Ape House (2010) eli Apinatalo (Bazar, 2011) kertoo Isabel Duncanista, joka on omistautunut työlleen bonobo-apinoiden käyttäytymistä tutkivassa kielilaboratoriossa. Arki saa dramaattisen käänteen, kun tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku. Pahoista vammoista toipuva Isabel joutuu seuraamaan sivusta, miten apinoiden käy, kun ne singotaan tutusta elinympäristöstään villiin pyöritykseen median maailmassa. Mukaan juttuun sekaantuu myös John Thigpen, juuri ennen iskua kielilaboratoriossa vieraillut toimittaja, jonka ura lehtimiehenä on pahasti jumissa.
Apinatalo oli menevää luettavaa. Gruen on vispannut kirjaan aineksia runsaalla kädellä: mukana on apinoita, kielentutkimuksen saloja, mediaskandaaleja, pohdintoja tosi-tv:n moraalista, innokkaita eläinsuojelijoita, parisuhteiden haasteita, vaikeaa perhetaustaa, työpulmia... Eniten kiinnostuin Isabelin työstä bonobojen kielen parissa. Kiehtovaa! Myös apinoiden yhdistäminen tv-maailmaan nosti esiin mielenkiintoisia pohdintoja niin viihteen lainalaisuuksista kuin ihmisluonnosta ylipäätäänkin.
Tarina eteni siis vauhdikkaasti ja viihdyttävästi, mutta välillä tuntui, että tapahtumia, henkilöitä ja teemoja oli mukana jo liikaakin. Runsaus alkoi kääntyä itseään vastaan, kun huomio hajautui niin moneen asiaan. En oikein tiedä, halusiko Gruen tarjota Apinatalolla lukijoilleen mukaansatempaavaa viihdettä, koskettavan eläintarinan, vakavaa filosofista pohdintaa vai räväkkää yhteiskunnallista satiiria. Ehkä vähän kaikkia. Tulos ei ehkä ollut suurempi kuin osiensa summa, mutta pisteet silti reippaasta yrityksestä: Apinatalo täytti tehtävänsä mukavana matkalukemisena.
Blogiarvioiden perusteella Apinatalo on ollut pettymys monelle Vettä elefanteille -kirjaan ihastuneista lukijoista. Gruen pysyy siis lukulistallani, ja odotukset elefanttien suhteen ovat korkealla!
Sara Gruen: Ape House. Spiegel & Grau International Edition, 2010. 359 s. Ostettu käytettynä.
Hmm, minä en oikein innostunut Vettä elefanteille -kirjasta. Ei se suorastaan huono ollut, mutta olisin voinut elää, vaikken sitä olisi koskaan lukenut ;)
VastaaPoistaTämä Apinatalo alkoi nyt hieman kiinnostaa: asetelma vaikuttaa kiintoisalta, tosin runsas henkilömäärä pelottaa. Ehkä voisin antaa Gruenille toisen mahdollisuuden.
Muuten, olen huomannut että joskus tietyn kirjailijan kirjat saattavat jakaa vahvastikin mielipiteitä. Tuli mieleeni Kate Morton. Moni piti Paluu Rivertoniin -kirjasta kovasti, huomattavasti enemmän kuin esim. the Forgotten Gardenista (en muista, millä nimellä se on suomennettu). Minulta sen sijaan jäi Riverton kesken, mutta Forgotten Gardenista pidin oikein kovasti!
Kenties nämäkin Gruenin kirjat jakavat lukijoita vastaavalla tavalla (toivon sitä, koska sittenhän minä kai tykkäisin tuosta Apinatalosta) ;)
Mielenkiintoista! Täytyypä tosiaan lukea tuo Vettä elefanteille, niin osaan kommentoida sitäkin. Vaikka moitiskelin Apinatalon sekametelisoppamaisuutta, niin toisaalta pidin kyllä siitä, miten reippaasti Gruen veti stooriin mukaan melkoisen "eriparisia" aineksia kielentutkimuksesta ja tosi-tv:stä apinoihin ja avioliittopulmiin. Yllättäviä yhdistelmiä!
PoistaOn tosiaan hauskaa, miten mielipiteet voivat tietyn kirjailijan kohdalla jakautua. Mortonia en ole lukenut, mutta jos joskus luen, kerron sitten tykästyinkö Rivertoniin vai Forgotten Gardeniin :)