Novelleista tuttua alakuloa löytyi toki tästäkin kirjasta, mutta valoisampaa onnen etsintää myös. Ehkä aiheen innoittamana tai romaanimuodon mahdollistamana Tammisen huumori pääsi minusta tässä kirjassa paremmin oikeuksiinsa kuin esimerkiksi Elämiä-kokoelman mininovelleissa, jotka olivat niin tiivistä tavaraa, ettei niihin oikein mahtunut lihaa luiden päälle.
Kirjan päähenkilö on tyhjää toimittava kirjailija, jolle touhukas vaimo ehdottaa uutta projektia aiheesta "suomalainen onni". Mies ryhtyy puuhaan kaverinsa Hannun kanssa. Kaksikon tie vie ympäri maata toiveikkaasta ideasta toiseen ja umpikujasta uuteen umpikujaan, ja lopulta onnea lähdetään etsimään miehen omien onnellisimpien nuoruusmuistojen lähteiltä, Kööpenhaminasta ihanan Liseloten luota.
"Jos onni on mysteeri", mies sanoo, "niin onnen esteet vasta mysteerejä onkin". Kirjassa onnen esteenä ei ole niinkään epäonni kuin onnen olemattomuus, näkymättömyys. Onni piiloutuu jonnekin elämän alle, ja sieltä sen löytää vasta, kun katsoo taaksepäin aikaan, jolloin onnen osasi vielä ottaa vastaan "kuin hengitysilman".
Nuoruus – ensin huikentelevaisia haaveita ei rajoita mikään, kaikkein vähiten aika, ja siinä samassa aika lopetetaan eikä uutta enää anneta vaan entistä aletaan kierrättää. Jokainen onnellinen kesäpäivä tuntuu menneiden kesäpäivien valjulta kopiolta, jokaisen puiston läpi näkyy se menneisyyden puisto, jonka läpi jo kuljettiin.Mitä onni on ei tietysti ole elämäkerta, mutta kirja toi silti mieleeni juuri lukemani Suvi Aholan Tietokone ja silitysrauta -kirjan kirjoituksen, jossa käsiteltiin muun muassa "tavallisten ihmisten" omaelämäkertoja. Näin Ahola vertailee naisten ja miesten tapaa kertoa elämästään:
Tuntuu paradoksaaliselta, että naiset joiden elämä oli yhtä raatamista ja vääryyttä, herkistyvät usein lopulta, syytettyään ensin kaikkia asianosaisia vääryyksistä, kiittämään elämäänsä sen antamista arvokkaista kokemuksista. Miesten tarinoissa sekä tietoinen, marttyyriuteen tähtäävä kärsimys että muiden syyttely on paljon vähäisempää. Niiden psykologinen harha onkin se, että kaikki olisi muka itsestä kiinni, miehen omilla harteilla! Tuloksena on tutkija J. P. Roosin korostama miehinen alakulo monesta menetyksestä: nuoruus meni sotaan tai uran luomiseen, vaimo ja lapset jäivät vieraiksi eikä itseäkään oikein tunne. Myönteinen loppunousu jää miesten elämäkerroista usein puuttumaan, tilalla on tympeä alistuminen. Seestynein olo on sillä, joka on tajunnut entiset arvonsa vääriksi. Minusta se on karmea havainto, monille miehille kuitenkin vain neutraali, todettu tosiasia.Mielenkiintoista tämä miehen psykologia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti