Luettuja 2019 - kolmas osavuosikatsaus

Kesän ja syksyn kirjoja, joiden mukana matkasin Guernseyn saarelta Saint-Helenalle ja Louisianan Grand Islelle ja Suomenlinnasta Pääsiäissaarille. (Saaritematiikka toimikoon aasinsiltana.)

Mary Ann Schaffer & Annie Barrows: Guernsey Literary and Potato Peel Society (2008)

Tämä kirja on hurmannut monet, ja hurmasi minutkin. Ihana tunnelma, ja kirjeromaanimuoto viehätti. Guernseyn saari oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten nojatuolimatka historiaan oli siltäkin osin antoisa. Haluaisin nähdä myös elokuvan!

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja (2007)

Samankaltaiset tunnelmat kuin Vanhan rouvan lokikirjasta. Oli kiinnostavaa lukea omia teitään kulkevan eläkeläisrouvan matkoista, mutta kirjojen tunnelma on kovin melankolinen. Tämäkin kirja vei saarelle, josta en etukäteen tiennyt juuri mitään: en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi, millainen paikka Saint-Helenan saari on (paitsi Napoleonin vankila). 

Anita Hallama: Sydämen kieltä sydämelle (2001)

Mökin kirjahyllystä poimin lukemiseksi Anita Hallaman otteita päiväkirjoistaan, joissa hän kirjoittaa suhteestaan Urho Kekkoseen. Presidentin ja diplomaatinrouvan suhde oli Kekkosen ajan Suomessa julkinen salaisuus. Tällä kirjalla Hallama halusi vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen tuoda julkisuuteen oman näkökulmansa.

Kirja tarjoaa mielenkiintoisia kurkistuksia legendaarisen, karismaattisen valtionpäämiehen yksityiseen puoleen, ja Hallama itsekin vaikuttaa olleen aikamoinen persoona.

Historiallisena dokumenttina kirjaan ei voine aivan varauksetta luottaa. Hallaman päiväkirjat heijastavat tietysti ensinnäkin kirjoittajan subjektiivista käsitystä ja kokemusta, ja toisekseen kirjan esipuheessa käy ilmi, että Hallama on ottanut mukaan vain valikoituja otteita muistiinpanoistaan. Monissa niistä hän siteeraa Kekkoselta saamiaan kirjeitä, mutta itse kirjeitä ei julkistettu (lieneekö tämä muuttunut sittemmin?), ja Hallaman kirjeet Kekkoselle eivät ole säilyneet.

Kate Chopin: The Awakening and Other Stories (1899)

Olin aiemmin kuunnellut Kate Chopinin romaanin The Awakening (Herääminen) (1899) äänikirjana, mutta päästyäni käymään viime vuonna Louisianassa innostuin ostamaan kirjan ja lukemaan sen uudelleen, tällä kertaa paperilta. Tässä painoksessa mukana oli myös Chopinin lyhyempiä novelleja.

The Awakening herätti minussa samankaltaisia mietteitä kuin ensimmäisellä kerralla: ihastusta Chopinin rohkeudesta porautua sovinnaisen naisen epäsoveliaisiin tunteisiin ja samalla hämmennystä ja ärtymystä, koska Edna on niin hankala – ja sitten vielä hämmennystä ja ärsytystä siitä, että minä, vapaamielinen 2010-luvun nainen, hämmennyn ja ärsyynnyn naisesta, joka ei ajattele ja toimi niin kuin naisen ”pitäisi”.

Oli mielenkiintoista lukea kirja sen jälkeen, kun olin itse käynyt sen kuvaamilla seuduilla ja lueskellut Louisianan historiasta. Edna oli helppo kuvitella New Orleansin hienostokortteleihin, ja kirjan novelleissa vilahtelevat hahmot tarjosivat kurkistuksia 1800-luvun Louisianan monimuotoisuuteen. Chopinin novelleissa on ovela tunnelma, jossa onni häilyy vain hiuskarvan päässä epäonnesta, ja kumpikin saattaa sittenkin olla sitä toista.

Katja Kallio: Karilla (2008)

Tartuin tähän Kallion kirjaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, mutta silloin ei jotenkin napannut. Nyt sen sijaan nappasi.

Pidän Kallion tyylistä kirjoittaa: teksti tuntuu harkitulta ja hiotulta, kuin kirjailija haluaisi antaa lukijalle huolella valitun ja kauniisti paketoidun lahjan, mutta ei silti väkinäiseltä tai elottomalta. Tapahtumat ja henkilöt ovat yhtä aikaa arkitodellisuuteen ankkuroituja ja kiinnostavalla tavalla tyyliteltyjä tutkielmia ihmisluonnon erikoisuuksista. 

Kalliolta olen lukenut myös Säkenöivät hetket, Elokuvamuistin ja Tyypit.

Ronald Wright: A Short History of Progress (2004)

Tämä kuuluu sarjaan hyvät mutta masentavat kirjat. Kirja vastaa teemoiltaan Jared Diamondin teosta Collapse – How Societies Choose to Fail or Succeed eli aiheena on tässäkin yhteiskuntien nousu ja tuho. Wright pohtii sivilisaatioiden kehitystä, kukoistusta ja rapistumista niiden yhteiskunnallisen järjestäytymisen, teknologis-taloudellisen edistyksen ja ekologisten paineiden ristiaallokossa. Lopputulos on, että otsikon progress kaipaisi kenties usein seurakseen kysymysmerkin tai lainausmerkit – ja masentavaa kyllä, sitten kirjan julkaisun moni asia etenkin maapallon ekologisen kantokyvyn osalta on mennyt vain kehnompaan suuntaan.

Wrightin ja Diamondin kirjojen historiallisesta tarkkuudesta tai analyysin validiudesta en osaa sanoa, mutta molemmat olivat mielenkiintoista luettavaa. Siinä missä Diamondin opus (muistaakseni) pureutuu esittelemiensä yhteisöjen ja ajanjaksojen vaiheisiin yksi kerrallaan, Wrightin kirja sukkuloi aikakaudesta ja maanosasta toiseen. Tällainen läpileikkaus tuottaa lukijalle kiinnostavia oivalluksia, mutta vaatii kouluhistoriapohjalta ponnistavalta lukijalta jonkinasteista tarkkaavaisuutta, kun muinaisesta Mesopotamiasta syöksähdetään milloin Pääsiäissaarille, milloin mayatemppeleihin. Wright kyllä pyörittelee laajoja kokonaisuuksia miellyttävän helposti lähestyttävästi.

Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä – Hornbyn omin sanoin – ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Agatha Christie: A Murder is Announced (Kuolema ilmoittaa lehdessä)

Agatha Christien pariin on aina mukavaa palata. Näissä perinteisissä dekkareissa on vain oma viehätyksensä: murhamysteeri ei todellakaan vie yöunia, mutta kutkuttaa juuri sopivasti viihdyttääkseen, ja peribrittiläinen miljöö tarjoaa hurmaavan nostalgista menneen maailman ajankuvaa.

Kuolema ilmoittaa lehdessä -klassikossa (1950) pikkukylä Chipping Cleghornin väkeä kuohuttaa outo ilmoitus paikallislehdessä. Onko ilmoitus perjantaina puoli seitsemältä tapahtuvasta murhasta originelli kutsu illanviettoon, sairas vitsi vai jotain muuta?

Tajusin kirjan aloitettuani lukeneeni sen aiemminkin joskus vuosia sitten ja tarinan edetessä mieleen muistui enemmänkin. Se ei oikeastaan haitannut, sillä tarina viihdytti uusintakierroksellakin. Eivät Christien luomat juonikuviot toki oikeasti kovin todennäköisiä ole, mutta kirjan maailmassa palaset loksahtavat kohdalleen kuin kurkkuvoileipä kello viiden teelle. 

Tässä kirjassa kiinnostavaa oli myös sodanjälkeisen Englannin ajankuva. Sota näkyy niin kirjan henkilöhahmoissa − selvimmin pakolaisena maahan tulleessa palvelija Mitzissä, jonka itäeurooppalainen hysteerisyys menee välillä jo liioittelun puolelle − kuin sen yleisessä tunnelmassa. Sotavuodet ovat panneet niin monta asiaa uuteen uskoon, liikutelleet ihmisiä ja muuttaneet tapoja, paljastaneet salaisuuksia ja kätkeneet uusia, etteivät edes Clipping Cleghornin kaltaisen uneliaan pikkukylän asukkaat enää tiedä, keneen ja mihin uudessa arvaamattomassa maailmassa voi ylipäänsä luottaa.

Christien dekkaritekniikan seuraamisen kannalta oli oikeastaan aika hauskaa lukea kirjaa nyt, kun palasia juonesta palaili mieleen edelliseltä lukukerralta. Kirjaa lukiessani huomasin asioita ja yksityiskohtia, jotka muistin merkityksellisiksi, mutta joiden roolin loppuratkaisussa olin unohtanut. Olin jälleen kerran vaikuttunut Christien kyvystä pitää kimurantin juonen langat käsissään ja tarjoilla lukijalle juuri sen verran vihjeitä, että tuntuu kuin arvoituksen ratkaisu olisi aivan käden ulottuvilla, mutta silti nautittavan ulottumattomissa ilman neiti Marplen tarkkoja korvia ja teräviä hoksottimia.

Agatha Christie: A Murder is Announced. Collins Crime Club, 1950. Suom. Kuolema ilmoittaa lehdessä. Ostettu käytettynä.

Meg Rosoff: How I Live Now

Divarihaahuilun tuloksena luettavaksi päätyi Meg Rosoffin romaani How I Live Now (2004).

