Luettuja 2020

Madeleine Wickham: Cocktails for Three (2000)

Tyhjennän kirjahyllyn chick lit -osastoa, ja tämä päätyi luettavaksi ennen kiertoon lähtöä. Madeleine Wickham on paremmin tunnettu nimellä Sophie Kinsella. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin, ja kaikkine kaavamaisuuksineen lajissaan ihan mukiinmenevää ajanvietettä.

Virve Sammalkorpi: Kahvila Dominokujalla (2006)

Kirjassa oli kiva idea: arvoituksellisia vieraita menneisyydestä tuomassa kotiäidin arjen ahdistukseen toivon ja jännityksen pilkahduksia. Ajan kerrostumia vai mielen harhoja, totta vai tarua? Pidin vieraiden tuomista välähdyksistä 1920-luvun Helsingistä ja niiden lomittumisesta päähenkilön arkeen, mutta lukukokemus tuntui ehkä jäävän jotenkin puolitiehen. Jäin ehkä kaipaamaan joko rohkeammin todellisuudesta irtoavaa otetta tai sitten syvempää pureutumista henkilöiden mielen koukeroihin tai historian maailmaan. Aikamatkailuteeman osalta kirja joutui kieltämättä haastavaan paikkaan, viime vuoden lopulla lukemani huikean Aikamatkustajan vaimon jälkeen!

Henry Hitchings: Who's Afraid of Jane Austen? How to Really Talk About Books You Haven't Read (2009)

Maailmankirjallisuuden historiaa kevyesti mutta fiksusti. Yläpeukku!

Toby Young: How to Lose Friends & Alienate People (2001)

Toby Young on käsittääkseni jonkinlainen brittiläinen mediapersoona, mutta kirjan valitsin aikoinaan divarista miestä tuntematta teoksen hauskan nimen perusteella. Omaelämäkerrallisessa teoksessa Young muistelee vuosiaan 1990-luvulla New Yorkissa Vanity Fair -lehden toimituksessa. Itseironinen ote ja Youngin mietteet brittiläisyydestä ja amerikkalaisuudesta ja Lontoon ja New Yorkin mediamaailmoista pitivät otteessaan.

Hannu Väisänen: Elohopea (2016)

Väisäsen omaelämäkerrallisesti inspiroituneen romaanisarjan viidennessä osassa aikuinen Antero on päätynyt Pariisiin. Jotenkin en tällä kertaa intoutunut kirjasta samoissa mitoissa kuin aikoinaan Vankilan paloja ja Toisia kenkiä lukiessa, vaikka Väisäsen ryöpsähtelevä, moniaistinen ja tunnekuohuja kaihtamaton kielellinen iloittelu vakuuttaakin edelleen. Anterossa on jotain aseistariisuvaa.

Barack Obama: Dreams From My Father (1995/2004) (Unelmia isältäni)

Tapojeni mukaan olen jäljessä ajastani, mutta viimein päädyin minäkin Obaman kirjallisen tuotannon ääreen. Kirjassa kuvatut Obaman elämänvaiheet olivat toki pääpiirteissään ennalta tuttuja, mutta oli mielenkiintoista lukea niistä hänen itsensä (todella hyvin) kirjoittamana ja nykyperspektiivistä, kaikkien viime vuosien poliittisten ja yhteiskunnallisten käänteiden taustaa vasten. Päällimmäisenä kirjasta jäi mieleen Obaman taustan ja nuoruuden kokemusten moninaisuus ja monikerroksellisuus. Identiteetin rakennuspalikoiden yhteensovittelu on jatkuvaa etsintää, ja kirjasta välittyy niin näiden pohdintojen vaikutus Obaman yhteiskunnalliseen ajatteluun ja aktiivisuuteen kuin niiden henkilökohtaisempikin puoli, se miten raastavaa voi olla yrittää ymmärtää itseään ja määritellä paikkansa maailmassa.

