Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Luin Karoliina Timosen Kesäisen illuusionin (WSOY, 2015) toissa viikonloppuna, kun sää oli ensimmäistä päivää tänä vuonna ihan oikeasti kesäinen. Erinomainen ajoitus! Tämä kirja nimittäin suorastaan huokuu mitä kesäisintä kesää.

Kesäisen illuusionin päähenkilö, nelikymppinen Klarissa, muuttaa pariksi kuukaudeksi yksin saareen miettimään huonosti sujuvan avioliittonsa tilaa ja kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Piiliniemi on idyllinen paratiisi, mutta pian Klarissan mieltä alkaa hämmentää vastarannan Variskallio, jossa kesää viettää toinen yksinäinen. Veneet kulkevat salmea eestaas, kun Klarissa ja charmantti naapuri alkavat viihtyä yhä tiiviimmin yhdessä...

En ollut lukenut etukäteen kustantajan kuvausta ”psykologisesta trilleristä”, joten en tiennyt, mitä tyylilajia kirjalta odottaa. Tiivis tunnelma syntyi kuitenkin jo heti ensisivuilla. Huumaavan vehreä saari, puiden suhina ja lintujen siritys, rannan kuuma hiekka ja laineiden liplatus – ja kaiken kauneuden lomassa aavistus, että tapahtumaisillaan on jotain arvaamatonta, kenties uhkaavaa. Kirja on sivumäärältään lyhyt mutta tunnelmaltaan täysi, yhtä aikaa raukea ja rauhaton kuin lähestyvästä ukonilmasta raskas hellepäivä.

Jo Timosen esikoista lukiessani vaikutuin kirjoittajan kyvystä imaista lukija mukaan tekstiin. Kesäisessä illuusionissa kirjan jännite rakentuu vielä vahvemmin pienissä yksityiskohdissa, eleissä ja aavistuksissa. Tässäkin kirjassa mukana on myös arkitodellisuuden ulkopuolelle kurottavia aineksia. Niistä en aina hirmuisesti innostu, mutta Kesäisessä illuusionissa arvoituksellisuus pysyi vielä nipin napin mukavuusalueellani. Kirja tuntui maagiselta kesäsadulta aikuisille. Tällä kertaa vihjeitä yliluonnollisiin ilmiöihin ei myöskään yliselitetty, mikä minua Aika mennyt palaa -romaanissa hieman vaivasi.

Sitä jäin miettimään, miksi Timonen oli valinnut uudelleen päähenkilöksi jo esikoisromaanista tutun Klarissan. Kirjat ovat keskenään erilaiset ja muodostavat kumpikin oman itsenäisen kokonaisuutensa, joten olisi sääli ajatella Kesäistä illuusionia jonkinlaisena jatko-osana. Niinpä päätin lukiessani olla ruotimatta asiaa sen enempää, vaikka hieman pohdin silti, oliko valinnan taustalla jokin syvempi merkitys tai tarkoitus. Jäikö minulta jotain tärkeää oivaltamatta? Tällaisia mieltä kutkuttamaan jääneitä asioita oli itse asiassa kirjassa paljon muitakin, ja juuri ne osaltaan rakensivat tekstin tiivistä tunnelmaa. Mikä on vain tuulen kahahdus oksistossa, mikä taas merkki tai enne? 

Timosen edellisen kirjan lisäksi Kesäinen illuusioni kurkottelee intertekstuaalisesti moneen muuhunkin suuntaan. Lukiessa tuli väistämättä mieleen Juhani Ahon ihana klassikko, Suomen kesää ja suuria tunteita tulviva Papin rouva – ja silmäniskuna lukijalle avioelämäänsä pettyneen naisen kaihon kohde on tässäkin kirjassa nimeltään Olavi. Tarinan tummemmat sävyt puolestaan saivat ajattelemaan Daphne du Maurier'n Rebekkaa, joka sekin on jälkisanojen mukaan innoittanut kirjailijaa. Françoise Sagania jälkisanoissa ei mainittu, mutta minulle tuli kirjan tunnelmasta mieleen myös Tervetuloa, ikävän helteinen kohtalokkuus. Piti oikein käydä tarkistamassa, oliko siinäkin kesäkolli nimeltä Cédric... Ei ihan, vaan Cyril!

