Toni Morrison: Jazz

Olen aikonut jo pitkään lukea jotain Toni Morrisonilta. Nobelisti-ikuisuushaaste ja Kirjavan kammarin So American -haaste kannustivat nyt tarttumaan Morrisonin romaaniin Jazz (1992, suom. 1993).

Jazz sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin, mustaan Harlemiin. Punaisena lankana on intohimodraama, jonka rooleissa ovat viisikymppinen kosmetiikkakaupustelija Joe Trace, hänen vaimonsa Violet ja nuori Dorcas-tyttö, johon Joe sekoaa, lankeaa ”sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä”, kuten heti kirjan ensimmäisillä riveillä kerrotaan. Siitä eteenpäin tapahtumien kulku selkiää pala palalta, moniäänisesti, kerroksittain, taustalla kova ja kivinen mutta elämää sykkivä Kaupunki.

Minä olen hulluna tähän Kaupunkiin.
Päivänvalo viistää kuin partaveitsi ja leikkaa talot kahtia. Yläpuoliskossa näen katsovia kasvoja, eikä ole helppo erottaa, mitkä ovat ihmisiä, mitkä kivenhakkaajien työtä. Alhaalla varjossa tapahtuu kaikenlaista blaseerattua: klarinetinluritusta ja lemmiskelyä, nyrkinläiskettä ja murheisten naisten ääniä. Tällainen kaupunki saa minut haaveilemaan huimia ja tuntemaan syvästi. Sisäistämään. Se johtuu siitä kirkkaasta teräksestä, joka huojuu varjon yläpuolella. Kun katson joenvarren vihreiden nurmikaistaleiden yli, kirkontorneja ja kerrostalojen kerman- ja kuparinhohtoisiin rappukäytäviin, olen vahva. Yksin kylläkin, mutta yliveto ja järkkymätön - kuten tämä kaupunki vuonna 1926, kun kaikki sodat ovat ohi eikä uutta ikinä tule.

Kirjan kuvaama miljöö ja aikakausi kiehtovat: 1920-luvun vauhdilla muuttuva maailma, väkeä kihisevä suurkaupunki, uutta rytmiä hakkaava kulttuuri. Himoa ja vimmaa kuohuvissa mustasukkaisuusdraamoissa on aina sitä jotain, ja Morrison kirjoittaa intensiivisesti. Välillä teksti vyöryy eteenpäin pitkinä, polveilevina virkkeinä, välillä rauhoitutaan hiljaa vaikeroimaan. Ääneen pääsevät vuoroin tarinan eri osapuolet, kaikilla oma rytminsä.

Silti kirja ei temmannut minua ihan täysillä mukaansa. Olisin ehkä lukenut tämän mieluummin englanniksi. Olen viime aikoina lukenut englanninkielisten kirjailijoiden tuotantoa enimmäkseen alkukielellä, ja vaikka Seppo Loposen suomennos oli varmasti ihan ansiokas, minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia eläytyä suomenkieliseen Harlemiin. Takerruin yksittäisiin sanoihin kuten esimerkiksi tuohon New Yorkista käytettyyn ”Kaupunkiin”, jonka ensimaininta vei ajatukseni johonkin scifihenkiseen mielikuvituskaupunkiin eikä New York Cityyn, ja kun jazzmusiikin kuvailtiin olevan ”Tulevaa Tuonta enteilevää moskaa”, minä aloin ajatella Kalevalaa. Kerran aloitettuani en sitten osannut lakata pähkäilemästä näitä käännösasioita, ja lopputulos oli, että minun korvissani Jazz ei soinut ihan niin kuin olisi pitänyt.

Kirjaa miettiessäni löysin netistä Jazzia käsittelevän yleisen kirjallisuustieteen gradun aiheenaan ”Musiikillisen tradition funktiot ja merkitys Toni Morrisonin romaanissa Jazz”. Kiitos vain, Matti Ahvenus Turun yliopistosta! Gradu oli mielenkiintoista selailtavaa mitä tulee Morrisonin kerronnan rytmiin ja romaanin rakenteeseen. ”[T]he jazz-like structure wasn’t a secondary thing for me – it was the raison d’être of the book”, tutkielmassa lainataan Morrisonia itseään. Kirjailija kertoo halunneensa kuvata tiettyä ajanjaksoa afroamerikkalaisessa historiassa sille ominaisen ilmaisumuodon kautta: ”I had written novels in which structure was designed to enhance meaning; here the structure would equal meaning.”

Tässä yhteydessä täytyy taas palata käännöstyön haasteisiin. Ahvenuksen tutkielmassa lainataan esimerkiksi tällaista musiikista kertovaa pätkää (romaanissa ei muuten kertaakaan mainita sanaa jazz!):

Songs that used to start in the head and fill the heart had dropped on down, down to places below the sash and the buckled belts. Lower and lower, until the music was so lowdown you had to shut your windows and just suffer the summer sweat when the men in shirtsleeves propped themselves in window frames, or clustered on rooftops, in alleyways, on stoops and in the apartments of relatives playing the lowdown stuff[.]

Ja sama suomeksi (tästä kappaleesta löytyy juuri tuo minua vaivannut Tuoni):

Laulut, jotka ennen alkoivat päästä ja täyttivät sydämen, olivat vajonneet alas, vyönauhojen ja solkivöiden alapuolelle. Yhä alemmaksi, kunnes musiikki meni niin alhaiseksi, että oli suljettava ikkunat ja kärsittävä nahoissaan kesähiki, kun miehet nojailivat paitahihasillaan ikkunalautoihin tai kerääntyivät katoille, kujille, ulkorapuille ja sukulaisten asuntoihin soittamaan sitä alhaista, Tulevaa Tuonta enteilevää moskaa.

Ahvenus analysoi pätkää sanojen rytmin ja soinnin kautta, sitä, miten sanavariaatiot (down, down / lower, lower – lowdown, the lowdown stuff) ja alkusoinnut (suffer the summer sweat) tuovat tekstiin musiikkia. Suomennoksestakin välittyy kyllä uuden musiikin pakanallinen luonne ja vaikutus kuulijoihinsa, mutta jokin aistillinen efekti siitä jää puuttumaan. ”Kärsittävä nahoissaan kesähiki” tuntuu kyllä kaikin puolin hikiseltä ja on periaatteessa sama asia kuin ”suffer the summer sweat”, mutta ei sitten kuitenkaan ihan.

Toni Morrison: Jazz. 1992. Suomeksi Jazz, Tammi, 1993. Suom. Seppo Loponen. ISBN 951-31-0104-5. 223 s. Lainattu kirjastosta.