Suvi Ahola & Satu Koskimies (toim.): Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt

Olipa taas ihana kirja! Kerta kaikkiaan ihana. Kaikki Lucy Maud Montgomeryn, tyttökirjojen tai minkä tahansa kirjallisuuden ystävät, lukekaa tämä. Kaikki kirjallisuuden inhoajat (joita tosin tänne harva eksynee), lukekaa tekin. Tämä teos kertoo niin aseistariisuvasti kirjojen voimasta, että muutatte pian mielenne.

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (2005) kokoaa yhteen suomalaisten lukijoiden kokemuksia L. M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjoista. Antologia perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston vuonna 2003 järjestämään keruuseen. Hankkeen kirvoittamat tekstit ovat mahtava läpileikkaus elämyksistä, joita naissukupolvet toisensa jälkeen ovat näiden kirjojen äärellä kokeneet ja joiden kannattelemana he ovat omaa elämäänsä ja arvomaailmaansa rakentaneet.

Kirjoitukset ovat toinen toistaan liikuttavampia. Monet palaavat siihen hetkeen, jolloin nuori lukija ensi kerran löysi lahjapaketista tai kirjaston hyllystä Vihervaaran tai Uuden Kuun, avasi oven uuteen maailmaan ja tutustui sydänystävään. Koskettavia ovat esimerkiksi kokemukset, joissa rakkaista kirjoista tuli yksinäisen sotalapsen lohtu tai pitkän sairaala-ajan pelastaja. Tippa tuli linssiin, kun luin yli 80-vuotiaan sotaveteraanin Hermanni Haapojan - antologian ainoan miehen - kuvausta siitä, miten pikkusiskon lähettämät Anna-kirjat kiersivät vuonna 1942 asemasodan aikaan komppanian miehillä kädestä käteen.

Monille kirjoittajille Anna ja Emilia ovat olleet yksinäisten hetkien lohduttajia, toisille ystävien kanssa jaettujen leikkien ehtymättömiä innoittajia. Esimerkiksi Johanna Annolan ja Taru Kumara-Moision kirjoitus Roolipelejä Sateenkaarinotkossa on hurmaava kuvaus siitä, miten lapsen mielikuvitus imee ja muokkaa luetun omakseen. Mainioita ovat myös muistelukset siitä, miten nuoret lukijat ovat peilanneet kirjojen hahmoja oman elinpiirinsä ihmisiin tai sijoittaneet Prinssi Edwardin saaren maisemia milloin Pohjanmaan lakeuksille, milloin Keski-Savon metsiin.

Toistuva teema antologian kirjoituksissa on se, miten Montgomeryn hahmot ovat kulkeneet lukijoidensa mukana tyttöjen kasvaessa teineiksi ja teinien varttuessa naisiksi. Annan ja Emilian seurassa on ollut turvallista tutustua omaan itseensä, tunnustella tunteitaan ja ajatuksiaan, oppia jäsentämään ja käsittelemään niistä vaikeimpia ja vieraimpiakin. Tämä ote on Tuija Tiihosen kirjoituksesta Emilia opetti tunteiden kieltä:

Minun on vaikea jäljittää yksittäisiä Runotyttö-sarjan vaikutuksia kehitykseeni. Siitä on tullut osa mieleni maisemaa ja sen äärellä kokemani elämykset ovat sulautuneet muistoihini. Yhden käänteentekevän oivalluksen voin kuitenkin varmuudella yhdistää juuri tähän kirjaan. Ensimmäisen Runotyttö-kirjan sivuilta löysin yhä uudelleen tilan, joka oli minulle tuskallisen tuttu: punastuin, kämmenet hikosivat, tunsin itseni kelvottomaksi, huonoksi ja syylliseksi. Sen tunteen edessä en voinut muuta kuin toivoa, että voisin kadota olemattomiin. Se oli jotain sovittamatonta. Kirjan mukaan tuolla tunteella oli nimi - häpeä. Ja koska se oli kirjaan kuvattuna, sitä tunsivat siis muutkin ihmiset kuin minä. Häpeä olikin universaali ihmisten kokemus eikä vain minun oma synkkä, nimetön salaisuuteni. Tämä oivallus liitti minut lujin kiitollisuuden sitein paitsi ihmiskuntaan myös kirjallisuuteen. Ymmärsin, että kirjat kertovat jotain todellista [paitsi] elämästä ja ihmisistä, myös minusta itsestäni.