Kesäinen illuusioni on kesäkirja par excellence. Romaanin ahmaisee yhdessä iltapäivässä auringossa loikoillen tai iltahämärissä mökin nurkkien narinaa kuulostellen, ja sitten voikin pujahtaa viileään järveen tai pehmeän peiton alle tarinan viehkeän hämmennyksensekaisesta jälkimausta nauttimaan.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni. WSOY, 2015. Ostettu e-kirjana Elisa Kirjasta.

Kirjallisuuden äidit -haaste: Mitä tuli luettua?

Käsittämätöntä, että on kulunut vuosi siitä, kun Sinisen linnan kirjaston Maria heitti ilmoille Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen! Aihe on niin mielenkiintoinen ja moniulotteinen, että kaavailin lukevani haasteeseen läjäpäin kirjoja. Loppujen lopuksi varsinaisten äitikirjojen saldo jäi vaatimattomaksi, mutta nyt blogiarkistoa selaillessani oivalsin, että äitiyttä käsiteltiin sittenkin aika monessa vuoden aikana lukemassani kirjassa tavalla tai toisella.

Äitejä sukupolvesta toiseen

Päällimmäisenä mielessä on vastikään lukemani Pirjo Rissasen Kamomillasola. Sen keskiössä on kolme sukupolvea saman perheen naisia. Suhde äitiyteen ei ole mutkaton juttu heistä kenellekään. Isoäiti Taina kasvatti sekä tyttärensä että tyttärentyttärensä, mutta kumpikin on liukunut hänestä kovin etäälle. Tytär Maarit tuli äidiksi nuorena puolivahingossa ja on epävarma elämänsä suunnasta vielä keski-ikäisenäkin. Maarit ei ole koskaan tuntenut olevansa kotonaan roolissaan Ilonan äitinä, ja isovanhempien hoitoon jätetty Ilona taas tuntee tulleensa äidin hylkäämäksi. Kun soppaan lisätään vielä yleinen kyvyttömyys puhua vaikeista asioista, naiseusteemainen ihmissuhdekeitos on valmis.

Mutkikkaita suhteita eri sukupolvien naisten välillä löytyy myös Päivi Alasalmen romaanista Tuo tumma nainen. Sen kuvaaman perheen äiti on kauneutta rakastava ja täydellisyyttä tavoitteleva Helena, jolla on ihana talo, upea mies ja fiksut aikuiset lapset. Kun Ohto-poika tuo taloon miniän, Helena saa uuden roolin anoppina ja pian myös isoäitinä. Ennen pitkää täydellisen pinnan alla alkaa poreilla... Perhedynamiikan haasteita kohtalonomaisissa tunnelmissa.

Lyyrisemmällä otteella vaikeita suhteita ja vaiettuja salaisuuksia käsittelee Riikka Pulkkisen Totta. Syöpään kuolemaisillaan oleva isoäiti Elsa on jättämässä jälkeensä aviomiehen lisäksi tytär Eleonooran ja tyttärentytär Annan. Kun perhe katsoo taakseen, menneisyyden varjoista nousee Elsan rinnalle toinenkin äitihahmo, Eleonooraa aikoinaan hoitanut lapsenvahti Eeva. Äitiysteeman kannalta kirjasta jäi mieleen juuri uraäiti Elsan ja ”varaäiti” Eevan vastaparisuus monessakin mielessä. 60-luvun uraäiti Elsan olisin suonut saavan kirjassa enemmänkin tilaa, hänen näkökulmansa kiinnosti.

Äitejä roolien paineissa

Äitien tasapainotteluun kodin ja ulkomaailman välissä pureuduttiin parissa muussakin kirjassa. Se oli mukana yhtenä juonteena Karoliina Timosen romaanissa Aika mennyt palaa, jossa perheensä kanssa ulkomaille muuttanut Klarissa yrittää sopeutua kotiäidin rooliin ja kodin seinien sisälle rajoittuneeseen elämään. Päinvastainen tilanne taas on Venla Hiidensalon Mediahuoran Marialla, joka tekee töitä tukka putkella ja josta työ imee mehut niin, että lapselle riittää aikaa hädin tuskin mikropuuron verran.

Äärimmilleen väsynyt äiti löytyy Eve Hietamiehen Yösyötöstä. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut Pia on kirjassa sivuosassa, mutta tavallaan kirja kertoo äitiydestä nimenomaan äidin poissaolon kautta. Antti-isä ottaa pienperheessä perinteisen äidin paikan, mutta omalla ronskilla tyylillään. Ja Antin leikkipuistotuttujen joukosta löytyy äitien koko kirjo!