Rose-Marie Peake & Riikka-Maria Rosenberg: Korsetti ja krusifiksi - Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria (2019)

Kerrassaan viihdyttävä tietokirja eliitin naisten elämästä 1600-luvun Pariisissa. Sujuvaa tekstiä, jota lukiessa tulee olo, että kirjoittajilla on sekä homma hanskassa asiasisällön suhteen että kykyä ja intoa eläytyä ja tehdä historiaa eläväksi lukijoille. Ylhäisnaisen, luksuskurtisaanin ja julkkisnunnan elämät avaavat aikakautta eri kanteilta, ja mukaan mahtuu lukuisia herkullisia anekdootteja.

Helvi Hämäläinen: Kylänruusut (1998)

Muistan pitäneeni kauan sitten lukemistani Säädyllisestä murhenäytelmästä ja Kadotetusta puutarhasta, mutta tämä 1950-luvulla kirjoitettu, vasta 1998 postuumisti julkaistu pienoisromaani sai minut aivan hämmennyksiin. Kirja kertoo tapahtumista Härjänojan kylässä eräänä kesäyönä, kun kylän väki joutuu oudon taian, "yhteisen unen" valtaan. Kirjan tunnelma on maaginen: suomalainen maalaismaisema kietoutuu myyttiseen kiemuraan, kieli vyöryy kuin arkaainen loitsu, henkilöt ovat kaikki kummallisia ja toimivat omituisesti. En voi sanoa varsinaisesti pitäneeni kirjasta, mutta erikoisuudessaan kiintoisa lukukokemus.

Mari Koistinen: Syötkö väärennettyä ruokaa? Elintarvikepetokset meillä ja muualla (2020)

Mielenkiintoinen aihe! Kirja käy läpi ruokahuijausten muotoja ja keinoja harhaanjohtavista pakkausmerkinnöistä hevosenlihalasagneen, väärennetystä oliiviöljystä värjättyihin mausteisiin ja hunajana myytyyn sokeriliemeen. Kuluttajaa voidaan viilata linssiin lukemattomin tavoin, mutta onneksi kirjasta jäi mieleen myös se, että terveydelle oikeasti vaaralliset ruokahuijaukset ovat Suomessa ja Euroopassa loppujen lopuksi harvassa. Monet kirjassa mainituista tapauksista olivat ennalta tuttuja mediasta, joten oli kiinnostavaa tutustua taustaan ja faktoihin tarkemmin. Kirja toimii hyvin johdantona aiheeseen, mutta lukukokemuksena se oli hieman "raporttimainen". Monissa kirjassa mainituissa tapauksissa olisi varmasti aineksia vaikka millaiseen syvemmälle sukeltavaan tutkivaan journalismiin niin rikos-, talous-, kulutus- kuin ruokakulttuurinkin näkökulmista.

Ritva Sievänen-Allen: Tyttö venheessä - Elsa Enäjärvi-Haavion elämä 1901-1951 (1993)

Ah! Elsa Enäjärvi-Haavion tyttären Katarina Eskolan ja tämän ystävän Satu Koskimiehen nuoruuden päiväkirjat (50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit) kuuluvat kaikkien aikojen kirjarakkauksiini, joten tätä kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi palannut tuttujen pariin. Tyttären päiväkirjat ovat ajalta, jolloin äiti oli läsnä enää muistoissa ja kaipauksessa, kun taas tässä elämäkerrassa keskiössä on Enäjärvi-Haavio lapsena, nuorena aikuisena, omaa tietään etsivänä tutkijana, suurperheen äitinä ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Enäjärvi-Haavio oli kirjan perusteella todella vaikuttava ja valovoimainen persoona, jossa yhdistyivät virkeä äly, lämmin sydän, sitkeä velvollisuudentunto ja väsymätön tarmo vaikuttaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin.