Tuttujen kirjojen suoma tuki ja turva on saanut monen lukijan palaamaan niihin yhä uudelleen, ja eri elämänvaiheissa niistä on löytynyt aina jotain uutta. "Aina parin vuoden välein tartun tyttökirjoihin muistuttaakseni itselleni, kuinka elämää pitää elää", kirjoittaa Miia Kulmala. Monien lukijoiden kokemukset toivat mieleen myös chick lit -kirjoitukseni kommenteissa käydyn keskustelun naisille suunnatun viihdekirjallisuuden merkityksestä ja arvostuksesta. Näin kirjoitti lukupäiväkirjaansa Minna Salonen:

Tämä kirja kohottaa minua tuhat kertaa enemmänkuin Sivullinen tai Nälkätaiteilija. Tämä saa minut arvostamaan omaa elämääni ja ehkä toistenkin. Tämä antaa, ANTAA, arkisesta ja yksinkertaisesta ihmisyydestä kumpuavaa iloa ja lämpöä ja suopeutta.

Kirja sai minut tietysti peilaamaan omia kokemuksiani muiden lukuhistoriaan. Monet antologian kirjoittajista ovat ymmärrettävästi tosifaneja - viittauksia Prinssi Edwardin saarelle suuntautuneisiin lomamatkoihin ja Anna- tai Emilia-nimiseen jälkikasvuun löytyy useita. Minulle Montgomeryn maailma ei ehkä ole ihan yhtä ihon alla, mutta suurella innostuksella ja hartaudella olen minäkin sen punaisilla teillä vaeltanut.

Monet antologian kirjoittajista muistavat tarkkaan, missä, milloin ja millaisissa tunnelmissa he ovat ensimmäisen Annansa tai Runotyttönsä lukeneet. Minulla ei tällaista muistikuvaa ole, mutta epäilen lukeneeni niitä samoihin aikoihin, kun televisiossa alettiin 1980-90-luvun vaihteessa esittää kanadalaista Anna-televisiosarjaa. Saatoin jopa tarttua kirjoihin sarjan innoittamana: ajoitus täsmää, ja mielikuvani kirjan henkilöiden ulkonäöstä ovat melkein yksi yhteen sarjan näyttelijöiden kanssa. Esimerkiksi Marilla on mielessäni aivan selvästi sarjan ylväs Colleen Dewhurst, ei missään nimessä Anna ystävämme -kirjan punasoikiokantisen painoksen mummukka.

Minulle Montgomery avautui nimenomaan Annan kautta. Runotytöt taisin lukea vain kerran tai ehkä kaksi. Uuden Kuun Emilian kohtalokkuus, ylpeys ja yliluonnolliset taipumukset tuntuivat vieraammilta kuin Annan lempeä kotoisuus. On muuten mielenkiintoista, että moni antologian kirjoittajista kuvailee sarjojen eroja niiden herättämin värimielikuvin: Annat ovat kaikille vihreitä, ehkä silauksella kermanvalkoista tai vaaleanpunaista, Runotytöt sen sijaan tummansinistä ja purppuraa.

Annoista rakkaimpana mieleeni on jäänyt Annan unelmavuodet, joka varmaan vastasi varhaisnuoren ruusunpunaisen puhvihiharomantiikan kaipuuseen. Juonikuvio hykerryttää vieläkin. Sateesta ilmestyy unelmien prinssi, mutta herkät kielot voittavat sittenkin mahtailevat orkideat... Romantiikan sarallakin Annan suloinen Gilbert vetosi minuun huomattavasti enemmän kuin Runotytön ihastukset, joissa oli jotain outoa ja pelottavaa. Dean Priest oli ensinnäkin kamalan vanha ja toiseksi jotenkin uhkaava, vaarallinen hahmo, ja Teddykin jäi minulle etäiseksi.

Antologiaa lukiessani Runotytöt alkoivat kiinnostaa uudelleen. Miltä ne tuntuisivat nyt? Uudelleenlukuintoa herättelivät myös viittaukset Anna-sarjan loppupuolen kirjoihin, jotka kuvaavat aikuisen Annan perhe-elämää. Olin yllättynyt, että Kotikunnaan Rilla on ollut monelle lukijalle yksi tärkeimmistä Montgomeryistä, sillä minä muistan sarjan viimeiset kirjat karvaana pettymyksenä - jonkinlaisina sekunda-Annoina. Hilpeä punatukkainen sankaritar laimeni yhtäkkiä tylsäksi taustahahmoksi, ja etualalle astui liuta aivan tuntemattomia lapsia, joihin en kiintynyt ollenkaan samalla tavalla.

Ah ja voi. Voisin jatkaa aiheesta kilometreittäin, mutta jätettäköön tällä kertaa tähän. Toistan siis vain itseäni ja totean vielä kerran, että ihana kirja, lukekaa!