Kuvittelin kirjaa seikkailuromaaniksi viidakkopoika Mowglin edesottamuksista, mutta itse asiassa kyse on seitsemän erillisen kertomuksen kokoelmasta. Wikipediasta opin, että tarinat ilmestyivät alun perin aikakauslehdissä vuosina 1893-94 ja koottiin sitten kirjaksi.
Tarinoista ensimmäinen kertoo, miten pikku Mowgli päätyy viidakkoon susien kasvatettavaksi ja joutuu ihmispentuna taistelemaan paikastaan laumassa. Toisessa luvussa Mowgli, Baloo-karhu, Bagheera-pantteri ja Kaa-käärme panevat hanttiin hölmöläisapinoille, ja kolmannessa Mowglin nokkeluus ja vanhan Akela-suden viisaus nitistävät pahan Shere Khan -tiikerin.
Sitten hypätäänkin Intiasta kauas pohjoiseen, Beringinsalmelle, jossa urhea valkoinen hylje Kotick pelastaa kansansa hylkeenpyytäjiltä johdattamalla heidät uusille tuntemattomille rannoille. Viidennessä tarinassa palataan viidakkoon: Rikki-Tikki-Tavi-niminen mungo taistelee brittiperheen bungalow'n puutarhassa kobria vastaan. Kuudennen tarinan päähenkilö on elefantinkesyttäjä Toomai, ja viimeisessä jutustelevat muulit, hevoset ja kamelit.
Viidakkokirjan kertomukset ovat kunnon vanhan ajan seikkailuja ja eläinhahmot lystikkäitä, liikuttaviakin. Minulle kirja antoi silti enemmän kulttuurihistoriallisen yleissivistyksen kannalta kuin varsinaisena lukuelämyksenä. Kiplingin Intia-kuvaus henkii siirtomaa-aikaa, ja opettavaisissa tarinoissa kaikuu kiinnostavasti myös 1800-luvun kasvatusideologia.
Pedagogian hengessä monissa kertomuksissa keskeisenä teemana on oppiminen. Mowglin täytyy opetella viidakon lait, ja Kotick-valasparka nielee litroittain merivettä ennen kuin oppii uimaan. Uusien taitojen omaksuminen ja yhteisön jäseneksi kasvaminen ei ole vaivatonta, mutta peräänantamattomuus palkitaan. Ahkeruuden ja rohkeuden lisäksi tarinoissa korostuvat myös sellaiset arvot kuin vanhempien kunnioittaminen ja heikompien puolustaminen.
Lastenkirjaksi muutamat kohdat tuntuvat nykynäkökulmasta aika rajuilta. Kaikissa tarinoissa tapellaan verissä päin, ja mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa nuori hylje katselee sivusta, miten kaverit nyljetään hengiltä. 1800-luvulla taisi olla tärkeämpää kasvattaa lapsille vahva moraalinen selkäranka kuin kohdella heidän herkkää tunne-elämäänsä silkkihansikkain. Melko raakojahan ovat myös esimerkiksi Grimmin veljesten sadut (1812-57) tai Wilhelm Buschin Max ja Moritz (1865), jossa keppostelevat kaksoset jauhetaan tuusannuuskaksi.
Eläintarinoita voi kai lukea myös jonkinlaisina yleispätevinä moraliteetteina, ja löytyy niistä yhteiskunnallisia ulottuvuuksiakin. Mowglin tarinassa jo alkuasetelma kutsuu esiin pohdintoja esimerkiksi ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihmiset ovat tarinoissa uhka, eivätkä heidän tapansa ole yhtään vähemmän julmia kuin viidakon villipetojen. Kiplingin eläinhahmojen harjoittama viidakon laki ei ole mikään simppeli "nopeat syövät hitaat" -periaate, vaan kokonaisvaltainen arvojärjestelmä ja käyttäytymisohjeisto.
Ja tiesittekö muuten, että partiolippukuntien sudenpennut ovat saaneet nimityksensä Viidakkokirjasta? Minä en, vaan nytpä tiedän.
Kuva: Wikipedia
Rudyard Kipling: The Jungle Book. 1894. Ladattu Project Gutenbergin sivuilta. Ilmestynyt suomeksi useina laitoksina.
