TTT: 2000-luvun parhaat kotimaiset

Hesari etsii 2000-luvun parasta kotimaista romaania. Ajattelin ensin, etten rohkene osallistua äänestykseen ollenkaan, sillä en mielestäni ole lukenut tarpeeksi viime vuosina ilmestyneitä kotimaisia kirjoja, jotta osaisin muodostaa niistä jonkinlaisen kokonaiskäsityksen. Viime vuosikymmenelle osui sellainenkin jakso, jolloin en pariin vuoteen lukenut juuri mitään, saati sitten kotimaisia uutuuksia.

Vaan enpä malta olla listaamatta! Koska otos ei ole suuren suuri, top kympin valinta ei loppujen lopuksi ollut kamalan vaikeaa. Top 5, jota Hesari kysyy, oli jo vaikeampaa, ja viiden parhaan asettaminen paremmuusjärjestykseen tuntui liki mahdottomalta. Fiilispohjalla siis mennään.

Fiilis päätti tällä kertaa, että en nosta kärkiviisikkoon esimerkiksi Oksasta ja Westötä. Huomaan, että mutuhuttuisiin valintakriteereihini liittyy monen kirjan kohdalla jonkinlainen löytämisen ilo: se tunne, että en kirjaa aloittaessani ihan tarkkaan tiedä mitä siltä odotan, mutta lukiessa tajuan sen joko vastaavan tismalleen odotuksiin, joita ei tiennyt olevankaan, tai sitten yllättävän minut tavoilla, joita en olisi osannut kuvitellakaan. Sellaiset valtavasti huomiota saaneet kirjat kuin Puhdistus tai Missä kuljimme kerran eivät ehkä aina tunnu tunnetasolla yhtä ”omilta” kuin kirjat, jotka olen ikään kuin itse löytänyt.

Viisi parastani ovat siis tänään nämä:

1. Satu Koskimies: Hurmion tyttäret (2009)

Tämän kirjan kohdalla minulla itse asiassa oli kovat odotukset, sillä olen rakastanut Koskimiehen aiempia kirjoja, mutta Hurmion tyttäret vastasi odotuksiin. Blogin vuosikatsauksessa kirjoitin, että tässä kirjassa ”yhdistyivät jotakuinkin kaikki ne piirteet, joihin huomaan tuntevani kirjoissa vetoa: paloja (nais)yksilön elämästä sijoitettuna kiehtovaan historialliseen aikakauteen, höystettynä säväyksellä kulttuuria ja kerrottuna kauniilla, sujuvalla kielellä hivenen haikeansuloisissa tunnelmissa”. Kirja innosti minut lainaamaan kirjastosta myös Katri Valan päiväkirjoja, mutta tunnustan innostuneeni enemmän Koskimiehen kuvittelemasta Valasta kuin siitä oikeasta...

2. Selja Ahava: Eksyneen muistikirja (2010)

Tämä lahjaksi saamani kirja kuuluu sarjaan löydöt. Esikoiskirjailijan herkkä romaani yhdisti muistinsa menettävän Annan ulkoista arkimaailmaa ja maagiseksi sirpaloituvaa sisäistä maailmaa kauniisti, ymmärtävästi ja koskettavasti. Taisin jopa tirauttaa kyyneleen.

3. Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001)

Tästä kirjasta en muista paljoakaan, sillä luin sen liki tuoreeltaan eli kauan sitten. Kirja nousi listalle nyt, kun mietin, mitä 2000-luvusta tulee mieleen. Sinun lapsesi eivät ole sinun iski aikoinaan täysillä uuden vuosituhannen kynnyksellä aikuistuneeseen Ultra Bra -sukupolven kasvattiin, vaikkeivät sen henkilöiden kokemukset sinänsä juuri minulle erityisen läheisiä olleetkaan.

4. Ranya ElRamly: Auringon asema (2002)

Toinen mieleenpainuva lukukokemus vuosituhannen alusta. Auringon asemasta muistan kielen ja kerronnan, jotka olivat silmiä avaavalla tavalla erilaisia kuin suurimmassa osassa lukemistani kirjoista. Myös kirjan teemat – kulttuurien kohtaaminen, haikeat muistot – taitavat kuulua niihin, joihin tunnen edelleen kirjoissa vetoa.

5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)

Jatkumona edellisille: kerroksittain rakentuvia muistoja, yksilön ja yhteiskunnan rajojen etsimistä, vahvasti omanlaistaan kieltä ja kerrontaa.

*

Huomaan, että listasta tuli kovin naispainotteinen. Jatketaan siis vielä viidellä muulla, joiden joukkoon mahtuu jo pari miestäkin:

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

Sarjassamme ällistyttävät. Sinisalo kaivoi ennakkoluuloisen, fantasiaa vieroksuvan lukijan maailmaan peikon mentävän aukon ja täytti sen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007)

Lapsuuskuvausta taiteilijan silmin. Siteeraan taas itseäni: ”Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen.” Myös Vanikan palat oli hyvä, Väisäsen myöhempiä en ole vielä lukenut. 

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

En osaa päättää, mitä mieltä olen Pulkkisesta. Raja ihastutti ja ärsytti, Totta ärsytti ja ihastutti. Vieras pääsi Pulkkisen tähänastisesta tuotannosta lähimmäs varauksetonta ihastusta.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (2009)

Westöltä olisin ottanut mukaan Leijat Helsingin yllä, mutta 90-luvulla ilmestyneenä se diskataan tästä kisasta. Missä kuljimme kerran taas ei jostain syystä sanonut minulle ”klik”, tai ehkä vain luin sen väärään aikaan. Älä käy yöhön yksin nimittäin sen sijaan osui juuri oikeaan saumaan, yhdeksi pitkän lukujumin katkaisijoista.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (2005)

Tästä kirjasta en muista paljonkaan, vain sen, että se käsitteli musiikkia, rakkautta ja muistoja (taas) ja oli hyvä (vaikka hämärästi muistelen, että oli siinä jotain vähän epäuskottavaakin). En tiedä, miksi en ole tullut lukeneeksi Itkoselta mitään muuta.

*

Nyt jätän listan tähän, ettei mene liiaksi märehtimiseksi. Koska yllä olevat kirjat ovat kaikki melkoisen vakavia, haluan kuitenkin antaa peräkaneetiksi pari bonuspistettä hyville ja sen lisäksi hauskoille kirjoille. Siis Miina Supinen (Liha tottelee kuria) ja Eve Hietamies (Yösyöttö), olkaa hyvät!