Uudenlaisen roolin vanhempana ottaa haltuun myös Tuula Anna-Leena Härkösen kirjassa Onnen tunti. Sijaisäitiyden myötä Tuula joutuu punnitsemaan suhdettaan niin kymmenvuotiaaseen poikaansa, kotiinsa muuttaviin vieraisiin lapsiin kuin omaan äitiinsäkin. Kirja kertoi mukavan arkisesti sijaisvanhemmuuden iloista ja haasteista.

Äidillisiä äitejä

Äitiyteen tuntuu liittyvän kirjoissa paljon hankaluutta ja ahdistusta. Äitisuhteiden traumat nousevat pintaan siellä täällä, mutta onneksi vuoden varrella luetuista kirjoista löytyy myös vakaita äitejä, jotka ovat kaikkine epätäydellisyyksineenkin lastensa tuki ja turva.  

Minna Canthin Papin perheessä lempeä äiti yrittää rauhoitella isän ja lasten välisiä aateristiriitoja. Kerstin Johansson i Backen Näkymättömässä Elinassa arjen uuvuttama äiti ei oikein osaa auttaa ujoa Elinaa, mutta huoli lapsesta on silti aina läsnä. Äidin turvallinen hahmo häilyy myös Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär -lapsuusmuistelmien taustalla. Ja yhdenlainen äiti löytyy jopa Jack Londonin Valkohampaasta, jossa susiäiti opettaa pentunsa selviämään omillaan kovassa maailmassa.

Hieno haaste siis! Hyvää äitienpäivää kaikenlaisille äideille!

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Monen muun kirjabloggarin tavoin seuraan Karoliina Timosen Kirjava kammari -blogia, ja vaikka en Karoliinaa henkilökohtaisesti tunnekaan, blogimaailmasta tutun kirjoittajan esikoisromaaniin oli vähän jännittävää tarttua. Olen siis antanut joululahjaksi toivomani kirjan hautua hyllyssä sopivaa lukuhetkeä odotellen. Sellaiseksi valikoitui peiton alla vietetty flunssapäivä, kun ennestään kesken olevat kirjat eivät yhtäkkiä houkutelleet ollenkaan, mutta pää kaipasi retkeä jonnekin kauas.

Aika mennyt palaa (2012) kertoo Klarissasta, joka matkaa perheensä kanssa vuodeksi Bostoniin. Siellä Klarissaa alkavat kiusata jo lapsuudesta tutut oudot unet, joissa päähenkilönä on sota-ajan Euroopasta Amerikkaan paennut nuori nainen Corinne. Vähitellen unet saavat Klarissan elämässä yhä suuremman roolin, mutta mikä onkaan unta ja mikä totta?

Todellisuuden rajoja mielikuvituksellisesti pyörittelevä, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan selkeästi etenevä kirja oli juuri sopivaa luettavaa hieman tahmaiseen mielentilaani. Oli ihanaa sukeltaa kirjan maailmaan: Klarissan arkeen uudessa maassa ja välähdyksittäin aukeavaan tarinaan arvoituksellisesta Corinnesta. Kahdessa aikatasossa vuorotteleva juoni tempaisi mukaansa niin, että luin kirjan liki yhteen putkeen.

Tärkeässä osassa kirjassa ovat Klarissan oudot unet ja kokemukset. Niihin suhtauduin vähän kaksijakoisesti. Toisaalta olen kiinnostunut unien ja alitajunnan voimasta ja viehdyn kirjoista, joissa lymyilee arvoituksia ja selittämättömiä asioita, mutta toisaalta minulla on melko matala sietokynnys yliluonnollisille ilmiöille ja henkimaailman hommille. Tässä kirjassa yliluonnollista selitettiin todeksi vähän liikaa minun makuuni. Muutenkin asioita ehkä selitettiin paikoin turhankin perusteellisesti. Jotkut Klarissan kertomista jaksoista olisivat voineet jättää enemmän tilaa lukijan oivallukselle.