Kirja kertoo newyorkilaisesta Daisystä, äidittömästä 15-vuotiaasta, joka lähetetään kesäksi etäisen isän ja ilkeän äitipuolen jaloista Englannin maaseudulle sukulaisten hoteisiin. Alkuasetelma voisi olla perinteisestä tyttökirjasta, mutta jatko osoittautui aivan erilaiseksi kuin olin kirjaan tarttuessani kuvitellut.

Takakannessa juonesta ei paljasteta juuri tämän enempää, ja minä nautin kirjaa lukiessani juuri siitä, että en tiennyt, mihin se on minua viemässä. Teinin kasvukertomukseksi kuvittelemastani tarinasta tulikin tarina sodasta, rakkaudesta, selviytymisestä - ja toki myös kasvamisesta. Pidin erityisesti minäkertoja Daisyn äänestä, joka tuntui uskottavalta nuoren tytön ääneltä, vaikka kirjan tapahtumat tarinan edetessä erkanivatkin arkitodellisuudesta ja muuttuivat vaikeiksi sijoittaa tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Outo ja mielenkiintoinen kirja. En taida kirjoittaa enempää, jotten tulisi spoilanneeksi, mutta lisäänpä alle kirjan eri painosten kansikuvia. Uskoisitko samaksi kirjaksi?

Meg Rosoff: How I Live Now. 2004. Ostettu käytettynä.

Paul Magrs: Never the Bride

Divarista ostamani brittiläisen Paul Magrsin romaani Never the Bride (2006) on odotellut lukijaansa kirjahyllyssäni jo ties miten kauan. Lukumaratonillani otin kirjan vihdoin käsittelyyn, ja onneksi otin. Oikein hupaisa opus!

Kirjan päähenkilö on Brenda, romuluinen ikäneito, joka pitää pientä bed & breakfast -paikkaa Whitbyn rannikkokaupungissa. Kaupunkiin muukalaisena saapuneen Brendan menneisyys on arvoitus jopa hänen parhaalle ystävälleen, naapurin Effielle. Kaksikko elää leppoisaa vanhapiikaelämää päiväkävelyineen ja teehetkineen, kunnes Whitbyssä alkaa tapahtua kummia. Mikä on epäilyttävän tehokkaan kauneussalongin salaisuus? Mitä pakoilee liian täydellinen turistiperhe? Ja mitä todella tapahtuu ikuiseen jouluun juuttuneessa hotellissa?

Never the Bride on riemukas sekoitus peribrittiläistä miss Marple -tunnelmaa ja Tim Burton -henkistä goottimeininkiä höystettynä ripauksella Roald Dahlia, ja kaikkea tätä kieli poskessa. Kirja on täynnä kekseliäitä yksityiskohtia (minua huvitti esimerkiksi Brendan ja Effien fish & chips -kantapaikka Cod Almighty) ja eksentrisiä hahmoja, joista monikaan ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Whitbyssä tapahtuu yhtä jos toistakin arkijärjen ylittävää...

Kirjan joka luvussa vanhatpiiat sekaantuvat uuteen arvoitukseen. Irrallisilta tuntuvat luvut kytkeytyvät vähitellen yhteen, ja loppumetreillä vihjaillaan jo Brendan ja Effien tuleviin seikkailuihinkin. Never the Bride aloittaa sarjan, johon Magrs näkyy kirjoittaneen tähän mennessä yhteensä kuusi osaa. En ole varma, kantavatko kirjan ideat loputtomiin vai piileekö jatko-osissa pitkitetyn vitsin riski, mutta mielikuvitusta Magrsilta ei ainakaan puutu, joten voisin hyvin kuvitella viihtyväni Brendan ja Effien matkassa toisenkin kirjan verran.

Paul Magrs: Never the Bride. Headline Review, 2006. 245 s. Ostettu käytettynä.

Thomas Hardy: Tess of the d'Urbervilles (Tessin tarina)

Näin viime vuonna Roman Polanskin elokuvan Tess (1979), joka sai minut kiinnostumaan kirjasta elokuvan taustalla eli Thomas Hardyn romaanista Tess of the D'Urbervilles (1891). Tessin tarina löytyy muun muassa BBC:n kymmenisen vuotta sitten koostamalta brittien top 100 -suosikkikirjojen listalta sijalta 26 ja monilta muiltakin ”nämä kirjat pitäisi jokaisen lukea” -klassikkolistoilta.

Kuuntelin kirjan LibriVox-äänikirjana englanniksi. Välillä en ollut pitkiin aikoihin kuuntelutuulella, joten vähän alle 18-tuntiseen opukseen meni kuukausia, vaikka lukijan ääni ja äänitteen laatu olivat sinänsä ihan miellyttäviä. Kun kuuntelu meni näin pätkittäiseksi, kärryillä pysymistä helpotti, että tarinan pääpiirteet olivat ennalta tuttuja. Polanskin elokuva nimittäin seuraa kirjan juonenkäänteitä hyvin uskollisesti.

Tessin tarina on umpitraaginen. Maalaistyttö Tess Durbeyfieldin perhe saa tietää, että heidän veressään virtaa maineikkaan D'Urbervillen aatelissuvun verta. Rahapulassa ja toiveikkaina Tessin vanhemmat lähettävät esikoistyttärensä piiaksi kartanoon, jonka asukkaat nykyisin kantavat suvun nimeä. Kartanon perijä Alec iskee silmänsä Tessiin, ja eipä aikaakaan, kun elämän tosiasioista tietämätön tyttö joutuu miehen viettelemäksi (lue: raiskaamaksi) ja alkaa odottaa lasta.

Siitä alkaa Tessin tuskien tie. Vauva kuolee imeväisenä, mutta aviottoman lapsen häpeä jää Tessin kannettavaksi. Hyväksikäytetyn tytön kohtalo on sydäntäsärkevä. Tess ajelehtii epäonnesta toiseen. Maine on mennyt, köyhyys kuristaa, tosirakkaus löytyy mutta menee mönkään. 

Tessin kohtalo tuntuu riipaisevan epäreilulta. Vain siksi, että Tess sattuu olemaan nainen, hän saa yksin kantaa ”syntinsä” seuraukset sillä aikaa, kun hänen kohtalonsa sinetöineet miehet voivat kaikessa rauhassa keskittyä nautiskelemaan huolettomasta elostelusta, moraalisesta ylemmyydentunnosta tai molemmista yhtä aikaa. Tessin paikan maailmassa määrittävät hänen sukupuolensa ja yhteiskuntaluokkansa, ja se paikka on kurja.

Kirjan henkilöt ovat enimmäkseen melkoisen vastenmielisiä. Idealistinen mutta itsekeskeinen Angel Clare, jolle Tess menettää sydämensä, ei ole juuri parempi kuin niljakas Alec, jolle hän menetti neitsyytensä. Tessin vanhempienkaan ei voi varsinaisesti sanoa olevan tyttärensä tukena. Matkan varrella Tess kohtaa paljon välinpitämättömyyttä ja hyväksikäyttöä.

On Tessissäkin silti vikansa. Tunsin myötätuntoa tyttöparkaa kohtaan, sillä Tessin mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun olivat murheellisen rajalliset, mutta välillä en silti voinut välttyä ajattelemasta, että hän ei ainakaan auttanut asiaansa päättämättömällä ailahtelevaisuudellaan, lammasmaisella alistuvuudellaan ja jäykällä ylpeydellään. Olisi kiinnostavaa tietää, miten Hardy ja aikalaislukijat kokivat Tessin hahmon. Oliko tässä aikansa ihannenainen, nöyrä ja passiivinen?

Hardyn vuolaasti maalailevat kuvaukset 1800-luvun Englannista ovat kiehtovia niin aikakauden arvojen osalta kuin senkin suhteen, miten hän kertoo maaseudun ja pikkukaupunkien maisemista ja arjesta. Lukija seuraa Tessiä lypsylle ja peltotöihin, markkinoille ja kirkonpenkkiin, ja pääsee D'Urbervillen ja Claren perheiden kautta kurkistamaan myös rikkaiden nousukkaiden ja pappissivistyneistön elämään.

Suosittelemisen arvoinen klassikko siis. Nyt kun olen sekä nähnyt Polanskin elokuvan että lukenut kirjan, olisi mielenkiintoista nähdä myös BBC:n vuonna 2008 kirjan pohjalta tekemä minisarja, josta esimerkiksi Ullakkokamarissa-blogi kirjoittaa. Tessin tarinaa tuumitaan myös ainakin blogeissa Kirjafriikki, Fiktiivinen maailma, Rakkaudesta kirjoihin ja Näin, luin, koin.

Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles. 1891. Suom. Tessin tarina. LibriVox-äänikirja, kuunneltu kännykällä.

Kuva: BBC:n minisarjan DVD-kansi (Wikipedia)

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan on yksi niistä kirjailijoista, joita olen aikonut lukea ties miten kauan, mutta en jostain syystä ole tullut lukeneeksi. Tilanne tuli nyt korjattua Makeannälällä (2012, suom. 2013).

Mielikuvissani McEwanin kirjat ovat vakavia ja raastavia. En tiedä, pitääkö tämä paremmin paikkansa miehen muiden kirjojen kohdalla, mutta Makeannälkä oli jollakin tapaa ”viihdyttävämpi” kirja kuin olin kuvitellut: jännärimäisempi, juonenkäänteillä ja lukijan odotuksilla leikittelevä. Vaikka romaani sijoittuu kylmän sodan, vakoilun ja petosten maailmaan, se pikemminkin tanssahtelee näiden aiheiden reunoilla kuin möyrii niiden mustimmissa syövereissä.

