Alice Munro: Too Much Happiness (Liian paljon onnea)

Tämän kirjan loppuun lukeminen vaati minulta neljä yritystä ja yli kaksi vuotta, mutta kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi pitänyt Alice Munron novelleista.

Ensimmäinen yritys alkoi, kun poimin tämän minulle ennalta tuntemattoman kirjan sattumalta divarin hyllystä. Kirja vei mukaansa, mutta sitten se katosi johonkin ja ennen pitkää unohtui. Toinen kerta koitti, kun kirjastossa vastaani tuli kirjailija, josta muistin lukeneeni kiittäviä blogiarvioita. Munron nimi tuntui epämääräisesti tutulta, ja niin tuntuivat kokoelman ensimmäiset novellitkin, mutta en millään saanut päähäni, miksi. Pidin kirjasta (taas), mutta tällä kertaa eräpäivä keskeytti lukemisen. Kolmas yritys lähti muuttovalmisteluista: sängyn alta villakoirien seasta ryömi esiin kadonnut pokkari. Aloin lukea kirjaa (taas), mutta sitten se hautautui muiden mukana pahvilaatikkoon ja jäi sinne yli vuodeksi.

Viime viikolla vihdoin avasin laatikon, löysin kirjan jälleen ja päätin, että neljättä kertaa Munro ei jää kesken.

Ehkä johtuen siitä, että olen kerrannut kokoelman alkupuolen novelleja ahkerasti, ne ovat jääneet minulle väkevimmin mieleen. Etenkin novelleista ensimmäisen, ”Dimensions”, muistan vavahduttavana lukukokemuksena. Kirjaan tarttuessani minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä Alice Munrosta kirjailijana, mutta tekstin viiltävyys ja tarkkuus tekivät vaikutuksen heti ensimmäisiltä sivuilta. Munron kerronnasta tuli mieleen toinen ihailemani kanadalainen naiskirjailija eli Margaret Atwood.

”Dimensions”-novellin päähenkilönä on nuori, lapsensa julmalla tavalla menettänyt nainen. Julmuutta on muissakin kokoelman novelleissa paljon. Munron kuvaamat ihmiset ja elämät eivät ole helppoja: ihmismielen synkät puolet vaanivat pinnan alla aina ja pulpahtavat pintaan usein. Kertomuksia kannattelee vahva tuntu siitä, että asiat ovat menossa pahasti pieleen odottamattomilla tavoilla, ja niin juuri ne yleensä menevät. Paljon jää myös auki, pienistä vihjeistä pääteltäväksi ja rivien välistä esiin kaivettavaksi.

Aloitusnovellin lisäksi minulle vaikuttavimpia olivat ”Fiction”, haikea novelli rakkaudesta ja muistoista, ”Wenlock Edge”, hämmentävä kertomus kahdesta nuoresta naisesta ja yhdestä sedästä, ja ”Child's Play”, hyytävä tarina lasten kovuudesta ja ajattelemattomuudesta. Niissä kaikissa päähenkilönä oli elämänsä tärkeää käännekohtaa muisteleva nainen ja tunnelmana nykyhetkestä menneisyyteen kurkottava surumielisyys.

Kokoelman viimeinen ja pisin novelli, niminovelli ”Too Much Happiness”, on erilainen kuin muut. Se sijoittuu nykypäivän Pohjois-Amerikan sijasta 1800-luvun lopun Eurooppaan ja perustuu tositapahtumiin, matemaatikko Sophia Kovalevskyn elämään. Tämä novelli tuntui minusta olevan vähän eri paria muun kokoelman kanssa, ja takaumien kautta toteutettu elämäkerrallisuus teki siitä samanaikaisesti sekä täyteen ahdetun että pintapuolisen tuntuisen.

Sophian tarinan olisin ehkä lukenut mieluummin jossain muussa muodossa tai yhteydessä, mutta kokonaisuutena Too Much Happiness teki minuun vaikutuksen. Samoin näkyy käyneen monelle muullekin kirjablogistille. Kirjaa on luettu blogeissa etenkin toissa vuonna tuoreeltaan suomennoksen ilmestyttyä, ja moni on vaikuttunut. Pikaisella haulla vastaan tulivat ainakin Liisa, Ilse, Kirjapeto, Susa, Hanna, Kuutar, Ina, Minna, Anna Elina, Ofelia ja aivan vastikään Maria. Jorin kovat odotukset sen sijaan eivät aivan täyttyneet, ja Unnikin jäi kahden vaiheille.

Suomalaisesta painoksesta täytyy muuten sanoa, että kansi on minusta kaunis, muttei kyllä sovi kirjaan yhtään. Aurinkoista lukuelämystä ja heleitä merimaisemia kaipaaville tätä ei todellakaan voi suositella! Munron novelleista ei jää hyvä mieli, mutta mieleen ne jäävät.

Alice Munro: Too Much Happiness. Ostettu käytettynä.