Suvi Ahola: Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta

Olen viime aikoina innostunut lukemaan kirjoja kirjoista ja lukemisesta, ja tässä vielä yksi lisää. Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta - Kirjoituksia kirjallisuudesta (2003) kokoaa yhteen Aholan kirjoituksia hänen kokemuksistaan lukijana, kirjoittajana ja kriitikkona.

Kirjan aloittaa Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistu juttu Tuhannen lapsen tuntematon sota, jossa Ahola tarkastelee melko provokatiivisesti Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan asemaa suomalaisessa kulttuurissa sen pohjalta, millainen arvomaailma kirjasta oikeastaan välittyy. Kirjasta ammennetaan edelleen elämänohjeita ja johtamistaidon perusteita, mutta Aholan mielestä Linnan henkilöt ovat "oman aikansa, sen väkivaltaisten arvojen tuotteita", jotka opettavat suomalaisille paitsi rohkeutta ja uhrautuvuutta, myös suvaitsemattomuutta, uskoa kaikkivoipaisuuteen, marttyyriutta ja masokismia.

Tuntemattomassa sotilaassa kuolevat kaikki aikuiset, vastuuntuntoiset miehet. Jäljelle jää kourallinen keskenkasvuisia naureskelijoita. (- - -) Tuntematon sotilas on osa suomalaista miesperinnettä, joka panee miehet rimpuilemaan ihanteiden, seksuaalisuuden, luovuuden ja hellyydenkaipuun kanssa eikä näytä yhtäkään tervettä, kunniallista tietä noidankehästä ulos. Ei ihme, etteivät miehet edelleenkään oikein kestä onnea ja menestystä. Sehän on joko tylsää tai lapsellista. On parempi kärsiä, jurottaa ja seikkailla. Yhtä vaikeaa on tietysti vastuun ottaminen ja kantaminen - näyttäähän Tuntematon sotilaskin, että sen tien päässä kajastaa varma kuolema.

Kirjoitus on mielenkiintoinen sinänsä (ajatuksia herättävä vertailukohta Petri Tammisen miesnovelleihin!), mutta vielä mielenkiintoisemmaksi sen tekee kokoelman seuraava teksti, jonka Ahola on kirjoittanut kymmenen vuotta Kuukausiliitteen jutun jälkeen. Siinä hän kertoo, millaisen palautevyöryn juttu aiheutti, ja toteaa, että "oli järkyttävää (mutta myös kiinnostavaa) nähdä, miten raskaasti monet ihmiset veteraaneista ja kirjallisuudentutkijoista parikymmenvuotiaisiin nuoriin ottivat sen, että en suhtautunut Tuntemattomaan sotilaaseen yhtä kunnioittavasti kuin oli ennen tehty".

Myös kokoelman seuraavassa tekstissä Ahola pohtii yhden aikakauden kohukirjan vastaanottoa ja merkitystä ennen ja nyt. Minä, Sonja O. ja runotyttö kertoo Aholan omasta lukijantiestä Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä -kirjan parissa. Miten kirjan koki nuori kirjallisuudenopiskelija 1980-luvun alussa, miten keski-ikäistyvä perheenäiti 2000-luvulla? Samalla tavalla aikakausia vertaillen Ahola kirjoittaa myös Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylästä.

Aholan pohdintoja on ilo lukea niin näissä kuin kirjan muissakin teksteissä. Niissä tulee vastaan terävä ja vaativa mutta ymmärtäväinen ja rakentava lukija, joka ei pelkää panna itseään peliin.

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista teksteistä oli minusta Pieni saippualaatikko, jossa Ahola kirjoittaa kokemuksistaan kriitikkona - ja nimenomaan maan suurimman päivälehden kriitikkona. Ahola näkee kritiikin torina, "oli se sitten antiikin ylväs agora tai tavallinen markkinapaikka", jolla hän seisoo monien muiden tavoin "pienen saippualaatikon päällä" kertomassa mielipiteitään, mutta tunnustaa, ettei vallan ja vastuun tasapainottaminen aina ole helppoa.

Ihmettelen kovasti, ettei kukaan estänyt minua jättämästä pientä saippualaatikkoani ja kiipeämästä korkealle lavalle silloin, kun olin vielä nuori kriitikko. Olin silloin puolet nuorempi kuin nyt, minulla ei ollut puolisoa eikä lapsia, en ollut joutunut kohtaamaan erilaisille elämäntaipaleille kasaantuvia vaikeuksia, pidin itseäni ihastuttavana persoonana ja ajattelin olevani aina oikeassa. Miksei kukaan kunnioittamani ihminen, esimerkiksi yksikään esimieheni, tullut ikinä sanomaan, ettei minun tarvitsisi suhtautua kirjailijoiden työhön (jopa elämäntyöhön) niin vähättelevästi kuin toisinaan tein?

Aholan rehellisyys hänen ruotiessaan omia heikkouksiaan ja erehtymisiään kriitikkona teki minuun vaikutuksen. Mieleen jäi myös Aholan usko henkilökohtaisuuden voimaan. Kirjoja voi lukea vain oman elämänkokemuksensa läpi, ja kirjoittaa voi vain omana itsenään. Luvussa Oman elämänsä kirjailijat Ahola kirjoittaa kiinnostuksestaan omaelämäkerrallisiin teksteihin ja siitä, miten muiden elämäntarinat ovat rohkaisseet häntä itseään kirjoittamaan omista ja perheensä kokemuksista esimerkiksi kirjoissa Iljan äidiksi (1999) ja Kamala ihana äiti (2000).

Elämäkertoja käsittelevästä luvusta tarttui mukaan myös lukuvinkkejä. Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen 50-luvun tytöt jatko-osineen olen jo lukenut, mutta tyttöjen päiväkirjojen ja kirjeiden pariksi Ahola ehdottaa kahden 60-luvun älykköpojan kirjeenvaihtoa. H. K. Riikosen ja Eero Tarastin kirjekokoelmassa Eero ja Hannu "vuosikymmenen konformistisuus, vaatimattomuus ja ajattelun innostava hitaus tulevat esiin aivan vangitsevalla tavalla".

Kirjekokoelmien lisäksi kiintoisilta kuulostavat SKS:n keruukilpailuista kootut nais- ja mieselämäkertojen antologiat Satasärmäinen nainen ja Eläköön mies. Mieleen jäivät myös kirjailijoiden päiväkirjateokset, kuten Marja-Liisa Vartion Ja sodan vuosiin mahtuu nuoruus, Helvi Hämäläisen Päiväkirjoja ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea. Luin Meriluodon päiväkirjoja joskus vuosia sitten, mutta niihin olisi kiinnostavaa palata uudestaan. Meriluoto tuntuu vilahdelleen blogeissakin viime aikoina, ehkä Panu Rajalan hänestä kirjoittaman tuoreen elämäkerran innoittamana. Senkin haluaisin lukea!

Lukuvinkiksi kirjaan myös Carol Shieldsin, joka on minulle täysin tuntematon kirjailija.

Lopuksi kohottava sitaatti. Ahola kertoo koettavansa pitää kriitikon ohjenuoranaan tätä runoilija Gerard Manley Hopkinsilta lainattua neuvoa: "Mitä katsotkin, katso sitä niin kauan, että se rupeaa katsomaan takaisin." Sopii kirjallisuuden lisäksi moneen muuhunkin asiaan.