Alussa en tosin ollut aivan varma, mihin kirja minua vie. Heti ensimmäisellä sivulla tapasin Serena Fromen, nopeaälyisen nuoren Cambridgen kasvatin, mutta todella liikkeelle tarina tuntui lähtevän vasta, kun vastavalmistunut Serena rekrytoitiin Iso-Britannian tiedustelupalvelun leipiin.

Serenan kohtaama kulissientakainen MI5 oli mielenkiintoinen miljöö. Tiedustelupalvelun arjessa ei juuri nähdä helikoptereista hyppiviä jamesbondeja, vaan Serenan ja muiden nokkimisjärjestyksen alimmaisten työntekijöiden päivät täyttyvät mappien kärräämisestä kerroksesta toiseen. Ah, mitä 1970-luvun ajankuvaa: toimistokolossin alimmissa kerroksissa kirjoituskonetta naputtavat naiset, ylimmissä tupakkaa sauhuttelevat miehet ja modernit muoviset kuppituolit...

Ennen pitkää Serena kuitenkin saa yläkerrasta tehtävän. Lukemista rakastava nuori nainen kutsutaan mukaan operaatioon, jossa kirjallisuus valjastetaan osallistumaan kylmän sodan ideologiseen asemasotaan. Operaatio vie Serenan nuoren kirjailijan Tom Haleyn luo, ja eipä aikaakaan, kun tunteet tunkeutuvat sotkemaan työntekoa.

Makeannälkä vilisi kirjallisia viitteitä, joista monet eivät sanoneet minulle paljoakaan, mutta saivat minut kirjaamaan muistiin liudan Serenan lukemia mielenkiintoisilta kuulostavia kirjailijoita. Muutenkin yksityiskohtia riitti. Tarinan taustalla kuplivat maailmanpolitiikan koukerot, öljykriisi, kaivostyöläisten lakot, luokkayhteiskunta, hippiaate, rock-musiikki ynnä paljon muuta. Ajankuva kiehtoi, vaikka välillä tuntui, että McEwan sirotteli 1970-luvun brittiyhteiskunnan ilmiöitä tarinaan jotenkin pikakirjoituksenomaisesti, kuin jättäen lukijan tehtäväksi rakentaa niistä etukäteistietämyksensä perusteella kokonainen maailma.

En oikein tiedä, mitä ajattelen Serenasta. Toisaalta pidin päähenkilöstä, joka oli älykäs, itsevarma nuori nainen, toisaalta hahmo tuntui välillä kummalliselta ja epäuskottavalta. Eniten hämmästelin Serenan miessuhteita. Ne alkoivat tuosta vain ilman, että minä lukijana oikein käsitin, mitä Serena miehissään näki. Esimerkiksi ensikohtaamisellaan Tom Haleyn kanssa Serena kuvailee miehen olevan pieni, kumara, tyttömäisen solakka ja kalvakkaihoinen, eivätkä parin välillä tunnu säkenöivän mitenkään erityiset kipinät – mutta heti perään Serena ryhtyy fantasioimaan miehen napakarvoista. Tuntui myös hiukan erikoiselta, että Serenan kaltainen fiksu ihminen asetti uransa niin huolettomasti vaakalaudalle miehenkipeydellään.

Serenan luonne ja käytös saavat kyllä aikanaan selityksensä. McEwanin lukijalle sirottelemat epäilyksen siemenet pitivät ainakin minut varpaillani tarinan edetessä, kun mietin, mitä totuuksia vakoilun ja vastavakoilun kulissien takaa mahtaakaan paljastua, ja yllätykset jatkuivat loppuun asti. Mukava lukukokemus siis, ja tartun varmasti toistekin McEwaniin.

Ian McEwan: Makeannälkä. Otava, 2013. Englanninkielinen alkuteos Sweet Tooth, 2012. Suom. Juhani Lindholm. Kannen kuva Chris Frazer Smith, kannen suunnittelu Suzanne Dean. E-kirja ostettu Elisa Kirjasta, luettu kännykällä.

Ali Smith: Hotel World

Ostin Ali Smithin Hotel Worldin (2001) divarista matkalukemiseksi. Tuumasin, että kirja, joka lupaa olevansa ”a passionate, funny, serious, captivating glimpse into the lives of five people connected to one branch of the ubiquitous Global Hotel chain” sopii hyvin luettavaksi lentokoneessa ja hotellihuoneessa.

Hyvä kirja olikin, vaikka takakannen perusteella odotin ehkä jotain kevyempää kuin mitä sain. Smithin kuvaama hotelli ja sen ihmiset eivät ole matkaesitteiden kauniita ja onnellisia kuvia. Kirjan tunnelma on pikemminkin melkoisen surumielinen.

Kirja on jaettu viiteen osaan, joista jokaisen keskiössä on eri henkilö. Ensimmäinen luku sai minut suorastaan häikäistymään niin ideallaan kuin toteutuksellaankin. Smithin kerronta on liikettä, tunnustelua, ripottelua – ajatusten virtaa, joka tuntui osuvalta ja omaperäiseltä. Näytteeksi kirjan ensimmäiset kappaleet:

         Woooooooo-
    hooooooo what a fall what a soar what a plummet what a dash into dark into light what a plunge what a glide thud crash what a drop what a rush what a swoop what a fright what a mad hushed skirl what a smash mush mash-up broke and gashed what a heart in my mouth what an end.
    What a life.
    What a time.
    What I felt. Then. Gone.
    Here's the story; it starts at the end. It was the height of the summer when I fell; the leaves were on the trees. Now it's the deep of the winter (the leaves fell off long ago) and this is it, my last night, and tonight what I want more than anything in the world is to have a stone in my shoe.

Mutta ensimmäinen luku olikin kirjan paras. Kirjan edetessä samoihin tapahtumiin ja henkilöihin aukeaa uusia näkökulmia, ja palapelin selkiytyminen vähitellen piti kyllä kiinnostustani yllä, mutta tunnustan silti alkaneeni jossain kirjan keskivaiheilla tylsistyä. Tajunnanvirta alkoi tuntua itsetarkoitukselliselta, tarinan kannalta turhalta, ja henkilöt sekavissa ajatuksissaan vellovilta harhailijoilta.

Loppupuolella piristyin, ja viimeisistä luvuista pidin taas. Siihen mennessä lukemiseen oli kuitenkin tullut jo sen verran pitkä tauko, etten enää oikein päässyt kirjaan täysillä sisään. Lukukokemuksen jälkimausta muodostui siis hajanainen yhdistelmä huikeutta ja latteutta. Innostuin Smithin kielen ja kerronnan kekseliäisyydestä ja siitä, miten kirjan juonta ja teemaa syvennettiin vähitellen eri henkilöiden havaintojen ja mielenliikkeiden kautta, mutta välillä olisin silti toivonut ehkä vähän vähemmän postmodernia otetta.

En tiedä, ovatko muut Smithin kirjat samanlaisia, mutta kokeilisin kyllä mielelläni. Neljän romaanin lisäksi kirjailija näkyy kirjoittaneen saman verran novellikokoelmia. Hotel Worldin perusteella uumoilen, että novellimuodossa Smithin tyyli voisi toimia erinomaisesti. Postmodernia pieninä annoksina, kiitos!

Ali Smith: Hotel World. Penguin Books, 2002 (first published 2001). 238 s. Ostettu käytettynä.

Isabel Wolff: A Vintage Affair

Hélène Berrin päiväkirjan jälkeen oli kevyemmän aiheen vuoro: lentokonelukemiseksi chick litiä. 

Olen aiemmin lukenut Isabel Wolffilta kaksi kirjaa, jotka eivät olleet mitenkään erityisen tajunnanräjäyttäviä elämyksiä, mutta sen verran viihdyttäviä kuitenkin, että klikkasin A Vintage Affairin (2009) ostoskoriin Amazonin tarjouksesta. Lupaavalta tässä kirjassa vaikutti etenkin vintage-vaatteiden maailmaan sijoittuva miljöö.

Silkkiä ja samettia kirja tarjoaakin. Päähenkilö Phoebe perustaa Lontooseen vintage-kaupan, jossa 30-luvun elegantit iltapuvut kilpailevat asiakkaiden huomiosta 60-luvun villien minimekkojen kanssa. Wolff kuvaa Village Vintagen valikoimaa sen verran nautiskellen ja houkuttelevasti, että aloin melkein kaivata kirjaan kuvaliitettä – jollen sitten peräti omaa pikku putiikkia, vaikken vintagesta mitään tiedäkään!

Vaatekauppojen lomassa ratkotaan tietysti ihmissuhdeongelmia. Phoeben suhde täydelliseen sulhaseen Guyhin on ajautunut karille, mutta vielä enemmän Phoebeä kaihertaa kesken katkennut ystävyys sydänystävä Emman kanssa. Tältä osin kirjan teemat eivät olleet aivan niin tyllihameenhöttöisiä kuin olin kuvitellut, sillä juonen taustalla lymyävät niinkin vakavat teemat kuin syyllisyys, katumus ja häpeä. Menneisyyden kanssa tiliä tekevä Phoebe joutuu painimaan sen tosiasian kanssa, että tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaan virheidensä kanssa on vain opittava elämään.

