Riikka Pulkkinen: Raja

Riikka Pulkkista on kehuttu niin paljon, että Rajaa (2006) aloittaessani pelkäsin sen osoittautuvan pettymykseksi ja samalla jotenkin kieroutuneesti toivoin, että juuri niin kävisi - säälittävä yritys erottua valtavirrasta? 

Rajan juoni on varmasti monelle tuttu. Kirjallisuuden professori Anja suree Alzheimerin tautiin sairastunutta miestään, ahdistunut lukiolainen Mari rakastuu äidinkielenopettajaansa, avioelämään puutunut nuori opettaja Julian hullaantuu runolliseen ja himottavaan teinityttöön.

Kirjan alkupuolen luin kiinnostuneena, mutta en aivan sataprosenttisen vakuuttuneena. Pulkkisen tunnelmoiva kieli tuntui välillä liian itsekorosteiselta. Hämärä ei ollut koskaan vain hämärää, vaan aina pehmeää tai seittimäistä tai maitomaista hämärää. Välillä tuli laatusanaähky:

Kadotettuja muistoja, unohdettuja elämiä ja vakaa asvalttikäytävä joka johti taloon aina samanlaisena, hetki sitten auringonpaahteesta kuumana ja nyt sateen maustamana höyryten. Kastematoja liiskautuneina, lätäkköjä ja ruusupensaita reunustamassa tietä. Juovuttavan tiheä kostean ilman muuri sateen jälkeen, syksyllä liekehtiviä lehtiä ja lopulta pakkasen rapeaa riitettä ja viimein lumen pehmeä synninpäästö.

Olin siis juuri antamassa vallan vastarannankiiski-lukijaminälleni, kun yhtäkkiä jossain kirjan puolivälin paikkeilla huomasin sittenkin tempautuneeni mukaan tarinaan. Pursuilevat adjektiivit eivät enää häirinneet ollenkaan samassa määrin, ja aloin oikein jännittää, miten Marin ja Julianin tuhnuisen romanssin käy ja millaiseen ratkaisuun Anja päätyy.

Kirjan rakenne ja rytmi toimivat minusta hienosti. Kertojanäänet olivat enimmäkseen uskottavia, varsinkin Marin ja pikku-Annin - tai ehkä tytönsieluni vain samastui helpoimmin kirjan tyttöhahmoihin. Marissa tunnistin teini-iän epävarmuuden ja tunnekuohut, Annissa lapsen yhtä aikaa hutuisen ja totisen logiikan (adjektiiveja pesee täältäkin!).

Suussa maistuu makealta, Anni ottaa isomman haukun. Sokeri rahisee. Ei tule sotaa, ei tule. Anni kurkottaa maitolasia ja ajattelee että jos ehtii juoda maitolasin tyhjäksi ennen kuin uutisten päätösmusiikki loppuu, silloin kaikki on hyvin eikä mitään pahaa voi ikinä tapahtua kenellekään perheenjäsenelle. Jos ehdin juoda maidon loppuun, Anni ajattelee.

Tarinan heikoin lenkki oli minusta Anjan ja Johanneksen suhde, joka jäi vähän epäaidon tuntuiseksi. Juliankin tuntui monin paikoin todellisuudelle vieraalta, mutta sen hyväksyin osaksi hahmoa: nuorta miestä, joka eksyy jonnekin aikuisuuden ja keskenkasvuisuuden väliin, kurottelee unelmiin mutta kompastuu todellisuuteen. Hiukan teennäisiltä tuntuivat myös syvälliset keskustelut elämästä, kuolemasta ja tragedian syvimmästä olemuksesta. Akateemisia toki ollaan, mutta esimerkiksi Anjan ja Julianin väitöskirjakeskustelusta tuli mieleen romaaniksi naamioitu filosofian oppikirja Sofian maailma -tyyliin.

Vaikka Rajan pohdinnat elämästä ja maailmasta keikkuvat välillä vaarallisen lähellä runotyttömäisen paatoksen rajaa (heh, sanaleikki), Pulkkisella on kyllä taito muotoilla ajatuksista sanoja, jotka koskettavat ja mietityttävät.

Ja nyt Anja ei voinut lukea miehen katseesta sitä pyyntöä jonka takia oli tullut tänne, vaan aivan toisen pyynnön, sen pyynnön jonka tavallisesti kohtaa jos kohtaa heikompansa, jos kohottaa kätensä heikompaansa vastaan. Se loisti miehen kasvoilta paljaana, vaativana, ja siinä pyynnössä oli yhtäkkiä kaikki valta. Se oli samanlaista valtaa kuin ansaansa vangitun eläimen silmien kiilto, se ei ollut syyttämisen valtaa eikä tekemisenkään, mutta siinä oli vastuun asettamisen valta ja sen myötä kaikki valta maailmassa.

Olen tietoisesti vältellyt lukemasta blogikirjoituksia Pulkkisesta, mutta nyt, kun oma mielipide kirjasta on jotenkuten muodostunut, rohkaistuin lukemaan myös muiden näkemyksiä.

Jorin ja Tero Hannulan lukukokemukset muistuttivat omaani sikäli, että kirjan alku tuntui laimealta, kunnes Jorin sanoin "yhtäkkiä ja yllättäen taso nousikin jonnekin sfääreihin". Kirjahylly-blogi ihastelee kirjan poikkeuksellista kypsyyttä, kun taas Morren ja Inan mielestä Pulkkisen esikoista leimaa vielä epäkypsyys. Rachellea häiritsi Rajan "nuortenkirjafiilis", vaikka teksti imaisikin mukaansa, ja Kirjavinkkien Hannua puolestaan hämmästytti seksikohtausten määrä. Niitä tosiaan oli kirjassa ihan riittämiin.

Parissa blogissa Raja on kirvoittanut mielenkiintoisia keskusteluja. Esimerkiksi Almafiinan kommenttilaatikossa pohditaan oppilas-opettajasuhteen moraalisia ulottuvuuksia, ja Inan blogissa peistä taittavat Pulkkisen ihailijat ja ei-niin-ihailijat.

Monet blogistit ovat ehtineet jo lukea myös Pulkkisen kakkosen Totta (2010). Liityn keskusteluun siitäkin, kunhan saan uutuuden luettua!