Hertta Kuusinen: Hamlet ystäväni - Kirjeitä Olavi Paavolaiselle

Tajusin kirjastosta kotiin päästyäni, että olen lukenut tämän jo, mutta luinpa siis uudestaan. Saa nähdä, käykö näin taas muutaman vuoden kuluttua, sillä lukukokemus oli toisella kierroksellakin myönteinen muttei järisyttävän unohtumaton.

Hamlet ystäväni - Kirjeitä Olavi Paavolaiselle  (1999) on Marja-Leena Mikkolan toimittama kokoelma Hertta Kuusisen kirjeitä salarakkaalleen Olavi Paavolaiselle vuosilta 1952-56. Suhteen molemmat osapuolet olivat näkyviä yhteiskunnallisia vaikuttajia, mutta eri leireistä: Kuusinen oli tulisieluinen kommunisti ja SKDL:n kansanedustaja, Paavolainen kulttuurihahmo ja Yleisradion radioteatterin johtaja. Sotavuodet Kuusinen oli istunut vakaumuksensa vuoksi vankilassa, Paavolainen toiminut Suomen armeijan tiedotusupseerina.

Kirjan esipuheen mukaan pari tutustui vuonna 1945, mutta "läheiseksi ystävyydeksi" suhde syveni 1950-luvun alussa ja jatkui enemmän tai vähemmän tiiviinä Paavolaisen kuolemaan asti, vuoteen 1964. Kuusisen kirjeistä päätellen ainakin alkuvuodet olivat aikamoista vuoristorataa. Joka toisessa kirjeessä tehdään lopullista eroa, sitten taas yritetään sovitella ja ymmärtää.

Paavolaisen kirjeistä Kuusiselle ei ole tietoa, joten kuva suhteesta jää väkisinkin yksipuoliseksi ja hajanaiseksi. Monet kirjeet on kirjoitettu suhteen vaikeina hetkinä, silloin, kun jotain on jäänyt hampaankoloon. Ehkä tästä johtuen kirjeiden vastaanottaja ei vaikuta kovin mukavalta ihmiseltä. Mies tulee ja menee, takertuu ja työntää pois, kiertelee ja kaartelee. Toistuvin harmin aihe Kuusiselle on selkeyden ja avoimuuden puute:

En odota enkä vaadi, että olisit aina kyljessäni, en sitäkään, että kaikessa noudatat toivomuksiani. Mutta tahtoisin tietää olemassaolostasi. Minulle tietäminen on tärkeää. Pahinkaan tieto ei pelota niin kuin pimeys, tietämättömyys, joka on kummituksia täynnä.

Kuusinen ruotii suorin sanoin sekä rakastettunsa käytöstä ja luonnetta että omiaan. Silti paljon jää rivien väliin. Luulen, että olisin saanut kirjeistä enemmän irti osana laajempaa kokonaisuutta. Kirjassa ei lyhyen esipuheen lisäksi ole mitään taustatietoja Kuusisen tai Paavolaisen elämänvaiheista tai niistä tapahtumista, jotka muovasivat heidän julkisia ja yksityisiä persooniaan. Olo oli kuin rappukäytävässä: ei näe, mitä kadulla tapahtuu, ja sisäänkin voi vain tirkistellä avaimenreiästä.

Sekä Kuusinen että Paavolainen ovat valtavan mielenkiintoisia henkilöitä, joten lukisin aiheesta mielelläni lisää. Nopealla haulla haaviin osui esimerkiksi Kansanarkiston pikakertaus Kuusisesta ja Ylen sivuilta varsin kattava Paavolais-aiheinen lukulista.

Kuusisen ja Paavolaisen suhteesta on tehty myös näytelmä, Juha Vakkurin kirjoittama Hertta ja Olavi. Näin sen vuosia sitten Helsingin Kaupunginteatterissa ja pidin kovasti. Ehkä luin nämä kirjeetkin ensimmäisen kerran silloin esityksen innoittamana, kenpä tietää. (Google tietää vain, että vuosi oli 2003 ja Jukka Kajavakin tykkäsi.)