Nautin kovasti kirjan kuvaamasta miljööstä ja aikakaudesta etenkin Corinnen jaksojen osalta. 1950-luvun amerikkalainen hyvinvoiva lähiöelämä ja sen sievänsileän pinnan alla muhivat jännitteet, ah! Kirjan maailma kaiken kaikkiaan oli siistin sivistynyt. Rankoistakin tapahtumista huolimatta siinä ei ryvetty rumuudessa, mikä sopi kaltaiselleni viihtymishaluiselle ja kauneudenkaipuiselle lukijalle hyvin. Näin tarinan jo sieluni silmin elokuvana, ja innostuin myös googlailemaan esimerkiksi kirjassa mainittua Kaukana taivaasta -elokuvaa, joka näyttää kuvien perusteella tarjoavan ihanaa 50-luvun jenkkikotirouvanostalgiaa.

Corinnen ja Klarissan jaksot olivat minusta kirjassa hyvin tasapainossa. Corinnen vaiherikasta elämää, josta tarinassa mukana olivat vain hurjimmat käänteet, tasapainotti Klarissan pienten, jokapäiväisten tapahtumien täyttämä lapsiperheen arki. Itsekin ulkomailla asuvana minua kiehtovat aina kuvaukset uuteen maahan asettumisesta, sen tapoihin tutustumisesta ja niihin sopeutumisesta. Aika mennyt palaa ei sinällään juurikaan valottanut suomalaisperheen elämää Amerikassa, sillä Klarissan maailma rajoittui kirjassa tiiviisti kodin seinien sisälle ja unien avaamiin ulottuvuuksiin, mutta tämä rajaus osaltaan loi kirjaan asiaankuuluvaa vähän klaustrofobista tunnelmaa.

Aika mennyt palaa oli siis mieluisa lukukokemus. Jään odottamaan kirjailijan seuraavaa!

P. S. Aika mennyt palaa taitaa sopia pariin lukuhaasteeseenkin. Osallistun kirjalla siis Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen (kirjoja, joiden miljöönä toimii vahvasti jokin rakennus), ja Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Tammi, 2012. 282 s. ISBN 978-951-31-6706-6. Saatu lahjaksi.

Joulukirjafiilistelyä

Joulu meni jo, mutta kerronpa vielä, mitä pukin kontista löytyi tällä kertaa. Palasin juuri myös viimevuotiseen joulukirjakatsaukseeni ja huomasin hämmästyksekseni, etten ole vuoden aikana tullut lukeneeksi lahjakirjoista kuin yhden, vaikka ne kaikki vaikuttivat hurjan kiinnostavilta. No, eipä lopu lukeminen kesken!

Toivelahjani oli Karoliina Timosen Aika mennyt palaa (2012). Bloggaajakollegan esikoinen on luettu jo monen monituisessa kirjablogissa, mutta olen vältellyt lukemasta arvioita, jotta pääsen kirjan pariin edes jokseenkin puhtaalta pöydältä.

Pokkaripaketista paljastui Eve Hietamiehen Yösyöttö (2010). Lainasin sen jo kerran kirjastosta, mutten ehtinyt lukea, joten mukavaa saada omaan hyllyyn.

Samassa paketissa tuli myös Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras (2006). Olen lukenut Härköseltä aiemmin äikäntunti-Häräntappoaseen lisäksi Avoimien ovien päivän, johon en juurikaan ihastunut, ja Onnen tunnin, josta taas pidin. Katsotaan, mihin suuntaan härkösharrastukseni lähtee tämän kirjan jälkeen.

Denise Bellonin Finlande, été 1939 (2008) on hieno valokuvateos, joka koostuu ranskalaisen Bellonin Suomessa kesällä 1939 ottamista kuvista. Kirja on ulkoasultaan upea, ja kuvissa Suomesta kauniina, kuumana kesänä juuri ennen sotaa on jotain riipaisevaa. Suomenkielisen painoksen nimi on Onnen maa: Suomi elokuussa 1939.

Joulun toinen valokuvakirja on sekin ranskaksi, Les Trésors du National Geographic eli kokoelma National Geographic -lehdessä julkaistuja kuvia eri maailmankolkilta lehden koko historian ajalta. Komeita kuvia luonnon ja ihmiselämän ihmeistä.

Tämä ei ole kirja, mutta ihana kirjallinen lahja kuitenkin. Suuren Suomalaisen Kirjakerhon seinäkalenterin kuvina on nostalgisia vanhoja kirjankansia. Näitä lehtiä tulee olemaan ilo käännellä!



Lisäksi sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan. Sieltä hankkimistani sähkökirjoista lisää myöhemmin!