Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Ensimmäinen ajatus Annamari Marttisen romaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (2002) jälkeen on, että tässäpä oli kirja lisääntymisikäisille naisille. Aihetta käsitellään monelta kantilta. Kyllä, ei, miten, milloin, kenen kanssa, vahingossa, tarkoituksella, minkä vuoksi ja mitä siitä seuraa.

Takakannen mukaan kirja kertoo "intohimoista, joiden suunnan arki muuttaa", ja niistä se tosiaan kertookin. Intohimojen kouriin joutuvat Inari ja Anton, jotka ovat kumpikin tahoillaan varattuja, mutta eivät voi vastustaa toisiaan. Erot, häät ja kaksi lasta myöhemmin mustat pitsialusvaatteet ovat vaihtuneet virttyneisiin paituleihin, intohimo joutunut kadoksiin, ja Anton hullaantuu Marjaan, parikymppiseen opiskelijaan, jonka lumovoima ei ole vielä hautautunut kakkavaippojen alle.

Perheen perustamisesta kirja ei anna kovin ruusuista kuvaa. Intohimon sammumisen lisäksi Marttinen kuvaa arkisen toteavasti ja raa'an rehellisesti naisen elämän fysiikkaa, yksityiskohtineen päivineen. Oma vartalo on kirjan naisille Inarille ja Marjalle vuoroin läheinen liittolainen, vuoroin taas vieras, melkein vihollinen.

Tunnin kuluttua osaston suihkussa Inari riisui velton, hikisen ja maitoisen yöpaidan ja viskasi sen pyykkipussiin. Hän oli lukenut odotusaikanaan jostakin kirjasta, että näky kokovartalopeilissä saattaa olla järkytys heti synnytyksen jälkeen. Tuolloin hän oli kääntänyt nopeasti sivua ja torjunut moisen väitteen. Mutta nyt hän ei voinut olla katsomatta, vilkaisematta vähän kylpyhuoneen peiliin. Peili oli höyryn samentama, mutta hangattuaan sitä käsipyyhkeellä Inari pystyi kyllä näkemään naisen, joka häntä peilistä katsoi. Naisen rinnat eivät olleet isot, ne olivat valtavat, raskaat ja sinisten suonten juovittamat. Naisen vatsa oli pullea, samanaikaisesti sekä pullea että veltto. Hänen hiuksensa olivat menettäneet kiiltonsa yhdessä yössä, ne makasivat masentuneina ja uupuneina pitkin hänen päätään ja valuivat haluttomina pitkin selkää. Hänen alapäätään pakotti ja kirveli ja veri valui pitkin hänen reisiään. Hänellä oli vanhan naisen, kuusikymppisen mummon vartalo.

Kirjan miehet jäävät ulkopuolelle paljosta siitä, mitä tapahtuu naisten ja heidän ruumiidensa välillä. Marttinen antaa äänen myös Antonille, ja miehen näkökulma tuo tarinaan oman jotenkin riipaisevan ulottuvuutensa. Syvimmälle tunkeudutaan silti naisten ihoon ja ajatuksiin. Välillä melkein liian lähelle: tunsin oloni tirkistelijäksi. En olisi halunnut tietää tätä kaikkea näiden ihmisten elämästä, heidän yksityisimmistä yksityisasioistaan.

Mutta se taitaa olla hyvän kirjan merkki, tällainen eläytyminen.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, Leena Lumi, Susan kirjaston Susa ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Otava, 2002. ISBN 951-1-18156-4. 224 s. Kansi Jenni Noponen. Lainattu kirjastosta.