Grégoire Delacourt päätyi kirjastokassiini, kun bongasin tämän minulle ennalta tuntemattoman kirjailijan Ranskan suosituimpien kirjailijoiden listalta. Lisäpontta valinnalle antoivat tuoreet blogiarviot toisesta Delacourtin kirjasta, vastikään suomennetusta Onnen koukkuja -romaanista (googlailuja täällä).
Toistaiseksi (?) suomentamaton L’écrivain de la famille (2011) on Delacourtin esikoisromaani, joka voitti ilmestymisvuonnaan lukuisia ranskalaisia kirjallisuuspalkintoja. Romaanin nimi, ”perheen kirjailija”, viittaa päähenkilö Édouardiin, joka muistuttaa kovasti Delacourtia itseään. Omaelämäkerrallinen romaani kertaa miehen elämää 70-luvulta nykypäivään. Mukana on muun muassa lapsuutta eroperheessä, kiihkeitä työvuosia juhlittuna mainosnikkarina Brysselissä ja Pariisissa sekä haparointia aviomiehen ja isän roolien haltuunotossa.
Aluksi olin vähän skeptinen. Henkilöt tuntuivat minusta etäisiltä ja kerronta jotenkin luettelomaiselta 70-luvun lapsuuden ja nuoruuden kuvaukselta. Tällaiset kirjat, joissa lähihistorian ajankuvaa maalataan summittaisilla vedoilla ja pikakirjoitusmaisilla viittauksilla, avautuvat varmasti paremmin niille lukijoille, jotka ovat kasvaneet samojen arjen esineiden ja ilmiöiden kanssa. Monelle ranskalaiselle esimerkiksi viittaukset tiettynä aikana suosittuihin levyihin tai mainoksiin voivat nimenomaan tehdä kirjan maailman eläväksi, kun taas niitä tuntemattomalle lukijalle nämä yksityiskohdat jäävät ontoiksi.
Tarinan edetessä pääsin paremmin mukaan. Édouardin persoonaan ja ihmissuhteisiin tuli lisää syvyyttä. Masentunut isä, joka vanhetessaan loittonee yhä kauemmas ja toisaalta tulee lähemmäs. Äiti, jossa Édouard välähdyksittäin näkee myös perheenäidin roolin takana asuvan naisen. Autistinen veli. Vaimo, jota Édouard ei ehkä koskaan opi todella tuntemaan, ja yhtä hämmentävät lapset. Kirjassa kuvatut ihmissuhteet ovat solmuisia, eikä Édouard ole solmujen aukomisessa mikään haka, vaan pikemminkin taipuvainen pakenemaan paikalta. Passiivis-melankolis-ajelehtivaisesta Édouardista ei aina ollut aivan helppo pitää, vaikka toisaalta rehdin epätäydelliset tekemiset ja tekemättä jättämiset tekivät henkilöstä inhimillisen.
Delacourt kirjoittaa lyhyitä lauseita, fragmentteja, hipaisuja. Tässä kevyillä vedoilla vakavista asioista kertomisessa on jotain hyvin ranskalaisen tuntuista. Onnen koukkuja -kirjan tiimoilta suomalaiset bloggarit ovat verranneet Delacourtia muun muassa David Foenkinoksen Naiseen, jonka nimi on Nathalie ja Muriel Barberyn Siilin eleganssiin. Niihin verrattuna Delacourtin tyyli jäi minusta Foenkinoksesta jälkeen kekseliäisyydessä ja Barberystä pohdiskelevuudessa, ja ylipäätään tämän ”ranskalaisen tyylin” tyylittelevyydessä piilee pieni teennäisyyden vaara, mutta loppujen lopuksi kirja muodostui minulle silti mieluisaksi lukukokemukseksi.
Peräkaneetiksi vielä visiitti mainosmies-kirjailija Delacourtin nettisivuille. Sieltä löytyy nimittäin mielenkiintoinen markkinointi-idea kirjan esittelyyn: ”Le livre en images” eli kirja kuvina, teaser-tyyppinen kuvasarja kirjan maailmasta poimituista asioista ja tapahtumista. Aloin heti miettiä, mihin muihin kirjoihin tällainen sopisi... Tai voisikohan kirjoista blogata tähän tyyliin?
Grégoire Delacourt: L’Écrivain de la famille. Éditions Jean-Claude Lattès, coll. « Littérature française », 2011. 250 s. ISBN 978-2-7096-3547-9. Lainattu kirjastosta.
Minulla on sinulle tunnustus blogissani :)
VastaaPoistaKiitos, Vera, oo! :)
PoistaLivre en images... kyllähän kirjatrailerit yleistyvät Suomessakin. eikös tuo ole pitkälti sama juttu... Joskin helpompi toteuttaa :)
VastaaPoistaTotta, vähän niin kuin kevytversio kirjatrailerista!
Poista