On ehkä vähän hassua valita henkilöhahmoiksi, joihin olen samaistunut eniten, kaksi todellista elossa olevaa ihmistä. Heidän nykyisellä elämänkokemuksellaan ja arkipäivälläänhän ei välttämättä ole juurikaan tekemistä niiden kahden nuoren helsinkiläistytön kanssa, joina he minun ja varmasti monen muunkin lukijan mielessä seikkailevat.
Kyseessä ovat siis Katarina Haavio ja Satu Koskimies päiväkirja- ja kirjekokoelmista 50-luvun tytöt (1992), 50-luvun teinit (1994) ja 50-luvun tyttöjen ystävät (1998).
Luin kirjoista ensimmäisen, joka sisältää Katan ja Satun päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1951–56, suunnilleen samanikäisenä kuin tytöt ovat kirjan alkupuolella. Samaistuminen kävi kuin itsestään. Vertailin omaa arkeani kirjaystävieni elämään, jossa ihmeteltiin sellaista upouutta ilmiötä kuin rock'n'roll ja pakerrettiin kummallisten kouluaineiden kuten aljan ja jomman kanssa, mutta jossa oli myös valtavasti tuttua. Tytöt ovat tyttöjä, vuosikymmenestä toiseen.
Kun kirjan jatko-osa 50-luvun teinit ilmestyi, palasin teineiksi kasvaneiden Katan ja Satun pariin. Nyt he olivat vähän minua vanhempia, 16–20-vuotiaita. Toisaalta tytöt tuntuivat jo melkein aikuisilta, toisaalta 50-luvun nuorten maailmassa oli jotain turvallisen viatonta. Seurasin sydän väpättäen, tulisiko uusi ihastus hakemaan Kataa tanssiin koulun konventissa ja saisiko Satu tunteilleen vastakaikua seurakunnan seuraavassa nuortenillassa.
Myös 50-luvun tyttöjen ystäviä luin mielelläni, mutta monen kirjoittajan kirjeitä sisältävästä kokoelmasta jäi ehkä kahta ensimmäistä teosta hajanaisempi kuva.
Olen palannut kirjoihin usein myöhemminkin – joskus niistä pitkiä pätkiä uudestaan lukien, joskus vain nopeasti vanhojen tuttujen parissa piipahtaen. Nyt aikuisena kirjoista on hauskaa löytää paitsi Kata, Satu ja 50-luvun Suomi, myös omien tyttö- ja teinivuosien muistot.
Luin kirjoista ensimmäisen, joka sisältää Katan ja Satun päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1951–56, suunnilleen samanikäisenä kuin tytöt ovat kirjan alkupuolella. Samaistuminen kävi kuin itsestään. Vertailin omaa arkeani kirjaystävieni elämään, jossa ihmeteltiin sellaista upouutta ilmiötä kuin rock'n'roll ja pakerrettiin kummallisten kouluaineiden kuten aljan ja jomman kanssa, mutta jossa oli myös valtavasti tuttua. Tytöt ovat tyttöjä, vuosikymmenestä toiseen.
Kun kirjan jatko-osa 50-luvun teinit ilmestyi, palasin teineiksi kasvaneiden Katan ja Satun pariin. Nyt he olivat vähän minua vanhempia, 16–20-vuotiaita. Toisaalta tytöt tuntuivat jo melkein aikuisilta, toisaalta 50-luvun nuorten maailmassa oli jotain turvallisen viatonta. Seurasin sydän väpättäen, tulisiko uusi ihastus hakemaan Kataa tanssiin koulun konventissa ja saisiko Satu tunteilleen vastakaikua seurakunnan seuraavassa nuortenillassa.
Myös 50-luvun tyttöjen ystäviä luin mielelläni, mutta monen kirjoittajan kirjeitä sisältävästä kokoelmasta jäi ehkä kahta ensimmäistä teosta hajanaisempi kuva.
Olen palannut kirjoihin usein myöhemminkin – joskus niistä pitkiä pätkiä uudestaan lukien, joskus vain nopeasti vanhojen tuttujen parissa piipahtaen. Nyt aikuisena kirjoista on hauskaa löytää paitsi Kata, Satu ja 50-luvun Suomi, myös omien tyttö- ja teinivuosien muistot.
Nämä kirjat ovat oikeita aarteita!
VastaaPoistaOh, nämä olivat minun suosikkejani pitkään heti kirjojen ilmestyttyä. Edelleen kirjat ovat hyllyssäni ja niihin liittyy jotakin hyvin nostalgista.
VastaaPoistaAivan ihanat kirjat, ja yhdet sellaiset, jotka haluaisin hyllyyni, mutta joita en vielä omista. Minä luin molemmat kirjat viimeisenä lukiovuotenani, mutta hyvin kolisivat silloinkin.
VastaaPoista