David Foenkinos: La délicatesse (Nainen, jonka nimi on Nathalie)

Sanakirja loppuu siihen, mistä sydän alkaa.

Tämä ajatus jäi mieleen David Foenkinoksen (Foenkinosin?) romaanista La délicatesse (2009), joka on vastikään ilmestynyt Gummerukselta suomeksi nimellä Nainen, jonka nimi on Nathalie (2011).

Suomalaisen käännöksen nimi on itse asiassa kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Tarinan päähenkilö on nainen nimeltä Nathalie, jonka aviomies kuolee traagisesti auto-onnettomuudessa. Nathalie hukuttaa surunsa työhön, väistelee pomonsa kömpelöitä lähentely-yrityksiä ja luulee jo lukinneensa tunteensa lopullisesti, kunnes eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa astuu Markus, firman mitättömin mies...

Kirja on yhtä aikaa vakava ja kepeä kuvaus surusta ja surun väistymisestä: siitä, miten elämä voittaa ja sydämen sanakirja tietää vastaukset, vaikkemme osaisi tai uskaltaisi edes kysyä.

Tarinan henkilöt ovat kaikki omalla tavallaan epävarmoja ja estyneitä, mutta juuri siksi inhimillisiä, karikatyyreinäkin. (Minua nauratti esimerkiksi Charles, ruotsalaisen suuryrityksen Pariisin-konttorin pomo, joka rauskuttaa Krisprollseja mutta haaveilee salaa, että firmassa olisi enemmän "välimerellistä hysteriaa".) Heidän kohtaamisissaan jää aina jotain sanomatta, aina jotain kesken - ja silti niissä on idullaan se ihana mahdollisuus, että joku toinen ihminen voi nähdä meissä kauneutta kaiken epävarmuutemme ja estyneisyytemme alla.

Olen lukenut Foenkinokselta muutaman muunkin teoksen, joista parhaiten on jäänyt mieleen läpimurtoromaani Le potentiel érotique de ma femme (2004). Sekin on tulossa Gummerukselta nimellä Vaimoni eroottinen potentiaali. Myös Qui se souvient de David Foenkinos? (2007) oli kiintoisa tapaus: kirja kertoo David Foenkinoksesta, joka on muutamaa vuotta aiemmin julkaissut menestysromaanin Le potentiel érotique de ma femme, mutta kärsii nyt tyhjän paperin kammosta.

Tällainen kirjallinen ristiinviittailu tuntuu olevan osa Foenkinoksen tyyliä, eli kikkailulle allergiset varokoot. Nathalien tarinaa täplittävät esimerkiksi satunnaiset alaviitteet ja pienet väliluvut, jotka koostuvat tapahtumien "todistusaineistosta": ravintola-aterian resepti, autossa kuunnellun laulun sanat... Muutenkin Foenkinoksen kerronta on erikoinen yhdistelmä hienovireistä tunne-elämän kuvausta ja etäännyttävää raportointia. Tuntuu kuin kirjailija seuraisi luomiensa hahmojen puuhia yhtä aikaa heidän elämäänsä halliten ja sitä ulkoapäin ihmetellen, vähän niin kuin ohjailisi nukketeatterin marionetteja tai ruokkisi akvaariokaloja.

Tässä on ehkä jotain ranskalaista, tuli mieleeni lueskellessani K-blogissa käytyä keskustelua kirjallisista suosikkimaista. Stereotypioitahan nämä ovat, mutta Jennin luonnehdinta kirjallisesta ranskalaisuudesta oli minusta aika osuva: jotenkin vähän vinksahtanutta, näennäisesti ei tapahdu mitään, kepeää tekstiä vakavistakin asioista. Sopii Foenkinokseen!

Nainen, jonka nimi on Nathalie on luettu myös ainakin Lumikin luetuissa ja Humisevalla harjulla -blogissa.