Veronica Henry: Just a Family Affair (2008)

Chick lit -osastoa jälleen. Olen lukenut Veronica Henryltä pari muutakin kirjaa vuosia sitten, ja tämäkin oli ihan viihdyttävä. Englantilaisen pikkukaupungin elämä ei varmasti todellisuudessa ole ihan tällaista, mutta oli mukavaa mielikuvitusmatkailla kylän perinteikkään panimo-pubin omistajaperheen ihmissuhdeverkostoissa.

Alain de Botton: The Architecture of Happiness (2006)

Filosofista pohdintaa kauneudesta ja arkkitehtuurista ja siitä, miten ne vaikuttavat oloomme ja onnellisuuteemme. De Bottonin seesteistä ja sivistynyttä tekstiä on miellyttävää lukea, ja kirja availee kiinnostavia ajatuksia arkkitehtuurista ja rakennetusta ympäristöstä. Välillä silti tuntui, että kirjan teeseistä oli vaikea saada otetta. Yhtenä hetkenä de Botton tuntui virkistävästi kyseenalaistavan arkkitehtuurin historian kaanonia, seuraavana toistavan elitistisiä kliseitä. Välillä ihastelin hienoksi hiottua ajatushelmeä, sitten aloin miettiä, mitä tämä nyt oikeastaan tarkoittaakaan... De Bottonin näkökulma arkkitehtuuriin on katselijan ja ajattelijan, ei esimerkiksi rakentajan, kaupunkisuunnittelijan tai sosiologin - eikä kyllä oikein tavallisen kokijankaan. 

Julian Fellowes: Past Imperfect (2008) (Loiston päivät)

Tällaisesta pidän: englantilaisen yläluokan angstia muuttuvassa maailmassa, kätkettyjä tunteita ja vaiettuja salaisuuksia, kuplivia juhlia ja nostalgista melankoliaa. Kirjan kertoja on ikääntyvä kirjailija, joka alkaa kuolevan nuoruudenystävänsä puolesta jäljittää tämän entisiä heiloja, ja uppoutuu tehtävää suorittaessaan omaan menneisyyteensä, nuoruuden haaveisiin ja pettymyksiin. Viihdyin kirjan parissa kerrassaan mainiosti. Kirja on näköjään suomennettu juuri viime vuonna (Loiston päivät, Otava 2019).

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (2001, suom. 2006)

Tjaa, tämän parissa en sitten voikaan sanoa viihtyneeni erityisen hyvin. Kirjan nimi on herkullinen, mutta sisällön kanssa sillä ei ole juuri mitään tekemistä. Barcelonalainen Pablo Miralles on paheellista elämää viettävä plösähtänyt tyhjäntoimittaja, joka joutuu vastentahtoisesti salapoliisipuuhiin. Lupaavalta kuulostava lähtöasetelma, mutta en mieltynyt henkilöihin enkä juoneen. 

Melissa Nathan: The Waitress (2004)

Chick lit -hyllyn siivous jatkuu! Tällaiset kirjat toimivat minulla aivojen tyhjennykseen silloin, kun telkkarin katselukin tuntuu tursuavan liikaa virikkeitä. Tässä oli hieman liian ärsyttävä päähenkilö, mutta sopivan simppeli tarina ja ennalta-arvattavan onnellinen loppu, eli täytti tarkoituksensa.

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) jatkaa siitä, mihin Vanikan palat jäi. Omaelämäkerrallisesti inspiroituneen trilogian toisessa osassa päähenkilö Antero perheineen muuttaa oululaiselta kasarmilta kaupunkiin ja kasvaa lapsesta nuorukaiseksi.

Toisissa kengissä viehätti se sama herkkävireinen, kaikille aisteille rakentava havainnointi, joka tuli tutuksi jo Vanikan paloissa. Väisänen ujuttautuu upeasti murrosikäisen pojan nahkoihin. Taiteellisesti suuntautunut poika etsii ja löytää kauneutta arjen koruttomista puitteista – kotiseutumuseon pienoismalleista, öisistä pyöräretkistä, itse kokoon kyhätyistä vaatteista. Antero on ulkopuolinen niin kotona kuin koulussakin, mutta eristyneisyyden ja yksinäisyyden tunteista huolimatta kirjaa ei leimaa kurjuus tai synkkyys, vaan pikemminkin jotenkin valoisa suhtautuminen elämän iloihin ja suruihin.

