperaa elokuvissa: taltiointi Gioacchino Rossinin oopperasta La Cenerentola Barcelonan Gran Teatre del Liceussa 2008. Pidin tästä enemmän kuin edellisen kerran La Bohèmesta. Tuhkimon tarina on vanha kunnon hyvän mielen satu, musiikki helmeili, ja lavastus ja puvustus yhdistivät nokkelasti 1700-lukua ja modernia tyylittelyä. Miinusta tosin äänityksen laadusta, joka oli harmillisen puuroinen.

Così fan tutte

Tämä vasta olikin hyvä! Mozartin Così fan tutte Salzburgin musiikkijuhlilta 2009, ohjaus Claus Guth. Oopperan tuominen nykyaikaan ei tässä tuntunut väkinäiseltä (no, jätetään huomiotta lauleskelut miekkojen esiin vetämisestä ynnä muusta), vaan oivaltavasti ja tyylikkäästi toteutetulta. Olin kuvitellut Così fan tuttea hilpeäksi parinvaihtokomediaksi, mutta vaikuttavasti näyttelevä pääroolinelikko taustallaan paholaismainen Don Alfonso tekivät oopperasta ajatuksia herättävän.

Seven Pounds (2008)

Kaveri suositteli, mutta minä en erityisesti ihastunut tähän elokuvaan. Will Smith näytteli minusta jokseenkin pökkelösti miestä, jota kalvaa menneisyyden velka (kurtistuneet kulmat ja mutrusuu merkkeinä sisäisestä kärsimyksestä). Tuntui, että elokuva yritti olla koskettava draama, joka saa katsojan hymyilemään kyynelten läpi täynnä uskoa ihmiskuntaan, mutta ei onnistunut. Itse asiassa elokuvan sanoma oli minusta aika sairas.
Her (2013)

Joaquin Phoenixistä on tulossa yksi lempinäyttelijöistäni. Innolla odottamani Her vastasi odotuksiin: hieno elokuva miehestä, joka rakastuu tietokoneensa käyttöjärjestelmään. Omaperäisestä ideasta syntyy mietteliäs tutkielma rakkaudesta, yksinäisyydestä ja inhimillisyydestä, ja Phoenix on taas loistava. Elokuvan verkkainen rytmi teki koko katselukokemuksesta jotenkin unenomaisen.
Chimpanzee (2012)

Eläinmaailman ihmeitä. Materiaali on peräisin simpansseja niiden aidossa elinympäristössä seuranneelta kuvausryhmältä, ja sen pohjalta on sommiteltu tarina pikku simpanssipojan elämästä. On ne vaan aika liikuttavia otuksia!

As Good As It Gets (1997)

Näin tämän aikoinaan elokuvateatterissa ja muistan pitäneeni. Toinen katselukerta oli nyt vähän pettymys. Ehkä aika oli kullannut muistot, makuni on muuttunut tai elokuva kestänyt heikosti aikaa? Ihan ookoo katseltavaa tämä kai edelleen oli, mutta tuntui jotenkin venytetyltä ja epäuskottavalta.

Les invités de mon père (2010)

Ranskalainen elokuva, josta en oikein tiennyt oliko se lintu vai kala, mutta ihan kiinnostavaa katseltavaa. Pariisilaisen porvarisperheen iäkäs isä innostuu tekemään hyvän teon auttamalla hädänalaista maahanmuuttajaa. Lakimiespoika ja lääkäritytär nyökyttelevät, kunnes selviää, että kyseinen maahanmuuttaja on hemaiseva nuori nainen ja auttaminen tarkoittaa avioliittoa. Komedia, satiiria, draamaa, yhteiskuntakritiikkiä? En ole varma, oliko tyylilaji vähän hakusessa vai tarkoituksella jonkinlainen näiden sekoitus, mutta ainakaan elokuva ei tuntunut ennalta-arvattavalta.


La Boum (1980)

Kuulemma kaikkien ranskalaisten tuntema leffa, joka teki Sophie Marceaun tunnetuksi. Sympaattinen elokuva 13-vuotiaan Vicin elämästä juuri niin ihanana ja kamalana kuin elämä 13-vuotiaana voi olla. Hurmaavan 80-lukuinen meininki!