Wolff kuljettaa juonta sujuvasti, vaikka aluksi minua vähän häiritsi paikoin turhan selittelevän tuntuinen minäkerronta, ja tarinan edetessä aloin hämmästellä, miten hämmästyttävän hämmästyttäviä sattumia Phoeben tielle osuikaan. Takakannen kuvaus, jonka mukaan kirja on ”a warm, witty romantic comedy” on kyllä ehkä vähän harhaanjohtava. Kirjassa on lämpöä ja huumoriakin, mutta ei se ole mitenkään bridgetjonesmaisen hauska. Kovin romantiikannälkäiset lukijatkaan eivät ehkä saa vatsaansa täyteen. Phoeben romanttiset viritykset eivät ole erityisen sydäntä läpätyttäviä, vaan niitä tärkeämmiksi nousevat juonen muut ulottuvuudet.

Pidin kirjassa kevyen otteen ja korean aihepiirin ja toisaalta vakavampien teemojen yhdistelmästä. A Vintage Affair sijoittuu muodin maailmaan, mutta ei ole kaikkein heppoisinta ”voi ei, Louboutinistani katkesi korko” -chick litiä. Tällaisia kirjoja luen, kun en kaipaa ravistelevia kokemuksia, vaan viihdyttävää ajanvietettä, ja sellaisena A Vintage Affair toimi mukavasti.

Isabel Wolff: A Vintage Affair. Harper Collins, 2009. 422 s. Ostettu uutena.

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Äänikirjana kuuntelussa Robert Louis Stevensonin Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886).

Oli hauskaa tutustua tähän klassikkoon, jonka – kuten monien muidenkin klassikoiden – perusasetelma oli minulle ennalta tuttu, mutta käsitys itse kirjasta silti melko epämääräinen. Ennakko-odotuksiini verrattuna yllätyin ainakin siitä, miten lyhyt kirja oli, ja myös siitä, että kauhukirjallisuuden klassikoksi se ei oikeastaan ollut kovin kauhistuttava.

Innostuin keväällä Stevensonin Aarresaaresta, jota lukiessani vaikutuin muun muassa kirjailijan elävästä, mukaansatempaavasta tavasta kuvailla ihmisiä, paikkoja ja tunnelmia. Myös tästä kirjasta löytyy vahvaa tunnelmaa. 1800-luvun Lontoon hämärät, sumuiset kadut, niiden varjoissa luimiva salaperäinen herra Hyde ja laboratorionsa ja kirjastonsa uumenissa tieteellisiin tutkimuksiinsa uppoutuva tohtori Jekyll sopivat mainiosti syksyisiä kävelymatkojani saattelemaan.

Kirjan teemat ja tapahtumat ovat ajatuksia herättäviä ja aika karmaisevia. Stevenson tekee käsinkosketeltavaksi hyvän ja pahan ikuisen taistelun ihmismielen sopukoissa. Jäin miettimään, mitä jos Jekyllin ja Hyden tarina olisi totta – mitä jos noin voisi oikeasti tapahtua? Ajatusleikki avaa melkoisen vastenmielisiä näkymiä. Ja mitä jos se itse asiassa on totta? Ihmisluonnon valoisa ja pimeä puoli eivät toki taistele ihmisruumiissa niin konkreettisesti kuin kirjassa, mutta jollain tasolla meistä jokaisessa elää hyvän Jekyllin ja pahan Hyden muodostama taistelupari. Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde kuvaa murheellisesti sitä, miten heikko ihmisluonto on kiusauksille ja miten helppoa ihmisen on viettiensä, uteliaisuutensa ja kunnianhimonsa johdattelemana eksyä pahan umpikujaan.

Tohtori Jekyllin ja Mr. Hyden ”pihvi” on mielestäni kirjan aiheen herättämissä moraalisissa pohdinnoissa. Juonenkuljetus sinänsä ei varsinaisesti pitänyt minua varpaillani, vaikka kirjan tunnelmasta pidinkin. Syynä ovat ehkä kirjan rakenne ja kerronnalliset ratkaisut. Monin paikoin, mukaan lukien juonen avainkohdissa, lukija ei varsinaisesti ole mukana siellä missä tapahtuu, vaan hänelle selostetaan tapahtumia jälkeenpäin. Tuumin, olenko tämän vaikutelman suhteen lukijana nykyajan kasvatti: nykykirjallisuudessa monet kirjailijat pyrkivät viemään lukijan henkilöidensä iholle paljon selvemmin kuin 1800-luvun etäisempinä pysytelleet kertojat. (Tosin Aarresaaren kohdalla hämmästelin nimenomaan sitä, miten nykyaikaiselta Stevensonin tyyli mielestäni tuntui... Ehkä kyse on siis vain tämän tarinan ominaisluonteesta.)

Mielenkiintoinen kirja siis. Jekylliin ja Hydeen on tutustunut moni muukin bloggari, ja suosittelenkin tutustumaan heidän kiinnostaviin pohdintoihinsa esimerkiksi blogeissa Orfeuksen kääntöpiiri, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Käännä jo sivua. Hyvän ja pahan psykologiseen tutkiskeluun ja menneen maailman lontoolaismiljööseen viehtyneille kehaisen myös toista klassikkoa, jonka tämä kirja toi mieleeni, eli Oscar Wilden kiehtovaa Dorian Grayn muotokuvaa.

Osallistun kirjalla Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

Robert Louis Stevenson: Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Ladattu LibriVox-äänikirjana.

Kuva: By Chicago : National Prtg. & Engr. Co. [Public domain], via Wikimedia Commons

Sarah Waters: The Night Watch (Yövartio)

Pidin valtavasti Sarah Watersin Vieraasta kartanossa. Yhden kirjan perusteella en tohdi nimetä ketään lempikirjailijakseni, mutta Watersin ankkuroin ainakin tukevasti ehdokaslistalle. Ilmassa oli siis pientä jännitystä, kun seuraavan kerran tartuin kirjailijan teokseen. Vastaisiko se odotuksiin?

Vastasihan se. En tiedä, kumpi kirjoista on parempi, mutta The Night Watch (2006) eli suomeksi Yövartio oli sekin hurjan hyvä. Ihastuin tässä kirjassa samaan kuin edellisessä: Watersin kykyyn kirjoittaa menneestä maailmasta aidon tuntuisesti, luoda vahvoja tunnelmia pienten eleiden ja asioiden kautta ja punoa niistä rikkaan, täyden tuntuinen kokonaisuus. Kirjan maailma tuntuu jatkuvan tekstin takanakin. Kerronta kulkee verkkaisesti, jopa hitaasti, mutta sen jännite vie mukaansa ja pitää otteessaan. ”Burns with a slow but scorching intensity”, mainostaa lainaus Independent on Sundayn kriitikolta kirjan takakannessa. Kuvaus on minusta erinomainen.

Yövartio seuraa toisiinsa kietoutuvia ihmiskohtaloita toisen maailmansodan aikaisessa Lontoossa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Tarina alkaa vuodesta 1947, kun sota on jo ohi, ja palaa vuoden 1944 kautta vuoteen 1941. Tapahtumien taustat avautuvat vähitellen, ja pala palalta lukija ymmärtää, miksi henkilöistä tuli sellaisia kuin tuli. Kaikkia lankoja ei silti solmita yhteen. Tässä on minusta toinen hienous, jota ihailin jo Vieras kartanossa -kirjan kohdalla. Asioita jää auki, eikä ihan kaikkea voi olla varma ymmärtävänsä. Aivan kuin oikeassa elämässä.

Kirjan päähenkilöitä on neljä. Vahva, itsenäinen Kay, rakkautta janoava Helen, surkeaan suhteeseen jumittunut Vivian ja sopeutumisvaikeuksinen Duncan. Taustalla möyryää kasvoton sota, joka repii kaupunkia ja sen asukkaita rikki sitkeällä, piinaavalla arvaamattomuudellaan. Koskaan ei voi tietää, kuoleeko tänään, ja silti arjen on jatkuttava. Sota-ajan ankarat olosuhteet tulevat käsinkosketeltaviksi. Piiloon pimennetty suurkaupunki, öisten pommitusten kauhut, ainainen pula ja puute – mutta myös ihmisen hämmästyttävä kyky sopeutua ja selvitä, jatkaa elämää haavoittuneena ja arpisenakin.

Ajankuvan lisäksi tosilta tuntuvat kirjan henkilöt ja heidän suhteensa. Kukaan kirjan henkilöistä ei ole täydellinen, heillä kaikilla on vikansa ja he kaikki tekevät virheitä. Tuskastuin Vivin naiiviuteen ja Helenin epävarmuuteen, ihmettelin etäistä Kaytä. Silti välitin heistä. Waters kuvaa taitavasti pieniä liikahduksia ihmisten välillä. Monimutkaiset tunteet heräävät, kasvavat ja lakastuvat ohikiitävissä hetkissä, pienissä eleissä ja katseissa.

Ihmissuhteiden kuvaukseen tuo oman ulottuvuutensa se, että monet kirjan henkilöistä ovat homoseksuaalisia. Helen, Kay ja heidän suhteeseensa kytkeytyvä kolmas nainen, Julia, joutuvat kätkemään rakkautensa yhteiskunnalta. Toisaalta lesbojen osana on elää pimeän ajan pimeimmissä varjoissa, toisaalta poikkeukselliset olosuhteet antavat tilaa uusille vapauksille. Miesten vaatteissa viihtyvä rohkea Kay tuntuu viihtyvän paremmin tapahtumien keskellä ambulanssikuskina kuin sodanjälkeisessä toimettomuudessa.