Tämäkin kirja rakentuu tuokiokuvista, toisiaan löyhästi seuraavista episodeista. Anteron kasvu, itsenäistyminen, muodosti Toisissa kengissä minusta selvemmän kaaren kuin Vanikan paloissa. Lapsuus murtuu nuoruudeksi arkisten tapahtumien ja havaintojen kautta, ei äkkinäisellä rytinällä vaan vähitellen rasahdellen. Antero hapuroi itselleen paikkaa maailmassa yhtä aikaa osana hullunmyllyistä perhettään, josta hän alkaa vähitellen irrottautua, ja omana suureen maailmaan kaipaavana itsenään.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa.

Väisänen kirjoittaa selkeää mutta eloisaa, värikästä kieltä, joka viipyilee yksityiskohdissa, muttei selitä asioita puhki. Anterolle jää tilaa rivien välissä, ja niin jää lukijallekin. Kaiken kaikkiaan kirja on jotenkin rosoisenliikuttavan inhimillinen. Väisänen voitti Toisilla kengillä vuoden 2007 Finlandia-palkinnon, ja sanoisinpa, että ihan ansiosta.

Muissa blogeissa esimerkiksi:
Tea with Anna Karenina
Kirjantila
Illuusioita
Kirjoituksia

Hannu Väisänen: Toiset kengät. Otava, 2007. 978-951-1-21272-0. 350 s.

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Vuosi ehti jo vaihtua, ja minä olen vasta marraskuussa! Joulukuu oli niin kiireinen, että en saanut kirjoitettua Hannu Väisäsen Vanikan paloista (2004) heti tuoreeltaan, ja nyt kaikkien jouluhälinöiden jälkeen kirja tuntuu jo kovin kaukaiselta.

Kirjaanpa siis tähän vain yhden monista muistiin merkitsemistäni kohdista muistuttamaan, mistä kirjassa pidin: lapsen näkökulman eläväksi tekevästä lapsuuskuvauksesta. Päähenkilö Antero kasvaa varuskunta-alueella 1950-luvun Oulussa. Vääpeli-isä on viinaan menevää sorttia ja hintelä Antero on kaukana koulun kingistä, mutta arjen vastoinkäymisten vastapainoksi elämä on täynnä pieniä ihmeitä. Antero tutustuu kodin, koulun ja kasarmin makuihin, hajuihin ja ääniin kuin keskenkasvuinen tutkimusmatkailija, jolla on tarkat aistit, vilkas mielikuvitus ja hillitön halu kasvaa isommaksi. Tässä kohtauksessa hän ihailee kasarmille vierailemaan tulleita englantilaisia varusmiehiä:

Minä olisin halunnut sanoa: Puhukaa vain sitä teidän kieltänne, antakaa sen soljua suustanne että saan kuljeksia kielipuutarhassanne. Kyllä minä osmoottisesti kaiken ymmärrän. Näettehän tekin että en minä tänne kuulu. Minäkin tulen jostain teiltä päin. Prinssistä tuli sammakko. Näin kävi minullekin. Olin jossain toisessa imperiumissa. Istuin pagodissani. Söin murokeksiä. Mutta se murokeksi oli myrkytetty ja niin minä lennähdin tänne kasarmille. Mutta te näette totuuden. Kohta ankkuri nostetaan ja minä purjehdin kanssanne pois.

Lukulistalle seuraavaksi Toiset kengät (2006), Finlandia-voittaja, jossa Antero kasvaa 1960-luvulle. Siitä yritän kirjoittaa jotain vähän fiksumpaa.

Hannu Väisänen: Vanikan palat. Otava, 2004. 412 s.