Mitä luin tammikuussa

 

Vuoden alku on ihanaa aikaa: edessä kaksitoista aivan käyttämätöntä kuukautta! Monien muiden kirjabloggaajien tavoin aloitin vuoden muistelemalla mennyttä ja suunnittelemalla tulevaa. Panin pakettiin myös Taiteilijaelämää-haasteen, mutta taiteilijaromaaneja tulee blogissa kyllä näkymään jatkossakin.

Uuden vuoden ensimmäiseksi luetuksi kirjaksi sattui Wladimir Kaminerin Ryssändisko, letkeä muistelmakertomuskokoelma nuoren miehen muutosta Neuvostoliitosta Berliiniin 1990-luvun kuohuvina alkuvuosina. Suosittelen kirjaa maahanmuuttotarinoiden, huumorin, venäläisen mentaliteetin tai boheemin Berliinin ystäville ja miksei muillekin - nopealukuinen kirja hulahtaa tuosta vain.

Aivan toisenlaisiin tunnelmiin vei Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus. Vahvatunnelmainen kirja, jossa elettiin vanhojen kirjojen, rappeutuvien kartanoiden ja synkkien perhesalaisuuksien maailmassa, vei mukaansa, mutta jäi hopealle vertailussa muutama kuukausi sitten lukemaani Sarah Watersin Vieraaseen kartanossa. (Kirjoitukseni Watersin kirjasta on kyllä vähän lattea siihen verrattuna, miten paljon pidin kirjasta. Lukekaa vaikka Booksyn tuore juttu, paljon parempi.)

Taas ihan erilainen kirja oli Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä, arjenmakuinen kuvaus intohimoista ja perhearjesta. Hyvä sekin. Marttisen tuotantoa haluaisin lukea lisääkin: kommenttien vinkkien perusteella kiinnostavalta kuulostaa esimerkiksi Mistä kevät alkaa.

Lukukuukauden päätti dekkariklassikko, Agatha Christien Neiti Marplen viimeinen juttu. Edellisen kerran olen lukenut Christietä vuosia sitten, ja oli kerrassaan hurmaavaa palata näiden kotoisten murhapähkinöiden pariin.

Tällä viikolla on kirjablogimaailmassa jännät paikat, sillä huomenaamulla bloggarit (minäkin!) julkistavat kukin omat ehdokkaansa maailmanhistorian ensimmäiseen Blogistanian Globalia -kisaan. Voittajakirja paljastuu Kirjavassa kammarissa torstaina 2. helmikuuta. Jännitys tiivistyy!