Waters kuvaa rakkautta ja seksiä suorasukaisesti. Esillä ovat niin ihmissuhteiden kauniit kuin rumatkin puolet. Kirjan henkilöt kokevat ihastumisen huumaa ja saavat osakseen kiintymystä ja läheisyyttä, mutta rakkaus tuo mukanaan myös vallankäyttöä, riippuvaisuutta ja epätoivoa. Yövartion piirtämä kuva elämästä ja ihmisistä ei ole ruusuinen, mutta koskettava ja ajatuksia herättävä se on. Erinomainen kirja.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Sanna, Salla, Katja, Linnea, Satu, Kuutar ja Riina.

Sarah Waters: The Night Watch. Virago, 2006. 506 s. Ostettu käytettynä. Suom. Yövartio, Tammi, 2007.

Earl Derr Biggers: The Agony Column (ja turinointia äänikirjoista)

Viime viikkojen kaunis sää on innostanut minut taittamaan työmatkat kävellen. Päivä lähtee mukavasti käyntiin annoksella raitista ilmaa (ja, noh, jonkin verran pakokaasuja) varsinkin, kun askelia siivittävät äänikirjat. Olen alkanut kuunnella äänikirjoja lähes päivittäin ja innostun niistä yhä enemmän.

Olen toistaiseksi ladannut äänikirjoja enimmäkseen englanninkielisinä kännykän Audiobooks-sovelluksen kautta. Kirjat ovat vapaaehtoisten lukijoiden LibriVox-kokoelmaan lukemia tekijänoikeuksista vapaita kirjoja. Äänitteiden teknisessä laadussa on eroja, mutta tähän mennessä olen ollut tarjontaan oikein tyytyväinen. Useimmat lukijat lukevat minusta itse asiassa harrastelijoiksi hämmästyttävän hyvin: selkeällä äänellä ja sopivasti eläytyen.

Sivuston äänitteistä suurin osa on englanninkielistä. Mukana on tunnettuja klassikkoja, mutta myös varsin hämäriltä kuulostavia kuriositeettejakin. Onpa joku lukenut nauhalle jopa alkuluvut 17389:ään asti – esittelytekstin mukaan matikkafaneille ja unettomuudesta kärsiville!

Suomeksi kirjoja on tarjolla vähänlaisesti. Latasin kännykkään Juhani Ahon Rautatien, mutta en ole vielä kokeillut sen kuuntelua. Muualta suomenkielisiä äänikirjoja näytyy löytyvän mukavasti ainakin Elisa Kirjan valikoimista. Olen ollut erittäin tyytyväinen Elisa Kirjaan e-kirjojen ostopaikkana, joten ehkä innostun jossain vaiheessa kokeilemaan palvelun äänikirjatarjontaakin.

Tällä kertaa esittelyssä on varsinainen yllätyslöytö. Löysin Earl Derr Biggersin kirjan The Agony Column (1916) nimittäin painettuani kännykkäsovelluksen ”Surprise me” -nappulaa. Kuvaus sai minut innostumaan välittömästi:

English romantic adventure starring a young American in London and inspired by the personal ads (agony columns) in the London papers. In this treacherous tale of murder and intrigue young American Geoffrey West tracks a killer from the posh dining room of the Carlton Hotel to the opium dens of London’s Limehouse district in search of the truth and the heart of his true love only to find the culprit all too close to home. Earl Derr Biggers is better known as the author of numerous Charlie Chan novels. The Agony Column was released as a movie under the name Second Floor Mystery in 1930. While this movie was in production, its two stars, Loretta Young and Grant Withers, eloped.

Siis varsinkin tuo loppu – ah, miten romanttista! Ylipäätään yhdistelmä rakkautta ja murhia sekä luksushotelleja ja oopiumiluolia kuulosti oikein lupaavalta. LibriVox-kirjoista muuten vielä sen verran, että tällä kirjalla sattui olemaan vetävästi kirjoitettu esittelyteksti, mutta usein tekstit ovat harmillisen epäselviä tai puutteellisia. Kaipaisin vakioelementteinä mukaan esimerkiksi sellaiset perustiedot kuin ilmestymisvuoden ja äänitteen keston, joka näkyy kyllä LibriVoxin nettisivuilla, mutta ei ainakaan minun käyttämässäni Androidin Audiobooks-kännykkäsovelluksessa.

The Agony Column oli oikein mukavaa kuunneltavaa ja sopi mainiosti äänikirjaksi (lisää aiheesta edellisessä äänikirjapostauksessa). Hiuksia nostattavaa jännitystä tämä murhamysteeri ei tarjonnut, mutta viehättävän vanhanaikaista tunnelmaa yllin kyllin. Luksushotellien ja oopiumiluolien lisäksi mukana on siirtomaakenraaleja, salaperäisiä kirjeitä, valtamerilaivoja, omahyväistä Scotland Yardin väkeä ynnä muuta mainiota nostalgiadekkarimateriaalia. Oman lisänsä kirjan tunnelmaan tuo tapahtumien sijoittuminen jännittynyttä odotusta väreilevään Lontooseen aivan ensimmäisen maailmansodan alla. Mainio löytö!

Earl Derr Biggers: The Agony Column (1916). Ladattu LibriVox-äänikirjana kännykkään. 

Kuva: Kirjan pohjalta tehdyn elokuvan The Second Floor Mystery (1930) juliste (Wikipedia)

Robert Louis Stevenson: Treasure Island (Aarresaari) - lukudiplomisuoritus

Huh hah hei ja rommia pullo!

Tänään ollaan merirosvotunnelmissa, sillä aiheena on Robert Louis Stevensonin Treasure Island eli Aarresaari (1883, suom. 1909). Tähänkin kirjaan tartuin lukudiplomihaasteen innoittamana. Kirja sopi myös hyvin toisen vastikään lukemani meriseikkailuklassikon eli Moby Dickin jatkoksi.

Kirjan päähenkilö on Jim Hawkins, Englannin rannikolla majataloa pitävän leskiäidin poika, joka saa majatalossa yöpyvän merimiehen kautta vihiä kaukaiselle saarelle kätketystä aarteesta. Poika lyöttäytyy miestä hoitaneen lääkärin seuraan päämääränään tuo salaperäinen saari. Kun mukaan saadaan vielä rahoittajaksi rikas patruuna Trelawney ja miehistöksi joukko Bristolin satamasta palkattuja merimiehiä, seikkailu voi alkaa. Mutta keneen Hispaniola-laivan miehistön jäsenistä voi luottaa, ja kenet kullan kiilto sokaisee?

Välillä ajattelin, että onpas Stevenson ympännyt tarinaansa kaikki mahdolliset merirosvokliseet romminjuonnista pääkallolippuun, aarrekarttaan, kultakätköön, puhuvaan papukaijaan ja jalkapuoleen merirosvoon. Sitten tajusin, että hetkinen, Stevensonhan saattaa olla keksinyt ne. En tunne merirosvotarinoiden historiaa tarpeeksi arvioidakseni, mikä kirjassa on uutta ja mikä lainattua, mutta uumoilen, että Aarresaaresta ammentavat liki kaikki myöhemmät merirosvotarinat ja lukuisten lapsisukupolvien mielikuvitus.

Eniten pidin kirjassa sen tunnelmasta, seikkailun tunnusta. Jim Hawkins oli reipas päähenkilö, jonka seurassa oli mukavaa jännittää tarinan seuraavia käänteitä. (En muuten tiedä, minkä ikäinen Jimin oli tarkoitus olla: pojan nuoruuteen viitattiin moneen kertaan, mutta pikkupojaksi kyseessä oli kyllä varsin rohkea ja neuvokas nuorukainen.) Muista henkilöistä kiinnostavin oli laivan kokiksi palkattu ovela Long John Silver. Aluksi Silver herättää kapteenin ja Jimin luottamuksen, mutta vähitellen miehestä paljastuu uusia arveluttavia puolia. Silver oli minusta mainio pahis: ei yksiselitteisen paha, vaan niin kaksinaamainen, että lukijakaan ei tiedä, mistä suunnasta milloinkin tuulee.

Meno saarella on aika raakaa. Aarretta havittelevat hyvikset ja pahikset tappelevat eri kokoonpanoissa, ja ruumiita tulee. Ennen pitkää aloin jo vähän väsyä yhä uusiin väijytyksiin ja taisteluihin, kun aarteenetsintä muuttui sissisodaksi eikä niitä paljon puhuttuja kultakasoja alkanut kuulua. Kiinnostusta piti kuitenkin yllä saaren miljöö, jonka vuorenrinteitä, hiekkarantoja ja havumetsiä Stevenson kuvailee yhtä elävästi kuin Hispaniolan miehistöäkin. Olin oikeastaan melkein yllättynyt siitä, miten vetävää kirjan kieli ja kerronta oli 1800-luvulla kirjoitetuksi: värikkään kuvailun lisäksi Stevenson sirotteli toiminnan sekaan uteliaisuutta kutkuttavaa ennakointia ja käytti lukujen lopussa miltei danbrownmaisia cliffhangereitä.

Aarresaaren ovat lukeneet myös ainakin Jokke, Aletheia, Suvi ja Sonja.

Osallistun kirjalla lukudiplomin lisäksi Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 7/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Matkalla-kirjatarjotin
Kirjailija: Robert Louis Stevenson
Kirja: Aarresaari

Tehtävä (7. lk): Mitä esineitä päähenkilö ottaisi matkalle mukaansa? Perustele viisi.

Jim Hawkins pärjää mallikkaasti varsin vähin varustein, mutta Aarresaarella hyötyä on ainakin näistä:
- tulentekovälineet, sillä ilman lämmintä ruokaa ei ole kivaa seikkailla;
- kiikari, jolla voi tarkkailla ympäristöään;
- ase, jolla puolustautua kapinallisten hyökkäyksiltä;
- ensiapupakkaus, jolla selviää haavereista; 
- sekä tietysti se aarrekartta.

