Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Hanna Tuurin Orapihlajapiiri (2011) lähti mukaan matkalukemiseksi Irlantiin ja olikin erinomainen valinta: Länsi-Irlannin maaseudulle sijoittuvaan kirjaan oli ihanaa eläytyä paikan päällä. Nyt matkan jälkeen tekee mieli palata selailemaan uusin silmin myös aiemmin kesällä lukemaani Irlantilaista aamiaista.

Kirja kertoo yksinhuoltaja Kirsistä, joka päättää tehdä perusteellisen elämänmuutoksen ja muuttaa murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlantiin, kehitysvammaisista asukkaista huolehtivaan pieneen kyläyhteisöön. Tarina seuraa äidin ja tyttären sopeutumista uuteen ympäristöön, sen työntäyteiseen arkeen ja ihmisiin.

Orapihlajapiiri on pienten tapahtumien kirja. Kirsin päiviin Knocknamurrassa kuuluu vammaisten avustamista ja töiden lomaan ujutettuja vapaahetkiä; Anni käy koulua ja kirjoittaa ikävöiviä kirjeitä parhaalle ystävälleen Kuopioon. Aluksi ajattelin, että äidin ja tyttären suhteesta tulisi kirjassa keskeinen teema, mutta oikeastaan kyse on pikemminkin Kirsin ja Annin rinnakkaisista kehityskertomuksista. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja sen edetessä kumpikin löytää itselleen uuden, omannäköisensä tavan olla.

Maisemia Irlannista: Connemaran jylhää kauneutta.

Tuurin kerronta oli minusta jotenkin viehättävän arkista ja tarkoituksenmukaisuudessaan kaunista. Orapihlajapiirissä ei ole sellaisia runollisuudellaan huomiota herättäviä lauseita kuin esimerkiksi Riikka Pulkkisen tapaisten kirjoittajien teksteissä, mutta jotenkin viehdyin tähän pienieleiseen tyyliin. Sellaistahan elämä on: harvoin suurta draamaa ja käänteentekeviä oivalluksia, vaan enimmäkseen tottumista ja hyväksymistä, hiljalleen kiinni kasvamista ja irti lipumista.

Tuuri kertoo niin pienieleisesti, että jotkut tarinan käännekohdista tajusin vasta jälkeenpäin. Kun Kirsi kotoa treffeille lähtiessään sujauttaa tyttäreltään lainaamansa korvikset laukkuunsa, koska ne eivät sovi yhteen uuden miesystävän antaman kaulakorun kanssa, näin kohtauksessa ensin vain naiselliseen turhamaisuuteen purkautuvaa jännitystä. Vasta myöhemmin oivalsin, miten osuvasti ele kuvasi Kirsin irtautumista aikuistuvasta tyttärestään, muutosta äidistä takaisin naiseksi.

Kirjan loppuun olin vähän pettynyt. (Hm, liekö vika lukijassa, kun petyin edellisenkin lukemani kirjan lopetukseen?) Olin niin tyytyväinen keinutellessani kaikessa rauhassa Knocknamurran asukkaiden iltapesujen ja aamupalojen verkkaisessa rytmissä, että kun tapahtumat alkoivat aivan kirjan lopussa kiihtyä, hämmennyin hiukan. Viimeisissä luvuissa oli vähän yliselittämisen makua verrattuna muun kirjan levolliseen arkipäiväisyyteen.

Maisemia Irlannista: lampaita ja turvesoita.

Orapihlajapiiristä ovat kirjoittaneet myös Katja, Hanna, Amma, Susa, Riikka, Joana, Arja ja Kirjavinkkien Irja. Lumiomenan Katjalla on erityisen hienoja huomioita siitä, miten Tuuri sovittaa päähenkilöidensä sisäisen maailman heitä ympäröivän luonnon kuvaukseen. Luonnon kiertokulku oli tosiaan kirjassa vahvasti läsnä, vaikka en lukiessani tietoisesti huomannutkaan, miten selvästi se limittyi henkilöiden sielunelämään.

Amma taas huomauttaa kiintoisasti kirjan teinien ehkä vähän anakronistisista harrastuksista, tyyliin kirjeiden kirjoittaminen ja kivien keruu. Tätäkään en tullut ajatelleeksi, mutta tuollaiset yksityiskohdat ehkä osaltaan rakensivat kirjaan sen jotenkin ajasta ja paikasta eristyneen rauhallista tunnelmaa - varsinkin yhdistettynä siihen, miten tiiviisti vanha irlantilainen mytologia ja kansanperinne olivat läsnä knocknamurralaisten arjessa.

Parissa blogissa on pohdittu myös Tuurin käyttämää kahden kertojan ratkaisua. Kirsin ja Annin vuorottelu toimi minusta hyvin, vaikka alussa olin Susan tavoin vähän ymmälläni siitä, kuka kertojana olikaan. Kuten Hanna huomauttaa, äidin ja tyttären äänessä olisi voinut olla enemmänkin eroa. Nyt Annin osuuksien puhe- tai nuorisokielisyys jäi ehkä vähän puolitiehen, mikä sai me-passiivit, puuttuvat sijapäätteet ja ihmisistä käytetyt se-pronominit pistämään silmään. Riikkaakin tämä vähän häiritsi.

Maisemia Irlannista: Achill Island.

Loppuun tuli nyt muutamia pieniä risuja, mutta niistä huolimatta nautin kirjasta kovasti. Orapihlajapiirissä oli pakotonta, vaatimatonta taikaa, joka jäi häilymään mieleen kirjan lukemisen jälkeenkin.

P.S. Otava on tehnyt Orapihlajapiiristä kirjavideon, jossa Hanna Tuuri lukee otteen ja kertoo kirjasta. Mukana myös lisää irlantilaisia maisemia!

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri. Otava 2011. 285 s. ISBN 978-951-1-25156-9. Lainattu kirjastosta.