Kirja on kellastunut ja haiseva kirpparilöytö, jota joku edellinen omistaja on tuunannut liimaamalla kanteen hiukkapikkasen vinoon menneen Sacré Coeur -postikortin, mutta sisältö on sitäkin hurmaavampi nostalgian tuulahdus. (Kamera on rikki, joten kannen sijasta kuvaksi pariisilaista kahvilasisustusta!)
Pohjustukseksi sanottakoon, että Pariisi on suuri rakkauteni, joten minut hurmaa miltei mikä tahansa tähän kaupunkiin liittyvä. Aurénin muistelusten erityisansiona on se mainio sodanjälkeisen Pariisin, Ranskan ja Euroopan ajankuva, joka kirjan sivuilta välittyy. Maija Lehtosen suomennoskin on ihanaa puolen vuosisadan takaista käännössuomea.
Aurén, ruotsalainen kirjeenvaihtaja, asettuu Pariisissa asumaan Seinen vasemmalle rannalle, jossa "säkenöivät taivasta tavoittelevat aatteet ja vallankumoukselliset opit samalla kun porvarit ja pieneläjät viettävät siellä hiljaisen rauhallista elämäänsä". Bulevardeilla käyskentelevät vielä viimeiset vanhan ajan emigranttiaristokraatit, mutta kellaribaareissa hytkyy jo jitterbugia uusi sukupolvi. Nuoriso kutsuu itseään Jean-Paul Sartren innoittamana eksistentialisteiksi, vaikka filosofian opintoja enemmän panostetaankin asianmukaiseen ulkoasuun:
Sartren viimeisimmän teoksen annetaan pistää esiin samettihousujen toisesta taskusta ja Camus'n toisesta. Räikeät liivit, tulenpunaiset tai kulonkeltaiset, tehostavat vaikutusta. Mitä jalkoihin tulee, on tärkeätä, ettei käytä kenkiä. Sandaalit voivat mennä mukiin tai vieläkin mieluummin ilmavat espadrilles, sitä tyyppiä, jota Pyreneillä käytetään. Sukat eivät ole suositeltavat. Vaikka ne olisivat miten omaperäiset tahansa kuvioiltaan ja väriltään, niin on sukka kuitenkin porvarillinen vaatekappale.Samaa 50-luvun alun pariisilaista opiskelijaelämää on muuten hauskasti kuvannut myös Satu Waltari, jonka esikoisteos Kahvila Mabillon (1952) kertoo suomalaistytön seikkailuista St. Germain-des-Près'n huolettomissa boheemipiireissä. (Tähän liittyen on pakko lisätä Aurénin osuva huomio: "Kun ihminen on kaksikymmenvuotias, ei hänellä ole ainoastaan oikeus olla typerä ja romanttinen. Se on hänen velvollisuutensa.")
Nykyisin Pariisin katukuvasta ovat kadonneet portinvartijat ja lumpunkerääjät, eksistentialistien kantakapakoista on tullut ökyhintaisia turistirysiä eikä Place Maubertin ympäristö ole ei enää aikoihin ollut slummialuetta, mutta Seinen rannalla nököttävät vielä kirjakauppiaat ja Luxembourgin puistossa suhisevat plataanipuut. Pariisi on tyly, kallis ja kolea - mutta sitä jotain siinä silti on...
Miten on selitettävissä tämä vetovoima, joka Pariisilla näkyy olevan kaikkiin ihmisiin, ihmisiin, jotka edustavat mitä erilaisimpia elämänpiirejä ja ammatteja? Ei millään muulla maailmankaupungilla ole vastaavanlaista vetovoimaa. On suurkaupunkeja, jotka houkuttelevat ihmisiä muilla tavoin, esimerkiksi maastamuuton määräpaikkana, joka tarjoaa mahdollisuudet houkuttavampaan elämänuraan. Pariisin houkutus on houkutus, joka on ristiriidassa järjen kanssa. Kaupunki ei ole työnantaja vaan seireeni, joka kutsuvasti viittoo kädellään.
Sven Aurén: Minun Pariisini. WSOY, 1954. Ruotsinkielinen alkuteos Mitt fönster i Paris, W&W, 1949, suom. Maija Lehtonen. 206 s. Saatu lahjaksi.
Minulla taas on fiksaatio New Yorkiin. Sitten kun vihdoin joku päivä tiedän pääseväni sinne, alkaa hillitön New Yorkiin liittyvien kirjojen lukeminen ja leffojen katsominen. Sitä ennen ei viitsi turhaan kiusata itseä:)
VastaaPoistaMinä taas rakastan Roomaa! Prahan kanssa on vähän sama juttu. Voisin milloin vain matkata näihin kaupunkeihin, uudestaan ja uudestaan. Yhtään kaunokirjaa ei tule kuitenkaan äkkiseltään mieleen näistä kaupungeista, hmmm.
VastaaPoistaJoo, New York, Rooma ja kumppanit kuuluvat tosiaan myös näihin matka- ja lukuhimoja synnyttäviin elämää suurempiin kaupunkeihin! Minullekaan ei juuri nyt tule mieleen mitään Rooma-kirjaa. Prahasta jotkut Milan Kunderan teokset? Niissä kyllä liikutaan usein sellaisissa psykologisissa ja filosofisissa sfääreissä, että kaupunkiympäristö jää ehkä vähemmälle huomiolle.
VastaaPoistaSatu Waltaria pitäisi lukea. Olen kerran lukenut vähän alkua hänen kirjastaan Haikeat leikit. Olin lounaalla yhdessä ravintolassa jossa oli tarjolla kirjahylly asiakkaita varten, ja siellä vilkuilin.
VastaaPoistaKahvila Mabillon mainittiin myös Waltari-elämäkerrassa Unio Mystica, ja sehän olisi jännää luettavaa ihan senkin vuoksi, että kaipa se on jonkinlainen tiivistelmä vanhan maailman suomalaisten kirjallisuuspiirien Pariisin-matkoista.
Olavi Paavolaisen Nykyaikaa etsimässä on myös loistava kulttuurimatkakirja halki 1920-luvun Euroopan. Futurismia, dadaismia, sykkiviä metropoleja... Ah. Suosittelen!
VastaaPoista