Robert Louis Stevenson: Treasure Island. 1883. Ladattu Feedbooksista Bluefire Readeriin, luettu puhelimella.

Kuva: Treasure Island by Robert Louis Stevenson, Charles Scribner's Sons, 1911. N.C. Wyeth [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ATreasure_Island-Scribner's-1911.jpg

H. G. Wells: The War of the Worlds (Maailmojen sota) - lukudiplomisuoritus!

H. G. Wellsin scifiklassikko The War of the Worlds (1898) eli Maailmojen sota päätyi luettavakseni lukudiplomihaasteen ansiosta. Muuten en varmaankaan olisi tullut kirjaan tarttuneeksi, sillä scifi ei ole ominta alaani, mutta oli mielenkiintoista täyttää tällainen avaruusolioiden mentävä aukko sivistyksessäni.

Aiheena on siis Marsin asukkien hyökkäys Maahan. Metsäaukealle englantilaisen pikkukaupungin liepeille tömähtää kummallinen kone, joka alkaa kylvää tuhoa ympäristöönsä. Pian paniikki leviää Lontooseen asti, eikä kukaan ole enää turvassa...

Kirja oli aika erikoinen lukukokemus. Nimettömäksi jäävä päähenkilö, tieteellisesti suuntautunut englantilaismies, kertoo kokemuksistaan asiapitoisen raportoivalla otteella. Avaruusolioiden eteneminen Surreyn kylästä toiseen selostetaan niin perinpohjaisesti, että kartta olisi ollut paikallaan. Lontoon kaupunginosienkin suhteen olin vähän eksyksissä. Myös marsilaisten koneet, aseet ja ulkoinen olemus kuvataan samaan tapaan huolellisesti havainnoiden:

They were, I now saw, the most unearthly creatures it is possible to conceive. They were huge round bodies--or, rather, heads--about four feet in diameter, each body having in front of it a face. This face had no nostrils--indeed, the Martians do not seem to have had any sense of smell, but it had a pair of very large dark-coloured eyes, and just beneath this a kind of fleshy beak. In the back of this head or body--I scarcely know how to speak of it--was the single tight tympanic surface, since known to be anatomically an ear, though it must have been almost useless in our dense air. In a group round the mouth were sixteen slender, almost whiplike tentacles, arranged in two bunches of eight each. These bunches have since been named rather aptly, by that distinguished anatomist, Professor Howes, the hands.

Toisaalta kerrontaratkaisu oli hauska, sillä se sai kirjan tuntumaan jälkipolville dokumentoidulta tositapahtumien kuvaukselta. Toisaalta tarinan tunnepuoli jäi köyhänlaiseksi. Kertoja kyllä pelkäsi, kauhistui ja järkyttyi tämän tästä, mutta jännitys ei tuntunut luissa ja ytimissä, vaan henkilöt tuntuivat kylmiltä ja etäisiltä. Kummastelin esimerkiksi sitä, että kertoja joutui eroon vaimostaan heti tarinan alkupuolella, mutta huoli tämän kohtalosta jäi satunnaisiksi tuumailuiksi matkan varrella silloin, kun mitään tähdellisempää ei sattunut olemaan meneillään.

Oli mielenkiintoista lukea tieteisfantasiaa yli sadan vuoden takaa. Nykylukijan näkökulmasta kirjaan tuli oma pikantti lisänsä siitä, että kummajaiset toiselta planeetalta tömpsähtävät 1800-luvun maailmaan. Kirjan kuvaamat marsilaiset ovat Maan asukkeja edellä älyn ja teknologian kehityksessä: heidän kulkuneuvonsa ja aseensa aiheuttavat tuhoa, jolle hevoset ja höyrylaivat eivät voi mitään. Miten aikalaislukijat, joille kirjan kuvaama elämänpiiri oli vielä arkea, mahtoivat tarinan kokea? Ja entä jos tapahtumat sijoitettaisiin nykymaailmaan? Ainakin paniikki leviäisi väestöön tsiljoona kertaa nopeammin kuin aikana ennen internetiä – tai sitten ei: marsilaiset luultavasti iskisivät ensimmäisenä tietoverkkoihin ja sähkönjakeluun, ja yhteiskunta lamaantuisi täysin ennen kuin kukaan ehtisi tajuta, mitä on tapahtumassa.

Kirja pysyttelee enimmäkseen marsilaisten etenemisen raportoinnissa konkreettisten tapahtumien kautta, ei juurikaan pysähdy filosofoimaan tai analysoimaan. En tiedä, kirjoittiko Wells kirjan pelkäksi tieteisseikkailuksi vai jonkin ajankohtaisen yhteiskunnallisen ilmiön allegoriaksi. Liittyisikö koneiden hyökkäys jotenkin esimerkiksi orastavan teollistumisen herättämiin pelkoihin? (Aiheesta on varmasti tehty tukuittain tutkimusta, mutta en nyt jaksa perehtyä.) Wellsin ja aikalaisten mieliä tuskin jäytivät ekologiset kysymykset, mutta minua jäivät mietityttämään pari kohtaa, joissa ihmiskunnan tuhoa marsilaisten käsissä verrattiin siihen, miten avuttomia muut luontokappaleet ovat ihmisten voiman alla. Mielessä kävi, että Maata tuhoamaan ei ehkä tarvita vallanhimoisia, ylivarusteltuja marsilaisia: me ihmiset taidamme tehdä sen itse.

Lukudiplomin lisäksi kerään kirjalla pisteen Ofelia Outolinnun 1800-luvun kirjat -haasteeseen.

LUKUDIPLOMITEHTÄVÄ 5/10

Kirjatarjotin: Sinuhen Tulevaisuuden taruja -kirjatarjotin
Kirjailija: H. G. Wells
Kirja: Maailmojen sota

Tehtävä (7. lk): Valitse lukemasi kirjan kolme mielikuvituksellisinta esinettä. Piirrä ne, ja kirjoita esineiden tuoteseloste: kuinka ja mihin niitä käytetään?

Valitsen vain yhden esineen ja lainaan tuoteselosteen suoraan Wellsiltä. Tässä siis kuvaus marsilaisten aluksesta, joka Wellsin mukaan muistuttaa jättimäistä lypsyjakkaraa, ja alla taiteilijan tulkinta. :)

And this Thing I saw! How can I describe it? A monstrous tripod, higher than many houses, striding over the young pine trees, and smashing them aside in its career; a walking engine of glittering metal, striding now across the heather; articulate ropes of steel dangling from it, and the clattering tumult of its passage mingling with the riot of the thunder. A flash, and it came out vividly, heeling over one way with two feet in the air, to vanish and reappear almost instantly as it seemed, with the next flash, a hundred yards nearer. Can you imagine a milking stool tilted and bowled violently along the ground? That was the impression those instant flashes gave. But instead of a milking stool imagine it a great body of machinery on a tripod stand. 

H. G. Wells: The War of the Worlds. 1898. Ladattu Kindleen Project Gutenbergistä. Suom. Maailmojen sota, 1979.

Kuva: Henrique Alvim Correa [Public domain], via Wikimedia Commons. http://commons.wikimedia.org/wiki/File%3ACorrea-Martians_vs._Thunder_Child.jpg

Nick Hornby: About a Boy (Poika)

Parin kirjan ja parin elokuvan perusteella minulla oli Nick Hornbystä jo entuudestaan hyvin sympaattinen kirjailijamielikuva: Hornby kertoo sopivasti vakavuutta ja huumoria sekoittaen arkeen ankkuroituvia, lämminhenkisiä muttei imeliä tarinoita ihmisistä, joista on heidän vioistaan huolimatta helppo välittää. About a Boyn (1998) eli Pojan olin jo nähnyt Hugh Grantin tähdittämänä leffaversiona, ja nyt kirjan luettuani ilolla vahvistan, että sympatiani kirjailijaa kohtaan vain kasvaa.

Will on kolkyt ja risat urbaani sinkkumies, jonka arki kuluu lorvien, sillä muusikkoisän vuosien takaisen hitin rojaltit takaavat pojallekin kissanpäivät. Willin motto on päästä elämästä helpolla, ja mitä naissuhteisiin tulee, hän keksii, että erityisen helpolla pääsee, kun iskuyritykset kohdistaa miehenkipeisiin yksinhuoltajaäiteihin. Heitä löytyy kätevästi paikallisen tukiryhmän tapaamisista. Will soluttautuu ryhmään, mutta eipä aikaakaan, kun hän huomaa saaneensa elämäänsä vaivattoman petiseuran sijasta depressiivisen hipin ja tämän pikkuvanhan 12-vuotiaan pojan.

Willin ja Marcus-pojan erikoinen ystävyys on kirjan pääjuonne. Marcus on totinen poika, jota kiusataan koulussa, koska hänellä on vääränlaiset vaatteet, vääränlainen musiikkimaku ja kaikki muutenkin väärin. Aluksi Williä ei voisi vähempää kiinnostaa: Marcuksen ongelmat eivät ole hänen ongelmiaan, ja pojan äidin ongelmat ovat sitä vielä vähemmän. Olosuhteiden pakosta Will, aina vain omaan napaansa tuijottava ikiteini, saa kuitenkin vähitellen oppia ettei elämästä aina pääse helpolla, mutta joskus vaivannäkö saattaa jopa kannattaa.

