4. toukokuuta 2016

Nick Hornby: Fever Pitch

Kukapa olisi uskonut, että minä luen kirjan, jonka aiheena on jalkapallo?

En ole eläissäni katsonut yhtään kokonaista jalkapallomatsia eikä laji voisi suoraan sanottuna vähempää kiinnostaa, mutta kun kirjoittajana on Nick Hornby, päätin antaa aiheelle mahdollisuuden. Sillä Hornbyn omin sanoin ”the great thing about books is that you'll read anything that a good writer wants you to read”. (Lisää lainauksia lempi-Hornbystäni täällä.)

No, kuinka kävi? Kirjan luettuani en ole edelleenkään kiinnostunut jalkapallosta, mutta Hornbyn tavasta kirjoittaa pidän edelleen. Muiden häneltä lukemieni kirjojen tapaan Fever Pitch (1992, suom. Hornankattila) onnistuu olemaan yhtä aikaa arkisen konstailematon, hauska ja fiksu.

Fever Pitch on Hornbyn esikoinen, omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa kolmenkympin rajapyykin ylittänyt mies muistelee nuoruuttaan rakkaan jalkapalloharrastuksensa kautta. Hornbyn jalkapallofanius, tarkemmin sanottuna Arsenal-fanius, on kulkenut hänen mukanaan poika-ajoista asti ja saanut aika ajoin liki pakkomielteisiä piirteitä. Mitä tehdä, kun samalle päivälle osuvat ystävän häät ja tärkeä matsi? Jos tyttöystävä pyörtyy kesken ottelun loppuhuipennuksen, onko miehen aivan pakko uhrata nuo olennaiset minuutit seuralaisensa hoivaamiseen vai voisiko tämä odottaa hetken?

Hornby suhtautuu intohimoonsa yhtä aikaa ehdottoman vakavasti ja brittiläisen ironisella huumorilla. Hän käsittää kyllä, ettei Arsenalin maalintekovireellä järjellä ajatellen ole varsinaista yhteyttä hänen omaan menestykseensä elämässä, mutta jotenkin joukkueen nousut ja laskut tuntuvat silti korreloivan Hornbyn kohtalon kanssa. Voitot puskevat puhtia opintoihin ja ihmissuhteisiin, tappiot painavat faninkin maan rakoon.

Jalkapallosta piittaamattoman lukijan on vaikea samastua intohimoisen fanin syvimpiin tuntoihin harrastuksensa äärellä, mutta Hornby onnistuu nostamaan kokemuksensa kentältä ja katsomoista yleisemmälle tasolle. Lajia seuraamattakin lukijakin käsittää, mikä merkitys on lauantai-iltapäivien matseilla, joista tulee vanhempien avioeron jälkeen isän ja pojan ainoa yhteys, millaista voimantuntoa nuori mies voi ammentaa täysin keuhkoin ulvovalta stadionilta tai miten kotijoukkueen tappio voi olla se viimeinen pisara elämän kurjuuteen, kun kaikki muu tuntuu jo olevan pielessä.

Suosittelen urheilusta tai brittimiehen sielunelämästä kiinnostuneille lukijoille – tai muuten vain kokeiltavaksi.

Helmet-lukuhaasteessa tämä kirja sopisi tietenkin kohtaan 26. Elämäkerta tai muistelmateos, mutta voisin asettaa sen ehdolle myös kohtaan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti