Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Paljastin aiemmin suhtautuneeni Sofi Oksaseen varauksellisesti silkoista ulkoisista syistä ja tunnustan, että sama pätee Johanna Sinisaloon. Mieleeni on jäänyt hänen kissaeläinpukunsa ja raitakampauksensa muutaman vuoden takaisissa Linnan juhlissa, ja ne riittivät naulaamaan kirjailijan mielessäni epäilyttävien listalle.

Finlandia-haasteen rohkaisemana tartuin kuitenkin Sinisalon voittoisaan teokseen Ennen päivänlaskua ei voi (2000), ja kas, sehän olikin hyvä. Huutia ennakkoluuloille ensi kerralla!

On kirjoja, joita lukiessa tulee tunne, että jotain niiden tapaista olisin voinut kuvitella itsekin. En nyt tarkoita pettynyttä "hmph, minäkin olisin pystynyt tähän" -tunnetta, vaan sitä, että kirjailijan tapa käyttää kieltä tai kertoa tarinoita vain jotenkin natsaa omaan tapaani hahmottaa asioita. Sellaisten kirjojen äärellä voi kokea niitä ihania lukuelämyksiä, joiden ytimessä on oivallus siitä, että joku toinen ihminen jossain toisessa ajassa ja paikassa on ajatellut tai tuntenut juuri niin kuin minä, jakanut minun kokemukseni maailmasta ja pukenut sen sanoiksi.

Ja sitten on kirjoja, joita en olisi voinut ikinä itse puristaa aivoistani, mutta joiden äärellä vaikutun siitä, miten mielenkiintoisia asioita kanssaihmisteni päässä liikkuu. Ennen päivänlaskua ei voi kuuluu tähän lajiin.

En juurikaan välitä scifi- tai fantasiakirjoista, jotka sijoittuvat valovuosien takaisille planeetoille tai aivan outoihin maailmoihin, mutta luen mieluusti tarinoita, joissa tuttua todellisuutta nytkäytetään piirun verran vinoon. Tässä Sinisalo on mainio. Hän kaivertaa suomalaiseen historiankirjoitukseen ja luonnontieteeseen peikon mentävän aukon, ja sitten täyttää sen.

Tarina alkaa, kun Mikael, tamperelainen valokuvaaja, löytää kotitalonsa pihalta pahoinpidellyn olennon: mustakarvaisen kissan ja apinan välimuodon. Hän vie otuksen asuntoonsa ja tajuaa pelastaneensa peikon, villin petoeläimen, jota luultiin pitkään kansantarujen sepitteeksi, mutta joka 1900-luvun alussa todettiin harvinaiseksi pohjoisen metsissä eläväksi nisäkäslajiksi.

Sitä mukaa, kun haavoittunut peikko vahvistuu, Mikael kehittää eläimeen tunnesiteen, jossa sekoittuvat sääli ja valta, himo ja pelko. Samat teemat risteilevät myös kirjan ihmisten välisissä suhteissa. Mikael riutuu tuskasta, kun palvottu rakastaja vain käyttää häntä hyväkseen, mutta kohtelee omaa ihailijaansa yhtä röyhkeästi. Alakerran naapurissa taas asuu alistettu filippiiniläisvaimo, jonka tunteille ja tuskille ei ole tilaa muualla kuin pyykkikoriin piilotetussa kissanruokapurkissa.

Avuliaisuus ja itsekkyys, lempeys ja julmuus. Ihmiset ja pedot.

Ennen päivänlaskua ei voi on varmasti monella kirjallisuuskurssilla intertekstuaalisuuden oppikirjana. Sinisalo punoo tuttuja tekstejä ja tekstilajeja - kansanrunoja, Pessiä ja Illusiaa, luonnontieteellistä tutkimusta - tarinansa lomaan niin ovelasti, että alkaa oikein askarruttaa. Mikä onkaan totuus peikoista?