Hornbyn romaaneista olin aiemmin lukenut Hyvät ihmiset, joka sekin oli hyvä, mutta Poika oli parempi. Will ja Marcus ovat molemmat omine omituisuuksineen liioiteltuja hahmoja, mutta henkisesti teini-ikäisen aikuisen ja henkisesti ikivanhan varhaisnuoren välisestä kanssakäymisestä irtoaa mukavan hornbymäistä huumoria. Eriparisen kaksikon hiljalleen muotoutuva ystävyyssuhde on kaikessa epätodennäköisyydessäänkin vetoava. Pidin myös siitä, miten Willin kuorta mursivat enimmäkseen pienet, arkiset ja usein vähän hölmöt tapahtumat, eivät välttämättä suuret tunnejäristykset. Jotenkin mukavan brittiläinen ote. Ja pisteet kotiin mainiosta dialogista!

Aioin osallistua Pojalla Lukudiplomi-haasteeseen, mutta kappas, olenkin jo suorittanut Sinuhe-tason Ihmisiä-sarjan Tom Sawyerin seikkailuilla. No, jos joku kaipaa mukavaa lukudiplomiluettavaa tai muuten vain mukavaa luettavaa, kannattaa kokeilla Hornbyä.

Nick Hornby: About a Boy. Penguin Books, 2002 (1st ed. Victo Gollanz, 1998). 278 s. Ostettu käytettynä. Suom. Poika, WSOY, 1999.

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa vanha kunnon dekkari! Innostuin palaamaan Agatha Christien pariin luettuani Sallan lukupäiväkirjasta äänikirjoista Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus. Minun Miss Marpleni oli kylläkin perinteisesti paperilla. Sleeping Murder (1976) eli suomeksi Neiti Marplen viimeinen juttu (WSOY, 1977) on, kuten nimestä voi päätellä, viimeinen julkaistu Marple-mysteeri. Kirja julkaistiin postuumisti Dame Agathan kuolinvuonna, mutta hän kirjoitti sen ilmeisesti "varastoon" jo sodan aikana.

Juoni on taattua Christie-kamaa: englantilainen pikkukylä, teenjuontia, palveluskuntaa ja kaikilla jotain salattavaa. Päähenkilöinä ovat uusiseelantilainen nuoripari Gwenda ja Giles, jotka muuttavat vanhaan taloon Englannin rannikolle ja huomaavat kauhukseen, että paikassa on jotain mätää. Mutta mitä? Amatöörisalapoliisit käyvät toimeen ja saavat pian avukseen alan uranuurtajan neiti Marplen.

Neiti Marplen suhteen hämmästyin heti kättelyssä Christien kuvauksesta, jonka mukaan "Miss Marple was an attractive old lady, tall and thin, with pink cheeks and blue eyes, and a gentle, rather fussy manner". Minä olin aina kuvitellut neiti Marplen pienikokoiseksi! Muuten hahmo oli vanha tuttu herttainen vanhapiika, jossa yhdistyy herkullisesti ymmärtäväinen lempeys ja tyyni kyynisyys. "It really is very dangerous to believe people. I never have for years."

Hämmästyttävää neiti Marplessa on tietysti se, miten hän onnistuu aina ujuttautumaan sinne, missä tapahtuu. Tällä kertaa Marple astuu kuvaan mukaan jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kautta ja sen lisäksi löytää murhapaikkakunnalta ties keitä tutun tuttuja, joiden kanssa rupattelemalla arvoitus vähitellen ratkeaa. Ehkä hiukan kaukaa haettua, mutta ei haittaa. Christien dekkareiden viehätys on juuri siinä, miten satunnaiset, irralliset palapelin palaset lopulta napsahtavat yhteen tavalla, jonka voin lukijana hyväksyä arvoituksen tyydyttäväksi ja uskottavaksi ratkaisuksi, vaikka arkitodellisuuden uskottavuudesta nämä kuviot ovat tietysti melko kaukana. Lukiessa täytyi ihailla Christien tekniikkaa: vihjeitä oli siroteltu sopivasti matkan varrelle niin, että siellä täällä saattoi aavistaa, että tässä on nyt jonkinlainen johtolanka, mutta lankojen solmimisen jätin ilomielin neiti Marplen hoidettavaksi.

Edellisen Christie-dekkarin lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten nyt osaa oikein vertailla Neiti Marplen viimeistä juttua muihin. Ehkä vähän tylsäksi koin epäiltyjen tietynlaisen samankaltaisuuden: vetävimpiä tämäntyyppisiä murhamysteerejä ovat ne, joissa on kokonainen liuta keskenään aivan erilaisia epäiltyjä - ja mahdollisesti lisäjännitysmomenttina suljettu tila, tyyliin Eikä yksikään pelastunut tai Idän pikajuna. Mutta viihtyisää luettavaa Sleeping Murder oli. Näiden perinteisten whodunnit-dekkareiden pariin on mukavaa palata silloin tällöin kun kaipaa kurkistusta maailmaan, jossa paha saa palkkansa ja kupillinen teetä auttaa aina.

Kirjastosta lainaamani pokkaripainoksen viimeisellä sivulla mainostetaan muuten hauskan kuuloista kirjaa, Anne Hartin teosta Agatha Christie's Miss Marple, jossa kirjoittaja rakentaa Christien Marple-tuotannon eli yhteensä 12 romaanista ja 20 novellista kaivettujen tietojen perusteella neiti Marplen "elämäkerran".

Agatha Christie: Sleeping Murder - Miss Marple's Last Case. Harper, 2002 (alkuperäinen 1976). 303 s. ISBN 978-0-00-712106-9. Lainattu kirjastosta.

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale (Kolmastoista kertomus)

Diane Setterfieldin The Thirteenth Tale (2006, suom. Kolmastoista kertomus) jäi minulle mieleen viime keväänä blogeissa kiertäneestä 30 päivän haasteesta, jonka kohtaan "yllättävä juonenkäänne tai loppuratkaisu" muutama bloggaaja mainitsi tämän kirjan. Kun sitten takakannesta selvisi lisäksi, että kirjassa on kyse kirjoista, arvoituksista ja vanhoista kartanoista, opusta ei kerta kaikkiaan voinut jättää väliin.

Ongelma tietysti on, että jos kirjaa lukee päällimmäisenä odotuksena yllättävät juonenkäänteet, ne eivät enää tunnu aivan yhtä yllättäviltä. Sorruin ehkä odottamaan jotain kertakaikkisen akrobaattisia juonipiruetteja, mikä ehkä hiukan hälvensi kirjan vaikutusta mielessäni, vaikka tarinassa sinänsä ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin: Setterfieldin luoma juonikudelma oli tiivistunnelmainen keitos vanhojen kirjojen pölyistä tuoksua, tarinankerronnan taikaa, eksentrisiä englantilaisia erakkoja, kiehtovaa kartanoromantiikkaa, monimutkaisia perhesuhteita ja menneisyyden varjoja, jotka eivät koskaan kokonaan hälvene.

Pidin kirjan viehättävän vanhanaikaisesta tunnelmasta ja henkilögalleriasta. Päähenkilö Margaret Lea oli kunnon vanhanajan vanhapiika, pidättyväinen lukutoukka tweed-hameineen, ja vahvaluonteinen erakkokirjailija Vida Winter, jonka elämäkerturiksi Margaret ryhtyy, kaikessa epäuskottavuudessaankin kiehtova hahmo. Kirjan tunnelma, miljööt ja aika leijuivat irti arkitodellisuudesta. En edes oikein tiedä, mille vuosikymmenelle kehyskertomuksen tapahtumat sijoittuivat. Puhelinlinjojen ja kirjeenvaihdon varassa oltiin, mutta olivatko ne kirjan maailmassa jokapäiväinen itsestäänselvyys vai ainoastaan osa juuri näiden menneisyyteen kurkottelevien henkilöiden elämäntapaa?

Hienot ainekset siis. Luin kirjaa innolla iltalukemisena "vielä yksi luku" -koukussa, mutta aivan täysiä pisteitä Kolmastoista kertomus ei silti minulta saa. Kirjassa oli paljon samaa kuin pari kuukautta sitten lukemassani Sarah Watersin Vieras kartanossa -romaanissa, ja tässä lukujärjestyksessä ja tätä vertailuasetelmaa vasten Kolmastoista kertomus jäi minulle ehkä vaisummaksi lukukokemukseksi kuin miltä se olisi muuten tuntunut. Vieras kartanossa nimittäin imaisi minut täysillä mukaansa ja onnistui minusta vielä vähän tätä kirjaa paremmin punomaan kokoon mukaansatempaavan juonen, jonka jännite pysyi yllä aivan loppuun saakka ja jäi kajastelemaan mieleen lukemisen jälkeenkin. Kolmastoista kertomus solmi juonen langat yhteen ehkä vähän liiankin siististi. Tarinaan sisältyi niin paljon mysteerejä, että niistä jokunen olisi hyvin voinut jäädä kummittelemaan ratkaisemattomana.

Kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Sara, Mimmu, Kirsimaria ja Morre.

Diane Setterfield: The Thirteenth Tale. Orion, 2006. 454 s. Ostettu käytettynä.

J. M. Barrie: Peter Pan

Peter Pan -patsas Lontoossa. (Wikipedia)

J. M. Barrien Peter Pan (1911) ehti täpärästi mukaan vuoden 2011 puolella luettuihin ja siten myös Totally British -haasteen pistejahtiin. (Siitä lisää erikseen tulossa olevassa koosteessa!)

Tämä brittiläisen lastenkirjallisuuden klassikko sopi oikeastaan aika hauskasti Hannu Väisäsen Vanikan palat -romaanin perään. Kirjoilla ei sinänsä ole juurikaan yhteistä, mutta ne molemmat kertovat hienosti lapsen mielikuvituksen voimasta. Väisäsen lapsuuskuvauksessa pikkupojan mielikuvitus kaunistaa ankeaa arkea, kun taas Peter Panissa lennähdetään kokonaan irti arjesta, ihmeelliseen Mikä-Mikä-Maahan (jolle alkuperäinen Neverland on paljon runollisempi nimi!).

Ihastuin kirjassa Barrien tapaan kuvata lapsen mieltä ja maailmaa, jossa seikkailut keijujen, merirosvojen ja intiaanien kanssa ovat yhtä todellisia kuin pyjamat ja iltapesut. Barrie ottaa lapset vakavasti, lämpimän ymmärtäväistä huumoria unohtamatta.

I don't know whether you have ever seen a map of a person's mind. Doctors sometimes draw maps of other parts of you, and your own map can become intensely interesting, but catch them trying to draw a map of a child's mind, which is not only confused, but keeps going round all the time. There are zigzag lines on it, just like your temperature on a card, and these are probably roads in the island, for the Neverland is always more or less an island, with astonishing splashes of colour here and there, and coral reefs and rakish-looking craft in the offing, and savages and lonely lairs, and gnomes who are mostly tailors, and caves through which a river runs, and princes with six elder brothers, and a hut fast going to decay, and one very small old lady with a hooked nose. It would be an easy map if that were all, but there is also first day at school, religion, fathers, the round pond, needle-work, murders, hangings, verbs that take the dative, chocolate pudding day, getting into braces, say ninety-nine, three-pence for pulling out your tooth yourself, and so on, and either these are part of the island or they are another map showing through, and it is all rather confusing, especially as nothing will stand still.

Mielenkiintoisia kirjassa olivat myös sen keskeiset hahmot: arvaamaton, omahyväinen Peter ja lapsuuden pian taakseen jättävä Wendy. Wendyllä oli tarinassa tärkeämpi rooli kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin ajatellut Peter Pania kertomuksena pojasta, joka ei kasva aikuiseksi, mutta oikeastaan se oli vähintään yhtä paljon kertomus tytöstä, joka kasvaa aikuiseksi. (Wikipediasta opin, että itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi oli kenties tältä osin tasapainoisemmin Peter and Wendy.)

Wendy on kirjassa vanhin Darlingin perheen kolmesta lapsesta, jotka lentävät Peterin perässä Mikä-Mikä-Maahan. Siellä Wendy ottaa touhukkaana esikoisena oitis äidin roolin. Hän huolehtii kuin kanaemo paitsi omista veljistään myös Peteristä ja tämän uskollisesta seuraajajoukosta, kadonneista pojista. Välillä tunsin feminististä ärsytystä siitä, että Wendyä innosti merirosvojen ja intiaanien kansoittamalla saarella lähinnä tiskaus ja siivous, mutta toisaalta oli mukavaa, että tämäkin osa lasten haavemaailmaa oli mukana tarinassa. Kunniaa kotileikeille!

Wendyn omaksumaan perheenäidin rooliin sekoittuu tarinassa vähän hämmentävästi orastava romanssi Peterin kanssa. Ilmassa on ilmiselvää flirttiä ja melkoinen annos mustasukkaisuuttakin, kun Peterin huomiosta kilpailee myös kipakka Helinä-keiju.

Nämä aikuisen naisen roolit ja tunteet alkavat Wendyn hahmossa vähitellen punoutua lapsuuden viattomuuden ja huolettomuuden sekaan. Siinä missä pikkuveljet John ja Michael ovat vielä niin pieniä, etteivät he mielikuvitusmaahan asetuttuaan enää muistakaan entistä elämäänsä Lontoossa, Wendyn tietoisuudesta todellisuus ei enää irtoa. Hän tietää, että ennen pitkää heidän on palattava takaisin - ja tämä tietysti tekee tarinasta haikean kirpeänsuloisen. Lapset lentävät takaisin kotiin ja...

In time they could not even fly after their hats. Want of practice, they called it; but what it really meant was that they no longer believed.

Tom Hodgkinson: How to Be Idle

Naakun blogissa keskusteltiin vastikään lukiessa tehdyistä muistiinpanoista. Tehdäkö vai eikö tehdä? Hiirenkorvia, tarralappuja vai muistivihkoja? Aiheen innoittamana päätin esitellä päivän kirjan tutkailemalla erään muistilapun anatomiaa. Tässä siis näyte autenttisista muistiinpanoistani Tom Hodgkinsonin kirjasta How to Be Idle (2005), joka on englantilaisen toimittajan manifesti joutilaisuuden puolesta.

Kuten kuvasta näkyy, minun tyylini on suhertaa kirjanmerkin virkaa toimittaville lippulappusille irrallisia sivunumeroita. Kirjan loppuun luettuani en joskus enää ollenkaan keksi, mistä hyvästä tietty sivu alun perin lapulle päätyi, mutta muuten nämä pikamuistiinpanot ovat minulle sopiva tapa merkitä muistiin kiinnostavia kohtia ilman, että itse lukeminen juurikaan häiriintyy (paitsi jos kynä on kateissa, mitä se kieltämättä harmillisen usein on).

Ja ei kun analysoimaan! Muistiin merkittyjen sivunumeroiden määrästä paljastaa, että teos oli kiitettävän mielenkiintoinen ja antoi lukijalleen ajattelemisen aihetta. Numeroiden jakauman perusteella kiinnostavia kohtia oli kirjassa vähän siellä täällä, vaikkakin sivujen 180 ja 235 välissä näkyy olleen vähemmän inspiroiva pätkä. Muistilapun materiaalista (Google-kartta) ja käsialan tärinästä voi päätellä myös, että kirjaa on luettu kulkuvälineessä matkalla johonkin.

Sitten sisältöön. Hodgkinsonin kirja on siis puolustuspuhe laiskottelulle tai ehkä oikeammin joutenololle. Kirja ei ole mikään käytännön käsikirja niille, jotka haluavat vinkkejä irrottautuakseen työelämän oravanpyörästä, vaan enemmänkin arjen inspiroimaa filosofista, kulttuurihistoriallista ja paikoin poleemista pohdintaa joutilaisuuden hyveistä.

Kirja etenee vuorokauden rytmissä, tunti ja luku kerrallaan. Näin käsitellyksi tulevat niin myöhään nukkumisen ilot, pitkät lounaat, iltapäivänokoset kuin myöhään valvominenkin. Jotkut luvuista ovat mainion brittiläisiä: hodgkinsonilaisen leppoistamiseen kuuluvat olennaisina osina muun muassa teen juominen ja paikallisessa pubissa norkoilu. Myös suurin osa Hodgkinsonia innottaneista joutilaan elämäntavan esikuvista kuuluu brittiläiseen kulttuuripiiriin. Taajaan siteerataan esimerkiksi sellaisia kirjailijoita kuin Robert Louis Stevenson, G. K. Chesterton, Jerome K. Jerome ja Oscar Wilde.

Muistilapulleni on tarttunut monta sivunumeroa luvusta, joka käsittelee työntekoa ja työelämää. Läpi kirjan toistuva ajatus siitä, miten teollinen vallankumous alisti ihmisen - luontaisen laiskottelijan - koneellisen tuotannon luonnottomaan rytmiin löytyy pääpiirteissään sivulta 20:

The Industrial Revolution, above all, was a battle between hard work and laziness, and hard work won. Machines stole the process of production from hands and minds. Workshops became 'manufactories'; the self-employed became the employed; families began to live on wages alone and to buy in the groceries that perhaps they had grown themselves in previous generations. They might have been earning more money, but a terrific blow was dealt to their quality of life. Joyful chaos, working in tune with the seasons, telling the time by the sun, variety, change, self-direction; all this was replaced with a brutal, standardized work culture, the effects of which we are still suffering from today.

Ei esiteollinen elämä kai sekään helppoa ollut, mutta kirjan teesit saavat kyllä mielen mietteliääksi. Hodgkinson pohdiskelee muun muassa sitä, miten ja miksi työnteosta tuli (tai tehtiin) välineen sijasta päämäärä, itseisarvo, jonka ympärille nyky-yhteiskunnan rakenteet ja elämänrytmit itsestään selvästi jäsentyvät. Työ ja kulutus muodostavat itseään ruokkivan noidankehän, jossa teemme töitä ansaitaksemme rahaa ratkaistaaksemme työnteosta aiheutuvia ongelmia, ja yhtäkkiä ratkaisu unenpuutteeseen ei olekaan nukkuminen vaan vitamiinipilleri. "You don't get ads on the Underground saying: 'Tired? Sleep More', as no one has figured out how to make money this way."

Minä en ole tarpeeksi anarkistinen luonne noudattaakseni Hodgkinsonin kehotuksia lopettaa työnteko tykkänään tai edes pitää reippaasti rokulipäiviä ottaakseni "anastetun" vapaa-aikani takaisin. Nykymenossa on paljon pielessä, mutta enpä haluaisi, että vaikkapa sairaaloissa ja paloasemilla työskentelevät kanssaihmiseni päättäisivät tuosta vain leppoistaa elämäänsä jäämällä aamulla peiton alle. Koko systeemin "rentouttaminen" taas onkin sellainen pähkinä purtavaksi, ettei urakalle loppua näy.

Paras ehkä aloittaa teenjuonnista, meditoinnista ja nukkumisesta.

Tom Hodgkinson: How to Be Idle. Penguin Books, 2005. 337 s. ISBN 978-0-141-01506-4. Ostettu käytettynä.